Lue keskustelun säännöt.
Kävin sairaanhoitajan luona juttelemassa ahdistuksessa. Onko tää todellakin tälläistä?
06.03.2023 |
Olin siis saanut lääkäriltä lähetteen sinne. Sairaanhoitaja kyseli ensin elämästäni ja vastasin rehellisesti. Sen jälkeen katselimme näytöltä videoita masennuksesta ja ahdistukseta, nämä olisin ihan hyvin voinut tehdä kotonakin. Ja sitten hän selitti minulle miten netistä löytyy hyviä apusivuja ahdistukseen ja käski tehdä erilaiisia hengitysharjoituksia. Seuraavia aikoja vielä on, mutta tuntuu onkohan tämä ihan turhaa... Tuntuu että kävin vain siellä istumassa ja sairaanhoitaja selitti minulle kuin 7..vuotiaalle mitä ahdistus on ja miten siitä pääsee eroon.
Kommentit (511)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä pystyn kävelemään n. 30-40 minuuttia. Tuon kävelyn voin toistaa n.12h välein edellyttäen ettei tarvitse olal jalkojen päällä koko päivän muutoin ollenkaan. Mikään tuntien metsäsamoilu siis ei ole mahdollista jalkojeni vuoksi. Sitä vain että aika paljon on niitä joilla on tila/sairaus joka etsää ajun fyysisen harjoittelun.
Onko toi asenne sitä masennusta? Siis itse aiheutat itsellesi tollasta pahaa oloa. En voi mennä kävelemään kun mulla on sitä ja tätä. Ei kukaan ole käskenyt päivää siellä samoilemaan ja missään ei puhuttu rajusta treenaamisesta. Se kuinka paskana haluaa olla lähtee sulla ihan itsestä.
Ei mulla ole masennusta, joten tuskin on. Myöskään synnynnäinen jalkavamma ei ole itseaiheutettu, miten se edes voisi olla? Todellakin moni puhuu rankasta liikunnasta, ole hyvä ja lue itse, ketjusta kyllä löytyy.
Toki aina on kaltaisiasi joiden mielestä selkäydinvammakin on vain keksitty juttu, ja pyörätuolista pitäisi nousta välittömästi kävelemään kun sinä niin käsket.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle sanottiin 2 vuotta sitten suurinpiirtein näin " Kuule Titta. Sinä olet nyt 40vuotias ja sinua on hoidettu tämän asian vuoksi siitä kun olin 14vuotias. Eikö asia ole näin? Niin minä vain mietin että miten luulet meidän pystyvän auttamaan sinua? " Olin tyrmistynyt ja he""in vihainen, tuli olo että minut on luokiteltu toivottomaksi tapaukseksi eikä minkäänlaista hoitoa haluta enää antaa!
Kun lähdin sieltä menin baariin. Join pari olutta ja mietin auton alle kävelemistä. Minut piti elämän syrjässä kiinni kissani, kuka sitä hoitaisi?
no vaikka tämä julmalta kuulosti, niin jos 25v aikana on kokeiltu kaikki mahdollinen terveydenhuollossa, niin mitä enempää voi sanoa tai tehdä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle sanottiin 2 vuotta sitten suurinpiirtein näin " Kuule Titta. Sinä olet nyt 40vuotias ja sinua on hoidettu tämän asian vuoksi siitä kun olin 14vuotias. Eikö asia ole näin? Niin minä vain mietin että miten luulet meidän pystyvän auttamaan sinua? " Olin tyrmistynyt ja he""in vihainen, tuli olo että minut on luokiteltu toivottomaksi tapaukseksi eikä minkäänlaista hoitoa haluta enää antaa!
Kun lähdin sieltä menin baariin. Join pari olutta ja mietin auton alle kävelemistä. Minut piti elämän syrjässä kiinni kissani, kuka sitä hoitaisi?
Mitä sitten tapahtui? Alkoi melkein jännittämään.
Minutkin on luokiteltu toivottomaksi. Hoitoresistentti. Olen melkein helpottunut kun ei kukaan enää tyrki mitenkään. Hävetti aina ihan hitosti olla niin pirun epäonnistunut koko ajan hoitojen aikaan.
Ja toisaalta olin sitten kuitenkin loukkaantunut silloin, kun psykpoli laittoi hanskat tiskiin ja luovutti. Nyt ei enää kukaan kysele, eikä ketään kiinnosta ja saan olla aivan itsekseni. Tältä tuntuu kun tipahtaa yhteiskunnan pyörästä ulos.
Tapahtui se etten saa enää hoitoa. Luovutin. En syö enää lääkkeitäkään kun resepti vanheni. Olen elossa mutten elä, vain selviän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle sanottiin 2 vuotta sitten suurinpiirtein näin " Kuule Titta. Sinä olet nyt 40vuotias ja sinua on hoidettu tämän asian vuoksi siitä kun olin 14vuotias. Eikö asia ole näin? Niin minä vain mietin että miten luulet meidän pystyvän auttamaan sinua? " Olin tyrmistynyt ja he""in vihainen, tuli olo että minut on luokiteltu toivottomaksi tapaukseksi eikä minkäänlaista hoitoa haluta enää antaa!
Kun lähdin sieltä menin baariin. Join pari olutta ja mietin auton alle kävelemistä. Minut piti elämän syrjässä kiinni kissani, kuka sitä hoitaisi?
no vaikka tämä julmalta kuulosti, niin jos 25v aikana on kokeiltu kaikki mahdollinen terveydenhuollossa, niin mitä enempää voi sanoa tai tehdä?
Ylläpitohoitoa. Käy vaikka sitten juttelemassa jonkun kanssa kerran kuukaudessa tai parissa.
Masennus ja ahdistus ovat ihan normaaleja tunteita. Menevät ohi kun ovat mennäkseen. Parasta lääkettä on vaan jatkaa arkea normaalisti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle sanottiin 2 vuotta sitten suurinpiirtein näin " Kuule Titta. Sinä olet nyt 40vuotias ja sinua on hoidettu tämän asian vuoksi siitä kun olin 14vuotias. Eikö asia ole näin? Niin minä vain mietin että miten luulet meidän pystyvän auttamaan sinua? " Olin tyrmistynyt ja he""in vihainen, tuli olo että minut on luokiteltu toivottomaksi tapaukseksi eikä minkäänlaista hoitoa haluta enää antaa!
Kun lähdin sieltä menin baariin. Join pari olutta ja mietin auton alle kävelemistä. Minut piti elämän syrjässä kiinni kissani, kuka sitä hoitaisi?
no vaikka tämä julmalta kuulosti, niin jos 25v aikana on kokeiltu kaikki mahdollinen terveydenhuollossa, niin mitä enempää voi sanoa tai tehdä?
Ylläpitohoitoa. Käy vaikka sitten juttelemassa jonkun kanssa kerran kuukaudessa tai parissa.
ja se maksaa yhteiskunnalle mitä? ja resurssit ylikuormittuneesta terveydenhuollosta tähän? Ja nuoria on jonoksi asti odottamassa näiden palveluiden pariin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo ajatusleikit ei vaan toimi. Suurin osa ahdistuneista tietää mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Ongelma ei katoa jos sen työntää pois mielestä. Miten olis sellainen apu joka poistaa sen ongelman joka ahdistaa?
Omaan ahdistukseeni kaikista parhaiten on auttanut nimen omaan oman ajattelun muutos.
Siihen etten saanut nukuttua kun olin niin ahdistunut auttoi se että ymmärsin etten voi tehdä niille ahdistaville ajatuksille mitään yöllä klo 1. Noudatin ohjenuoraa "mikäli voit tehdä asialle jotain juuri nyt, niin tee se, mikäli asia on sellainen että et voi sille tehdä mitään tässä sängyssä unta odotellessasi, niin älä myöskään pyöritä sitä päässäsi, koska se asia ei ratkea sillä pyörittämisellä."
Jos ajattelusta ei ole mitään hyötyä, vaan se ainoastaan ahdistaa lisää kun sitä ajattelee, niin en voi perustella sen ajatuksen pyörittelyä mielessäni mitenkään. Että todellakin auttaa mielestä pois työntäminen. Myös "minä nukun/lenkkeilen/syön/luen kirjaa nyt, enkä ajattele tätä" on ollut ihan toimiva keino. On tärkeää huomata milloin ahdistava ajatus putkahtaa päähän, ja siinä harjaantuu kun joka kerta keskeyttää ajatusen pyörittelyn toteamalla itselleen että nyt minä tässä taas pyörittelen tätä, ja sitten lopettaa sen pyörittelyn. Tätä joutuu tekemään kerta toisensa jälkeen, mutta pikkuhiljaa sen oppii.
On myös olemassa asioita jotka nyt vain ovat ahdistavia, kuten omalla kohdallani lapsen vakava sairastuminen, sairaalasängyssä henkitoreissaan pyöriminen, testitulosten odottaminen, jonkun kuolema jne, ja nämä kuuluvat elämään, ja sitä ahdistusta joutuu jokainen jossain välissä sietämään. Oman lapsensa puolesta pelkääminen esim. on sellainen tilanne, että ei voi edes olettaa että sen tunteen saisi pois keskustelemalla, pillereillä, viinalla, tai terapialla, se on vain elettävä, ja itelleen on annettava lupa siihen.
T: entinen yleistyneestä ahdistushäiriöstä kärsinyt
Itse muistan aivan tarkalleen sen hetken kun ahdistuneena nuorena aikuisena oivalsin että minun ei ole pakko aina ajatella näitä
ajatuksia. Se ei auta mitään että kaksisataa kertaa päivässä käyn päässäni läpi ne samat asiat. Päätin lopettaa. Tietysti ne tulivat aina takaisin, mutta keksin itselleni pelastusrengasjuttuja joita ajatella silloin. Vähä vähältä ne ajatukset sitten tulivat harvemmin ja harvemmin.
Ja tietysti, on asioita jotka täytyy rämpiä läpi. Mutta niistäkin täytyy sitten joskus lopulta höllätä. Kun isäni kuoli kävin läpi päässäni uudelleen ja uudelleen viimeisiä
päiviä ja hetkiä niin paljon että uuvutin itseni niiden kanssa. Tietysti suru on käytävä läpi, mutta pikku hiljaa aloin sanoa itselleni että isä oli valtavan rakas mutta silti minun ei tarvitse käydä niitä tuskallisia muistoja koko ajan uudelleen ja uudelleen läpi.
Mieltä voi treenata ja siitä pitää pitää itsekin huoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä pystyn kävelemään n. 30-40 minuuttia. Tuon kävelyn voin toistaa n.12h välein edellyttäen ettei tarvitse olla jalkojen päällä koko päivänä muutoin ollenkaan. Mikään tuntien metsäsamoilu siis ei ole mahdollista jalkojeni vuoksi. Sitä vain että aika paljon on niitä joilla on tila/sairaus joka etsää ajun fyysisen harjoittelun.
2 kertaa päivässä 30min lenkki on jo hyvää liikuntaa, ei siellä tarvitse tuntikausia asua. Voi hyvin ottaa tavaksi tehdä lenkin heti herättyään tai aamupalan jälkeen ja toisen illemmalla. Aika ihme jos ei mieliala parane.
Luehan uudestaan ja tule sitten kommentoimaan kun olet ymmärtänyt mitä viestissä kirjoitetaan. Vastaan mielelläni kunhan viestissä on jotain järkeä :)
Olen itsekin sairaanhoitaja ja sehän riippuu paljon siitä, millainen ihminen sattuu ottamaan vastaan, että mitä siellä puhutaan.
Itselläni on lapsesta saakka pitkiä masennusjaksoja joten tiedän mistä on kyse.
Itselläni yksin olo pahentaa masennusta. Tosin masentuneena ei jaksa lähteä mihinkään eikä viihdyttää ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itsekin sairaanhoitaja ja sehän riippuu paljon siitä, millainen ihminen sattuu ottamaan vastaan, että mitä siellä puhutaan.
Itselläni on lapsesta saakka pitkiä masennusjaksoja joten tiedän mistä on kyse.
Itselläni yksin olo pahentaa masennusta. Tosin masentuneena ei jaksa lähteä mihinkään eikä viihdyttää ihmisiä.
tämä, vaikka ei jaksaisi olisi hyvä mennä edes johonkin ihmisten ilmoille( vaikka kirjastoon, kauppakeskuksen, elokuviin tms), ei tarvitse seurustella muiden kannsa, mutta tulee se näkökulma ja kokemus ettei ole yksin tässä maailmassa. Kotona 4 seinän sisällä voi tuntua turvalliselta , mutta samalla se vain pahentaa oloaan. Sen jälkeen on yleensä aina parempi mieli vaikka olo saattaa ollakin väsynyt siitä suorituksesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuneisuus johtuu ahdistavista ajatuksista päässä. Ajatelkaa muita kuin ahdistavia ajatuksia. Jokainen itse päättää mitä ajattelee, kukaan muu ei niitä ajatuksia sinne päähän laita.
Olet ihan oikeassa, noin se menee. Ongelmahan on siinä, että se ahdistunut ihminen ei osaa lopettaa niitä ajatuksia, koska on sairastunut mielialahäiriöön nimeltä masennus. Hän on käpertynyt itseensä ja täysin jumissa. Hän tarvitsisi siihen apua ja saa kehotuksen lukea ohjeet netistä, että saisi pääkoppansa kasaan. Ihan kuin olisi Ikean huonekalu.
Mitä ihmettä eihän ne ahdistukset ole vain ajatuksia, nehän on oikeita tapahtumia. Eli köyhyyttä, kipua, sairauksia, kiusattuna olemista, petetyksi tulemista, yksinäisyyttä jne jne. Nekö katoaa kun lakkaa ajattelemasta?
auttaako näiden jatkuva pyörittely sua eteenpäin? Teeppä testi: keksi joku kiva juttu mihin keskityt ja uppoudut kunnolla. Mikä on olosi sen jälkeen? tod. näk. hyvä. Nyt palauta mieleen joku ahdistava kokemus, mitä sun kropassa tapahtuu? Elät sen kokemuksen uudestaan läpi ja heität itseäsi takaisin sinne pohjalle. Nämä hengitysharjoitukset/meditaatiot auttavat irtaantumaan siitä jatkuvasta ahdistuksen pyörityksestä, jolloin saat kokemuksen siitä, miltä tuntuu kun olo on kevyt. Meditaatioita ja hengitysharjoituksia voi tehdä hyvin myös ohjattuina versioina, löytyy youtubesta pilvin pimein. Ei tarvitse leikkiä valaistunutta munkkia, joka tyhjentää päänsä ajatuksista 20 minuutiksi ensi yrittämällä :D
Mitäs sitten kun sua kiusataan koulussa tai työpaikalla? Menet sinne kouluun tai töihin ja et vaan välitä vaan keskityt siihen kuinka kivaa se opiskelu ja työnteko on ja hengittelet syvään hymyssäsuin? Voin luvata sulle että se ei ole helppoa ja sen jälkeen kun pääset kotiin ja suljet oven perässäsi, ei ole mikään ihme että romahdat lattialle ja purskahdat itkemään.
Vaihtoehto? Lopettaa koulu tai työt? Vaihtaa paikkaa? Yksin kotona ei kenenkään tilanne kohene mutta paikkaa vaihtamalla saattaa samat ongelmat olla vastassa.
En sano että tällaiset neuvot ovat huonoja. Mutta fakta vaan on se että ahdistusta ja masennusta on erilaista ja aina meditaatio ei välttämättä tuo sitä apua.
Se vaatii vahvuutta että kuvaamani tilanteen jälkeen jatkaa hymyillen elämäänsä ja tekee itselleen mieluisia voimaannuttavia asioita. En sano että niin ei kannata tehdä tai että ei kannata yrittää, mutta täytyy muistaa että jotkut jotka sanoo että "tästä ei oo kyllä mitään apua", saattaa todella kovasti yrittää.
no eihän sitä nyt kiusattavaksi kannata jäädä siinä pelossa, että seuraavassakin paikassa asiat ovat myös huonosti. Toki jos vaihdat seuraavaan paikkaan tutka ylivirittyneenä ja tulkitset jokaisen katseen, naurahduksen tms kiusaamiseksi, niin sama kierre jatkuu. Täällä toistuu se sama kun monessa muussa vastaavassa keskustelussa, se uhrin viitta on niin kiva ja tuttu ja turvallinen, että sen alla pysytään ja syytetään koko muuta maailmaa pskaksi. Kukaan ei ole tulossa sua pelastamaan, jos et itse halua sieltä pois.
Olikos tuo nyt rakentavasti kommentoitu? Antaisin sinulle pisteitä 1/10. Olet ilkeä etkä ymmärrä kiusattuna olemisesta mitään.
paraneeko kiusaamiskokemus, jos joku ojentaa sulle miljoona euroa?..ei parane, olet silti siinä vanhassa mielentilassa. Se ei myöskään parane vaikka, koko muu maailma ymmärtäisi sinua, pyörit edelleen siinä tarinassa. Sä et voita mitään roikkumalla siinä koko ajan kiinni, päinvastoin aiheutat vain lisää tuskaa itsellesi. Elämä ei valitettavasti ole lastentarha, jossa epäkohtia sovitellaan että anna Lasse nyt Maijalle sun tikkari kun kiusasit sitä. Lääkkeet eivät poista sitä kokemusta, terapia ei poista kokemusta, haluatko olla loppuelämä sen vankina vai aiotko aikuisena tehdä jotakin asialle?
Eihän kukaan halua olla masentunut tai ahdistunut. Siis sehän on se ydin koko hommassa, että siitä tunteesta haluaa pois, mutta ei osaa, eikä kykene. Mulle masennus tuntuu siltä, että kuin iso tahmainen jättiläiskoura pitäisi paikallaan ja vaikka kuinka yrittää rimpuilla niin ei pääse pois. Antaisin mitä vaan jos joku asia oikeasti auttaisi. Olen kokeillut ihan kaiken näiden vuosien aikana. Olen liikkunut, syönyt oikein, nukkunut, levännyt, käynyt masennuskoulun, monessa erilaisessa terapiassa, yksilönä ja ryhmässä, taideterapiassa, suuntauksia vaikka kuinka monta. Ihan kaikki mahdolliset lääkkeetkin on kokeiltu. Sähköön en suostunut, kun muisti on muutenkin surkea. Ketamiinia ei suostuttu antamaan.
Mikään ei paranna minua. Ei ole enää mitään hoitomuotoa jäljellä. Hoitaja sanoi, että "on varmaan tosi rentoa maata kotona vain tekemättä mitään". Tosi rentoa?! Oikeasti antaisin mitä vain, että paranisin. Mitä vain. Voisiko joku edes ymmärtää sen, että tämä sairaus ei ole minun valinta? Tämä "tarina" on se missä yhteiskunta epäonnistui jo silloin kun synnyin sekopäiselle äidille ja alkoholistille isälle ja uusi isäpuoli hakkasi siihen saakka kunnes karkasin kotoa. Kuinka nämä asiat korjataan? Miten voisin unohtaa nämä muistot kun ne puskee päälle yötä päivää? Luuleeko joku tosissaan, että masentuneet haluaa pitää kiinni tarinoistaan? Sähköllä voisi tosiaan pyyhkiä osan muistoista pois, mutta pelkään, että muistoista jää silti joitain palasia roikkumaan, joita ei osaa yhdistää mihinkään ja se olisi minulle ajatuksena kamalaa.
Jos voisin niin mielelläni luopuisin tarinastani. Tai jos edes yhden päivän ajaksi voisin vaihtaa osia jonkun huolettoman ja murheettoman ihmisen kanssa, niin olisin onnellinen. Olisi kiva jos voisi vain miettiä tavallisia arkisia asioita, vaikka että mitä kesäkukkia sitä tänä vuonna laittaisi pihalle. Tai olisko violetti auto parempi kuin musta.
Eikä tarkoitus ole syyllistää ketään, ei yhteiskuntaa, eikä mitään ja vanhemmillekin olen anteeksi antanut, vaikken heitä halua nähdä. Ymmärrän myös, että hoitaminen ja parantaminen on vaikeaa. Mutta ainoa asia mitä pyydän on se, että tämä sairaus ymmärrettäisiin oikein. Tämä ei ole valinta. Jotkut paranee, toiset ei.
"Antaisin mitä vaan jos joku asia oikeasti auttaisi."
Apua on saatavilla, sitä oikeastaan tuputetaan, mutta ei kelpaa kun se ei tulee siinä muodossa mikä halutaan. Mene hengellisiin tilaisuuksiin saamaan apua, niin sitä saa. Masennus ja ahdistus johtuu joskus syyllisyydestä, tai muista huolista, peloista, taakoista, murheista yms. Puolestasi rukoillaan ja huolet jää sinne. Tietysti voi olla myös joku fysiologinenkin syy joillain taustalla, vitamiinipuutos? kenties.
Kaikki muu apua huolitaan mutta ei hegellistä. Ja se on juuri se ainoa mikä auttaisi. Ei voi mitään.
Kyllä huolitaan ja uskossakin ollaan. Silti tuska jatkuu.
Tarvitset korjaavia kokemuksia, positiivisia elämyksiä siitä, että Sinullekin voi käydä hyvin, Sinuakin voi onni kohdata. Tarvitset kouriintuntuvaa rakastettuna olemisen kokemusta. Tiedän, että Jumala Kaikkivaltias voi tämän antaa,koska minulleon käynyt niin. Minulla ei vieläkään ole yhtään ystävää, ihmiset ovat edelleen kuin vierasta, tylyä lajia, mutta Jumala on ollut Rakkaudessaan uskollinen.
Rukoilen, että saat kokea ylimaallista Jumalan Rakkautta, joka pyyhkii mielestäsi pois kaiken kärsimäsi pahan ja saat pysyvän Rauhan. 🙏
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle sanottiin 2 vuotta sitten suurinpiirtein näin " Kuule Titta. Sinä olet nyt 40vuotias ja sinua on hoidettu tämän asian vuoksi siitä kun olin 14vuotias. Eikö asia ole näin? Niin minä vain mietin että miten luulet meidän pystyvän auttamaan sinua? " Olin tyrmistynyt ja he""in vihainen, tuli olo että minut on luokiteltu toivottomaksi tapaukseksi eikä minkäänlaista hoitoa haluta enää antaa!
Kun lähdin sieltä menin baariin. Join pari olutta ja mietin auton alle kävelemistä. Minut piti elämän syrjässä kiinni kissani, kuka sitä hoitaisi?
Mitä sitten tapahtui? Alkoi melkein jännittämään.
Minutkin on luokiteltu toivottomaksi. Hoitoresistentti. Olen melkein helpottunut kun ei kukaan enää tyrki mitenkään. Hävetti aina ihan hitosti olla niin pirun epäonnistunut koko ajan hoitojen aikaan.
Ja toisaalta olin sitten kuitenkin loukkaantunut silloin, kun psykpoli laittoi hanskat tiskiin ja luovutti. Nyt ei enää kukaan kysele, eikä ketään kiinnosta ja saan olla aivan itsekseni. Tältä tuntuu kun tipahtaa yhteiskunnan pyörästä ulos.Tapahtui se etten saa enää hoitoa. Luovutin. En syö enää lääkkeitäkään kun resepti vanheni. Olen elossa mutten elä, vain selviän.
Okei, no onneksi sinulla on kissa siellä seurana. Lääkkeet on turhia ja vaan pitkittää kärsimystä. Ehkä saatat joskus elää eri tavalla, mutta nyt voit sinnitellä noinkin. Tsemppiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo ajatusleikit ei vaan toimi. Suurin osa ahdistuneista tietää mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Ongelma ei katoa jos sen työntää pois mielestä. Miten olis sellainen apu joka poistaa sen ongelman joka ahdistaa?
Omaan ahdistukseeni kaikista parhaiten on auttanut nimen omaan oman ajattelun muutos.
Siihen etten saanut nukuttua kun olin niin ahdistunut auttoi se että ymmärsin etten voi tehdä niille ahdistaville ajatuksille mitään yöllä klo 1. Noudatin ohjenuoraa "mikäli voit tehdä asialle jotain juuri nyt, niin tee se, mikäli asia on sellainen että et voi sille tehdä mitään tässä sängyssä unta odotellessasi, niin älä myöskään pyöritä sitä päässäsi, koska se asia ei ratkea sillä pyörittämisellä."
Jos ajattelusta ei ole mitään hyötyä, vaan se ainoastaan ahdistaa lisää kun sitä ajattelee, niin en voi perustella sen ajatuksen pyörittelyä mielessäni mitenkään. Että todellakin auttaa mielestä pois työntäminen. Myös "minä nukun/lenkkeilen/syön/luen kirjaa nyt, enkä ajattele tätä" on ollut ihan toimiva keino. On tärkeää huomata milloin ahdistava ajatus putkahtaa päähän, ja siinä harjaantuu kun joka kerta keskeyttää ajatusen pyörittelyn toteamalla itselleen että nyt minä tässä taas pyörittelen tätä, ja sitten lopettaa sen pyörittelyn. Tätä joutuu tekemään kerta toisensa jälkeen, mutta pikkuhiljaa sen oppii.
On myös olemassa asioita jotka nyt vain ovat ahdistavia, kuten omalla kohdallani lapsen vakava sairastuminen, sairaalasängyssä henkitoreissaan pyöriminen, testitulosten odottaminen, jonkun kuolema jne, ja nämä kuuluvat elämään, ja sitä ahdistusta joutuu jokainen jossain välissä sietämään. Oman lapsensa puolesta pelkääminen esim. on sellainen tilanne, että ei voi edes olettaa että sen tunteen saisi pois keskustelemalla, pillereillä, viinalla, tai terapialla, se on vain elettävä, ja itelleen on annettava lupa siihen.
T: entinen yleistyneestä ahdistushäiriöstä kärsinyt
Itse muistan aivan tarkalleen sen hetken kun ahdistuneena nuorena aikuisena oivalsin että minun ei ole pakko aina ajatella näitä
ajatuksia. Se ei auta mitään että kaksisataa kertaa päivässä käyn päässäni läpi ne samat asiat. Päätin lopettaa. Tietysti ne tulivat aina takaisin, mutta keksin itselleni pelastusrengasjuttuja joita ajatella silloin. Vähä vähältä ne ajatukset sitten tulivat harvemmin ja harvemmin.Ja tietysti, on asioita jotka täytyy rämpiä läpi. Mutta niistäkin täytyy sitten joskus lopulta höllätä. Kun isäni kuoli kävin läpi päässäni uudelleen ja uudelleen viimeisiä
päiviä ja hetkiä niin paljon että uuvutin itseni niiden kanssa. Tietysti suru on käytävä läpi, mutta pikku hiljaa aloin sanoa itselleni että isä oli valtavan rakas mutta silti minun ei tarvitse käydä niitä tuskallisia muistoja koko ajan uudelleen ja uudelleen läpi.Mieltä voi treenata ja siitä pitää pitää itsekin huoli.
Juuri näin. Olen myös saanut muutaman muunkin oivaltamaan tämän minkä itsekin olen oivaltanut, ja sinä myös, ja moni muu. Olen myös tavannut ihmisiä jotka tepastelevat sen oivaltamisen ympärillä koskaan ihan tajuamatta mistä on kyse, ja niitä jotka eivät hyväksy ajatusta että he voisivat itse tehdä asialle jotain. Tosiasiahan on se että kukaan muu ei oikein voi sille mitään kuin minä itse.
Oma elämä pitää myös ottaa omiin käsiin eikä antaa sitä kenenkään muun vastuulle. Niin usein kuulee ihmisen sanovan että en MINÄ voi itselleni mitään. Pitää oivaltaa että kyllä voi, ja nimen omaan itse voi.
Toivoisin että ihmiset enenevässä määrin hoksaisivat näitä juttuja, koska toipuminen ei oikein muuten ole mahdoollista, vaan resursseja haaskataan jopa vuosikymmeniä tehottomiin toimintoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Mitäs sitten kun sua kiusataan koulussa tai työpaikalla? Menet sinne kouluun tai töihin ja et vaan välitä vaan keskityt siihen kuinka kivaa se opiskelu ja työnteko on ja hengittelet syvään hymyssäsuin? Voin luvata sulle että se ei ole helppoa ja sen jälkeen kun pääset kotiin ja suljet oven perässäsi, ei ole mikään ihme että romahdat lattialle ja purskahdat itkemään.
Vaihtoehto? Lopettaa koulu tai työt? Vaihtaa paikkaa? Yksin kotona ei kenenkään tilanne kohene mutta paikkaa vaihtamalla saattaa samat ongelmat olla vastassa.
En sano että tällaiset neuvot ovat huonoja. Mutta fakta vaan on se että ahdistusta ja masennusta on erilaista ja aina meditaatio ei välttämättä tuo sitä apua.
Se vaatii vahvuutta että kuvaamani tilanteen jälkeen jatkaa hymyillen elämäänsä ja tekee itselleen mieluisia voimaannuttavia asioita. En sano että niin ei kannata tehdä tai että ei kannata yrittää, mutta täytyy muistaa että jotkut jotka sanoo että "tästä ei oo kyllä mitään apua", saattaa todella kovasti yrittää."
Lainasin tämän viestin, kun tuttuja asioita siinä. Itse olin koko nuoruuteni kiusattu. Aina lukioon saakka minne tuli myös samaa porukkaa. Ajattelin kaiken loppuvan, mutta se jatkui. Lukion alussa voin todella huonosti. Ahdisti paljon ja en pystynyt syömään tai oikein edes nukkumaan. Vanhemmista ei ollut minulle avuksi. Syyllistettiin ja uhkailtiin. Kiusaamisen kanssakin jäin yksin. Olin yksin koko nuoruuteni ja ulkona porukoista. Tulin hyvin epävarmaksi ja menetin itsetuntoni.
Lukion alussa kaikki näytti pahalta. Myöhemmin oikeastaan vaan se asenne auttoi, että elin päivän kerrallaan. Monesti en voinut edes avata lukiokirjoja päivän jälkeen. En halunnut muistaa mitään niistä päivistä. Luin oikeastaan vaan kokeisiin sen mitä jaksoin. Valvoin illalla todella myöhään ja pakenin esim elokuviin tai olin koneella. Tämäkin tietysti huono juttu, mutta kaipasin jotain millä unohtaa sen kaiken. Koirani sain samaan aikaan ja siitä tuli minulle tehtävä eli päätin hoitaa sen hyvin. Onnistuin siinä. Sain myös lukion käytyä jotenkin loppuun. Monesti meinasin pyörtyä siellä ja usein oli jotain paniikkikohtausta ja muuta vastaavaa. Pyörrytti usein sinne mennessä ja muistan kuinka raahasin itseäni portaita ulos pitäen kaiteesta kiinni etten vaan pyörry. Aina selvisin ulos asti. Yritin vaan näyttää etten välitä ja kestän kaiken. Opettajat joskus todistivat kun joku sanoi ikävästi minulle yms, mutta ei siihen puututtu. On kokemusta myös kuinka opettaja oli ikävä ja sanoi luokan kuullen omasta mielestään hauskoja asioita minuun liittyen kiusaajien nauraessa. En oikein edes uskonut, että niin voi käydä.
Joku myös mietti miksei kiusattu "tee" kiusaamisesta loppua. Itseni tapauksessa asuin pienellä paikkakunnalla ja minua häirittiin vapaa-ajallakin jos satuin törmäämään eräisiin ihmisiin. Samoin joskus sanoin vastaan ja kaikki paheni. Näin näitä juttuja on vaikeaa ratkaista. Itse lähdin vaan pois heti, kun se oli jotenkin mahdollista. Hoisin vaan koiraani ja yritin selvitä eteenpäin. Silti itse olen huomannut kuinka kestin silloin melko hyvin. Jälkeenpäin se kaikki pyörii mielessä ja sotkee elämäni. Halusin vaan olla piilossa ja en pystynytkään jatkamaan eteenpäin. Muut jatkoivat ja itse vaan ahdistuin entistä enemmän ja menetin toivon "normaalista" elämästä. Oikeastaan syrjäydyin. Näin olin paikkakunnalla missä ei ollut mitään tuttua ja olin ihan irrallinen kaikesta. Muutama hyvä kokemus ihmisistä on ollut myöhemmin. Ei se silti poista niitä ikäviä tai tuo itselleni sellaista varmuutta ja rohkeutta kovin paljon. Olen tavallaan menettänyt luottoni ihmisiin lähes täysin.
Jatkuu
Jatkoa
Kirjoitit kuinka joku menee vaan hymyillen eteenpäin. Niitäkin varmasti on ja hyvä niin. Itse olen taas hyvä kestämään ikävyyksiä sinä hetkenä. Sitten taas, kun pitäisi päästä eteenpäin niin ne ikävät asiat liikaa mielessä. Olen myös hyvä ns elämään omassa maailmassani. Tällä tarkoitan sitä, että elän päivän kerrallaan ja pyrin unohtamaan ikävät jutut. Tämä tyyli ei vaan vie eteenpäin, koska vältän ikäviä juttuja ja pyrin pitämään mielen hyvänä. Sitten, kun pitäisikin päästä eteenpäin ja saavuttaa jotain niin en enää siihen kykyne. Täällä, kun ei oikein lopulta riitä se, että on vaan elossa. Pitäisi pärjätä myös jotenkin. Ja tällä tarkoitan ihan vaikka työ tai opiskelujuttuja. Itse olen nyt elänyt ns erakon elämää jo melkein vuosikymmenen. Ei tämän nyt oikein näin pitänyt mennä. Samalla ne toiveet ja haaveet ovat vähitellen kadonneet. Mietin, että kestän elämää täällä rauhassa ja tarkkojen aikataulujen mukaan. Sitten jos pitäisi jaksaa enemmän niin ei siitä tule mitään ja ahdistun taas sekä unettomuus pahenee. Toisaalta tietysti elämää voi muuttaa vaan itse.
Joku kirjoitti, että kiusattu näkee pilkkaa yms jokapaikassa. En itse oikein ajattele niin. Minulla on myös hyviä kokemuksia muista. Silti myönnän sen, että olen hyvä huomaamaan epäkohtia. Samalla jännitän ihmisten kanssa oloa ja en oikein osaa olla Luonteva. Tämä rasittaa paljon, kun pitäisi pystyä olemaan "normaali" ja kestää niitä tilanteita mitkä muille ihan tavallisia. En edes tiedä miksi kirjoitin tämän. Jotenkin tuli vaan kaikki taas mieleen.
Minua kehoitti sairaanhoitaja katsomaan kaukaisuuteen näin kuulema mieli rauhoittuu.
Vierailija kirjoitti:
Minua kehoitti sairaanhoitaja katsomaan kaukaisuuteen näin kuulema mieli rauhoittuu.
No niin se tekee. Mutta ei sinulle kelvannut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuneisuus johtuu ahdistavista ajatuksista päässä. Ajatelkaa muita kuin ahdistavia ajatuksia. Jokainen itse päättää mitä ajattelee, kukaan muu ei niitä ajatuksia sinne päähän laita.
Olet ihan oikeassa, noin se menee. Ongelmahan on siinä, että se ahdistunut ihminen ei osaa lopettaa niitä ajatuksia, koska on sairastunut mielialahäiriöön nimeltä masennus. Hän on käpertynyt itseensä ja täysin jumissa. Hän tarvitsisi siihen apua ja saa kehotuksen lukea ohjeet netistä, että saisi pääkoppansa kasaan. Ihan kuin olisi Ikean huonekalu.
Mitä ihmettä eihän ne ahdistukset ole vain ajatuksia, nehän on oikeita tapahtumia. Eli köyhyyttä, kipua, sairauksia, kiusattuna olemista, petetyksi tulemista, yksinäisyyttä jne jne. Nekö katoaa kun lakkaa ajattelemasta?
auttaako näiden jatkuva pyörittely sua eteenpäin? Teeppä testi: keksi joku kiva juttu mihin keskityt ja uppoudut kunnolla. Mikä on olosi sen jälkeen? tod. näk. hyvä. Nyt palauta mieleen joku ahdistava kokemus, mitä sun kropassa tapahtuu? Elät sen kokemuksen uudestaan läpi ja heität itseäsi takaisin sinne pohjalle. Nämä hengitysharjoitukset/meditaatiot auttavat irtaantumaan siitä jatkuvasta ahdistuksen pyörityksestä, jolloin saat kokemuksen siitä, miltä tuntuu kun olo on kevyt. Meditaatioita ja hengitysharjoituksia voi tehdä hyvin myös ohjattuina versioina, löytyy youtubesta pilvin pimein. Ei tarvitse leikkiä valaistunutta munkkia, joka tyhjentää päänsä ajatuksista 20 minuutiksi ensi yrittämällä :D
Mitäs sitten kun sua kiusataan koulussa tai työpaikalla? Menet sinne kouluun tai töihin ja et vaan välitä vaan keskityt siihen kuinka kivaa se opiskelu ja työnteko on ja hengittelet syvään hymyssäsuin? Voin luvata sulle että se ei ole helppoa ja sen jälkeen kun pääset kotiin ja suljet oven perässäsi, ei ole mikään ihme että romahdat lattialle ja purskahdat itkemään.
Vaihtoehto? Lopettaa koulu tai työt? Vaihtaa paikkaa? Yksin kotona ei kenenkään tilanne kohene mutta paikkaa vaihtamalla saattaa samat ongelmat olla vastassa.
En sano että tällaiset neuvot ovat huonoja. Mutta fakta vaan on se että ahdistusta ja masennusta on erilaista ja aina meditaatio ei välttämättä tuo sitä apua.
Se vaatii vahvuutta että kuvaamani tilanteen jälkeen jatkaa hymyillen elämäänsä ja tekee itselleen mieluisia voimaannuttavia asioita. En sano että niin ei kannata tehdä tai että ei kannata yrittää, mutta täytyy muistaa että jotkut jotka sanoo että "tästä ei oo kyllä mitään apua", saattaa todella kovasti yrittää.
no eihän sitä nyt kiusattavaksi kannata jäädä siinä pelossa, että seuraavassakin paikassa asiat ovat myös huonosti. Toki jos vaihdat seuraavaan paikkaan tutka ylivirittyneenä ja tulkitset jokaisen katseen, naurahduksen tms kiusaamiseksi, niin sama kierre jatkuu. Täällä toistuu se sama kun monessa muussa vastaavassa keskustelussa, se uhrin viitta on niin kiva ja tuttu ja turvallinen, että sen alla pysytään ja syytetään koko muuta maailmaa pskaksi. Kukaan ei ole tulossa sua pelastamaan, jos et itse halua sieltä pois.
Olikos tuo nyt rakentavasti kommentoitu? Antaisin sinulle pisteitä 1/10. Olet ilkeä etkä ymmärrä kiusattuna olemisesta mitään.
paraneeko kiusaamiskokemus, jos joku ojentaa sulle miljoona euroa?..ei parane, olet silti siinä vanhassa mielentilassa. Se ei myöskään parane vaikka, koko muu maailma ymmärtäisi sinua, pyörit edelleen siinä tarinassa. Sä et voita mitään roikkumalla siinä koko ajan kiinni, päinvastoin aiheutat vain lisää tuskaa itsellesi. Elämä ei valitettavasti ole lastentarha, jossa epäkohtia sovitellaan että anna Lasse nyt Maijalle sun tikkari kun kiusasit sitä. Lääkkeet eivät poista sitä kokemusta, terapia ei poista kokemusta, haluatko olla loppuelämä sen vankina vai aiotko aikuisena tehdä jotakin asialle?
Eihän kukaan halua olla masentunut tai ahdistunut. Siis sehän on se ydin koko hommassa, että siitä tunteesta haluaa pois, mutta ei osaa, eikä kykene. Mulle masennus tuntuu siltä, että kuin iso tahmainen jättiläiskoura pitäisi paikallaan ja vaikka kuinka yrittää rimpuilla niin ei pääse pois. Antaisin mitä vaan jos joku asia oikeasti auttaisi. Olen kokeillut ihan kaiken näiden vuosien aikana. Olen liikkunut, syönyt oikein, nukkunut, levännyt, käynyt masennuskoulun, monessa erilaisessa terapiassa, yksilönä ja ryhmässä, taideterapiassa, suuntauksia vaikka kuinka monta. Ihan kaikki mahdolliset lääkkeetkin on kokeiltu. Sähköön en suostunut, kun muisti on muutenkin surkea. Ketamiinia ei suostuttu antamaan.
Mikään ei paranna minua. Ei ole enää mitään hoitomuotoa jäljellä. Hoitaja sanoi, että "on varmaan tosi rentoa maata kotona vain tekemättä mitään". Tosi rentoa?! Oikeasti antaisin mitä vain, että paranisin. Mitä vain. Voisiko joku edes ymmärtää sen, että tämä sairaus ei ole minun valinta? Tämä "tarina" on se missä yhteiskunta epäonnistui jo silloin kun synnyin sekopäiselle äidille ja alkoholistille isälle ja uusi isäpuoli hakkasi siihen saakka kunnes karkasin kotoa. Kuinka nämä asiat korjataan? Miten voisin unohtaa nämä muistot kun ne puskee päälle yötä päivää? Luuleeko joku tosissaan, että masentuneet haluaa pitää kiinni tarinoistaan? Sähköllä voisi tosiaan pyyhkiä osan muistoista pois, mutta pelkään, että muistoista jää silti joitain palasia roikkumaan, joita ei osaa yhdistää mihinkään ja se olisi minulle ajatuksena kamalaa.
Jos voisin niin mielelläni luopuisin tarinastani. Tai jos edes yhden päivän ajaksi voisin vaihtaa osia jonkun huolettoman ja murheettoman ihmisen kanssa, niin olisin onnellinen. Olisi kiva jos voisi vain miettiä tavallisia arkisia asioita, vaikka että mitä kesäkukkia sitä tänä vuonna laittaisi pihalle. Tai olisko violetti auto parempi kuin musta.
Eikä tarkoitus ole syyllistää ketään, ei yhteiskuntaa, eikä mitään ja vanhemmillekin olen anteeksi antanut, vaikken heitä halua nähdä. Ymmärrän myös, että hoitaminen ja parantaminen on vaikeaa. Mutta ainoa asia mitä pyydän on se, että tämä sairaus ymmärrettäisiin oikein. Tämä ei ole valinta. Jotkut paranee, toiset ei.
"Antaisin mitä vaan jos joku asia oikeasti auttaisi."
Apua on saatavilla, sitä oikeastaan tuputetaan, mutta ei kelpaa kun se ei tulee siinä muodossa mikä halutaan. Mene hengellisiin tilaisuuksiin saamaan apua, niin sitä saa. Masennus ja ahdistus johtuu joskus syyllisyydestä, tai muista huolista, peloista, taakoista, murheista yms. Puolestasi rukoillaan ja huolet jää sinne. Tietysti voi olla myös joku fysiologinenkin syy joillain taustalla, vitamiinipuutos? kenties.
Kaikki muu apua huolitaan mutta ei hegellistä. Ja se on juuri se ainoa mikä auttaisi. Ei voi mitään.
Kyllä huolitaan ja uskossakin ollaan. Silti tuska jatkuu.
Tarvitset korjaavia kokemuksia, positiivisia elämyksiä siitä, että Sinullekin voi käydä hyvin, Sinuakin voi onni kohdata. Tarvitset kouriintuntuvaa rakastettuna olemisen kokemusta. Tiedän, että Jumala Kaikkivaltias voi tämän antaa,koska minulleon käynyt niin. Minulla ei vieläkään ole yhtään ystävää, ihmiset ovat edelleen kuin vierasta, tylyä lajia, mutta Jumala on ollut Rakkaudessaan uskollinen.
Rukoilen, että saat kokea ylimaallista Jumalan Rakkautta, joka pyyhkii mielestäsi pois kaiken kärsimäsi pahan ja saat pysyvän Rauhan. 🙏
Kiitos
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua kehoitti sairaanhoitaja katsomaan kaukaisuuteen näin kuulema mieli rauhoittuu.
No niin se tekee. Mutta ei sinulle kelvannut?[/quote Ei oo vielä auttanut. Olen kyllä kokeillut.
Itsehän olin jo 19 vuotiaana työkyvyttömyyseläkkeellä ja kohta 30v. Minua vituttaa lukea tällaisia viestejä että sinun kaltaisten ääliöiden viestejä.