Lue keskustelun säännöt.
Kävin sairaanhoitajan luona juttelemassa ahdistuksessa. Onko tää todellakin tälläistä?
06.03.2023 |
Olin siis saanut lääkäriltä lähetteen sinne. Sairaanhoitaja kyseli ensin elämästäni ja vastasin rehellisesti. Sen jälkeen katselimme näytöltä videoita masennuksesta ja ahdistukseta, nämä olisin ihan hyvin voinut tehdä kotonakin. Ja sitten hän selitti minulle miten netistä löytyy hyviä apusivuja ahdistukseen ja käski tehdä erilaiisia hengitysharjoituksia. Seuraavia aikoja vielä on, mutta tuntuu onkohan tämä ihan turhaa... Tuntuu että kävin vain siellä istumassa ja sairaanhoitaja selitti minulle kuin 7..vuotiaalle mitä ahdistus on ja miten siitä pääsee eroon.
Kommentit (511)
Aika paljon suomessa/kin masennukseen kuolleitakin on. Pitäiskö mennä hautuumaalle huutamaan haudoille että niskasta kiinni ja ryhtiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että nämä tämän ajan "masentuneet" eivät ymmärrä ottaa vastuuta omasta elämästään. Mennään itkemään kun ahistaa ja ulkoistetaan jokainen harnitus joillekkin mt hoitajille, eikä olla valmiita lopettamaan karamellien kolakola pitsahamppari ym. roskaruokien ja leivän mutustaminen, näiden on todettu olevan merkittävä syy masenteluun ja lihavuuteen ja sitä kautta hiljaseen tulehdustilaan joka aiheuttaa sitä mielenvikaisuutta lukuisista oikeista sairauksista puhumattakaan.
Ruetkaa masentelijat ottamaan vastuu omasta elämästä ja hyvinvoinnista niin se keho kyllä toimii kuten tehtaalla on säädetty.
Parikolme tuntia reipasta liikuntaa päivittäin on parasta lääkettä ihmiselle, tee vaikka lumitöitä mehtätöitä ym. vaikka halon hakkuuta, se pitää kehon siinä kunnossa ettei tarvii kokeellisia piikkejä eikä läskiä kerry niin että alkaisi masentelemaan.
Mulla kertyy kilometrejä parhaimpina päivinä yli 20 ihan omin jaloin. Limsaa en juo, pitsaan ja hampurilaisiin en vähiä rahojani laita. Pelkkää ulkoilua päivittäin 2 - 5 tuntia. Pituutta reippaasti yli 160 senttiä, painoa reippaasti alle 50 kiloa. Vatsa vaivaa, ruoka pääosin gluteenitonta, useampi lämmin ruoka viikossa kasvisruokaa. Pesuaineet hajuttomia, ei lääkityksiä. Silti vaikea masennus, ahdistus ja pakko-oireet diagnoosina. Oliko vielä fiksuja ideoita?
On toki. Ei se ahistus heti lähe kun lenkin pari teet, ei se ole ihan heti tullukkaan.
Pidä tuo reeni päällä parikymmentä vuotta niin varmasti masentelu ym. helpottaa, vai onko sulla kiire johonkin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun kaveri jäi työttömäksi -90 luvulla, ei viihtiny ettiä uusia töitä ja lihoi muodottomaksi kaljaa juomalla. Mt nappejahan sekin alko syömään kun lääkäri niitä pikku vitutukseen heti kirjoitti, viiskymppisenä kuoli viinaan katkerana ja syvästi masentuneena.
Minulla tuli ero samoihin aikoihin -90 luvulla, vituttihan minuakin melkosen kovasti mutta minä tajusin ettei se asetu kaljaa ja tapioviinaa juomalla.Ostin parhaan moottorisahan mitä paperirahalla sai. Siinä sitten rupesin siivoomaan tontin reunoja rytöpuusta pikkuhiljaa vuosittain aina vain isompaa puuta kaataen ja niitä polttopuuksi naputellen ihan käsipeli, ja niin vitutus jäi sinne mehtään.
Roppaan alko tulemaan miehen mallia, kylän sinkkunaiset alko kirkolla tulemaan juttusille ja sieltähän uusi emäntäki sitten löyty parinkymmenen vuoden akattomuuden jälkeen.
Suosittelen jättämään ne mt ryynit apteekkiin ja laittamaan kunnon ammattimallin sahan jos mielii vitutuksesta eroon, niittä halvempia isäntä mallin sahoja ei kannata laittaa, saatika satasen kertakäyttö mökki sahoja.
Että niskasta kiinni ja lihasta kroppaan. Masentuneet syyllistyy ja masentuu entisestään kun eivät jaksa ryhtiliikkeitä.
Kyllä, juurikin näin, ja ihan itse vielä.
Kukaan ei ala liikkumaan sinun puolesta, ei se ainaan sinun oloa paranna jos vaikka alkaisin.
Vierailija kirjoitti:
Minä pystyn kävelemään n. 30-40 minuuttia. Tuon kävelyn voin toistaa n.12h välein edellyttäen ettei tarvitse olal jalkojen päällä koko päivän muutoin ollenkaan. Mikään tuntien metsäsamoilu siis ei ole mahdollista jalkojeni vuoksi. Sitä vain että aika paljon on niitä joilla on tila/sairaus joka etsää ajun fyysisen harjoittelun.
2 kertaa päivässä 30min lenkki on jo hyvää liikuntaa, ei siellä tarvitse tuntikausia asua. Voi hyvin ottaa tavaksi tehdä lenkin heti herättyään tai aamupalan jälkeen ja toisen illemmalla. Aika ihme jos ei mieliala parane.
Jos te kovien arvojen kannattajat tosiaan olette sitä mieltä, että mielenterveyden ongelmat ovat vain humpuukia, niin miksi ette kävisi suomen mielisairaaloissa ja vastaavissa huutamassa ovelta isoon ääneen että niskasta kiinni nyt! Sillähän se sanomanne mukaan ratkeaisi ja olisitte tehneet kansanterveydelle suurpalveluksen! Niin miksi ette tee näin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuneisuus johtuu ahdistavista ajatuksista päässä. Ajatelkaa muita kuin ahdistavia ajatuksia. Jokainen itse päättää mitä ajattelee, kukaan muu ei niitä ajatuksia sinne päähän laita.
Olet ihan oikeassa, noin se menee. Ongelmahan on siinä, että se ahdistunut ihminen ei osaa lopettaa niitä ajatuksia, koska on sairastunut mielialahäiriöön nimeltä masennus. Hän on käpertynyt itseensä ja täysin jumissa. Hän tarvitsisi siihen apua ja saa kehotuksen lukea ohjeet netistä, että saisi pääkoppansa kasaan. Ihan kuin olisi Ikean huonekalu.
Mitä ihmettä eihän ne ahdistukset ole vain ajatuksia, nehän on oikeita tapahtumia. Eli köyhyyttä, kipua, sairauksia, kiusattuna olemista, petetyksi tulemista, yksinäisyyttä jne jne. Nekö katoaa kun lakkaa ajattelemasta?
auttaako näiden jatkuva pyörittely sua eteenpäin? Teeppä testi: keksi joku kiva juttu mihin keskityt ja uppoudut kunnolla. Mikä on olosi sen jälkeen? tod. näk. hyvä. Nyt palauta mieleen joku ahdistava kokemus, mitä sun kropassa tapahtuu? Elät sen kokemuksen uudestaan läpi ja heität itseäsi takaisin sinne pohjalle. Nämä hengitysharjoitukset/meditaatiot auttavat irtaantumaan siitä jatkuvasta ahdistuksen pyörityksestä, jolloin saat kokemuksen siitä, miltä tuntuu kun olo on kevyt. Meditaatioita ja hengitysharjoituksia voi tehdä hyvin myös ohjattuina versioina, löytyy youtubesta pilvin pimein. Ei tarvitse leikkiä valaistunutta munkkia, joka tyhjentää päänsä ajatuksista 20 minuutiksi ensi yrittämällä :D
Mitäs sitten kun sua kiusataan koulussa tai työpaikalla? Menet sinne kouluun tai töihin ja et vaan välitä vaan keskityt siihen kuinka kivaa se opiskelu ja työnteko on ja hengittelet syvään hymyssäsuin? Voin luvata sulle että se ei ole helppoa ja sen jälkeen kun pääset kotiin ja suljet oven perässäsi, ei ole mikään ihme että romahdat lattialle ja purskahdat itkemään.
Vaihtoehto? Lopettaa koulu tai työt? Vaihtaa paikkaa? Yksin kotona ei kenenkään tilanne kohene mutta paikkaa vaihtamalla saattaa samat ongelmat olla vastassa.
En sano että tällaiset neuvot ovat huonoja. Mutta fakta vaan on se että ahdistusta ja masennusta on erilaista ja aina meditaatio ei välttämättä tuo sitä apua.
Se vaatii vahvuutta että kuvaamani tilanteen jälkeen jatkaa hymyillen elämäänsä ja tekee itselleen mieluisia voimaannuttavia asioita. En sano että niin ei kannata tehdä tai että ei kannata yrittää, mutta täytyy muistaa että jotkut jotka sanoo että "tästä ei oo kyllä mitään apua", saattaa todella kovasti yrittää.
no eihän sitä nyt kiusattavaksi kannata jäädä siinä pelossa, että seuraavassakin paikassa asiat ovat myös huonosti. Toki jos vaihdat seuraavaan paikkaan tutka ylivirittyneenä ja tulkitset jokaisen katseen, naurahduksen tms kiusaamiseksi, niin sama kierre jatkuu. Täällä toistuu se sama kun monessa muussa vastaavassa keskustelussa, se uhrin viitta on niin kiva ja tuttu ja turvallinen, että sen alla pysytään ja syytetään koko muuta maailmaa pskaksi. Kukaan ei ole tulossa sua pelastamaan, jos et itse halua sieltä pois.
Olikos tuo nyt rakentavasti kommentoitu? Antaisin sinulle pisteitä 1/10. Olet ilkeä etkä ymmärrä kiusattuna olemisesta mitään.
paraneeko kiusaamiskokemus, jos joku ojentaa sulle miljoona euroa?..ei parane, olet silti siinä vanhassa mielentilassa. Se ei myöskään parane vaikka, koko muu maailma ymmärtäisi sinua, pyörit edelleen siinä tarinassa. Sä et voita mitään roikkumalla siinä koko ajan kiinni, päinvastoin aiheutat vain lisää tuskaa itsellesi. Elämä ei valitettavasti ole lastentarha, jossa epäkohtia sovitellaan että anna Lasse nyt Maijalle sun tikkari kun kiusasit sitä. Lääkkeet eivät poista sitä kokemusta, terapia ei poista kokemusta, haluatko olla loppuelämä sen vankina vai aiotko aikuisena tehdä jotakin asialle?
Eihän kukaan halua olla masentunut tai ahdistunut. Siis sehän on se ydin koko hommassa, että siitä tunteesta haluaa pois, mutta ei osaa, eikä kykene. Mulle masennus tuntuu siltä, että kuin iso tahmainen jättiläiskoura pitäisi paikallaan ja vaikka kuinka yrittää rimpuilla niin ei pääse pois. Antaisin mitä vaan jos joku asia oikeasti auttaisi. Olen kokeillut ihan kaiken näiden vuosien aikana. Olen liikkunut, syönyt oikein, nukkunut, levännyt, käynyt masennuskoulun, monessa erilaisessa terapiassa, yksilönä ja ryhmässä, taideterapiassa, suuntauksia vaikka kuinka monta. Ihan kaikki mahdolliset lääkkeetkin on kokeiltu. Sähköön en suostunut, kun muisti on muutenkin surkea. Ketamiinia ei suostuttu antamaan.
Mikään ei paranna minua. Ei ole enää mitään hoitomuotoa jäljellä. Hoitaja sanoi, että "on varmaan tosi rentoa maata kotona vain tekemättä mitään". Tosi rentoa?! Oikeasti antaisin mitä vain, että paranisin. Mitä vain. Voisiko joku edes ymmärtää sen, että tämä sairaus ei ole minun valinta? Tämä "tarina" on se missä yhteiskunta epäonnistui jo silloin kun synnyin sekopäiselle äidille ja alkoholistille isälle ja uusi isäpuoli hakkasi siihen saakka kunnes karkasin kotoa. Kuinka nämä asiat korjataan? Miten voisin unohtaa nämä muistot kun ne puskee päälle yötä päivää? Luuleeko joku tosissaan, että masentuneet haluaa pitää kiinni tarinoistaan? Sähköllä voisi tosiaan pyyhkiä osan muistoista pois, mutta pelkään, että muistoista jää silti joitain palasia roikkumaan, joita ei osaa yhdistää mihinkään ja se olisi minulle ajatuksena kamalaa.
Jos voisin niin mielelläni luopuisin tarinastani. Tai jos edes yhden päivän ajaksi voisin vaihtaa osia jonkun huolettoman ja murheettoman ihmisen kanssa, niin olisin onnellinen. Olisi kiva jos voisi vain miettiä tavallisia arkisia asioita, vaikka että mitä kesäkukkia sitä tänä vuonna laittaisi pihalle. Tai olisko violetti auto parempi kuin musta.
Eikä tarkoitus ole syyllistää ketään, ei yhteiskuntaa, eikä mitään ja vanhemmillekin olen anteeksi antanut, vaikken heitä halua nähdä. Ymmärrän myös, että hoitaminen ja parantaminen on vaikeaa. Mutta ainoa asia mitä pyydän on se, että tämä sairaus ymmärrettäisiin oikein. Tämä ei ole valinta. Jotkut paranee, toiset ei.
Sähköhoidosta olen monenlaista tapausta kuullut, yhdellä se auttoi vähäsen, mutta yhdestä ystävästäni tuli pysyvästi huonomuistinen ja jotenkin tyhmäkin jos näin saa sanoa. Mistähän tämä vaihtelu johtuu?
Vierailija kirjoitti:
Jos te kovien arvojen kannattajat tosiaan olette sitä mieltä, että mielenterveyden ongelmat ovat vain humpuukia, niin miksi ette kävisi suomen mielisairaaloissa ja vastaavissa huutamassa ovelta isoon ääneen että niskasta kiinni nyt! Sillähän se sanomanne mukaan ratkeaisi ja olisitte tehneet kansanterveydelle suurpalveluksen! Niin miksi ette tee näin?
Koska se ei enää auttaisi mitään.
Siinä vaiheessa kun vitutukselle ei vuosiin ole ITSE tehty mitään järkevää ja otettu vastuuta omasta olostaan, ja jouduttu hullujen huoneelle ei mitään teesseitse luomua ole enään käytettävissä. Ne on lopullisesti menetettyä sakkia siinä vaiheessa kun laitokseen on joutunut, lääkekierteessä persoona vaurioisena ainakin lopun ikää..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika paljon suomessa/kin masennukseen kuolleitakin on. Pitäiskö mennä hautuumaalle huutamaan haudoille että niskasta kiinni ja ryhtiä?
Joo juuri nytkin kulkee metro epäsäännöllisesti henkilövahingon vuoksi. Taitaa olla joku joka ei vaan osannut ottaa itseään niskasta kiinni.
Minulle hoitaja sanoi että pitää reipastua, mennä ihmisten keskelle vaikka johonkin konserttiin. Sopersin täristen ja itku kurkussa että miten muka kun hädintuskin tänne selvisin, bussissa ahdisti niin. En ollut käynyt suihkussa moneen päivään, minulla ei ollut meikkiä ja itkin sekä tärisin,"ammattilaisen" mielipide oli että liiotteletkohan sä noita oireitasi?Lopulta sain lääkereseptin kouraan ja hyvää päivänjatkoa.
Lääkkeet tekivät sen, että nukuin vaan ja söin. En kyennyt edes menemään seuraavalle keskusteluajalle eikä hoitaja huomannut koko asiaa, osastosihteeri tms sitten soitteli perään.
Kunpa voisin sanoa että paremmin menee, mutta ei mene. Lääkkeet jätin pois omin nokkineni kun olin niin väsynyt, etten kyennyt edes kauppaan menemään. Katson päivät telkkaa, juon kahvia ja poltan tupakkaa. Ulos menen vain viemään roskat tai kauppaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos te kovien arvojen kannattajat tosiaan olette sitä mieltä, että mielenterveyden ongelmat ovat vain humpuukia, niin miksi ette kävisi suomen mielisairaaloissa ja vastaavissa huutamassa ovelta isoon ääneen että niskasta kiinni nyt! Sillähän se sanomanne mukaan ratkeaisi ja olisitte tehneet kansanterveydelle suurpalveluksen! Niin miksi ette tee näin?
Koska se ei enää auttaisi mitään.
Siinä vaiheessa kun vitutukselle ei vuosiin ole ITSE tehty mitään järkevää ja otettu vastuuta omasta olostaan, ja jouduttu hullujen huoneelle ei mitään teesseitse luomua ole enään käytettävissä. Ne on lopullisesti menetettyä sakkia siinä vaiheessa kun laitokseen on joutunut, lääkekierteessä persoona vaurioisena ainakin lopun ikää..
Masennus estää sen itse tekemisen hyödyn. Masennus voi estää hyödyn ihan kaikesta, vaikka söisit täydellisesti, vaikka tilillä olisi miljoona euroa, vaikka parisuhteesi olisi maailman parhain ja työsi joku unelmasi mihin pääsit. Silti voit masentua ja pysyä masentuneena. Taitaa olla todella vaikeaa edes ymmärtää koko sairautta? Miksi syöpä ymmärretään, mutta ei sitä, että aivot sairastuu?
Minkälaista ihmeapua te sieltä ammattilaiselta odotatte? Ei riitä keskusteluapu, ette jaksa käydä päivittäin edes 15 min kävelyllä, ette jaksa kokeilla edes saamianne mindfullness-harjoituksia, ette halua lääkehoitoa?
Onhan se niin ettei mikään auta jos ei ole valmis itse mitään tekemään tai edes kokeilemaan.
Minkälaista apua siis odotatte?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle hoitaja sanoi että pitää reipastua, mennä ihmisten keskelle vaikka johonkin konserttiin. Sopersin täristen ja itku kurkussa että miten muka kun hädintuskin tänne selvisin, bussissa ahdisti niin. En ollut käynyt suihkussa moneen päivään, minulla ei ollut meikkiä ja itkin sekä tärisin,"ammattilaisen" mielipide oli että liiotteletkohan sä noita oireitasi?Lopulta sain lääkereseptin kouraan ja hyvää päivänjatkoa.
Lääkkeet tekivät sen, että nukuin vaan ja söin. En kyennyt edes menemään seuraavalle keskusteluajalle eikä hoitaja huomannut koko asiaa, osastosihteeri tms sitten soitteli perään.
Kunpa voisin sanoa että paremmin menee, mutta ei mene. Lääkkeet jätin pois omin nokkineni kun olin niin väsynyt, etten kyennyt edes kauppaan menemään. Katson päivät telkkaa, juon kahvia ja poltan tupakkaa. Ulos menen vain viemään roskat tai kauppaan.
Minulle sanottiin neuvolassa synnytyksen jälkeiseen masennukseen, että "mitäs jos menisit jonnekkin äitikahvilaan?Voisit vähän piristyä."
Minulla todettiin vakava psykoottinen masennus. Siihen ei paljoa kahvilat auta.
Minulle sanottiin 2 vuotta sitten suurinpiirtein näin " Kuule Titta. Sinä olet nyt 40vuotias ja sinua on hoidettu tämän asian vuoksi siitä kun olin 14vuotias. Eikö asia ole näin? Niin minä vain mietin että miten luulet meidän pystyvän auttamaan sinua? " Olin tyrmistynyt ja he""in vihainen, tuli olo että minut on luokiteltu toivottomaksi tapaukseksi eikä minkäänlaista hoitoa haluta enää antaa!
Kun lähdin sieltä menin baariin. Join pari olutta ja mietin auton alle kävelemistä. Minut piti elämän syrjässä kiinni kissani, kuka sitä hoitaisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minkälaista ihmeapua te sieltä ammattilaiselta odotatte? Ei riitä keskusteluapu, ette jaksa käydä päivittäin edes 15 min kävelyllä, ette jaksa kokeilla edes saamianne mindfullness-harjoituksia, ette halua lääkehoitoa?
Onhan se niin ettei mikään auta jos ei ole valmis itse mitään tekemään tai edes kokeilemaan.
Minkälaista apua siis odotatte?
Sitä että sairautta ei väheksytä, että se otetaan todesta ja saa olla rikkinäinen. Että joku laskee käden olkapäälle ja kuuntelee ihan hiljaa. Että saisi vaikka apua kotiin jos on vaikea pärjätä tai voisi päästä osastolle jos on itsetuhoinen. Että joku välittää ja kuuntelee eikä edes yritä parantaa hihhuloimalla vaan antaa toipumisen tapahtua. Ja jos ei parane niin siitä ei syyllistetä vaan annetaan ihmisen hiipua pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuneisuus johtuu ahdistavista ajatuksista päässä. Ajatelkaa muita kuin ahdistavia ajatuksia. Jokainen itse päättää mitä ajattelee, kukaan muu ei niitä ajatuksia sinne päähän laita.
Olet ihan oikeassa, noin se menee. Ongelmahan on siinä, että se ahdistunut ihminen ei osaa lopettaa niitä ajatuksia, koska on sairastunut mielialahäiriöön nimeltä masennus. Hän on käpertynyt itseensä ja täysin jumissa. Hän tarvitsisi siihen apua ja saa kehotuksen lukea ohjeet netistä, että saisi pääkoppansa kasaan. Ihan kuin olisi Ikean huonekalu.
Mitä ihmettä eihän ne ahdistukset ole vain ajatuksia, nehän on oikeita tapahtumia. Eli köyhyyttä, kipua, sairauksia, kiusattuna olemista, petetyksi tulemista, yksinäisyyttä jne jne. Nekö katoaa kun lakkaa ajattelemasta?
auttaako näiden jatkuva pyörittely sua eteenpäin? Teeppä testi: keksi joku kiva juttu mihin keskityt ja uppoudut kunnolla. Mikä on olosi sen jälkeen? tod. näk. hyvä. Nyt palauta mieleen joku ahdistava kokemus, mitä sun kropassa tapahtuu? Elät sen kokemuksen uudestaan läpi ja heität itseäsi takaisin sinne pohjalle. Nämä hengitysharjoitukset/meditaatiot auttavat irtaantumaan siitä jatkuvasta ahdistuksen pyörityksestä, jolloin saat kokemuksen siitä, miltä tuntuu kun olo on kevyt. Meditaatioita ja hengitysharjoituksia voi tehdä hyvin myös ohjattuina versioina, löytyy youtubesta pilvin pimein. Ei tarvitse leikkiä valaistunutta munkkia, joka tyhjentää päänsä ajatuksista 20 minuutiksi ensi yrittämällä :D
Mitäs sitten kun sua kiusataan koulussa tai työpaikalla? Menet sinne kouluun tai töihin ja et vaan välitä vaan keskityt siihen kuinka kivaa se opiskelu ja työnteko on ja hengittelet syvään hymyssäsuin? Voin luvata sulle että se ei ole helppoa ja sen jälkeen kun pääset kotiin ja suljet oven perässäsi, ei ole mikään ihme että romahdat lattialle ja purskahdat itkemään.
Vaihtoehto? Lopettaa koulu tai työt? Vaihtaa paikkaa? Yksin kotona ei kenenkään tilanne kohene mutta paikkaa vaihtamalla saattaa samat ongelmat olla vastassa.
En sano että tällaiset neuvot ovat huonoja. Mutta fakta vaan on se että ahdistusta ja masennusta on erilaista ja aina meditaatio ei välttämättä tuo sitä apua.
Se vaatii vahvuutta että kuvaamani tilanteen jälkeen jatkaa hymyillen elämäänsä ja tekee itselleen mieluisia voimaannuttavia asioita. En sano että niin ei kannata tehdä tai että ei kannata yrittää, mutta täytyy muistaa että jotkut jotka sanoo että "tästä ei oo kyllä mitään apua", saattaa todella kovasti yrittää.
no eihän sitä nyt kiusattavaksi kannata jäädä siinä pelossa, että seuraavassakin paikassa asiat ovat myös huonosti. Toki jos vaihdat seuraavaan paikkaan tutka ylivirittyneenä ja tulkitset jokaisen katseen, naurahduksen tms kiusaamiseksi, niin sama kierre jatkuu. Täällä toistuu se sama kun monessa muussa vastaavassa keskustelussa, se uhrin viitta on niin kiva ja tuttu ja turvallinen, että sen alla pysytään ja syytetään koko muuta maailmaa pskaksi. Kukaan ei ole tulossa sua pelastamaan, jos et itse halua sieltä pois.
Olikos tuo nyt rakentavasti kommentoitu? Antaisin sinulle pisteitä 1/10. Olet ilkeä etkä ymmärrä kiusattuna olemisesta mitään.
paraneeko kiusaamiskokemus, jos joku ojentaa sulle miljoona euroa?..ei parane, olet silti siinä vanhassa mielentilassa. Se ei myöskään parane vaikka, koko muu maailma ymmärtäisi sinua, pyörit edelleen siinä tarinassa. Sä et voita mitään roikkumalla siinä koko ajan kiinni, päinvastoin aiheutat vain lisää tuskaa itsellesi. Elämä ei valitettavasti ole lastentarha, jossa epäkohtia sovitellaan että anna Lasse nyt Maijalle sun tikkari kun kiusasit sitä. Lääkkeet eivät poista sitä kokemusta, terapia ei poista kokemusta, haluatko olla loppuelämä sen vankina vai aiotko aikuisena tehdä jotakin asialle?
Eihän kukaan halua olla masentunut tai ahdistunut. Siis sehän on se ydin koko hommassa, että siitä tunteesta haluaa pois, mutta ei osaa, eikä kykene. Mulle masennus tuntuu siltä, että kuin iso tahmainen jättiläiskoura pitäisi paikallaan ja vaikka kuinka yrittää rimpuilla niin ei pääse pois. Antaisin mitä vaan jos joku asia oikeasti auttaisi. Olen kokeillut ihan kaiken näiden vuosien aikana. Olen liikkunut, syönyt oikein, nukkunut, levännyt, käynyt masennuskoulun, monessa erilaisessa terapiassa, yksilönä ja ryhmässä, taideterapiassa, suuntauksia vaikka kuinka monta. Ihan kaikki mahdolliset lääkkeetkin on kokeiltu. Sähköön en suostunut, kun muisti on muutenkin surkea. Ketamiinia ei suostuttu antamaan.
Mikään ei paranna minua. Ei ole enää mitään hoitomuotoa jäljellä. Hoitaja sanoi, että "on varmaan tosi rentoa maata kotona vain tekemättä mitään". Tosi rentoa?! Oikeasti antaisin mitä vain, että paranisin. Mitä vain. Voisiko joku edes ymmärtää sen, että tämä sairaus ei ole minun valinta? Tämä "tarina" on se missä yhteiskunta epäonnistui jo silloin kun synnyin sekopäiselle äidille ja alkoholistille isälle ja uusi isäpuoli hakkasi siihen saakka kunnes karkasin kotoa. Kuinka nämä asiat korjataan? Miten voisin unohtaa nämä muistot kun ne puskee päälle yötä päivää? Luuleeko joku tosissaan, että masentuneet haluaa pitää kiinni tarinoistaan? Sähköllä voisi tosiaan pyyhkiä osan muistoista pois, mutta pelkään, että muistoista jää silti joitain palasia roikkumaan, joita ei osaa yhdistää mihinkään ja se olisi minulle ajatuksena kamalaa.
Jos voisin niin mielelläni luopuisin tarinastani. Tai jos edes yhden päivän ajaksi voisin vaihtaa osia jonkun huolettoman ja murheettoman ihmisen kanssa, niin olisin onnellinen. Olisi kiva jos voisi vain miettiä tavallisia arkisia asioita, vaikka että mitä kesäkukkia sitä tänä vuonna laittaisi pihalle. Tai olisko violetti auto parempi kuin musta.
Eikä tarkoitus ole syyllistää ketään, ei yhteiskuntaa, eikä mitään ja vanhemmillekin olen anteeksi antanut, vaikken heitä halua nähdä. Ymmärrän myös, että hoitaminen ja parantaminen on vaikeaa. Mutta ainoa asia mitä pyydän on se, että tämä sairaus ymmärrettäisiin oikein. Tämä ei ole valinta. Jotkut paranee, toiset ei.
"Antaisin mitä vaan jos joku asia oikeasti auttaisi."
Apua on saatavilla, sitä oikeastaan tuputetaan, mutta ei kelpaa kun se ei tulee siinä muodossa mikä halutaan. Mene hengellisiin tilaisuuksiin saamaan apua, niin sitä saa. Masennus ja ahdistus johtuu joskus syyllisyydestä, tai muista huolista, peloista, taakoista, murheista yms. Puolestasi rukoillaan ja huolet jää sinne. Tietysti voi olla myös joku fysiologinenkin syy joillain taustalla, vitamiinipuutos? kenties.
Kaikki muu apua huolitaan mutta ei hegellistä. Ja se on juuri se ainoa mikä auttaisi. Ei voi mitään.
Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Minulle sanottiin 2 vuotta sitten suurinpiirtein näin " Kuule Titta. Sinä olet nyt 40vuotias ja sinua on hoidettu tämän asian vuoksi siitä kun olin 14vuotias. Eikö asia ole näin? Niin minä vain mietin että miten luulet meidän pystyvän auttamaan sinua? " Olin tyrmistynyt ja he""in vihainen, tuli olo että minut on luokiteltu toivottomaksi tapaukseksi eikä minkäänlaista hoitoa haluta enää antaa!
Kun lähdin sieltä menin baariin. Join pari olutta ja mietin auton alle kävelemistä. Minut piti elämän syrjässä kiinni kissani, kuka sitä hoitaisi?
Mitä sitten tapahtui? Alkoi melkein jännittämään.
Minutkin on luokiteltu toivottomaksi. Hoitoresistentti. Olen melkein helpottunut kun ei kukaan enää tyrki mitenkään. Hävetti aina ihan hitosti olla niin pirun epäonnistunut koko ajan hoitojen aikaan.
Ja toisaalta olin sitten kuitenkin loukkaantunut silloin, kun psykpoli laittoi hanskat tiskiin ja luovutti. Nyt ei enää kukaan kysele, eikä ketään kiinnosta ja saan olla aivan itsekseni. Tältä tuntuu kun tipahtaa yhteiskunnan pyörästä ulos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä pystyn kävelemään n. 30-40 minuuttia. Tuon kävelyn voin toistaa n.12h välein edellyttäen ettei tarvitse olal jalkojen päällä koko päivän muutoin ollenkaan. Mikään tuntien metsäsamoilu siis ei ole mahdollista jalkojeni vuoksi. Sitä vain että aika paljon on niitä joilla on tila/sairaus joka etsää ajun fyysisen harjoittelun.
Onko toi asenne sitä masennusta? Siis itse aiheutat itsellesi tollasta pahaa oloa. En voi mennä kävelemään kun mulla on sitä ja tätä. Ei kukaan ole käskenyt päivää siellä samoilemaan ja missään ei puhuttu rajusta treenaamisesta. Se kuinka paskana haluaa olla lähtee sulla ihan itsestä.
En minäkään voi reumaatikkona kävellä kovin pitkään. Siihen ei auta vaikka olisi maailman paras asenne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuneisuus johtuu ahdistavista ajatuksista päässä. Ajatelkaa muita kuin ahdistavia ajatuksia. Jokainen itse päättää mitä ajattelee, kukaan muu ei niitä ajatuksia sinne päähän laita.
Olet ihan oikeassa, noin se menee. Ongelmahan on siinä, että se ahdistunut ihminen ei osaa lopettaa niitä ajatuksia, koska on sairastunut mielialahäiriöön nimeltä masennus. Hän on käpertynyt itseensä ja täysin jumissa. Hän tarvitsisi siihen apua ja saa kehotuksen lukea ohjeet netistä, että saisi pääkoppansa kasaan. Ihan kuin olisi Ikean huonekalu.
Mitä ihmettä eihän ne ahdistukset ole vain ajatuksia, nehän on oikeita tapahtumia. Eli köyhyyttä, kipua, sairauksia, kiusattuna olemista, petetyksi tulemista, yksinäisyyttä jne jne. Nekö katoaa kun lakkaa ajattelemasta?
auttaako näiden jatkuva pyörittely sua eteenpäin? Teeppä testi: keksi joku kiva juttu mihin keskityt ja uppoudut kunnolla. Mikä on olosi sen jälkeen? tod. näk. hyvä. Nyt palauta mieleen joku ahdistava kokemus, mitä sun kropassa tapahtuu? Elät sen kokemuksen uudestaan läpi ja heität itseäsi takaisin sinne pohjalle. Nämä hengitysharjoitukset/meditaatiot auttavat irtaantumaan siitä jatkuvasta ahdistuksen pyörityksestä, jolloin saat kokemuksen siitä, miltä tuntuu kun olo on kevyt. Meditaatioita ja hengitysharjoituksia voi tehdä hyvin myös ohjattuina versioina, löytyy youtubesta pilvin pimein. Ei tarvitse leikkiä valaistunutta munkkia, joka tyhjentää päänsä ajatuksista 20 minuutiksi ensi yrittämällä :D
Mitäs sitten kun sua kiusataan koulussa tai työpaikalla? Menet sinne kouluun tai töihin ja et vaan välitä vaan keskityt siihen kuinka kivaa se opiskelu ja työnteko on ja hengittelet syvään hymyssäsuin? Voin luvata sulle että se ei ole helppoa ja sen jälkeen kun pääset kotiin ja suljet oven perässäsi, ei ole mikään ihme että romahdat lattialle ja purskahdat itkemään.
Vaihtoehto? Lopettaa koulu tai työt? Vaihtaa paikkaa? Yksin kotona ei kenenkään tilanne kohene mutta paikkaa vaihtamalla saattaa samat ongelmat olla vastassa.
En sano että tällaiset neuvot ovat huonoja. Mutta fakta vaan on se että ahdistusta ja masennusta on erilaista ja aina meditaatio ei välttämättä tuo sitä apua.
Se vaatii vahvuutta että kuvaamani tilanteen jälkeen jatkaa hymyillen elämäänsä ja tekee itselleen mieluisia voimaannuttavia asioita. En sano että niin ei kannata tehdä tai että ei kannata yrittää, mutta täytyy muistaa että jotkut jotka sanoo että "tästä ei oo kyllä mitään apua", saattaa todella kovasti yrittää.
no eihän sitä nyt kiusattavaksi kannata jäädä siinä pelossa, että seuraavassakin paikassa asiat ovat myös huonosti. Toki jos vaihdat seuraavaan paikkaan tutka ylivirittyneenä ja tulkitset jokaisen katseen, naurahduksen tms kiusaamiseksi, niin sama kierre jatkuu. Täällä toistuu se sama kun monessa muussa vastaavassa keskustelussa, se uhrin viitta on niin kiva ja tuttu ja turvallinen, että sen alla pysytään ja syytetään koko muuta maailmaa pskaksi. Kukaan ei ole tulossa sua pelastamaan, jos et itse halua sieltä pois.
Olikos tuo nyt rakentavasti kommentoitu? Antaisin sinulle pisteitä 1/10. Olet ilkeä etkä ymmärrä kiusattuna olemisesta mitään.
paraneeko kiusaamiskokemus, jos joku ojentaa sulle miljoona euroa?..ei parane, olet silti siinä vanhassa mielentilassa. Se ei myöskään parane vaikka, koko muu maailma ymmärtäisi sinua, pyörit edelleen siinä tarinassa. Sä et voita mitään roikkumalla siinä koko ajan kiinni, päinvastoin aiheutat vain lisää tuskaa itsellesi. Elämä ei valitettavasti ole lastentarha, jossa epäkohtia sovitellaan että anna Lasse nyt Maijalle sun tikkari kun kiusasit sitä. Lääkkeet eivät poista sitä kokemusta, terapia ei poista kokemusta, haluatko olla loppuelämä sen vankina vai aiotko aikuisena tehdä jotakin asialle?
Eihän kukaan halua olla masentunut tai ahdistunut. Siis sehän on se ydin koko hommassa, että siitä tunteesta haluaa pois, mutta ei osaa, eikä kykene. Mulle masennus tuntuu siltä, että kuin iso tahmainen jättiläiskoura pitäisi paikallaan ja vaikka kuinka yrittää rimpuilla niin ei pääse pois. Antaisin mitä vaan jos joku asia oikeasti auttaisi. Olen kokeillut ihan kaiken näiden vuosien aikana. Olen liikkunut, syönyt oikein, nukkunut, levännyt, käynyt masennuskoulun, monessa erilaisessa terapiassa, yksilönä ja ryhmässä, taideterapiassa, suuntauksia vaikka kuinka monta. Ihan kaikki mahdolliset lääkkeetkin on kokeiltu. Sähköön en suostunut, kun muisti on muutenkin surkea. Ketamiinia ei suostuttu antamaan.
Mikään ei paranna minua. Ei ole enää mitään hoitomuotoa jäljellä. Hoitaja sanoi, että "on varmaan tosi rentoa maata kotona vain tekemättä mitään". Tosi rentoa?! Oikeasti antaisin mitä vain, että paranisin. Mitä vain. Voisiko joku edes ymmärtää sen, että tämä sairaus ei ole minun valinta? Tämä "tarina" on se missä yhteiskunta epäonnistui jo silloin kun synnyin sekopäiselle äidille ja alkoholistille isälle ja uusi isäpuoli hakkasi siihen saakka kunnes karkasin kotoa. Kuinka nämä asiat korjataan? Miten voisin unohtaa nämä muistot kun ne puskee päälle yötä päivää? Luuleeko joku tosissaan, että masentuneet haluaa pitää kiinni tarinoistaan? Sähköllä voisi tosiaan pyyhkiä osan muistoista pois, mutta pelkään, että muistoista jää silti joitain palasia roikkumaan, joita ei osaa yhdistää mihinkään ja se olisi minulle ajatuksena kamalaa.
Jos voisin niin mielelläni luopuisin tarinastani. Tai jos edes yhden päivän ajaksi voisin vaihtaa osia jonkun huolettoman ja murheettoman ihmisen kanssa, niin olisin onnellinen. Olisi kiva jos voisi vain miettiä tavallisia arkisia asioita, vaikka että mitä kesäkukkia sitä tänä vuonna laittaisi pihalle. Tai olisko violetti auto parempi kuin musta.
Eikä tarkoitus ole syyllistää ketään, ei yhteiskuntaa, eikä mitään ja vanhemmillekin olen anteeksi antanut, vaikken heitä halua nähdä. Ymmärrän myös, että hoitaminen ja parantaminen on vaikeaa. Mutta ainoa asia mitä pyydän on se, että tämä sairaus ymmärrettäisiin oikein. Tämä ei ole valinta. Jotkut paranee, toiset ei.
"Antaisin mitä vaan jos joku asia oikeasti auttaisi."
Apua on saatavilla, sitä oikeastaan tuputetaan, mutta ei kelpaa kun se ei tulee siinä muodossa mikä halutaan. Mene hengellisiin tilaisuuksiin saamaan apua, niin sitä saa. Masennus ja ahdistus johtuu joskus syyllisyydestä, tai muista huolista, peloista, taakoista, murheista yms. Puolestasi rukoillaan ja huolet jää sinne. Tietysti voi olla myös joku fysiologinenkin syy joillain taustalla, vitamiinipuutos? kenties.
Kaikki muu apua huolitaan mutta ei hegellistä. Ja se on juuri se ainoa mikä auttaisi. Ei voi mitään.
Kyllä huolitaan ja uskossakin ollaan. Silti tuska jatkuu.
Eihän kukaan halua olla masentunut tai ahdistunut. Siis sehän on se ydin koko hommassa, että siitä tunteesta haluaa pois, mutta ei osaa, eikä kykene. Mulle masennus tuntuu siltä, että kuin iso tahmainen jättiläiskoura pitäisi paikallaan ja vaikka kuinka yrittää rimpuilla niin ei pääse pois. Antaisin mitä vaan jos joku asia oikeasti auttaisi. Olen kokeillut ihan kaiken näiden vuosien aikana. Olen liikkunut, syönyt oikein, nukkunut, levännyt, käynyt masennuskoulun, monessa erilaisessa terapiassa, yksilönä ja ryhmässä, taideterapiassa, suuntauksia vaikka kuinka monta. Ihan kaikki mahdolliset lääkkeetkin on kokeiltu. Sähköön en suostunut, kun muisti on muutenkin surkea. Ketamiinia ei suostuttu antamaan.
Mikään ei paranna minua. Ei ole enää mitään hoitomuotoa jäljellä. Hoitaja sanoi, että "on varmaan tosi rentoa maata kotona vain tekemättä mitään". Tosi rentoa?! Oikeasti antaisin mitä vain, että paranisin. Mitä vain. Voisiko joku edes ymmärtää sen, että tämä sairaus ei ole minun valinta? Tämä "tarina" on se missä yhteiskunta epäonnistui jo silloin kun synnyin sekopäiselle äidille ja alkoholistille isälle ja uusi isäpuoli hakkasi siihen saakka kunnes karkasin kotoa. Kuinka nämä asiat korjataan? Miten voisin unohtaa nämä muistot kun ne puskee päälle yötä päivää? Luuleeko joku tosissaan, että masentuneet haluaa pitää kiinni tarinoistaan? Sähköllä voisi tosiaan pyyhkiä osan muistoista pois, mutta pelkään, että muistoista jää silti joitain palasia roikkumaan, joita ei osaa yhdistää mihinkään ja se olisi minulle ajatuksena kamalaa.
Jos voisin niin mielelläni luopuisin tarinastani. Tai jos edes yhden päivän ajaksi voisin vaihtaa osia jonkun huolettoman ja murheettoman ihmisen kanssa, niin olisin onnellinen. Olisi kiva jos voisi vain miettiä tavallisia arkisia asioita, vaikka että mitä kesäkukkia sitä tänä vuonna laittaisi pihalle. Tai olisko violetti auto parempi kuin musta.
Eikä tarkoitus ole syyllistää ketään, ei yhteiskuntaa, eikä mitään ja vanhemmillekin olen anteeksi antanut, vaikken heitä halua nähdä. Ymmärrän myös, että hoitaminen ja parantaminen on vaikeaa. Mutta ainoa asia mitä pyydän on se, että tämä sairaus ymmärrettäisiin oikein. Tämä ei ole valinta. Jotkut paranee, toiset ei.