Minkä takia ihminen masentuu?

Ei osaa päästää irti. Jää vatvomaan samoja asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tämän oppinut viisaammilta, jos etsit rakkautta ihmisiltä, etsit sitä väärästä paikasta. Ja tulet varmasti pettymään. (Koska kukaan ihminen ei ole täydellinen.) Etsi rakkautta itsestäsi, se on Jumalan rakkautta, joka on täysin ehdotonta ja varmaa. Jumalan valtakunta on ihmisen sisällä, itsessäsi. Älä etsi sitä ulkopuoleltasi. Sieltä sitä et voi löytää.

Tämä myös täyttää ihmisen tyhjyyden, masennuksen. Rakkaus sydämessä. Siihen ei tarvita ketään toista. Ihmisen sydämeen kuuluu rakkaus, jos se puuttuu sieltä, ei ole mitään annettavaa kenellekään, ei edes itselleen.

Olen kuullut että Pyhän Hengen laskeutuminen on sellainen kokemus, joka murtaa kaikki padot ja täyttää rakkaudella. Mutta saako sen aina kun pyytää? 

Eikö pyhän henki tuu yhdellä rukouksella ? Samoin kuin uudestisyntyämä et rukoilee Jeesusta sydämeen. Pyhän hengen voimal voi tuntea Jumalan rakkauden,armon,rauhan Jeesuksessa.

Ylämäkiin tarvitaan myös alamäkiä. Onnensa kukkuloilla ei voi olla koko ajan.

Alkoholin ja rauhottavien yhteiskäyttö masensi minut, elämä meni täysin sumussa ja kämpässä maatessa.

Roni bäkin kaltaisten idioottien olemmassaolon takia

Mies ei saa tarpeeksi pillua ja se johtaa mielisairauteen.

Koska se helpottaa elämää monin tavoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Kaikkea pahentaa se kuinka aiemmin ajattelin, että haluan opiskella. Vanhemmat eivät myöskään ymmärrä ongelmiani ja odottavat, että pärjään. Oikeastaan se on hassuakin, etteivät vieläkään ymmärrä tätä kaikkea. Pitäisi nähdä se kuinka vaikeaa minulla on selvitä eteenpäin. Jokin toiselle helppo asia on itselle jo hyvin vaikeaa. Kuitenkaan en oikein ole antanut itselleni anteeksi sitä kuinka en ole päässyt eteenpäin. Samalla pelkään sitä, ettei minusta ole opiskelemaan. Etten enää kestäisi stressiä ja koskaan valmistuisi. Samalla kaikki ihmisten kanssa toimiminen vaikeaa. Niin paljon porukasta kiinni, mutta olen jotenkin niin menettänyt itsetuntoni että koen olevani arvoton. Tämä ei ole oikein hyvä asetelma ihmisten kanssa olossakaan.

Näin sitten vaan sinnittelen eteenpäin. Moni opiskelee ja on töissä ja minä vaan ajelehdin. Tämä kaikki hävettää myös paljon. Koen paljon sellaista arvottomuuden tunnetta siitä kuinka en saa mitään aikaan ja kestä enää oikein mitään. En halua puhua itsestäni tai paljastaa mitään asioita. Koen niiden olevan liian ikäviä. Samalla kaipaan kuitenkin sitä, että joku arvostaisi minua tai näkisi minussa jotain hyvää. Tai, että voisin puhua asioista jonkun ymmärtäessä mitä tarkoitan. En ole oikein koskaan kokenut olevani yhtään mitään.

Moni on varmaan sitä mieltä, että elämässä riittää se, kun vaan elää. Toisaalta täällä pitäisi myös pärjätä jotenkin. Jos et pysty opiskelemaan tai pärjää oikein missään työssä tai jaksa "tavallista" arkea niin ei se hyvä juttu ole. Moni haluaisi kuitenkin mennä eteenpäin. Itsekin koen, että jopa nämä ajelehtimisen vuodet ovat tuoneet hyviäkin juttuja, mutta eivät ole kuitenkaan elämääni parantaneet. Oikeastaan siinä vaan putoaa enemmän vaan kärryiltä pois toisten mennessä eteenpäin.

Joku kirjoitti hyvin, että moni asia vaikuttaa kuten yksinäisyys, ihmissuhteet, taloudelliset jutut, elämässä pärjääminen, menneisyyden kokemukset jne. Itselläkin se on monen tekijän summa. Varmaan alkanut yksinäisyydestä ja kiusaamisesta ja jatkunut sitten tavallaan siinä kuinka olen jämähtänyt paikoilleni muiden jatkaessa eteenpäin.

Joskus mietin toisaalta sitä, että olisin ehkä tyhmä jos olisin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. En vaadi paljon, mutta joskus se rima vaan alittuu. Samalla jokainen aina sanoo, että muuta elämääsi. Tuntuu vaan, että siinä kun toinen etenee kevyemmin niin itse vetää mukanaan kivirekeä ja ei pääse mihinkään. Sitten on se tunne, että on joitakin haaveita vielä, mutta esim taloudellinen tilanne tai voimien puute yms vie loputkin. Sori viestin pituus.

Todella hyvin kirjoitettu! Sua vois todellakin auttaa se, että voisit osallistua ryhmämuotoiseen terapiaa tai johonkin matalan kynnyksen touhuun, jossa on muita ihmisiä.

Olen itse yrittänyt paikata yksinäisyyden tunnetta osallistumalla milloin mihinkin vapaaehtoistoimintaan luullen, että löydän niistä jotain täytettä elämääni, mutta usein tympäännyin muihin osallistujiin tai koko ajatus auttamisesta alkoi tuntua jollain tavalla epätyydyttävältä. Tämä ei tietysti ole mikään ihme, kun alitajuisesti kuvittelin, että tällainen tekeminen auttaisi minua, kun en edes ymmärtänyt, mitä kaipasin. Todellisuudessa kaipasin syvempää yhteyttä, mutta yksinäisyys ei näissä kekkereissä koskaan lievittynyt, ehkä osittain siksi, että on täytynyt pitää yllä suojamuuria ja esittää olevansa oman elämänsä ohjaksissa  kuten kaikki muutkin. 

Minulle olisi saattanut tuolloin sopia paremmin yhteisö, jossa osallistujat samalla tavalla hukassa kuin itsekin olin. Tosin en silloin edes myöntänyt ongelmaa, luulin, että ihan kohta, kun vaan teen tuon ja tämän, ongelmat ratkeavat. No, sen ratkaisun löytyminen on vieläkin vaiheessa, mutta nyt olen kuitenkin jo oikeaan suuntaan menossa. 

Löytyykö kotipaikkakunnaltasi mitään mt-yhdistystä, joka järjestäisi toimintaa? Vaikka ajatus ei ensialkuun innosta, kannattaa kokeilla ja katsoa, mikä missäkin tekemisessä miellyttää ja mikä ei, niin pääsee samalla paremmin jyvälle itsestään ja voi jakaa edes jonkun kanssa samantapaisia kokemuksia. 

Tämäkin osui minuun! Kerrot kuin minusta!

Tiedostan, että olen koko ikäni toivonut inhimillistä toisen ihmisen aitoa kohtaamista, henkistä läheisyyttä ja rakkautta. Kun tämä perustarve on jäänyt tyydyttämättä, mikän muu asia ei voi paikata repaleista ja haavoittunutta sydäntäni.

Jäin ilman turvallista, rakastavaa lapsuutta enkä ole pystynyt pääsemään normaalien ihmisten kirjoihin kovasta yrityksestä huolimatta.

Opiskelin vaativaan ammattiin, mutta en jaksanut työelämää (lue: ihmisiä), joten jouduin jäämään eläkkeelle jo nuorena.

Ihmiset elämässäni ovat olleet joko täysin välinpitämättömiä tai ilkeitä ja tylyjä, jotkut vain uskomattoman ymmärtämättömiä ja siksi typeriä. Olen siis äärettömän yksinäinen, kuin vieraalta tähdeltä pudonnut.

Niin hullua kuin se onkin, juuri tällaiset kohtaamiset muiden repaleisten ihmisten kanssa tuovat lähemmäksi. Rakkaus on vahva sana, mutta siitähän tässä on kysymys. Nyt vähän itkettääkin <3

Olen tuo joka kirjoitti tuon ensimmäinen pitkän viestin (jatkoa jne). Täytyy itsekin todeta se, että oikein kaipaan sitä, että joku sanoisi joskus jotain hyvää. En mitään utopistista kuinka esim olisin todella kaunis tms, mutta jokin kiva kehu, että tein sen asian hyvin tai mietin viisaasti jotain juttuja olisi jo kiva kuulla. Tai että joku ymmärtäisi mitä ajattelen. Itsellä esim kiusaamiseen liittyvät kokemukset ja yksinäisyys sellaisia. Toisaalta näistäkään en halua puhua kuin seurassa joka ymmärtää. Kaipaan sitä, että kelpaisin.

Samoin joku kirjoitti, että masentunut haluaa maailman muuttuvan "hänen mukaisekseen". Itsekään en todellakaan silti vaadi ketään muuttumaan vuokseni tak että minun takiani pitäisi muuttaa jotain. Haluaisin vaan sitä, että minua arvostettaisiin edes vähän ihmisenä ja kohdeltaisiin hyvin. Se olisi vaatimukseni vuosien kiusaamisen ja muiden ikävien juttujen jälkeen. Samalla toivoisin ymmärrystä siihen kuinka olen se liian ujo ja arka. En vaan voi tällä kiusaamistaustalla ja jo muutenkin ujomman luonteen kanssa olla se rohkein. Silti minun pitäisi mahtua siihen samaan muottiin, koska esim se ja se ala vaatii sosiaalisuutta tai työelämässä pitää olla sosiaalinen yms. Tämä siis esim eri koulutusaloille hakiessa. Näin tuosta kaikesta tulee itselleni haaste ja rasitus. Joku ns tavallinen voi pärjätä ja kestää. Itse taas jännitän ja stressaan itseni väsyksiin. Toivoisin, että myös jännittäjät ja ujot voisivat opiskella ja työllistyäkin ilman, että joutuvat muuttamaan itseään ja menemään liikaa "ääri rajoilla". Nyt itsellä uhkaa jäädä koulutus lopullisesti kesken, kun en vaan pysty olemaan sellainen kuin vaaditaan. En oikeastaan jaksa enää yhtään sanomista siitä kuinka olen liian ujo, tai "taidat olla ujo, taidat olla arka" kyselyjä. Eräskin sanoi kuinka olen ihan ok, mutta liian ujo. Tämä siis esim opettajien, kouluttajien sekä ohjaajien suusta. Tähän sitten lisättynä "tavallisten" ihmisten kuten esim luokkatovereiden kommentit päälle. En jaksa enää sellaista. Tekisi mieli sanoa, että käy sinä läpi se kiusaaminen ja kaikki muu ikävä ja ole koko nuoruutesi ilman yhtään ystävää niin katsotaan millainen sinusta tulee. En kaipaa sääliä, mutta ymmärrystä. Ei esim onnettomuudessa vammautunutkaan voi heti alkaa juosta jos edes voi koskaan sitä tehdä. Ja ihmisen pitäisi kelvata myös puutteineen.

Tietysti myös työpaikoissa ja koulutuksissa on myös eroa, mutta kyllä se rohkeus ja sosiaalisuus korostuu. Minä vaan haluaisin sen ammatin viimein, mutta ilman sitä että kuormitun lopullisesti. Sori ohiskin taas. Tuli tämä kaikki mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Mies ei saa tarpeeksi pillua ja se johtaa mielisairauteen.

Tämähän se. Sinä voit keskittyä homosteluun ja eheytyä masennuksesta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Kaikkea pahentaa se kuinka aiemmin ajattelin, että haluan opiskella. Vanhemmat eivät myöskään ymmärrä ongelmiani ja odottavat, että pärjään. Oikeastaan se on hassuakin, etteivät vieläkään ymmärrä tätä kaikkea. Pitäisi nähdä se kuinka vaikeaa minulla on selvitä eteenpäin. Jokin toiselle helppo asia on itselle jo hyvin vaikeaa. Kuitenkaan en oikein ole antanut itselleni anteeksi sitä kuinka en ole päässyt eteenpäin. Samalla pelkään sitä, ettei minusta ole opiskelemaan. Etten enää kestäisi stressiä ja koskaan valmistuisi. Samalla kaikki ihmisten kanssa toimiminen vaikeaa. Niin paljon porukasta kiinni, mutta olen jotenkin niin menettänyt itsetuntoni että koen olevani arvoton. Tämä ei ole oikein hyvä asetelma ihmisten kanssa olossakaan.

Näin sitten vaan sinnittelen eteenpäin. Moni opiskelee ja on töissä ja minä vaan ajelehdin. Tämä kaikki hävettää myös paljon. Koen paljon sellaista arvottomuuden tunnetta siitä kuinka en saa mitään aikaan ja kestä enää oikein mitään. En halua puhua itsestäni tai paljastaa mitään asioita. Koen niiden olevan liian ikäviä. Samalla kaipaan kuitenkin sitä, että joku arvostaisi minua tai näkisi minussa jotain hyvää. Tai, että voisin puhua asioista jonkun ymmärtäessä mitä tarkoitan. En ole oikein koskaan kokenut olevani yhtään mitään.

Moni on varmaan sitä mieltä, että elämässä riittää se, kun vaan elää. Toisaalta täällä pitäisi myös pärjätä jotenkin. Jos et pysty opiskelemaan tai pärjää oikein missään työssä tai jaksa "tavallista" arkea niin ei se hyvä juttu ole. Moni haluaisi kuitenkin mennä eteenpäin. Itsekin koen, että jopa nämä ajelehtimisen vuodet ovat tuoneet hyviäkin juttuja, mutta eivät ole kuitenkaan elämääni parantaneet. Oikeastaan siinä vaan putoaa enemmän vaan kärryiltä pois toisten mennessä eteenpäin.

Joku kirjoitti hyvin, että moni asia vaikuttaa kuten yksinäisyys, ihmissuhteet, taloudelliset jutut, elämässä pärjääminen, menneisyyden kokemukset jne. Itselläkin se on monen tekijän summa. Varmaan alkanut yksinäisyydestä ja kiusaamisesta ja jatkunut sitten tavallaan siinä kuinka olen jämähtänyt paikoilleni muiden jatkaessa eteenpäin.

Joskus mietin toisaalta sitä, että olisin ehkä tyhmä jos olisin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. En vaadi paljon, mutta joskus se rima vaan alittuu. Samalla jokainen aina sanoo, että muuta elämääsi. Tuntuu vaan, että siinä kun toinen etenee kevyemmin niin itse vetää mukanaan kivirekeä ja ei pääse mihinkään. Sitten on se tunne, että on joitakin haaveita vielä, mutta esim taloudellinen tilanne tai voimien puute yms vie loputkin. Sori viestin pituus.

Todella hyvin kirjoitettu! Sua vois todellakin auttaa se, että voisit osallistua ryhmämuotoiseen terapiaa tai johonkin matalan kynnyksen touhuun, jossa on muita ihmisiä.

Olen itse yrittänyt paikata yksinäisyyden tunnetta osallistumalla milloin mihinkin vapaaehtoistoimintaan luullen, että löydän niistä jotain täytettä elämääni, mutta usein tympäännyin muihin osallistujiin tai koko ajatus auttamisesta alkoi tuntua jollain tavalla epätyydyttävältä. Tämä ei tietysti ole mikään ihme, kun alitajuisesti kuvittelin, että tällainen tekeminen auttaisi minua, kun en edes ymmärtänyt, mitä kaipasin. Todellisuudessa kaipasin syvempää yhteyttä, mutta yksinäisyys ei näissä kekkereissä koskaan lievittynyt, ehkä osittain siksi, että on täytynyt pitää yllä suojamuuria ja esittää olevansa oman elämänsä ohjaksissa  kuten kaikki muutkin. 

Minulle olisi saattanut tuolloin sopia paremmin yhteisö, jossa osallistujat samalla tavalla hukassa kuin itsekin olin. Tosin en silloin edes myöntänyt ongelmaa, luulin, että ihan kohta, kun vaan teen tuon ja tämän, ongelmat ratkeavat. No, sen ratkaisun löytyminen on vieläkin vaiheessa, mutta nyt olen kuitenkin jo oikeaan suuntaan menossa. 

Löytyykö kotipaikkakunnaltasi mitään mt-yhdistystä, joka järjestäisi toimintaa? Vaikka ajatus ei ensialkuun innosta, kannattaa kokeilla ja katsoa, mikä missäkin tekemisessä miellyttää ja mikä ei, niin pääsee samalla paremmin jyvälle itsestään ja voi jakaa edes jonkun kanssa samantapaisia kokemuksia. 

Tämäkin osui minuun! Kerrot kuin minusta!

Tiedostan, että olen koko ikäni toivonut inhimillistä toisen ihmisen aitoa kohtaamista, henkistä läheisyyttä ja rakkautta. Kun tämä perustarve on jäänyt tyydyttämättä, mikän muu asia ei voi paikata repaleista ja haavoittunutta sydäntäni.

Jäin ilman turvallista, rakastavaa lapsuutta enkä ole pystynyt pääsemään normaalien ihmisten kirjoihin kovasta yrityksestä huolimatta.

Opiskelin vaativaan ammattiin, mutta en jaksanut työelämää (lue: ihmisiä), joten jouduin jäämään eläkkeelle jo nuorena.

Ihmiset elämässäni ovat olleet joko täysin välinpitämättömiä tai ilkeitä ja tylyjä, jotkut vain uskomattoman ymmärtämättömiä ja siksi typeriä. Olen siis äärettömän yksinäinen, kuin vieraalta tähdeltä pudonnut.

Mietin itsekin joskus sitä kuinka ikäviä ja kauheita ihmisiä on matkalleni sattunut. Oikeastaan jo lapsuudesta lähtien oli ikäviä tyyppejä. Itse olen nainen ja ehkä tytöillä tämä kaikki vielä korostuu. Muistan vaan kuinka lapsuudessakin tytöillä aina jotain riitoja ja juonittelua. Kiusaaminen alkoi jo silloin. Yläkoulussa kaikki paheni. Toisaalta vaikka ihminen ei kiusaisikaan toista niin silti voi olla tyly muita kohtaan. Tämä näkyi esim siinä jos joku ei tahtonut minua ryhmäänsä tai parikseen niin näytti sen kyllä, vaikka ei muuten kiusannutkaan. Harvoin olen kohdannut ihmisiä jotka oikeasti mukavia. Yhdessä ryhmässä heitä oli ja se oli ainoa minne menin iloiten. Jo pelkkä hei ja vastaus siihen on jo itselleni iso juttu tai että joku haluaa istua minun vieressäni. Lukiossa kukaan ei istunut jos ei ollut pakko esim vapaiden paikkojen loppumisen vuoksi. Tuli tämä nyt vaan mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Menetin lapset, miehen. Ja muutakin. Vaikee nauttia.

Kaikkea hyvää sinulle ja aurinkoa kevääseen 🌻.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten joku voi olla masentumatta täällä ? Onko sellasta ihmistä olemassa ? Oon itse masentunu ja tiedän ihmisiä jotka on sairastumisen jälkeen pysyny masentuneena. Kukaa ei oo parantunu. Siis puhutaa 30v masennusta,eikä vaa vointi muutu

Miten voi olla masentumatta täällä?

No sellaiset ihmiset eivät masennu, joilla on kyky olla epärehellinen ja huijata itseään. Sellaiset ketkä imevät muista ihmisistä energiaa ja purkavat oman pahanolonsa muihin. He porskuttavat elämässä eteen päin, koska omatunto ei kolkuta ja huolet ei paina. Miksi huolet painaisi kun voi vaan jättää ne toisille.

Töissä he ottaa rennosti, ja laittavat jonkun harjoittelijan tekemään omat hommansa. Kotona he lösöttävät sohvalla, kun toinen tekee kotityöt. Jos heillä on joku ongelma töissä ja he saavat kritiikkiä, niin eivät he sitä ota vastaan, vaan purkavat kaiken lapsiinsa tai vaikka potkivat koiraa.

Jos heillä on tylsää, niin he tulevat nettiin ja haukkuvat masentuneet heikoiksi ja tyhmiksi.

Tuollainen kuvaamasi ihminen seisoo jyrkänteen reunalla, tekee kaikkensa ettei putoa edessään ammottavaan rotkoon. Ihmisen itsensä kannalta on varmaan hedelmällisempää olla masentunut kuin muihin pahan olonsa syytävä ihminen. 

Hyvä uutinen tuossa kommentissasi on se, että se on kärjistetty. Ei ole pakko olla k*pää välttääkseen masennuksen :)

Nykyisin puhutaan paljon mielensäpahoittajista hyvin ikävään sävyyn. Ikään kuin kaikkea voisi tehdä ja sanoa, ja jos joku siitä pahoittaa mielensä, vika on tuossa mielensäpahoittajassa.

On tietysti ihmisiä, jotka pahoittavat mielensä ihan joka asiasta ja oikein hakemalla hakevat epäkohtia ja syitä hermostua. 

Mutta on myös meitä muita, tavallisia, normaaleja, kilttejä, reiluja. Kouluaikana törmäsin muutamaan aidosti pahaan ihmiseen. En ollut heidän kohteenaan, mutta näin, mitä he tekivät muille. En voi vieläkään ymmärtää sitä raivoa ja vihaa, mitä he kohdistivat täysin syyttömiin ihmisiin. Miksi hiukan pyöreää puoleksi aasialaista tyttöä haukuttiin niin paljon ja niin vihaisesti? Tuo tyttö ei aidosti tehnyt todellakaan kenellekään mitään. Hän oli ulkonäöltään hiukan poikkeava 80-luvun Suomessa, aavistuksen pyöreämpi ja kurvikkaampi kuin me muut. Mutta mitä sitten?? Kiusattiin myös muita, hiukan ehkä pyöreämpiä, ulkonäöltään hiukan vaatimattomampia, ujompia. En jaksa uskoa, että noilla kiusaajilla oli asiat huonosti. Uskon, että he vain sairaina ihmisinä nauttivat muiden kiusaamisesta.

Työelämässä kohtasin itse ensimmäiset hyvin hankalat ihmiset ja jouduin heidän hampaisiinsa. Selkäni takana puhuttiin pahaa, minut jätettiin kaiken ulkopuolelle. Kerran satuin vahingossa paikalle, kun muut olivat lähdössä juhlimaan. Muistan ikuisesti sen nauttivan ja onnellisen katseen pahimman kiusaajan silmissä. Hän tiesi, että minuun sattui, ja se oli hänestä hauskaa.

Jotenkin olen näistä selvinnyt, nyt olen jo päälle nelikymppinen. Osaan paremmin kuunnella ja tsempata omia lapsiani. Tyttäreni on nyt joutunut yhden ihmisen maalitauluksi ilman omaa syytään. Maalittajana yläasteikäinen tyttö, jolla tuntuu olevan paljon omia ongelmia ja tyttäreni ilmeisesti ärsyttää häntä ihan olemassaolollaan. 

Uskon, että monen masennuksen taustalla on muiden hyvin epäreilu ja asiaton kohtelu. Oma itsetuntoni on aina ollut aika heikko, kaikki eivät saa kotoaan parhaita eväitä kohdata huonoa kohtelua. Ujot ja kiltit saattavat jäädä vahvojen jalkoihin. Moni masentunut ehkä käy näitä asioita läpi ja etsii niihin syytä. Miksi näin tapahtui minulle? Moni etsii vikaa itsestään, kokee itsensä huonoksi ja arvottomaksi. Totuus on kuitenkin se, että osa ihmisistä on vain aivan sairaita ja aidosti pahoja. Heidän maalitaulukseen joutuu, jos vain osuu heidän tielleen.

Vierailija kirjoitti:

Ei osaa päästää irti. Jää vatvomaan samoja asioita.

Vatvomista voi vähentää ja siihen on olemassa lukemattomia tekniikoita. Kysehän on siitä, että jää jumiin tiettyyn kohtaan tarinassa ja kun niitä miettii ahkerasti, ne tarttuvat mieleen entistä vahvemmin. Ainakin tämä on oma kokemukseni. 

Voisit vaikka sopia, että päivässä on jokin aikaikkuna, jolloin saa vatvoa sydämensä kyllyydestä, muuna ainaka jos jotain tulee mieleen, muistutat itseäsi, että nyt ei ole sen aika. Kirjoita vaikka puhelimeen "aihe xx" - palaveri klo 17.  Huumori ei ole kielletty, vaikka asiat olisivat itselle kipeitä.

Kirjoittaminen auttaa myös, tee asioita näkyviksi, siitähän taiteessakin on kysymys. Voit käydä dialogia ääneen, kertoa asioistasi kuin uutistoimittaja ja äänittää näitä juttuja puhelimeen - itse olen tehnyt tätä ääneenpohtimista siitä lähtien, kun huomasin miten tehokasta se on. Ajatukset jäsentyvät puhuessa ja kirjoittaessa eri aivoalueissa, joten menetelmiä kannattaa käyttää rinnakkain. Kerran tuli pakottava tarve esittää roolihahmoja käsien avulla, joten seuraava kokeiluni on sitten varmaan käsinuket ...

Vierailija kirjoitti:

Mies ei saa tarpeeksi pillua ja se johtaa mielisairauteen.

Kyllä tuossa sanomassasi on vinha perä.

Vierailija kirjoitti:

Ylämäkiin tarvitaan myös alamäkiä. Onnensa kukkuloilla ei voi olla koko ajan.

Luulisin, että useimmat ihmiset eivät edes haluaisi olla onnensa kukkuloilla koko ajan. Mielenterveys riittäisi, se ettei tuntisi olevansa tuulen riepoteltavana päivästä toiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Kun liikunta unohtuu niin masennus iskee. Ylös, ulos ja lenkille. Siinä ratkaisu masennukseen! Älkää tehkö asioista liian vaikeita.

Olen liikkunut säännöllisesti nuoruudesta saakka, monta kertaa viikossa. Silti olen masentunut, enkä nauti enää liikunnasta vaan se on väkinäistä. Olen kuitenkin suorittaja ja käyn töissä ja urheilen, koska on pakko. Mutta en tunne onnellisuutta tai iloa.

Vierailija kirjoitti:

Alkoholin ja rauhottavien yhteiskäyttö masensi minut, elämä meni täysin sumussa ja kämpässä maatessa.

Kysymys kuuluu, miksi ylipäätään koit tarpeelliseksi turvautua noihin aineisiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun liikunta unohtuu niin masennus iskee. Ylös, ulos ja lenkille. Siinä ratkaisu masennukseen! Älkää tehkö asioista liian vaikeita.

Olen liikkunut säännöllisesti nuoruudesta saakka, monta kertaa viikossa. Silti olen masentunut, enkä nauti enää liikunnasta vaan se on väkinäistä. Olen kuitenkin suorittaja ja käyn töissä ja urheilen, koska on pakko. Mutta en tunne onnellisuutta tai iloa.

Kestävyysliikunnan on todettu vastaavan lääkehoitoa keskivaikeassa masennuksessa. Se ei tietenkään tarkoita, että se poistaisi masennuksen syyt, mutta jonkin verran auttaa. Luulisin, että ero näkyy juuri silloin, jos ihminen on jättänyt liikunnan pois kokonaan ja alkaa sitten ulkoilla, mieluiten valoisaan aikaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies ei saa tarpeeksi pillua ja se johtaa mielisairauteen.

Tämähän se. Sinä voit keskittyä homosteluun ja eheytyä masennuksesta

Vähälahjaisuutesi taitaa johtua siitä kun enosi nussi äitiäsi. Mene kuule junan alle niin teet palveluksen itsellesi.