Lue keskustelun säännöt.
Kävin sairaanhoitajan luona juttelemassa ahdistuksessa. Onko tää todellakin tälläistä?
06.03.2023 |
Olin siis saanut lääkäriltä lähetteen sinne. Sairaanhoitaja kyseli ensin elämästäni ja vastasin rehellisesti. Sen jälkeen katselimme näytöltä videoita masennuksesta ja ahdistukseta, nämä olisin ihan hyvin voinut tehdä kotonakin. Ja sitten hän selitti minulle miten netistä löytyy hyviä apusivuja ahdistukseen ja käski tehdä erilaiisia hengitysharjoituksia. Seuraavia aikoja vielä on, mutta tuntuu onkohan tämä ihan turhaa... Tuntuu että kävin vain siellä istumassa ja sairaanhoitaja selitti minulle kuin 7..vuotiaalle mitä ahdistus on ja miten siitä pääsee eroon.
Kommentit (511)
Pitää kokeilla tuota metsässä huutamista. Juuri kolmosella oli juttua. Kuulema helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No ei noihin mielenterveyspalveluihin ihan pienestä kannata lähteä. On tosiaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta vakavissa ongelmissa tietenkin on sen arvoista. Sitten tarvitaan vain päättäväisyyttä, että jaksaa vuoden vakuutella sairaanhoitajalle, että minulla ei ole alkoholiongelmaa, liiallista kahvinjuontia, epäsäännöllistä ateriarytmiä tai että uniongelmat eivät johdu mistään noista edellämainituista. Kaikki nuo pitää todistaa pitämällä unipäiväkirjaa, ruokapäiväkirjaa, jne.
Ainiin, ja ongelmista ei hoitajalle saa puhua, sillä ne eivät kuulu hoitajakäynneille vaan vasta terapiaan.
Tuota älyttömyyttä kun jaksaa vuoden, niin sitten saattaa saada lääkäriltä puoltolauseen kela-hakemusta varten. Ja jos olet onnekas, niin löydät oikeanlaisen terapeutin, joka pystyy ottamaan sinut asiakkaksi vuoden päästä.
Nämä pari vuotta kun olet sinnikkäästi apua hakenut ja odottanut, niin pääset vihdoin aloittamaan terapian. Joka auttaa, jos sattuu auttamaan. Tai sitten se on hyödytöntä, kun ei osunut suuntaukset, terapeutin persoona ja ammattitaito kohdilleen.
Saisihan tuo toimivampaa olla. Mutta kun ei ole.
Ainakin joitain vuosia sitten kela-terapian sai, kun meni suoraan terapeutille ja maksoi x kertaa ensin itse ja sai sieltä lausunnon kelalle.
Ahdistuksen, masennuksen vuoksi on syytä hakeutua terapiaan ,hoitoon psykiatrin tai ammattitaitoisen psykologin vastaanotolle. Psykologin,jolla on akateeminen koulutustausta, pääaineena psykologia. Ahdistuksen, masennuksen voimakkuuden perusteella on myös valittava lyhyt- tai pitkäkestoinen terapia. Olen pitkäkestoisen terapian kannalla ylipäätään. Tämä on tietysti taloudellinen kysymys, mutta kuitenkin niin olennainen ihmisen elämän, työn,kaiken elämään liittyvien hyvien ja huonojen asioiden kestämisen kannalta. Mielialaan eikä mielenterveyteen liittyvät asiat ja ongelmat ole ollenkaan toisarvoisia, vaan ne on hoidettava ja ne ovat hoidettavissa ammatti-ihmisten kanssa ja avulla. Eikä sen pitäisi olla mitään vain harvoille ja valituille suotavaa ylellisyyttä, vaan ihan kaikille esimerkiksi ahdistuksesta kärsiville.
Empatiakyky näillä hoitajilla täysi nolla ja tiedän parikin psyk. hoitajaa, jotka olivat koulussa ne hirveimmät kiusaajat😑
Mulle sanoi sairaanhoitaja kun olin itsetuhoinen 18-vuotias että jos sä haluat tehdä itsemurhan niin ei me sua voida estää. Ajattelin silloin tuota melkein kehoituksena. Mitenkään minua ei yritetty hoitaa tai auttaa muuten, vaikka olin jo vuosia voinut huonosti.
Vasta 20 vuotta myöhemmin sain tietää, että olen ollut traumatisoitunut koko elämäni ja siitä johtuu kaikki oireiluni. Valitettavasti kärsimys silti jatkuu koska sopivaa terapeuttia ei löydy mistään enkä halua hoitaa oireita vaan sitä traumaa joka ei poistu vaikka kuinka keskusteltaisiin ahdistuksesta ja sen poistamisesta liikunnalla. Ongelma kun ei ole edes se että en liikkuisi vaan se että juoksen traumoja koko ajan ylivireänä pakoon enkä pysty rauhoittumaan..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hoito on huonossa hapessa. Hoitajia pikakoulutetaan eikä osaamista ja kykyä kohdata potilaita ole.
Tää ei liity sairaanhoitajaan eikä masennukseen, mutta ajattelin vain mainita, että mulle, jolla on tosi vaikea sos.tilanteiden pelko, niin psykoterapeutti sanoi että "Päätät vaan että nyt minä menen sinne kauppaan ja sitten vain menet!"
Sitten kun sanoin ettei se noin vaan onnistu, niin se vastasi että "Yrität vain kovemmin!"
Voi v...u...
Mitään muuta se ei osannu ikinä sanoa.
Kun ei se ole mikään "minä päätän" juttu, sama niinku masennuksesa, ei sitä vaan päätetä että nytpä en oo masentunu enää.. masennuksestakin on kokemusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulle sanoi sairaanhoitaja kun olin itsetuhoinen 18-vuotias että jos sä haluat tehdä itsemurhan niin ei me sua voida estää. Ajattelin silloin tuota melkein kehoituksena. Mitenkään minua ei yritetty hoitaa tai auttaa muuten, vaikka olin jo vuosia voinut huonosti.
Vasta 20 vuotta myöhemmin sain tietää, että olen ollut traumatisoitunut koko elämäni ja siitä johtuu kaikki oireiluni. Valitettavasti kärsimys silti jatkuu koska sopivaa terapeuttia ei löydy mistään enkä halua hoitaa oireita vaan sitä traumaa joka ei poistu vaikka kuinka keskusteltaisiin ahdistuksesta ja sen poistamisesta liikunnalla. Ongelma kun ei ole edes se että en liikkuisi vaan se että juoksen traumoja koko ajan ylivireänä pakoon enkä pysty rauhoittumaan..
Miten ajattelet että sen trauman saisi poistettua? Jos ihminen on päässyt traumatisoitumaan, ei sitä voi sinänsä muuttaa. Muutettavissa on oma kehon reagointi nykyhetkeen. Suosittelen etsimään kursseja aiheesta (esim sijaistraumatisoituminen, traumainformoitu työote jne. kaikki avaa näkökulmia siihen omaan olemiseen). Oletko kokeillut joogaa, missä on pakko pysähtyä ja rauhoittua ? Itselläni se auttoi 30v sairastamisen jälkeen eniten. Eihän vuosikymmenten oireilu poistu millään taikatempulla tai terapialla, mutta elämänlaatua pystyy parantamaan (puhun siis itsestäni, aaltoillen pian 40 vuoden ahdistuselämän takana).
Vierailija kirjoitti:
Minua kehoitti sairaanhoitaja katsomaan kaukaisuuteen näin kuulema mieli rauhoittuu.
Kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja olen kävellyt, pyöräillyt, ajanut autolla meren rantaan koska jo ikuisuuden siinä rantakiviin lyönyt vesi rauhoitti minua silloin kun mikään muu ei toiminut. Siinä istuskelin ja katselin ja kuuntelin merta sen minkä istuin, ja koskaan en lähtenyt huonompivointisena pois.
Jokin siinä ajatuksessa että kaiken mikä on maapallolla kehittynyt ja sukupuuttoonkin jo aikoja sitten kuollut, on se meri nähnyt. Ja aina se vain siinä liplattaa.
Viesti ikuisuudesta, ja muistutus siitä että ihmisen pitkäkin elämä on vain pisara tuossa meressä, joka hukkuu ennen kuin mikään ehtii sitä edes rekisteröimään olemassa olleeksi.
Joitain se ahdistaa, minua rauhoittaa. Aika vähällä on lopulta mitään merkitystä, ja on helpompi itse päästää irti raskaastakin taakasta, kun on silmäkkäin ikuisuuden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle sanoi sairaanhoitaja kun olin itsetuhoinen 18-vuotias että jos sä haluat tehdä itsemurhan niin ei me sua voida estää. Ajattelin silloin tuota melkein kehoituksena. Mitenkään minua ei yritetty hoitaa tai auttaa muuten, vaikka olin jo vuosia voinut huonosti.
Vasta 20 vuotta myöhemmin sain tietää, että olen ollut traumatisoitunut koko elämäni ja siitä johtuu kaikki oireiluni. Valitettavasti kärsimys silti jatkuu koska sopivaa terapeuttia ei löydy mistään enkä halua hoitaa oireita vaan sitä traumaa joka ei poistu vaikka kuinka keskusteltaisiin ahdistuksesta ja sen poistamisesta liikunnalla. Ongelma kun ei ole edes se että en liikkuisi vaan se että juoksen traumoja koko ajan ylivireänä pakoon enkä pysty rauhoittumaan..
Miten ajattelet että sen trauman saisi poistettua? Jos ihminen on päässyt traumatisoitumaan, ei sitä voi sinänsä muuttaa. Muutettavissa on oma kehon reagointi nykyhetkeen. Suosittelen etsimään kursseja aiheesta (esim sijaistraumatisoituminen, traumainformoitu työote jne. kaikki avaa näkökulmia siihen omaan olemiseen). Oletko kokeillut joogaa, missä on pakko pysähtyä ja rauhoittua ? Itselläni se auttoi 30v sairastamisen jälkeen eniten. Eihän vuosikymmenten oireilu poistu millään taikatempulla tai terapialla, mutta elämänlaatua pystyy parantamaan (puhun siis itsestäni, aaltoillen pian 40 vuoden ahdistuselämän takana).
Tarkoitan lähinnä, että ei se auta jos taas yritetään lääkkeillä hoitaa vaikka ahdistusta kun se ongelma alla on trauma ja loputon turvattomuuden tunne. Yleensä se turvattomuuden tunne vaan syvenee kun yrittää saada apua eikä kukaan ymmärrä tai pompotellaan ympäriinsä. Tai annetaan viisi eri diagnoosia, jotka on kaikki vaan seurausta traumasta mutta lopputulos on itseinho kun mokaan kaiken ja olen toivoton tapaus. Olen lukenut lukemattomia kirjoja ja selannut kaiken löytämäni materiaalin tubesta, mutta en muista puoliakaan lapsuudestani joten en oikein pysty käsittelemään niitä asioita. Triggeröidyn kuitenkin monta kertaa päivässä ja läheskään aina en tiedä edes mistä. :/
Vierailija kirjoitti:
Pitää kokeilla tuota metsässä huutamista. Juuri kolmosella oli juttua. Kuulema helpottaa.
Mä halailen puita ja koskettelen kaikkea elävää ja kuollutta metsäreissuillani :D
Poimin käteen käpyjä maasta, oksia, kiviä, pyörittelen niitä ja katselen. Haistelen myös. Hajuaisti on muutenkin todella tärkeä minulle.
On ihanaa painaa poski vasten elävän puun runkoa.
Huutanut en metsässä ole, mutta miksipä ei sekin auttaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No enpä tiedä, aika outoa. En ole koskaan ollut masentunut.
Vierailija kirjoitti:
Mulle sanoi sairaanhoitaja kun olin itsetuhoinen 18-vuotias että jos sä haluat tehdä itsemurhan niin ei me sua voida estää. Ajattelin silloin tuota melkein kehoituksena. Mitenkään minua ei yritetty hoitaa tai auttaa muuten, vaikka olin jo vuosia voinut huonosti.
Vasta 20 vuotta myöhemmin sain tietää, että olen ollut traumatisoitunut koko elämäni ja siitä johtuu kaikki oireiluni. Valitettavasti kärsimys silti jatkuu koska sopivaa terapeuttia ei löydy mistään enkä halua hoitaa oireita vaan sitä traumaa joka ei poistu vaikka kuinka keskusteltaisiin ahdistuksesta ja sen poistamisesta liikunnalla. Ongelma kun ei ole edes se että en liikkuisi vaan se että juoksen traumoja koko ajan ylivireänä pakoon enkä pysty rauhoittumaan..
Anteeksi jos tämä on typerä kysymys, mutta miten se terapeutti voi poistaa sen trauman?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Saisin todennäköisesti potkut tai vähintään varoituksen jos omalla nimelläni puhuisin tästä, mytta anonyymina niin antaa mennä vaan :D Itsekin siis kärsin mielenterveyden haasteista joten tässä ei ole tarkoitus ketään dissata, vaan puhua vaan ihan näin työntekijän näkökulmasta.
Olen töissä isolla työnantajalla julkisella sektorilla terveydenhuollossa. Meillä lähestulkoot isoimpia potilasryhmiä on mielenterveyspotilaat ja määrä kasvaa koko ajan kuten lehdistäkin saa lukea. Sekaan mahtuu ihan kaikentasoiset oireilijat hyvin lieväoireisista oireilijoista jotka todennäköisesti pärjäisivät muutamalla tukikäynnillä 1-3krt heihin joila oireet ovat hyvin vakavia ja toiminta- ja työkyky merkittävästi vaarantunut. Lisätään joukkoon vielä tämänhetken hitti eli adhd-tutkimuksiin haluavat joista todella monen toimintakyky on sillä tasolla että tutkimukset ei julkisella tule jatkumaan mutta koska kaikilla on oikeus, otetaan sinne jonoon. Minkäänlaista seulaa ei ole ja se hoitoa toivovien volyymi on ihan järjetön eikä sitä nykyisillä resursseilla pystytä mitenkään hoitamaan. Työmäärään uupuvat niin psyk. sairaanhoitahat, lääkärit, psykologit kuin psykiatrit. Sen seurauksena sinne työtehtäviin on haalittu kaikki joita vähänkään kiinnostaa ja myös sellaisia joita ei kiinnosta jotta hoitotakuussa pysytään ja se näkyy työn laadussa.
Mikään jatkohoito ei tällä hetkellä vedä - jonot yleislääkärille joka voi tehdä lähetteen esim. psykiatrille tai erikoissairaanhoitoon on 3-4kk pituiset ja siitä vielä vähintään 3-6kk lisää jonotusta että pääsee sinne erikoislääkärin tai erikoissairaanhoidon piiriin. Näitä potilaita yritetään sitten epätoivoisesti kannatella sen aikaa että pääsevät sen hoidon piiriin mitä tarvitsevat ja koska seassa on ihan kaiken tasoista oireilijaa, siellä jonottavat kaikki. Käytännössä ainoa hoito mitä on sille jonotusajalle tarjolla on psykiatristen sairaanhoitajien keskustelukäynnit ja niistä moni on juuri tuota mitä itsekin kerrot eli ihan täyttä diipadaapaa. Olen törmännyt niin ala-arvoiseen kohteluun nimenomaan mielenterveyspotilaiden kohdalla että se on jotain ihan uskomatonta.
Käytännössä ainoa keino saada tällä hetkellä laadukasta mielenterveyshoitoa on joko asua niin pienessä kunnassa että siellä terveydenhuolto vetää muttei ole vielä lakkautettu "kustannustehokkaana", kuulua laadukkaan työterveyshuollon piiriin jonka sopimukseen kuuluu psykiatrian erikoislääkärit tai maksaa itse. Itse valitsin jälkimmäisen.
Tsemppiä!
Totta kirjoitit. Oikeassa olet. Kiitos rehellisyydestäsi ja siitä, että uskalsit sanoa totuuden. Ainakaan julkisen puolen mt-palveluita ei kannata käyttää ollenkaan. Kannattaa yrittää ennemmin yksityiseltä puolelta. Toki se edellyttää sitä, että on myös varaa käyttää ja maksaa niistä. Jos ei niihin ole varaa, niin etsiä tietoa netistä, tai kirjoista ahdistuksen ja masennuksen hoitoon. Ja huolehtia ravinnosta, liikunnasta, siitä, ettei kuormitu ja että on tarpeeksi ihmisuhteita, ja luotettavia ystäviä, joiden kanssa jutella kaikesta elämään liittyvästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle sanoi sairaanhoitaja kun olin itsetuhoinen 18-vuotias että jos sä haluat tehdä itsemurhan niin ei me sua voida estää. Ajattelin silloin tuota melkein kehoituksena. Mitenkään minua ei yritetty hoitaa tai auttaa muuten, vaikka olin jo vuosia voinut huonosti.
Vasta 20 vuotta myöhemmin sain tietää, että olen ollut traumatisoitunut koko elämäni ja siitä johtuu kaikki oireiluni. Valitettavasti kärsimys silti jatkuu koska sopivaa terapeuttia ei löydy mistään enkä halua hoitaa oireita vaan sitä traumaa joka ei poistu vaikka kuinka keskusteltaisiin ahdistuksesta ja sen poistamisesta liikunnalla. Ongelma kun ei ole edes se että en liikkuisi vaan se että juoksen traumoja koko ajan ylivireänä pakoon enkä pysty rauhoittumaan..
Miten ajattelet että sen trauman saisi poistettua? Jos ihminen on päässyt traumatisoitumaan, ei sitä voi sinänsä muuttaa. Muutettavissa on oma kehon reagointi nykyhetkeen. Suosittelen etsimään kursseja aiheesta (esim sijaistraumatisoituminen, traumainformoitu työote jne. kaikki avaa näkökulmia siihen omaan olemiseen). Oletko kokeillut joogaa, missä on pakko pysähtyä ja rauhoittua ? Itselläni se auttoi 30v sairastamisen jälkeen eniten. Eihän vuosikymmenten oireilu poistu millään taikatempulla tai terapialla, mutta elämänlaatua pystyy parantamaan (puhun siis itsestäni, aaltoillen pian 40 vuoden ahdistuselämän takana).
Tarkoitan lähinnä, että ei se auta jos taas yritetään lääkkeillä hoitaa vaikka ahdistusta kun se ongelma alla on trauma ja loputon turvattomuuden tunne. Yleensä se turvattomuuden tunne vaan syvenee kun yrittää saada apua eikä kukaan ymmärrä tai pompotellaan ympäriinsä. Tai annetaan viisi eri diagnoosia, jotka on kaikki vaan seurausta traumasta mutta lopputulos on itseinho kun mokaan kaiken ja olen toivoton tapaus. Olen lukenut lukemattomia kirjoja ja selannut kaiken löytämäni materiaalin tubesta, mutta en muista puoliakaan lapsuudestani joten en oikein pysty käsittelemään niitä asioita. Triggeröidyn kuitenkin monta kertaa päivässä ja läheskään aina en tiedä edes mistä. :/
Mitäpä jos tekisit sinunkaupat sen turvattomuuden kanssa? Terapeuttisin menetelmin voidaan hoitaa kehitysmaiden lastenkodeista tänne adoptoituja lapsiakin, joilla traumat on varmasti luokkaa miljoona, ja jotka eivät niitä muista. Olet niin käpertynyt traumaasi ettet halua päästää siitä irti, koska se tuo sinulle turvallisen olon?
Niin, sairaanhoitaja oli varmaan ihan oikeassa, että kannattaisi välillä keskittyä hengitykseen ja ajatella hyviä asioita elämässään, eikä ahdistua aina ja kaikesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saisin todennäköisesti potkut tai vähintään varoituksen jos omalla nimelläni puhuisin tästä, mytta anonyymina niin antaa mennä vaan :D Itsekin siis kärsin mielenterveyden haasteista joten tässä ei ole tarkoitus ketään dissata, vaan puhua vaan ihan näin työntekijän näkökulmasta.
Olen töissä isolla työnantajalla julkisella sektorilla terveydenhuollossa. Meillä lähestulkoot isoimpia potilasryhmiä on mielenterveyspotilaat ja määrä kasvaa koko ajan kuten lehdistäkin saa lukea. Sekaan mahtuu ihan kaikentasoiset oireilijat hyvin lieväoireisista oireilijoista jotka todennäköisesti pärjäisivät muutamalla tukikäynnillä 1-3krt heihin joila oireet ovat hyvin vakavia ja toiminta- ja työkyky merkittävästi vaarantunut. Lisätään joukkoon vielä tämänhetken hitti eli adhd-tutkimuksiin haluavat joista todella monen toimintakyky on sillä tasolla että tutkimukset ei julkisella tule jatkumaan mutta koska kaikilla on oikeus, otetaan sinne jonoon. Minkäänlaista seulaa ei ole ja se hoitoa toivovien volyymi on ihan järjetön eikä sitä nykyisillä resursseilla pystytä mitenkään hoitamaan. Työmäärään uupuvat niin psyk. sairaanhoitahat, lääkärit, psykologit kuin psykiatrit. Sen seurauksena sinne työtehtäviin on haalittu kaikki joita vähänkään kiinnostaa ja myös sellaisia joita ei kiinnosta jotta hoitotakuussa pysytään ja se näkyy työn laadussa.
Mikään jatkohoito ei tällä hetkellä vedä - jonot yleislääkärille joka voi tehdä lähetteen esim. psykiatrille tai erikoissairaanhoitoon on 3-4kk pituiset ja siitä vielä vähintään 3-6kk lisää jonotusta että pääsee sinne erikoislääkärin tai erikoissairaanhoidon piiriin. Näitä potilaita yritetään sitten epätoivoisesti kannatella sen aikaa että pääsevät sen hoidon piiriin mitä tarvitsevat ja koska seassa on ihan kaiken tasoista oireilijaa, siellä jonottavat kaikki. Käytännössä ainoa hoito mitä on sille jonotusajalle tarjolla on psykiatristen sairaanhoitajien keskustelukäynnit ja niistä moni on juuri tuota mitä itsekin kerrot eli ihan täyttä diipadaapaa. Olen törmännyt niin ala-arvoiseen kohteluun nimenomaan mielenterveyspotilaiden kohdalla että se on jotain ihan uskomatonta.
Käytännössä ainoa keino saada tällä hetkellä laadukasta mielenterveyshoitoa on joko asua niin pienessä kunnassa että siellä terveydenhuolto vetää muttei ole vielä lakkautettu "kustannustehokkaana", kuulua laadukkaan työterveyshuollon piiriin jonka sopimukseen kuuluu psykiatrian erikoislääkärit tai maksaa itse. Itse valitsin jälkimmäisen.
Tsemppiä!
Tuosta adhdn tutkimisesta. Kävin ihan muista syistä kuin adhd-epäily psykiatrin, ja psykologin pakeilla. Halusivat teettää adhd-tutkimuksen, vaikka sanoin että ei ole mitään syytä tälle, eikä mikään historiassani antanut siihen viitettä. No se testattiin, ja tulos oli että olen anti adhd, eli sain paljon alempia tuloksia kuin ihmiset keskimäärin. Mitään muuta apua en saanut, loppukaneetti oli että ei ole adhd, kiitos hei.
Että suhtaudun kyllä skeptisesti siihen että ihmiset itse haluavat väenvängällä adhd-diagnoosin.
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuksen, masennuksen vuoksi on syytä hakeutua terapiaan ,hoitoon psykiatrin tai ammattitaitoisen psykologin vastaanotolle. Psykologin,jolla on akateeminen koulutustausta, pääaineena psykologia. Ahdistuksen, masennuksen voimakkuuden perusteella on myös valittava lyhyt- tai pitkäkestoinen terapia. Olen pitkäkestoisen terapian kannalla ylipäätään. Tämä on tietysti taloudellinen kysymys, mutta kuitenkin niin olennainen ihmisen elämän, työn,kaiken elämään liittyvien hyvien ja huonojen asioiden kestämisen kannalta. Mielialaan eikä mielenterveyteen liittyvät asiat ja ongelmat ole ollenkaan toisarvoisia, vaan ne on hoidettava ja ne ovat hoidettavissa ammatti-ihmisten kanssa ja avulla. Eikä sen pitäisi olla mitään vain harvoille ja valituille suotavaa ylellisyyttä, vaan ihan kaikille esimerkiksi ahdistuksesta kärsiville.
Vastauksena: ei kannata missään nimessä mennä ainakaan julkiselle puolelle. Ja oikeastaan nykyisillä hoitometodeilla, joita alalla käytetään ei tee juuri mitään. Keskusteluterapia, tai se, johon on yhdistetty fysioterapia, niistä saattaa olla hyötyä. Psykedeelit kuulostavat lupaavilta, mutta ne ovat vasta kehittelyasteella. Niitä ei ole vielä vapailla markkinoilla. Mutta nykyisillä neurolepteillä, masennuslääkkeillä ei tee mitään. Joko ne aiheuttavat käyttäjilleen vahinkoa, ja tuhoa hyvinvoinnille ja terveydelle, etenkin pitkäaikaisessa käytössä. Tai sitten niistä ei ole mitään hyötyä.
Muutenkin tämä traumajuttu alkaa kuulostamaan taas jotain muoti-ilmiötä. Kaikki selittyy sillä kun on joku trauma. Ymmärrän jos on joutunut lapsena seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi , on rankasti piesty tai jotain vastaavaa, mutten millään voi uskoa että jokaisella nuorella "ahdistuneella" on näin vakavaa taustalla. Ei kenenkään lapsuus mitään koko aikaista kivaa voi olla, kyllä kaikki ovat varmasti kokeneet jotain mikä ei ollutkaan niinkivaa, mutta tämä trauma -hypetys alkaa olla jo liikaa. Ymmärrän, jos sodan ajan eläneillä noita traumoja on varmasti ollut mutta mistä niitä nyt yhtäkkiä jokaisella riittää ja yhtäkkiä kaikki tarvii terapiaa. Tuo terapia aalto alkoi Yhdysvalloissa joskus 70-luvulla, jolloin jokaisella julkkiksella oli oma "shrink" eli kallonkutistaja, mutta nytkö tämä vasta on levinnyt Suomeenkin täydellä teholla.
Miksi ihmeessä tällaisten ihmisten on pyörittävä näissä ketjuissa? Tarpeeksi paha ahdistus kun iskee päälle, alkaa tulla myös harhoja, kun mielen kestokyky ylittyy. Vaikka ahdistuksen kourissa tuntemukset ja ajatukset tajuaisikin harhoiksi, olo on silti todella kamala.
Tiedätkö miltä voi tuntua, kun ahdistus saa kokemaan, että huoneessa on sinun lisäksesi eri aikoina kuolleita ihmisiä? Et varmaankaan. Tuskin osaat edes kuvitella tällaisia ahdistuksen tasoja, joita traumaattiset kokemukset ja valtava henkinen kuormitus voivat tuottaa.