Lue keskustelun säännöt.
Kävin sairaanhoitajan luona juttelemassa ahdistuksessa. Onko tää todellakin tälläistä?
06.03.2023 |
Olin siis saanut lääkäriltä lähetteen sinne. Sairaanhoitaja kyseli ensin elämästäni ja vastasin rehellisesti. Sen jälkeen katselimme näytöltä videoita masennuksesta ja ahdistukseta, nämä olisin ihan hyvin voinut tehdä kotonakin. Ja sitten hän selitti minulle miten netistä löytyy hyviä apusivuja ahdistukseen ja käski tehdä erilaiisia hengitysharjoituksia. Seuraavia aikoja vielä on, mutta tuntuu onkohan tämä ihan turhaa... Tuntuu että kävin vain siellä istumassa ja sairaanhoitaja selitti minulle kuin 7..vuotiaalle mitä ahdistus on ja miten siitä pääsee eroon.
Kommentit (511)
Minulle hoitaja huusi kurkku suorana kun pureskelin ajatuksissani huulta niin , että alkoi vuotaa verta. En tiedä oliko hänellä verikammo mutta suuttui todella pahasti.
Ja minulla tämä huulten tiedostamaton pureskelu oli juurikin yksi voimakkaan stressin oire.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuollaista apua sieltä yleensä saa. Hyvällä tuurilla saattaa päästä myöskin psykiatrin juttusille, joka todennäköisesti kirjoittaa reseptin SSRI-lääkkeisiin ja lausunnon psykoterapiaa varten, mikäli tälle on ilmeinen tarve. Bentsoja on nykyään todella vaikea saada, vaikka niille olisikin ihan oikeasti tarvetta. Puhun vuosikausien kokemuksesta potilaana psykiatrian poliklinikalla. Tästä huolimatta käyn kuitenkin töissä ja voin tällä hetkellä kohtalaisen hyvin. Minulla on lääkkeet krooniseen ahdistuneisuushäiriöön ja toistuviin masennustiloihin.
Psykiatriset sairaanhoitajat ovat siinä oikeassa, että lievemmissä ja alkavissa sairaustiloissa on kovasti hyötyä noista Mielenterveystalon omahoito-ohjelmista netissä. Tähän yhdistettynä oikeanlainen lääkitys, niin "perinteistä" psykoterapiaa ei välttämättä tarvita ollenkaan. Tietenkin jos on todella vaikeasti masentunut tai ahdistunut, niin lyhyt hermoloma psykiatrisella osastolla yhdistettynä lääkkeisiin on paikallaan että jaksaa tehdä mitään tai aloittaa mitään. Sinnekin saattaa olla melko vaikea päästä (riippuen lääkäristä ja hoitajista), mutta hyvillä puheenlahjoilla sen pitäisi olla helpompaa.
Annan kritiikkiä sellaisille ihmisille, jotka odottavat psykiatrisen sairaanhoidon olevan sitä, että lääkärin ja hoitajan puolelta annetaan "lupa" jäädä kotiin makoilemaan ja pois työelämästä sekä harrastutuksista. Tiedättekö kun se masennus ja ahdistus eivät lievity sillä yhtään, vaan ne pahenevat vähitellen. Sama tilanne olisi se, että fyysisten vammojen jälkeen jäädään sänkyyn makaamaan, ei liikuteta evääkään ja toivotaan että tilanne korjaantuu itsestään ajan saatossa.
Kannattaa varata aika suoraan yksityiselle psykiatrille.
Vierailija kirjoitti:
Psyk. SH:t ovat sellaisia keiden kanssa itketään sitä että kun kissa kuoli tai peili särkyi ja kuivaillaan vähän silmäkulmia nenäliinalla.
Ps. Älä missään nimessä lue Maisasta mitä hän on kirjoittanut tapaamisestanne
Kyllä. Mutta älä vaan sano niille tätä. Omasta mielestään ne on vähintään yhtä osaavia kuin psykiatrit. Hohhoijaa.
Mitä sitten odotit? Ahdistuksen lähde olet sinä itse joten paraneminen lähtee sinusta itsestäsi. Kukaan muu ei sitä voi tehdä puolestasi. Pillereillä ei itse syytä pysty poistamaan, ei kestävä ratkaisu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun kehotettiin sanomaan ahdistaville ajatuksilleni, että: "Hei hei, ahdistus, oli kiva tavata. Ota takkisi naulakosta ja kakunpala vielä mukaan, ja lähde pois". Niin kuin tuollaisesta olisi mitään apua.
Itseltäni kokemus vastaavasta.. käynnit olivat turhia. Kyseltiin aina käynnin aluksi: mikä se lääkityksesi olikaan ja tähän saatiin 45min ajasta menemään 15min.
Sen jälkeen ne samat kysymykset: onko puolisosi vielä töissä? Harrastatko liikuntaa?
Lopetin käynnit noin 5-6 kerran jälkeen hyödyttömänä. Sainkin merkinnän etten ole hoitoon sitoutunut.
Monet kerrat olen miettinyt, mitä tarkoittaa, kun sanotaan hae apua? Mitä se apu käytännössä on?
Psykoottinen masennukseni parantui omia aikojaan ja palasin työelämään takaisin.
Omin päin itsehoito oppaita kävin läpi, liikuin, nukuin ja lepäsin.
Itse hain normaaleja töitä, ja nyt 12 vuotta ollut töissä ilman sairaslomia tai poissaoloja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyseessä oli ensimmäinen käynti. Millaista ihmelääkettä olisit toivonut? Mitä apua kaipaisit, mitä olisi ensimmäisellä kerralla voitu antaa? Masennuksen ja ahdistuksen hoidon on alettava jostakin, ja selkeyden vuoksi on ihan järkevää että se aloitetaan selkeyttämällä mitä masennus ja ahdistus ylipäätään ovat. Voihan se tuntua turhalta, mutta hoito rakentuu tiettyjen palikoiden päälle jotta se olisi vertailukelpoista. Sairaanhoitaja ei myöskään ole terapeutti (ainakaan yleensä) eikä hän voi tarjota terapiatasoista ongelmanpurkua.
Tämä on just ikävää kun tiedät mikä mättää ja se on lapsuus ja se näkyy joka ikinen päivä kaikessa teet kun olet läpeensä triggeröitynyt ja persoonallisuushäiriöinenkin niin sairaanhoitaja sanoo, että noista ei saa täällä puhua. Sitten keskustellaan 15 vuotta siitä mitä olet syönyt viime terapian jälkeen.
Lapsuuden traumat ja persoonallisuushäiriöt on sellaisia, mihin sairaanhoitajalla ei ole koulutusta saati realistisia mahdollisuuksia puuttua. En kyllä ymmärrä miksei saisi puhua, jos se kerta oloa helpottaa, mutta tuossa tapauksessa oikeasti tarvitaan pitkäkestoista terapiaa ja pelkällä puheella ei noista selviä. Niiden hoitajakäyntien pääasiallinen tarkoitus lienee antaa tukea ja välineitä arjessa selviämiseen, kun ahdistus pukkaa päälle. Rutiinit, riittävä uni ja säännöllinen syöminen kuuluvat näihin asioihin. Lisäksi se hoitajakontakti antaa ainakin teoriassa mahdollisuuden saada järjestettyä enemmän apua (esim. lääkäriaika), jos vointi meinaa selkeästi romahtaa jostain syystä.
Siksi ei saa puhua koska traumoista puhuminen usein laukaisee syvän ahdistuksen. Puhuminen saattaa helpottaa hetkeksi mutta sen jälkeen voi romahtaa. Tähän kohtaan tarvitaan tiivis hoitokontakti ja ainakin mahdollisuus tavoittaa sairaanhoitaja tai lääkäri, mielellään samana päivänä. Jos hoitajalla on vaikka ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin koulutus ja työskentelytapa niin se saattaa lannistaa ja ahdistaa entisestään. Tulee itsetuhoisia ajatuksia. Jos trauma on syvä ja on monia psyykkisiä sairauksia niin voi olla että hoidossa ei edes päästä trauman käsittelyyn asti. Tästä on omakohtainen kokemus.
Vierailija kirjoitti:
Minun kehotettiin sanomaan ahdistaville ajatuksilleni, että: "Hei hei, ahdistus, oli kiva tavata. Ota takkisi naulakosta ja kakunpala vielä mukaan, ja lähde pois". Niin kuin tuollaisesta olisi mitään apua.
Tällaisen lässynlään ymmärtää vaikkapa tutista vieroitettavan taaperon kohdalla. Mutta mikä ihme saa koulutetut ihmiset lässyttämään näin aikuiselle?! Tuollaisesta tulee sellainen olo että toinen pitää aivan idioottina. Nöyryyttävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun ahdistunut masentunut menee Työterveyslääkärille , kuuntelematta tarkemmin lääkäri ensimmäisenä ohjaa laajiin verikokeisiin, muistitestiin ja sen jälkeen alkaa ahdistaa vielä enemmän. Sillä hetkellä kun masentunut menee lääkäriin vaatii jo sinne meneminen ponnisteluja. Sitten vielä pitäisi jaksaa kaikki kokeet ja testit! Samallä käynnillä kirjoitetaan lääkeresepti ja lääkkeen haittavaikutuksissa lukee että kahden ensimmäisen viikon aikana itsemurhariski kasvaa.
En mennyt testeihin en hakenut lääkkeitä. Menin metsään, fyysiseen työhön. Siellä unohdin aikataulut ja työkuviot, sain aikaa sekä väljyyttä omille ajatuksille. Työnantaja suostui siirtämään minut hetkeksi osa-aikatyöhön jolloin minulla oli mahdollisuus jatkaa luonnossa työskentelemistä. 3 kk jälkeen oli valmis kokoaikatyöhön. Tunsin voimaantuneeni, energia ja ilo oli palannut. Ahdistusoireet hävinneet.
En pitänyt siitä, että työterveyshuollolla on tietty konsepti ja tavallaan pakottavat siihen putkeen kaikki asiakkaat. Yksilöllisestä kohtaamisesta, kuuntelemisesta, keskustelemisesta ei tule mitään noilla käynneillä. Ahdistuu ja masentuu vain enemmän. Siellä ei asiakasta kohdata yksilönä.
Myöhemmin kävin fyysisen vaivan vuoksi yksityisellä. Ja voi hyvänen aika, miten hyvin minua kuunneltiin. Kartoitettiin kokonaisvaltaisesti. Ei tullut tunnetta että lääkärillä on kiire, että olen vain yksi henkilö liukuhihnalla. Tuli tunne, että lääkäri oikeasti välitti ja hänellä oli minulle aikaa.
En käytä enää työterveyshuollon liukihnapalveluita. Turhasta työnantajakin siitä maksaa.
Vierailija kirjoitti:
Tuollaista apua sieltä yleensä saa. Hyvällä tuurilla saattaa päästä myöskin psykiatrin juttusille, joka todennäköisesti kirjoittaa reseptin SSRI-lääkkeisiin ja lausunnon psykoterapiaa varten, mikäli tälle on ilmeinen tarve. Bentsoja on nykyään todella vaikea saada, vaikka niille olisikin ihan oikeasti tarvetta. Puhun vuosikausien kokemuksesta potilaana psykiatrian poliklinikalla. Tästä huolimatta käyn kuitenkin töissä ja voin tällä hetkellä kohtalaisen hyvin. Minulla on lääkkeet krooniseen ahdistuneisuushäiriöön ja toistuviin masennustiloihin.
Psykiatriset sairaanhoitajat ovat siinä oikeassa, että lievemmissä ja alkavissa sairaustiloissa on kovasti hyötyä noista Mielenterveystalon omahoito-ohjelmista netissä. Tähän yhdistettynä oikeanlainen lääkitys, niin "perinteistä" psykoterapiaa ei välttämättä tarvita ollenkaan. Tietenkin jos on todella vaikeasti masentunut tai ahdistunut, niin lyhyt hermoloma psykiatrisella osastolla yhdistettynä lääkkeisiin on paikallaan että jaksaa tehdä mitään tai aloittaa mitään. Sinnekin saattaa olla melko vaikea päästä (riippuen lääkäristä ja hoitajista), mutta hyvillä puheenlahjoilla sen pitäisi olla helpompaa.
Annan kritiikkiä sellaisille ihmisille, jotka odottavat psykiatrisen sairaanhoidon olevan sitä, että lääkärin ja hoitajan puolelta annetaan "lupa" jäädä kotiin makoilemaan ja pois työelämästä sekä harrastutuksista. Tiedättekö kun se masennus ja ahdistus eivät lievity sillä yhtään, vaan ne pahenevat vähitellen. Sama tilanne olisi se, että fyysisten vammojen jälkeen jäädään sänkyyn makaamaan, ei liikuteta evääkään ja toivotaan että tilanne korjaantuu itsestään ajan saatossa.
Masennuksessa on se ongelma, että se paranee spontaanisti ajan kanssa vaikka ei tekisi mitään. Mikäli paraneminen tapahtuu silloin kun on lääkittynä, olettaa lääkkeiden auttavan, vaikka todellisuudessa SSRI-lääkkeiden NNT on lumelääkkeiden luokkaa (pitää hoitaa 7 potilasta jotta 1 saa vasteen verrattuna lumeeseen). Toisaalta aktiviteetit voivat auttaa siihen, että alkaa nähdä itsensä objektipositiosta. Tähän psykoterapiassakin tähdätään.
Ehkä fiksuin neuvo on se, että jokainen kokeilkoot mikä itselle tuntuu hyvältä. Itse lähtisin psykoedukaatiosta, eli opiskelisin aihetta niin paljon kuin pystyn. Vaikka psykologian perusopintojen tms. avulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä sitten odotit? Ahdistuksen lähde olet sinä itse joten paraneminen lähtee sinusta itsestäsi. Kukaan muu ei sitä voi tehdä puolestasi. Pillereillä ei itse syytä pysty poistamaan, ei kestävä ratkaisu.
Liian helposti työterveyslääkäri lykkää pillerireseptin käteen ja sanoo että ne pitää hakea ja ottaa koska Kelalla menee paremmin saikut läpi.
Minulle lääkkeet mielenterveysasioissa ovat ne viimesijainen keino. Tietekin jos ole täysin luhistunut, osastohoidon tarpeessa niin sitten.
Jos heti ensimmäisessä lääkäritapaamisessa annetaan resepti ja niitä sitten otan, niin mistä tiedän milloin alan selviämään? Mistä tiedän ettei sumuinen olo johdukin lääkkeestä?
Koen että lääkityksen vuoksi menettäisin yhteyden omiin tunteisiini.
Haluan olla ohjaimissa silloinkin kun tuntuu ahdistavalta ja masentaa. En halua turruttaa itseäni siten että lääkityksen takia en oikein enää tuntisi mitään. Olisin silloin elävältä kuollut.
Ahdistus on siellä torvien välissä.
Mitä hemmettiä oletetaan, että terveydenhuolto voi asian eteen tehdä? Muuta kuin siis sanoa, että lakkaa ahdistumasta asioista, joista eivät muutkaan ahdistu. Porskuta eteenpäin vain niin kuin ahven meressä!
Toki miljardi-lääkefirmojen pillereitä voidaan reseptillä myöntää, jotka muuttavat kehon kemiallista tasapainoa (joskus pysyvästi). Mutta mitä sitten käy? Ahdistut näistä tasapainoheilahduksista ja sivuvaikutuksista. Loputon rumba alkaa ja lääkefirmat hierovat käsiään, kun saavat tuhansia euroja siitä sinunkin valheellisesta "ahdistuksesta", jota pahimmillaan turhat uskot pillereiden tehoihinja ylivoimaisuuteen edistävät.
Vika on päässä, mutta pään tilaa voi onneksi muuttaa. Ystävä aloitti yrttihoidot ja meditoinnin ja pääsi ahdistuksesta eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Saisin todennäköisesti potkut tai vähintään varoituksen jos omalla nimelläni puhuisin tästä, mytta anonyymina niin antaa mennä vaan :D Itsekin siis kärsin mielenterveyden haasteista joten tässä ei ole tarkoitus ketään dissata, vaan puhua vaan ihan näin työntekijän näkökulmasta.
Olen töissä isolla työnantajalla julkisella sektorilla terveydenhuollossa. Meillä lähestulkoot isoimpia potilasryhmiä on mielenterveyspotilaat ja määrä kasvaa koko ajan kuten lehdistäkin saa lukea. Sekaan mahtuu ihan kaikentasoiset oireilijat hyvin lieväoireisista oireilijoista jotka todennäköisesti pärjäisivät muutamalla tukikäynnillä 1-3krt heihin joila oireet ovat hyvin vakavia ja toiminta- ja työkyky merkittävästi vaarantunut. Lisätään joukkoon vielä tämänhetken hitti eli adhd-tutkimuksiin haluavat joista todella monen toimintakyky on sillä tasolla että tutkimukset ei julkisella tule jatkumaan mutta koska kaikilla on oikeus, otetaan sinne jonoon. Minkäänlaista seulaa ei ole ja se hoitoa toivovien volyymi on ihan järjetön eikä sitä nykyisillä resursseilla pystytä mitenkään hoitamaan. Työmäärään uupuvat niin psyk. sairaanhoitahat, lääkärit, psykologit kuin psykiatrit. Sen seurauksena sinne työtehtäviin on haalittu kaikki joita vähänkään kiinnostaa ja myös sellaisia joita ei kiinnosta jotta hoitotakuussa pysytään ja se näkyy työn laadussa.
Mikään jatkohoito ei tällä hetkellä vedä - jonot yleislääkärille joka voi tehdä lähetteen esim. psykiatrille tai erikoissairaanhoitoon on 3-4kk pituiset ja siitä vielä vähintään 3-6kk lisää jonotusta että pääsee sinne erikoislääkärin tai erikoissairaanhoidon piiriin. Näitä potilaita yritetään sitten epätoivoisesti kannatella sen aikaa että pääsevät sen hoidon piiriin mitä tarvitsevat ja koska seassa on ihan kaiken tasoista oireilijaa, siellä jonottavat kaikki. Käytännössä ainoa hoito mitä on sille jonotusajalle tarjolla on psykiatristen sairaanhoitajien keskustelukäynnit ja niistä moni on juuri tuota mitä itsekin kerrot eli ihan täyttä diipadaapaa. Olen törmännyt niin ala-arvoiseen kohteluun nimenomaan mielenterveyspotilaiden kohdalla että se on jotain ihan uskomatonta.
Käytännössä ainoa keino saada tällä hetkellä laadukasta mielenterveyshoitoa on joko asua niin pienessä kunnassa että siellä terveydenhuolto vetää muttei ole vielä lakkautettu "kustannustehokkaana", kuulua laadukkaan työterveyshuollon piiriin jonka sopimukseen kuuluu psykiatrian erikoislääkärit tai maksaa itse. Itse valitsin jälkimmäisen.
Tsemppiä!
Että kiitos vaan Kokoomus heikkojen välittämisestä!
kyllähän se on tietysti kivempaa haalia itselle kaikki hyvinvointi ja rahat ja jättää köyhät kärsimään.
Mitä tarkalleen ottaen odotit käynniltä?
Ahdistuksessa on se ero esimerkiksi murtuneeseen käteen, että sitä ei kukaan voi sun puolestasi korjata. Ei ole mitään taikasanoja, jotka parantaisivat sut. Varsinkin ensimmäisellä kerralla luodaan vasta pohjaa ja hoitaja ei voi tietää miten paljon olet etsinyt tietoa etukäteen, joten lähdetään ihan perusasioista. Hengitysharjoitukset voivat auttaa ihmisiä, jotka tiedostamattaan jännittää lihaksia ja pidättää hengitystään jännittävissä tilanteissa.
Ehkä kannattaa nyt olla vielä avoimin mielin. Muista toki, että jatkossakin paraneminen on isosti sinusta kiinni. Jos suhtaudut neuvoihin vähättelevästi etkä edes yritä, niin et voi syyttää kuin itseäsi.
Vierailija kirjoitti:
Minun kehotettiin sanomaan ahdistaville ajatuksilleni, että: "Hei hei, ahdistus, oli kiva tavata. Ota takkisi naulakosta ja kakunpala vielä mukaan, ja lähde pois". Niin kuin tuollaisesta olisi mitään apua.
Ihan loogista minusta. Jos ihminen uskoo ahdistavia ajatuksiaan, hän voi yhtä hyvin uskoa pystyvänsä pitämään niitä vain ajatuksina, jotka tulevat ja menevät. Moni oppii sen, toiset roikkuvat ahdistuksen liepeissä ja anelevat sitä jäämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin n. viisi vuotta sitten keskivaikeaan masennukseen, lääkäri yritti ohjata "mielialavalmentajalle". Sanoin että en ole menossa. Olen itse sairaanhoitaja ja tiedän millä koulutuksella tuo mielialavalmentaja minua ohjaisi. Aivan naurettavaa.
Tästä on pakko esittää osittain eriävä mielipide. Kuuntelemisen taito, sosiaalinen herkkyys eli taito lukea ihmisiä ja kyky ymmärtää ja asettua hädänalaisen asemaan sekä ihan vain tavanomaisetkin keskustelutaidot ovat persoonaan ja monipuoliseen elämänkokemukseen sidottuja ominaisuuksia, eivätkä tietyn koulutuksen mukanaan tuomia vahvuuksia.
En tietenkään väitä, etteikö tällaisissa työtehtävissä toimiessa olisi tarpeen omata soveltuvan persoonallisuuden lisäksi myöskin teoriatietoa mielensairauksista sekä yleisemminkin psyyken toiminnasta. Kuitenkaan ilman soveltuvia persoonallisia ominaisuuksia ei välttämättä päästä riittävän lähelle potilasta. Jos ei päästä riittävän lähelle ihmistä, mikäli ei pääse syntymään luottamuksellista ja turvallisen hyväksyvää ilmapiiriä, ei päästä välttämättä lainkaan kiinni potilaan ongelmien ytimeen ja silloin taas ei päästä kuntoutumisenkaan alkuun. Silloinkin voidaan kyllä auttaa lääkehoidon keinoin, eli sairauden oirehdintaa tukahduttaen, mutta ei varsinaista ongelmaa parantaen ja poistaen.
Voit miettiä tätä persoonaan liittyvää aspektia osittain ihan omaan lähipiiriisikin peilaten. Kaveripiiriisi kuuluva
terveydenhuollon ammattihenkilö ei välttämättä ole juuri se persoona, jolle mieluiten avaudut ongelmistasi, jonka kanssa vaihdat hedelmällisimmin ajatuksia tunne-elämääsi yms liittyvistä isommista ongelmista.Näen siis ongelmaksi, että äärimmäistä ihmistuntemusta sekä empatiakykyä ja sosiaalista herkkyyttä vaativia työtehtäviä tehdään liian usein oikealla koulutuksella ja riittävällä teoriatiedolla, mutta vääräntyyppisellä (enkä tarkoita tätä pahalla) persoonalla, jolloin potilaan saama todellinen kuntouttava hyöty voi jäädä vähäiseksi.
Tässäkin on paljon totta! Ihmiset eivät ole robotteja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko kysynyt itseltäsi, mikä sinua ahdistaa?
Olen. Jos sen tietäisin, niin varmaan voisin itseäni auttaa.
Jos itseäni ahdistaa, tiedän aina mistä se johtuu. Tämän selvittäminen ei ole kummoinenkaan asia. Kysymys kuuluu; mitkä asiat minua ahdistavat ja miksi? Mistä asiasta/asioista johtuen olen juuri nyt ahdistunut? Sitten ei tarvitse muuta kuin pysähtyä tekemään huomioita, ja olla itselleen rehellinen vastatessaan näihin kysymyksiin.
Oletko elänyt lapsuudesta asti ahdistavissa olosuhteissa? Lukuisten ahdistavien kokemusten myötä voi kehittyä sellainen tunnesotku, jonka selvittäminen voi viedä aikaa useita vuosia. Elämäkään ei pysähdy siksi aikaa, kun yrittää työstää jotakin uuteen järjestykseen.
Plus ylisukupolviset traumat. Isovanhempien sotakokemukset, sodan jälkeinen uurastus missä lasten tuli vaan pärjätä, 70-luku ja märkä sukupolvi kasvattajina... Voi meitä. Missä hellyys ja lasten tarpeet?
Tämä vaikuttaa todella monella, mutta sitä ei välttänättä tule ajatelleeksi, kun siitä on jo niin kauan. Mutta kyllä ne vielä ainakin vaikuttavat moniin aikuisiin ainakin.
En voi kovin ylistävästi kertoa saamastani avusta minäkään. Olin romahtaneessa tilassa kun ajoin itse ensiapuun, valvonut edellisen yön ja itkenyt vuorokauden putkeen, naama turvoksissa. EA:han oli melkein tunnin ajomatka, keskityin ajamiseen sen minkä pystyin. Olin varma että minut otetaan osastolle. Menin infotiskille, sain itkun lomaan sanotuksi jotakin niin että minut otettiin sisälle odottamaan lääkärin tuloa. Aluksi oli hoitaja vähän kyselemässä, koko ajan vain itkin ja yritin vastailla kysymyksiin.
Sain jonkin napin ja jäin makuulleni odottamaan lekuria, nukahdin (varmaan lääkkeen vaikutuksesta). Havahduin siihen kun lääkäri oli vieressäni. Hän kyseli hetken aikaa ja sain mt-hoitajan numeron, johon minun tuli ottaa yhteyttä saadakseni vastaanottoajan (keskustelulle). Sitten vain auton rattiin. En edes hoksannut kysyä että oliko saamani nappi kolmiolääke. Pihassa peruutin pylvääseen. En edes noussut katsomaan jälkeä.
Jatkossa kävin n puolen vuoden ajan keskustelemassa, niistä ei ollut mitään hyötyä oikeastaan, olisin voinut vaikka höpistä itsekseni. Monisteita sain mukaan, niissä tietoa ja harjoituksia kotona tehtäväksi. Mt-hoitaja vaihtui kolme kertaa kahden v:n sisällä, samoin lääkäri oli joka kerta eri.
Lopulta otin vielä yhden vastaanottoajan psykiatrille, jotta olisin tehnyt omalta osaltani kaiken voitavani. Muistan siitä käynnistä sen että hän jotenkin kiertoilmaisulla kehotti minua omatoimisesti parantamaan itseni. Hänellä oli hirveä kiire, 'oli seuraava potilas tulossa', sanoi lopuksi että hän laittaa lähetteen Kelan tukemaan terapiaryhmään. Niine hyvineni lähdin ja se oli viimeinen käynti. Kutsua terapiaan ei koskaan tullut, jäin täysin omilleni.
Lääkkeitä söin kiltisti vuoden verran, niistä ei ollut ahdistukseen/masennukseen mitään apua. Yhtenä vaikutuksena kuitenkin että ruoka- ja seksihalut meni, laihduin melkein luurangoksi.
Oma mielipiteeni on että jäin heitteille, selviämään tai ei.
Sori että ei ole mitään kannustavaa sanottavaa. Tosin eri paikkakunnilla toimii eri tavalla nämä hoitoonpääsyt ja terapiat. Asun korvessa.
Raaka kommentti, jota masentunut tai ahdistunut ei pysty ymärtämään. Täysin totta siitä huolimatta joka sana.
Voisi olla masennuksesta ja ahdistuksesta toipuneen kommentti. Olisi kiinnostavaa tietää oliko taustalla oma kokemus. Ja onko kirjoittaja mies vai nainen..
Hyvä terapeutti voi tarjota korjaavan kokemuksen ja auttaa löytämään keinoja toipumiseen. Lääkkeet himmentää pahaa oloa vähäksi aikaa. Työ on tehtävä itse, on itse päästettävä irti. Hyvä terapeutti osaa kertoa sen oikealla hetkellä pehmeästi. Siten, että asiakas oivaltaa sen itse.