Kävin sairaanhoitajan luona juttelemassa ahdistuksessa. Onko tää todellakin tälläistä?

Joo osa noista psyk. sairaanhoitajista on ihan turhia. Lässyttävät samoja fraaseja kuin jostain oppikirjasta. Ihan turhia käyntejä.

Itse sain aikoinaan kuulla masennushoitajalta, miten miettimäni tavat toteuttaa itsemurha ovat huonoja ja epävarmoja tapoja onnistua itseni tappamisessa. Kyseessä oli ensimmäinen käynti ja hoitaja kysyi, mitä tapoja olen miettinyt. Vastasin korkealta hyppäämisen ja toisena lääkkeet. "Molemmat voivat johtaa siihen, että päädyt vihannekseksi. Etkai sä sitä halua!!" :D Onneksi tästä jo vähän reilu 10 vuotta aikaa ja masennus kaukana menneisyydessä. Tarpeetonta sanoa, että parantumiseni ei ollut kyseisen hoitajan (tai muidenkaan hoitajien/paskojen lääkkeiden) ansiota, vaan hitaan sisäisen itsenäisen työntekemisen. Samalle hoitajalle sanoin, että silloinen lääkitykseni pahensi kovasti oloani ja vastaus oli joka kerta "nostetaan annosta, kyllä se lääke nyt jotain kuitenkin tuntuu tekevän, ehkä isompi annos auttaisi". Muistan miettineeni sieltä pois kävellessäni, että ihme kuolemanenkeli se masennushoitaja. Silloinen lääkäri kirjoitti 2kk ja 2vko sairaslomaa, ja viimeisen 2vko sairasloman jälkeen totesi, että on turha tulla kysymään lisää, tuo aika riittää parantumaan masennuksesta. En saanut aikaiseksi hakea sairauspäivärahaa Kelasta edes tuosta ajalta, vaan lopulta elin vuoden turhalla opintolainalla, aikana jolloin en käynyt kertaakaan koulussa.

Itsekin käynyt ahdistuksen takia sairaanhoitajalla. Kannattaa hakea Kelan kuntoutusrahaa terapiaan ja hakeutua terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Mulle sanoi"Päätä ettei sulla oo masennusta". Että näin vaan päätetään.

Vähänkö repesin kun mulle sanottiin "kun ahdistus tulee, kuvittele se pieneksi olennoksi olkapäälle, sitten vaan huitaiset sen pois ja voit sanoa ääneenkin "huits haits ahdistus" samalla kun teet tätä harjoitusta.

Sillee joo multa lähtee kaikki ahdistus ja takaumat vaan tolleen ,huits haits :D

Vierailija kirjoitti:

Nuo ajatusleikit ei vaan toimi. Suurin osa ahdistuneista tietää mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Ongelma ei katoa jos sen työntää pois mielestä. Miten olis sellainen apu joka poistaa sen ongelman joka ahdistaa?

Sairaanhoito lähtee siitä, että ensin pitää tunnistaa sairaus jota hoidetaan. Positiivinen psykologia, jota esimerkiksi Mieli ry harrastaa, lähtee siitä, ettei etsitä sairauksia joita pitäisi hoitaa, vaan keskitytään tuomaan hyvää mieltä. Hyviä asioita tehden ja muistellen sairauskierrettä ylläpitävät ajatukset alkavat pikkuhiljaa hävitä ja unohtua.

Masentuneen kohdalla ongelmana on anhedonia ja stressin osalta fakta siitä, että stressi vähentää älyllistä kapasiteettia. Masentunut kaipaisi läheistä, joka potkii perseelle ja jaksaa tehdä arjessa kunnolla yhdessä asioita. Esimerkiksi hakea vaikka aamukävelylle tai vaikka illalla kaljatuopin ääreen keskustelemaan elämän viisauksista. Yhteisöllisyys ei kuitenkaan tue BKT:tä, joka kasvaa vain yksilöllisyyttä lisäämällä.

Vierailija kirjoitti:

Itse sain aikoinaan kuulla masennushoitajalta, miten miettimäni tavat toteuttaa itsemurha ovat huonoja ja epävarmoja tapoja onnistua itseni tappamisessa. Kyseessä oli ensimmäinen käynti ja hoitaja kysyi, mitä tapoja olen miettinyt. Vastasin korkealta hyppäämisen ja toisena lääkkeet. "Molemmat voivat johtaa siihen, että päädyt vihannekseksi. Etkai sä sitä halua!!" :D Onneksi tästä jo vähän reilu 10 vuotta aikaa ja masennus kaukana menneisyydessä. Tarpeetonta sanoa, että parantumiseni ei ollut kyseisen hoitajan (tai muidenkaan hoitajien/paskojen lääkkeiden) ansiota, vaan hitaan sisäisen itsenäisen työntekemisen. Samalle hoitajalle sanoin, että silloinen lääkitykseni pahensi kovasti oloani ja vastaus oli joka kerta "nostetaan annosta, kyllä se lääke nyt jotain kuitenkin tuntuu tekevän, ehkä isompi annos auttaisi". Muistan miettineeni sieltä pois kävellessäni, että ihme kuolemanenkeli se masennushoitaja. Silloinen lääkäri kirjoitti 2kk ja 2vko sairaslomaa, ja viimeisen 2vko sairasloman jälkeen totesi, että on turha tulla kysymään lisää, tuo aika riittää parantumaan masennuksesta. En saanut aikaiseksi hakea sairauspäivärahaa Kelasta edes tuosta ajalta, vaan lopulta elin vuoden turhalla opintolainalla, aikana jolloin en käynyt kertaakaan koulussa.

Sanot sen itsekkin tuossa: paraneminen lähtee itsestä. Turhaan haukut auttavia tahoja kun ei sellaista ihmelääkettä ole keksitty.

Vierailija kirjoitti:

Joo osa noista psyk. sairaanhoitajista on ihan turhia. Lässyttävät samoja fraaseja kuin jostain oppikirjasta. Ihan turhia käyntejä.

Mitä niiden pitäisi sanoa? Keksiä joku oma hoitomuoto hatusta.

Vierailija kirjoitti:

Psyk. sairaanhoitajat ovat niin turhia...

Ei minkäänlaista osaamista ja käytöskin hyvin erikoista usein..

Oma kokemus ollut, että huonompi olo tullut näiden tapaamisten jälkeen.

Yrittäkää päästä kelan tukemaan terapiaan, vaikka helppoa se ei ole valitettavasti.

Itse voin paremmin, kun kövin 2v terapiassa ja söin myös lääkkeitä pahimpaan oloon.

Samaa mieltä. Minulle suositeltiin romahtamisen jälkeen vain kirjaa kuolemasta ja surusta minkä voisin kotona lukea ja loppuun vielä joku klisee siitä miten kaikki helpottaa ajan kanssa. Olisin kaivannut surusta puhumista mutta se oli psyk.sh:n mielestä turhaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan pelleilyä. Noista ei ole mitään apua. Niiden on vain tarkoitus saada asiat näyttämään siltä että niille tehdään jotain. Sen sijaan terveystietosi täyttyy aivan sekopäisistä teksteistä joista et edes tunnista itseäsi. Se tulee haittamaan kaikkea myöhempää hoitoasi.

Masennus on tunne, joka johtuu siitä, että ihminen on syystä tai toisesta jumissa itsensä kanssa. Periaatteessa siihen auttaisi keskustelu, ja varsinkin kuuntelu.

En tiedä, onko niin että vaan ollaan hoitavinaan kuten sanoit, mutta siltä se usein vaikuttaa.

Paljon on kiinni siitä, millaiset kemiat auttajalla ja autettavalla on, mutta mielestäni auttajan asenteella on siinä suuri merkitys. Monella on koulutus mutta ei taitoa apua tarvitsevan kohtaamiseen.

Ei kellekään ole valmiita hoitoratkaisuja, ne pitäisi löytää yhdessä. Joskus ne auttajat vaan ovat asettuneet niin ihmisen yläpuolelle, että ovat aika ylimielisiä ja piittaamattomia. Ihan kelle vaan, joka joutuu pyytämään apua terveyskeskuksesta.

Kirjaukset ovat mitä sattuu ja totta on, että osa lääkäreistä ja hoitajista tukeutuu myöhemmin kirjauksiin, niihin virheellisiinkin. Kukaan heistä ei koskaan myönnä, että olisivat asenteellisia, ja että ne arviot vaikuttavat myös fyysisten sairauksien diagnosointiin.

Mulla masennus johtuu ihan siitä että elämäntilanne on ollut 15 vuotta vaikea eikä loppua näy. Tähän ei auta keskustelu yhtään, se vain pahentaa asiaa.

Otan osaa. Minulla oli sama juttu. Ei auttanut vaikka miten yritti työstää ajattelumalleja, huolehtia itsestään yms. Nyt elämäntilanne on onneksi vihdoin vähän helpompi.

Olosuhteiden helpottumisen myötä on kuitenkin tullut suru siitä miksi elämä oli niin hirveän hankalaa niin pitkään. Ehkä aikaa myöten tuo suru kuitenkin asettuu, kun energiaa on enemmän käytettävissä mukaviin asioihin eikä kaikki kulu pelkkään sinnittelemiseen.

Itse vaihdoin hoitajaa. Nyt on mukava käydä juttelemassa. 

Ihminen varmaankin odottaa saavansa apua ahdistukseensa.

Vaikeahan se on sanoa millaista apua toivoisi koska omat keinot eivät ole enää auttaneet. Ihminen ei siis tiedä mitään muita keinoja, eikä näin ollen voi niitä toivoa. Esim. kun vaikka joku pyytää apua puutarhanhoidossa kun ei pysty siihen itse, ammattilainen neuvoo konkreettisesti miten puutarhaa olisi hyvä hoitaa.[/quote]

Mietin hetken, jatkanko tähän vai en, mutta yritän jakaa ajatusta, joka mulla oli.

Mun kokemuksen mukaan ahdistunut (tai masentunut) ihminen pystyy toisen tuella löytämään hyviä, itselleen sopivia keinoja. Se vie aikaa ja mielenkiintoa, joita auttajalla pitäisi olla. Se ei tapahdu yhtä nopeasti ja helposti kuin murtuneen raajan kipsaus, joka voi parhaimmillaan olla liukuhihnatyötä. Ihmisen psyykeä ei voi hoitaa mekaanisesti samalla tavalla kuin fyysistä puolta. Sekä ammattilaisen että potilaan olisi hyvä ymmärtää tämä. Lääkkeistä ei ole apua muuhun kuin oireen poistamiseen, lääkkeet eivät ainakaan yksinään paranna ongelmaa.

Hyvistä neuvoista ja ohjeista ei ole mitään hyötyä, jos se ammattilainen ajattelee samalla että hohhoijaa, kylläpä on tylsää ja potilas on täysin luuseri, vielä pitäs ehtiä kuusi samaa paskanjauhajaa, onneksi huomenna on palkkapäivä. Tällä tavalla suhtautuva ammattilainen ei osaa työtään, eikä ymmärrä oman työnsä ideaa. Hänen mielensä jumittuu siihen, että eihän nämä luuserit mitään ymmärrä. Hän ei osaa, ja syyttää potilaita oman tietonsa ja ammattitaitonsa puutteista. Hän on älyllisesti laiska, ja oikeuttaa sen halveksimalla niitä, joita hänen pitäisi auttaa, ja joiden auttamisesta hän saa palkkansa. Ei sen terveempi psyykkisesti kuin potilaansa, mutta potilaat ymmärtävät tilanteensa, auttaja ei ymmärrä omaa eikä potilaan tilannetta.

Normaali ihminen (jos on vähääkään empatiaa ja elämänkokemusta ja tietoa aiheesta) suhtautuu yleensä ahdistuneeseen ystäväänsä eri tavalla kuin moni hoitotaho. Hän kuuntelee, ei tuomitse, halveksi tai pidä tyhmänä siksi, että ystävällä on ongelmia. Ihannetilanteessa hän pystyy myös kysymään, mitä keinoja ystävä on jo käyttänyt, ettei paasaisi turhaan sellaista, mikä on jo kokeiltu eikä toimi. Hän osaa myös kysyä, mihin asiaan ystävä tällä hetkellä, akuutisti, toivoisi jotakin muutosta. Esim. uni, toivottomuus, syöminen, siivous, kaupassa käynti, tai että saa vaan selkeyttää omia ajatuksia.

Jos se on toivottomuus, ystävänä tulee aika äkkiä mieleen ylläpitää toivoa paremmasta, silloin kun toinen ei enää pysty. Jos ahdistuksen takia ei pysty nukkumaan, voi ihan keskustella asiasta ja kysyä tai ehdottaa jotain, mitä voisi kokeilla. Tai voisinko tulla yhdessä siivoamaan sun kanssa, voisitko ajatella lähteväsi kauppaan jos saisit jonkun mukaan kaveriksi. Joskus voi vaan pitää suunsa kiinni ja vaikka halata, ja sanoa että kaikki järjestyy ja oon sun tukena, koska oot mulle tärkeä, et ole yksin.

Ihmiset odottaa viisaita sanoja.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset odottaa viisaita sanoja.

Olen eri mieltä. Yleensä ammattilaiselta kaipaa sitä, että joku jaksaisi kuunnella tuomitsematta.

Vierailija kirjoitti:

Ai että mä nautin kun saan lukea tuollaisia viestejä. Itsehän pääsin eläkkeelle jo vuosia sitten joten ei tarvitse mennä kotoa minnekään jos ahdistaa tarpeeksi paljon. 

Mikä elämässäsi on se suuri epäonnistuminen, joka on saanut sinut nauttimaan toisen ihmisen ahdingosta? Jäivätkö tavoitteesi saavuttamatta? Olit häpeän kautta kasvatettu lapsi? Kerro, olisi mielenkiintoista tietää.

231 jatkaa.

Ammatti-ihmiseltä riittäisi se, että olisi edes kiinnostunut, asiallisen empaattinen, samaistumatta liikaa toisen tunteisiin. Olisi halu ymmärtää ja kuunnella, ja toimia kanssakäymisessä niin kuin tunne-elämältään normaali ihminen. (Tällä normaalilla tarkoitan sitten vain ihmistä, jolla ei ole sillä hetkellä mitään akuuttia mielenterveysjuttua päällä.) Olisi aikaa tarpeeksi siihen, että rakentaisi ammatillista luottamussuhdetta, eikä lymyilyisi ylimielisesti ammattinsa takana. Ymmärtäisi, että tietyissä olosuhteissa saattaisi itsekin olla täysin rikki ja tarvita apua.

Kaikkien tässä yhteiskunnassa pitäisi ymmärtää, että se voi olla pienestä kiinni, ja on asioita mihin ei ole voinut itse vaikuttaa. Yhteisöllisyys ja vertaistuki on hävinnyt, moni kamppailee yksin vaikeuksien keskellä, eikä saa apua toisilta ehkä samassa tilanteessa olevilta, koska molemmat pitävät toisiaan raskaana seurana, joka kannattaa vain suosiolla ghoustata.

Potilaan, asiakkaan tunteen ja kokemuksen pitäisi olla tärkeä. Hänen pitää saada vaikuttaa hoitoonsa. Hänen pitää tulla kuulluksi. Hän on oman elämänsä asiantuntija, auttajalla on koulutus. Jos potilas ei itse pysty, auttajan tehtävä on auttaa kaivamaan vastaus. Auttaja on mahdollistaja, hän ei ihmeparanna ketään. Hän pahentaa asiakkaan vointia, jos hän ei ymmärrä miten ja miksi hänen pitäisi tehdä työnsä asiakaslähtöisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan pelleilyä. Noista ei ole mitään apua. Niiden on vain tarkoitus saada asiat näyttämään siltä että niille tehdään jotain. Sen sijaan terveystietosi täyttyy aivan sekopäisistä teksteistä joista et edes tunnista itseäsi. Se tulee haittamaan kaikkea myöhempää hoitoasi.

Masennus on tunne, joka johtuu siitä, että ihminen on syystä tai toisesta jumissa itsensä kanssa. Periaatteessa siihen auttaisi keskustelu, ja varsinkin kuuntelu.

En tiedä, onko niin että vaan ollaan hoitavinaan kuten sanoit, mutta siltä se usein vaikuttaa.

Paljon on kiinni siitä, millaiset kemiat auttajalla ja autettavalla on, mutta mielestäni auttajan asenteella on siinä suuri merkitys. Monella on koulutus mutta ei taitoa apua tarvitsevan kohtaamiseen.

Ei kellekään ole valmiita hoitoratkaisuja, ne pitäisi löytää yhdessä. Joskus ne auttajat vaan ovat asettuneet niin ihmisen yläpuolelle, että ovat aika ylimielisiä ja piittaamattomia. Ihan kelle vaan, joka joutuu pyytämään apua terveyskeskuksesta.

Kirjaukset ovat mitä sattuu ja totta on, että osa lääkäreistä ja hoitajista tukeutuu myöhemmin kirjauksiin, niihin virheellisiinkin. Kukaan heistä ei koskaan myönnä, että olisivat asenteellisia, ja että ne arviot vaikuttavat myös fyysisten sairauksien diagnosointiin.

Mulla masennus johtuu ihan siitä että elämäntilanne on ollut 15 vuotta vaikea eikä loppua näy. Tähän ei auta keskustelu yhtään, se vain pahentaa asiaa.

Otan osaa. Minulla oli sama juttu. Ei auttanut vaikka miten yritti työstää ajattelumalleja, huolehtia itsestään yms. Nyt elämäntilanne on onneksi vihdoin vähän helpompi.

Olosuhteiden helpottumisen myötä on kuitenkin tullut suru siitä miksi elämä oli niin hirveän hankalaa niin pitkään. Ehkä aikaa myöten tuo suru kuitenkin asettuu, kun energiaa on enemmän käytettävissä mukaviin asioihin eikä kaikki kulu pelkkään sinnittelemiseen.

Mielenterveyden ammattilaisetkaan eivät välttämättä kykene täysin ymmärtämääm miten henkisesti kuluttavaa tuollainen vuosi toisensa jälkeen on. Uupuneelle ihmiselle saatetaan antaa vinkkejä suorittaa vielä enemmän sitä tai tätä. Vaatimukset ulkopuolelta voivat lisätä pahaa oloa entisestään.

Psyk. SH:t ovat sellaisia keiden kanssa itketään sitä että kun kissa kuoli tai peili särkyi ja kuivaillaan vähän silmäkulmia nenäliinalla.

Ps. Älä missään nimessä lue Maisasta mitä hän on kirjoittanut tapaamisestanne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

LK-9 kirjoitti:

Silloin kun itse lähdin paranemaan, niin ykkösasiana mielessäni oli se, että teen vaikka tuntuisi pahalta. Oma asuntoni ei ollut yhtä paha kuin noissa Auri K:n videoissa, mutta tosi sotkuinen silti. Jos tilanne on tosi paha, niin välttämättä voimia ei ole, mutta itselläni onneksi oli. Toinen käytännön juttu oli hiusten harjaaminen. Luulin, että tämä oli vain oma outouteni, mutta sittemmin on käynyt ilmi, että ongelma on tavallinen: tukka viikkokausia harjaamatta ja tilanne niin paha, että sen setviminen vie päiväkausia. Makasin lattialla, harjasin tukkaa ja itkin.

Eli siis: tunteet, ajatukset, toiminta. Tässä tein itse virheen: yritin muuttaa tunteitani ja ajatuksiani, jotta pystyisin toiminaan. Väärä järjestys. Omiin tunteisiin on TODELLA vaikea vaikuttaa. Sen sijaan omaan toimintaan on kaikista helpoin vaikuttaa. Esim. tukan harjaaminen oli aivan kamalaa, mutta kun sen sai tehtyä, olo yllättäen parani. Jouduin aloittamaan todella pienestä eli hiukset, suihku, roskapussin vieminen jne. Vähitellen sitten isompiin asioihin kuten opiskelut ja gradu. Kaikki onnistumiset parantaa oloa.

Kiitos tästä, kun kerrot jotain oikeasti hyödyllistä; kuinka lähteä pienin askelin muuttamaan omaa arkea. Tänne voisi muutkin antaa jotain käytännön vinkkejä!

Tunteiden ja ajatusten sekä kehollisten kokemusten yhteyttä pitää jokaisen itse tutkiskella itsessään. Minä pääsin tekemisellä masennuksesta eroon vain tilapäisesti ja aina se vain palasi. Vasta kun aloin menemään syvemmälle itseeni, oikeasti miettimään lapsuuttani sekä kokemuksiani ja niiden vaikutusta koko elämänkaareeni ja siihen miten reagoin milloinkin, olen pystynyt aloittamaan tunteiden tervehenkisen käsittelyn. Tunteita eo pidä tai tarvitse tukahduttaa, vaan ne pitää tunnistaa ja ohjata omia AJATUKSIA eli asennetta toiseen suuntaan tietoisesti. Pitää olla itselleen lempeä ja armollinen, ja hyväksyä että aivojen ohjelmointi vaatii työtä.

Nämä oli ihania, auttavia, rohkaisevia ja voimaannuttavia kirjoituksia. Veikkaan, että jotkut noista kökkökommenteista tarkoittivat mennä samaan suuntaan. Kaikki ei pysty ilmaisemaan itseään niin kuin haluaisi. Ja me loput ymmärretään tai tulkitaan syyllistäviksi ja ahdistaviksi, vaikka on ehkä tarkoitettu avuksi. Kun osaisi olla tuomitsematta, puolin ja toisin.

Mulla oli aivan ihana hoitaja Tampereella. Sain selvyyttä ja tukea omiin ajatuksiini. Jollain käynnillä oli selvästi aika ottaa hengitysharjoitukset puheeksi, mutta antoi mulle vaan sen paperin kotiin mukaan ja puhuttiin sen lisäksi asioista, joista mulle tulee parempi olo tai joista nautin.

Ei mene enää kauaakaan kun siellä ei ole enää edes sairaanhoitajaa tai lääkäriä istumassa vastapäätä, vaan on robotti.