Lue keskustelun säännöt.
Miten olette selvinneet läheisen kuolemasta?
22.02.2023 |
Missä vaiheessa kannattaa aloittaa terapia? Kuinka olette saaneet nukuttua? Otitteko sairauslomaa? Kuinka pitkän ajan kuluttua elämä alkoi taas näyttää valoisammalta?
Kommentit (103)
Huumeiden käytöllä. Pari vuotta siinä meni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoitin omalle läheiselleni tällaisen viestin hautaseppeleeseen:
Päivät muuttuvat, viikoiksi.
Viikot kuukausiksi.
Ja kuukaudet vuosiksi.
Suru vaimenee, kaipaus jää.
Tämä oli minulta (pojalta) isälleni. Tämä nousi heti pintaan itselleni, joten se oli pakko sanoittaa. Ikävä yhä varsinkin, kun itselläni on nyt juuri muita raskaita aikoja menossa ja hänen kanssaan pystyi puhumaan.
Halusin vain sanoa, että aika.
Vuodet haalistavat, suru tulee ja menee. Läheisen kuolema on osa normaalia elämää, siihen ei tarvitse terapiaa.
Itseltäni on kuollut aikuisikäni aikana molemmat vanhemmat, yksi veli, tukku läheisiä ystäviä ja sukulaisia.
Mä menin äitini kuolinvuoteelta suoraan töihin. Mutta en mä tiedä olenko vieläkään päässyt siitä yli (kuoli jo kymmenen vuotta sitten). Ei ikävään koskaan totu, oppii sen kanssa elämään kyllä. Äiti oli niin nuorikin vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin tylsää kuin se onkin, niin eihän siihen auta kuin aika. Vaikka aluksi tuntuu ettei saa edes henkeä, aamuisin heräät ja sekunnin päästä jo itket silmiä päästä jne. Se ottaa aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu tilanteesta tietysti. Minkä ikäisenä tai miten lähtö on tullut. Vanhus joka elänyt jatkoajalla vuosia syövän kanssa, kuolemaan on ehtinyt valmistautua. Pienen lapsen yhtäkkinen kuolema, shokkihan siitä seuraa. Ja kaikkea siltä väliltä. Aika parantaa jonkun verran, yksi tarvitsee terapiaa, toinen normiarkea. Itselläni kokemuksia vain vanhusten kuolemista eli normiarkea olen elänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vuodet haalistavat, suru tulee ja menee. Läheisen kuolema on osa normaalia elämää, siihen ei tarvitse terapiaa.
Itseltäni on kuollut aikuisikäni aikana molemmat vanhemmat, yksi veli, tukku läheisiä ystäviä ja sukulaisia.
Minusta ei pidä sanoa, että ei tarvitse terapiaa. Et voi sanoa muiden puolesta, mitä he tarvitsevat . Oman lapsen kuolema ei ikinä ole normaalia, siihen ei ikinä totu, siihen tarvitsee moni terapiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuoliko koira vai lemmikkimarsu?
Aikansa kun itkee niin siitä se toipuminen lähtee. Kuolema on luonnollinen osa elämää ja pitää hyväksyä se sellaisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan käynyt terapiassa. Nukkuminen vaihtelevaa. Sairauslomaa otin vain yhdessä tapauksessa. Silloin olin viikon saikulla. Tapauskohtaista, milloin elämä alkaa näyttää valoisalta.
Muistoista aika rakentaa lohdutuksen. Niin se vaan menee. Sureminen on rankka työ mutta se rakentaa menetyksestä lohdutuksen. Itse kävin terapiassa pari vuotta, menetin mieheni kolmekymppisenä ja jäin lasten kanssa yksin. Terapiasta oli suuri apu. Myös ystävät tukivat suuresti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikä ole osa normaalia elämää.
No ei täältä kyllä kukaan hengissäkään selviä. Et sinäkään.
Kaikesta selviää, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Selviäminen ei tietenkään tarkoita sitä, että suru poistuisi. Surun kanssa vain oppii elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vuodet haalistavat, suru tulee ja menee. Läheisen kuolema on osa normaalia elämää, siihen ei tarvitse terapiaa.
Itseltäni on kuollut aikuisikäni aikana molemmat vanhemmat, yksi veli, tukku läheisiä ystäviä ja sukulaisia.
Kyllä siihen joskus tarvitsee. Eikä siinä ole mitään väärää. Parempi hakea apua, jos siltä tuntuu kuin jäädä yksin kamppailemaan. Esimerkiksi onnettomuustilanne on henkiin jääneillekin traumaattinen kokemus.
Vierailija kirjoitti:
Riippuu tilanteesta tietysti. Minkä ikäisenä tai miten lähtö on tullut. Vanhus joka elänyt jatkoajalla vuosia syövän kanssa, kuolemaan on ehtinyt valmistautua. Pienen lapsen yhtäkkinen kuolema, shokkihan siitä seuraa. Ja kaikkea siltä väliltä. Aika parantaa jonkun verran, yksi tarvitsee terapiaa, toinen normiarkea. Itselläni kokemuksia vain vanhusten kuolemista eli normiarkea olen elänyt.
Riippuu myös minkälainen suhde ihmiseen oli ja minkälainen hän oli. Miten päästä yli, jos jäi vaikka riitoja selvittämättä.
Äitini kuoli pari vuotta sitten. Tuntuu kuin se olisi tapahtunut pari viikkoa sitten.
Alussa oli tavallaan helpotus että äidin ei tarvinnut kärsiä. Ajattelin että romahdan jos äiti kuolee. Kun hän sitten lähti, en osannut itkeä, tuli jokin tunnelukko. En päässyt tunteissani niin syvälle että olisin tajunnut hänen kuolleen. En ajatellut äitiä usein mutta kuin välähdyksinä tajusin että hän on poissa, se oli hirveää. Tuli hätä, jokin hätä pelastaa hänet vaikka se ei tietenkään enää ollut mahdollista. En ole pystynyt kahden vuoden aikana katsomaan videoita äidistäni. Pelkään että silloin lopulta tajuan todellisuuden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu tilanteesta tietysti. Minkä ikäisenä tai miten lähtö on tullut. Vanhus joka elänyt jatkoajalla vuosia syövän kanssa, kuolemaan on ehtinyt valmistautua. Pienen lapsen yhtäkkinen kuolema, shokkihan siitä seuraa. Ja kaikkea siltä väliltä. Aika parantaa jonkun verran, yksi tarvitsee terapiaa, toinen normiarkea. Itselläni kokemuksia vain vanhusten kuolemista eli normiarkea olen elänyt.
Riippuu myös minkälainen suhde ihmiseen oli ja minkälainen hän oli. Miten päästä yli, jos jäi vaikka riitoja selvittämättä.
Ei pidä antaa auringon laskea vihan ylle niin ei jää asioita selvittämättä.
Terapiasta en osaa sanoa, papin juttusilla kävin muutamia kertoja, ne koin tärkeiksi.
Nukuin ihme kyllä jopa koko pahimman ajan aina erinomaisesti, tosin näin on ollut aina. Olin saikulla 2 vkk, sitten totesin, ettei tapahtunut muutu tapahtumattomaksi, vaikka olisin lopun elämää poissa töistä. En tiedä, milloin elämä alkaa näyttää valoisammalta, suru ja kaipaus on aina ihan pinnan alla, vaikka täysin valotonta ei enää ole. Nyt seitsemättä vuotta kuolemasta, pärjään, mutta ehjää minusta ei koskaan tule. Tämän olen hyväksynyt.