Lue keskustelun säännöt.
Miten olette selvinneet läheisen kuolemasta?
22.02.2023 |
Missä vaiheessa kannattaa aloittaa terapia? Kuinka olette saaneet nukuttua? Otitteko sairauslomaa? Kuinka pitkän ajan kuluttua elämä alkoi taas näyttää valoisammalta?
Kommentit (119)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.
Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää.
Minun tietynlainen mottoni on aina elämässäni ollut, että ei pidä märehtiä asioita, joihin ei itse vaikuttaa, tai jotka ovat jo tapahtuneet. Näitä juttuja kun ei voi muuksi muuttaa. Käsittelen ne nopeasti ja jatkan elämääni. Elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos vellot jutuissa joihin et kuitenkaan voi vaikuttaa.
Et ole siis ikinä kohdannut mitään todella suurta surua. Se selittää sen, että luulet normaalin surutyön olevan vellomista. Oikeastihan elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos surua ei sure pois, vaan koteloi sen kovan selvitytyjäkuoren alle. Sureminen ei ole nopeuskilpailu.
Suremisesta ei anneta pisteitä, eikä yksi tapa ole oikeampi kuin toinen. Jokainen suree tavallaan. Parhaiten pärjäävät elämässään ne, joilla on hyvä resilienssi kohdatessaan vastoinkäymisiä. Selviytyjät osaavat suunnata katseen eteenpäin, eivätkä takerru suruunsa. Surussa vellominen voi helposti muuttua masennukseksi, jolloin tarvitsee ulkopuolista apua.
Taas yksi, joka ei hahmota käsitteitä. Siinä ei vieläkään ole mitään vellomista, jos tekee normaalisti surutyötä eli suree surunsa eikä koteloi niitä. Resilienssi ei tarkoita samaa kuin tunteettomuus.
Ei kukaan ole tunteettomuudesta puhunut ja surra voi, vaikka jatkaakin elämässä eteenpäin. Sinä tässä et taida hahmottaa, vaan haluat takertua rypemiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.
Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää.
EI surua mitenkään erikseen tarvitse käsitellä., se kyllä kulkee mukana automaattisesti. Paras tapa on juurikin jatkaa normaalia arkea, eikä jäädä rypemään itsesääliin.
Todellakin tarvitsee käsitellä. Tekisi hyvää sinullekin niin hahmottaisit, mikä ero on suremisella ja itsesäälillä. Nehän eivät liity mitenkään toisiinsa.
Kyllä ne liittyvät toisiinsa.
Ei todellakaan liity, kun puhutaan läheisen kuolemasta.
Aivan varmasti liittyy. Olen säälinyt itseäni, kun menetin rakkaimpani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.
Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää.
Minun tietynlainen mottoni on aina elämässäni ollut, että ei pidä märehtiä asioita, joihin ei itse vaikuttaa, tai jotka ovat jo tapahtuneet. Näitä juttuja kun ei voi muuksi muuttaa. Käsittelen ne nopeasti ja jatkan elämääni. Elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos vellot jutuissa joihin et kuitenkaan voi vaikuttaa.
Et ole siis ikinä kohdannut mitään todella suurta surua. Se selittää sen, että luulet normaalin surutyön olevan vellomista. Oikeastihan elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos surua ei sure pois, vaan koteloi sen kovan selvitytyjäkuoren alle. Sureminen ei ole nopeuskilpailu.
Suremisesta ei anneta pisteitä, eikä yksi tapa ole oikeampi kuin toinen. Jokainen suree tavallaan. Parhaiten pärjäävät elämässään ne, joilla on hyvä resilienssi kohdatessaan vastoinkäymisiä. Selviytyjät osaavat suunnata katseen eteenpäin, eivätkä takerru suruunsa. Surussa vellominen voi helposti muuttua masennukseksi, jolloin tarvitsee ulkopuolista apua.
Taas yksi, joka ei hahmota käsitteitä. Siinä ei vieläkään ole mitään vellomista, jos tekee normaalisti surutyötä eli suree surunsa eikä koteloi niitä. Resilienssi ei tarkoita samaa kuin tunteettomuus.
Ei kukaan ole tunteettomuudesta puhunut ja surra voi, vaikka jatkaakin elämässä eteenpäin. Sinä tässä et taida hahmottaa, vaan haluat takertua rypemiseen.
Taaskin sekoitat asioita. Rypeminen, vellominen jne. on edelleenkin täysin eri asia kuin sureminen. Normaali surutyö vie aikaa. Ei se mitään vellomista tai rypemistä ole. Ja siinähän se elämä jatkuu, vaikka makaisi sängyssä itkemässä. Elämä jatkuu niin kauan, kunnes tulee kuoleman vuoro.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.
Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää.
Minun tietynlainen mottoni on aina elämässäni ollut, että ei pidä märehtiä asioita, joihin ei itse vaikuttaa, tai jotka ovat jo tapahtuneet. Näitä juttuja kun ei voi muuksi muuttaa. Käsittelen ne nopeasti ja jatkan elämääni. Elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos vellot jutuissa joihin et kuitenkaan voi vaikuttaa.
Et ole siis ikinä kohdannut mitään todella suurta surua. Se selittää sen, että luulet normaalin surutyön olevan vellomista. Oikeastihan elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos surua ei sure pois, vaan koteloi sen kovan selvitytyjäkuoren alle. Sureminen ei ole nopeuskilpailu.
Suremisesta ei anneta pisteitä, eikä yksi tapa ole oikeampi kuin toinen. Jokainen suree tavallaan. Parhaiten pärjäävät elämässään ne, joilla on hyvä resilienssi kohdatessaan vastoinkäymisiä. Selviytyjät osaavat suunnata katseen eteenpäin, eivätkä takerru suruunsa. Surussa vellominen voi helposti muuttua masennukseksi, jolloin tarvitsee ulkopuolista apua.
Ja mitä pahaa siinä on, jos tarvitsee apua?
Missä sanottiin, että siinä olisi jotain pahaa? Kuten sanottu, toiset osaavat vahvistaa resilienssiään ihan itsenäisestikin. Kaikki eivät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.
Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää.
Minun tietynlainen mottoni on aina elämässäni ollut, että ei pidä märehtiä asioita, joihin ei itse vaikuttaa, tai jotka ovat jo tapahtuneet. Näitä juttuja kun ei voi muuksi muuttaa. Käsittelen ne nopeasti ja jatkan elämääni. Elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos vellot jutuissa joihin et kuitenkaan voi vaikuttaa.
Et ole siis ikinä kohdannut mitään todella suurta surua. Se selittää sen, että luulet normaalin surutyön olevan vellomista. Oikeastihan elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos surua ei sure pois, vaan koteloi sen kovan selvitytyjäkuoren alle. Sureminen ei ole nopeuskilpailu.
Suremisesta ei anneta pisteitä, eikä yksi tapa ole oikeampi kuin toinen. Jokainen suree tavallaan. Parhaiten pärjäävät elämässään ne, joilla on hyvä resilienssi kohdatessaan vastoinkäymisiä. Selviytyjät osaavat suunnata katseen eteenpäin, eivätkä takerru suruunsa. Surussa vellominen voi helposti muuttua masennukseksi, jolloin tarvitsee ulkopuolista apua.
Ja mitä pahaa siinä on, jos tarvitsee apua?
Missä sanottiin, että siinä olisi jotain pahaa? Kuten sanottu, toiset osaavat vahvistaa resilienssiään ihan itsenäisestikin. Kaikki eivät.
"Minä olen parempi kuin muut. Ihailkaa minua"
t. sinä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.
Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää.
Minun tietynlainen mottoni on aina elämässäni ollut, että ei pidä märehtiä asioita, joihin ei itse vaikuttaa, tai jotka ovat jo tapahtuneet. Näitä juttuja kun ei voi muuksi muuttaa. Käsittelen ne nopeasti ja jatkan elämääni. Elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos vellot jutuissa joihin et kuitenkaan voi vaikuttaa.
Et ole siis ikinä kohdannut mitään todella suurta surua. Se selittää sen, että luulet normaalin surutyön olevan vellomista. Oikeastihan elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos surua ei sure pois, vaan koteloi sen kovan selvitytyjäkuoren alle. Sureminen ei ole nopeuskilpailu.
Suremisesta ei anneta pisteitä, eikä yksi tapa ole oikeampi kuin toinen. Jokainen suree tavallaan. Parhaiten pärjäävät elämässään ne, joilla on hyvä resilienssi kohdatessaan vastoinkäymisiä. Selviytyjät osaavat suunnata katseen eteenpäin, eivätkä takerru suruunsa. Surussa vellominen voi helposti muuttua masennukseksi, jolloin tarvitsee ulkopuolista apua.
Ja mitä pahaa siinä on, jos tarvitsee apua?
Missä sanottiin, että siinä olisi jotain pahaa? Kuten sanottu, toiset osaavat vahvistaa resilienssiään ihan itsenäisestikin. Kaikki eivät.
Kovasti siltä kuulostaa, että pidät jotenkin hienona asiana, jos selviää kaikesta ilman apua. Nytkin korostat omaa erinomaisuuttasi tuolla "toiset meistä osaa, mutta toiset ei" kommentoinnilla. Varsin ylimielistä.
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitin omalle läheiselleni tällaisen viestin hautaseppeleeseen:
Päivät muuttuvat, viikoiksi.
Viikot kuukausiksi.
Ja kuukaudet vuosiksi.
Suru vaimenee, kaipaus jää.
Tämä oli minulta (pojalta) isälleni. Tämä nousi heti pintaan itselleni, joten se oli pakko sanoittaa. Ikävä yhä varsinkin, kun itselläni on nyt juuri muita raskaita aikoja menossa ja hänen kanssaan pystyi puhumaan.
Halusin vain sanoa, että aika.
Nuorempana, vielä kolmikymppisenä kuvittelin, että läheisten kuolemasta jotenkin "pääsee yli". Nyt kun on muutama ollut ja edessä myös, ymmärrän, ettei siitä koskaan pääse sillä lailla yli, ettei suru ja epätoivo enää iskisi. Se vain vaimenee ja sitä yrittää luoda uutta tärkeää elämäänsä. Ei muistoissa voi elää pelkästään, ainakaan itse en voi. Paras lääke on muut tärkeät suhteet.
Sitä pelkään, että jossain vaiheessa ei enää ole muita tärkeitä eikä enää tulekaan ketään oikeasti tärkeää uutta. Vaikkapa yksinäisenä vanhuksena. Lohduton ajatus.
Se on musta raskainta juuri, kun nyt sitä tietää, että loppuelämän tulee vihlomaan sitten, kun kaikkein läheisimmät lähtevät. En myöskään lemmikkien kuolemista voisi edes kuvitella "pääseväni yli", siihen vaan alistuu ja jatkaa uusien lemmikkien kanssa. Musertava suru jää, mutta kiintymys ja vaaliminen siirtyy muihin suhteisiin, mikä pitää yllä niitä vanhojakin muistoja ja tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.
Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää.
Minun tietynlainen mottoni on aina elämässäni ollut, että ei pidä märehtiä asioita, joihin ei itse vaikuttaa, tai jotka ovat jo tapahtuneet. Näitä juttuja kun ei voi muuksi muuttaa. Käsittelen ne nopeasti ja jatkan elämääni. Elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos vellot jutuissa joihin et kuitenkaan voi vaikuttaa.
Et ole siis ikinä kohdannut mitään todella suurta surua. Se selittää sen, että luulet normaalin surutyön olevan vellomista. Oikeastihan elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos surua ei sure pois, vaan koteloi sen kovan selvitytyjäkuoren alle. Sureminen ei ole nopeuskilpailu.
Suremisesta ei anneta pisteitä, eikä yksi tapa ole oikeampi kuin toinen. Jokainen suree tavallaan. Parhaiten pärjäävät elämässään ne, joilla on hyvä resilienssi kohdatessaan vastoinkäymisiä. Selviytyjät osaavat suunnata katseen eteenpäin, eivätkä takerru suruunsa. Surussa vellominen voi helposti muuttua masennukseksi, jolloin tarvitsee ulkopuolista apua.
Taas yksi, joka ei hahmota käsitteitä. Siinä ei vieläkään ole mitään vellomista, jos tekee normaalisti surutyötä eli suree surunsa eikä koteloi niitä. Resilienssi ei tarkoita samaa kuin tunteettomuus.
Ei kukaan ole tunteettomuudesta puhunut ja surra voi, vaikka jatkaakin elämässä eteenpäin. Sinä tässä et taida hahmottaa, vaan haluat takertua rypemiseen.
Taaskin sekoitat asioita. Rypeminen, vellominen jne. on edelleenkin täysin eri asia kuin sureminen. Normaali surutyö vie aikaa. Ei se mitään vellomista tai rypemistä ole. Ja siinähän se elämä jatkuu, vaikka makaisi sängyssä itkemässä. Elämä jatkuu niin kauan, kunnes tulee kuoleman vuoro.
Rypeminen ja vellominen on juuri sitä, että päivä toisensa jälkeen jatkaa saman asian perään itkemistä. Sinä tässä sekoitat asioita. Nykyään ei enää edes käytetä surutyö termiä, koska sen katsotaan olevan virheellinen ilmaisu. Suru kulkee mukana. Toiset ovat nopeammin toimintakykyisiä kuin toiset. Ei siinä ole sen kummempaa.
Ei mulla ole kuollut muita läheisiä kuin vanhemmat, eivätkä hekään mitään nuoria olleet kuollessaan, joten ei niistä kuolemista mitenkään tolaltaan mennyt, vaikka toki surinkin. Oman lapsen kuolema on pahinta mitä voi ajatella. Varmasti miehenkin kuolema ottaa koville, jos hän lähtee ennen minua, mutta se on tavallaan koko ajan takaraivossa, joten ehkä siihen jollain tasolla osaa varautua/suhtautua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä kuoli joulukuussa äkilliseen sairaskohtaukseen. Löytyi vaan aamulla lattialta elottomana. Olin silloin äidin luona ja yritettiin elvyttää, mutta turhaan. Jo siinä elvyttäessä kyllä tajusin, että ei se elvyttäminen todennäköisesti enää auta, mutta yritettiin kuitenkin. Apu saapui mutta elvytys lopetettiin tuloksettomana aika pian.
En voi millään tavalla sanoa olleeni läheinen hänen kanssaan, ei hän oikeastaan koskaan ollut missään vanhemman roolissa. Itseasiassa, en koe oikeastaan menettäneeni mitään. Kuolema ja sen ekan aamun tunnelmat tuntui aluksi absurdilta. Lähinnä sen takia, kun heräät ja ryntäät ekana elvyttämään, sitten huoneeseen saapuu pelastushenkilökuntaa, ensihoito ja lopulta poliisi ja hautaustoimiston kuljettajat. Sitten kun kaikki tämä on ohi, kello on vasta 8 aamulla ja mietit, että mitä hemmettiä äsken tapahtui.
Tein jo samana ja seuraavana päivänä ihan normaaleja asioita. Pari päivää myöhemmin menin ihan normaalisti töihin. Nyt jälkeenpäin lähinnä kyllästyttää selvittää tämän sotkuja, oli paljon asioita mitä kukaan ei ollut tiennyt, oli sotkenut mm. raha-asiansa ihan huolella. Ehkä olen nyt kuileman jälkeen ymmärtänyt entistä paremmin sen, että hän ei tosiaan ollut läheinen minulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.
Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää.
Minun tietynlainen mottoni on aina elämässäni ollut, että ei pidä märehtiä asioita, joihin ei itse vaikuttaa, tai jotka ovat jo tapahtuneet. Näitä juttuja kun ei voi muuksi muuttaa. Käsittelen ne nopeasti ja jatkan elämääni. Elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos vellot jutuissa joihin et kuitenkaan voi vaikuttaa.
Et ole siis ikinä kohdannut mitään todella suurta surua. Se selittää sen, että luulet normaalin surutyön olevan vellomista. Oikeastihan elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos surua ei sure pois, vaan koteloi sen kovan selvitytyjäkuoren alle. Sureminen ei ole nopeuskilpailu.
Suremisesta ei anneta pisteitä, eikä yksi tapa ole oikeampi kuin toinen. Jokainen suree tavallaan. Parhaiten pärjäävät elämässään ne, joilla on hyvä resilienssi kohdatessaan vastoinkäymisiä. Selviytyjät osaavat suunnata katseen eteenpäin, eivätkä takerru suruunsa. Surussa vellominen voi helposti muuttua masennukseksi, jolloin tarvitsee ulkopuolista apua.
Ja mitä pahaa siinä on, jos tarvitsee apua?
Missä sanottiin, että siinä olisi jotain pahaa? Kuten sanottu, toiset osaavat vahvistaa resilienssiään ihan itsenäisestikin. Kaikki eivät.
Kovasti siltä kuulostaa, että pidät jotenkin hienona asiana, jos selviää kaikesta ilman apua. Nytkin korostat omaa erinomaisuuttasi tuolla "toiset meistä osaa, mutta toiset ei" kommentoinnilla. Varsin ylimielistä.
Mielestäni taas sinä kuulostat ylimieliseltä, kun yrität laittaa ihmisiä väkisin yhteen muottiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.
Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää.
Minun tietynlainen mottoni on aina elämässäni ollut, että ei pidä märehtiä asioita, joihin ei itse vaikuttaa, tai jotka ovat jo tapahtuneet. Näitä juttuja kun ei voi muuksi muuttaa. Käsittelen ne nopeasti ja jatkan elämääni. Elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos vellot jutuissa joihin et kuitenkaan voi vaikuttaa.
Et ole siis ikinä kohdannut mitään todella suurta surua. Se selittää sen, että luulet normaalin surutyön olevan vellomista. Oikeastihan elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos surua ei sure pois, vaan koteloi sen kovan selvitytyjäkuoren alle. Sureminen ei ole nopeuskilpailu.
Suremisesta ei anneta pisteitä, eikä yksi tapa ole oikeampi kuin toinen. Jokainen suree tavallaan. Parhaiten pärjäävät elämässään ne, joilla on hyvä resilienssi kohdatessaan vastoinkäymisiä. Selviytyjät osaavat suunnata katseen eteenpäin, eivätkä takerru suruunsa. Surussa vellominen voi helposti muuttua masennukseksi, jolloin tarvitsee ulkopuolista apua.
Ja mitä pahaa siinä on, jos tarvitsee apua?
Missä sanottiin, että siinä olisi jotain pahaa? Kuten sanottu, toiset osaavat vahvistaa resilienssiään ihan itsenäisestikin. Kaikki eivät.
Kovasti siltä kuulostaa, että pidät jotenkin hienona asiana, jos selviää kaikesta ilman apua. Nytkin korostat omaa erinomaisuuttasi tuolla "toiset meistä osaa, mutta toiset ei" kommentoinnilla. Varsin ylimielistä.
Mielestäni taas sinä kuulostat ylimieliseltä, kun yrität laittaa ihmisiä väkisin yhteen muottiin.
Paitsi etten missään kohtaa ole yrittänyt. Olen vain yrittänyt ratakiskosta vääntää, että normaali sureminen ei ole mitään vellomista tai rypemistä eikä ihmisten tarvitse esittää mitään reippaita selviytyjiä joka tilanteessa. Täällä kun osa tuntuu olevan sitä mieltä, että siinä on jotain väärää, jos esim. itkee viikon putkeen rakkaansa menettämisen jälkeen tai ei ole heti valmis töihin, kun on kokenut ison menetyksen. Varsin tyypillinen suomalainen ajatusmalli, että suru ei saa näkyä vaan pitää "jatkaa elämää".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liittyen keskusteluun mitä täällä käydään, ei ole mitään yhtä ja oikeaa tapaa surra, eikä ihmisen käytös kerro surusta tai ihmisen muista läheisen kuolemaan liittyvistä tunteista välttämättä yhtään mitään.
Olen tuo aiempi kirjoittaja jonka sisko kuoli. Isä oli siskon kuoleman jälkeen hyvin toimintaan keskittyvä. Hän halusi miettiä käytännön asioita, hoitaa kaikkia kuolemaan liittyviä asioita ja järjestää hautajaiset. Me muut läheiset totta kai annettiin hänen tehdä niin, koska se oli hänen tapansa toimia. Hän myös kertoi sen helpottavan oloa, että on jotain tekemistä. Itsekin myönnän, että tekeminen helpotti oloa, kun sai jotain muuta ajateltavaa edes hetkittäin. Se auttoi jaksamaan niitä muita tunteita.
Monille tilanne varmasti näytti siltä, että isä on ihan tunteeton, kun vaan hoitelee kaikkia käytännönasioita, ja miettii mm. siskon laskujen maksamista ja asunnon siivoamista. Hänelle se oli varmaan jonkinlaista toimintaterapiaa.
Ymmärrän siis oikein hyvin niitä ihmisiä, ketkä haluaa mahdollisimman pian esimerkiksi töihin läheisensä kuoleman jälkeen. Se muiden asioiden ajattelu usein helpottaa.
Mua auttaa surussa se, että uskon jälleennäkemiseen hänet jonka menetin, sanoo mulle, että älä sure, älä mieti semmosia asioita, mitkä saa sun mielen vielä enemmän surullisemmaks ja ahdistuniseeks, että hänellä on kaikki hyvin, ja myöhemmin olemme jälleen yhdessä
Samalla tavalla kuin kriiseistä noin yleensäkin. Annan itselleni luvan surra ja käsitellä asiaa. En vaadi suruaikana itseltäni liikoja. Keskityn vain toipumiseen. Tässä kohtaa se meinaa tietysti eri ihmisille eri tapoja, itselläni yleensä kriisitilanteissa tulee työstä otettua tapauksesta riippuen päivistä viikkoon saikkua. Tämän jälkeen palaan töihin, mutta otan kevyemmin. Terapiaa tarpeen mukaan. Nykyään, monista kriiseistä selvinneenä, omaan jo hyvät työkalut ja tavat itsenäiseen kehitykseen ja toipumiseen kriisitilanteissa. Hyväksyminen, niin tilanteen hyväksyminen, kuin sen hyväksyminen että saa surra ja toipua rauhassa, on lähtökohta.
Kuolema, toki tapauksesta riippuen, on mielestäni suhteellisen helppoa hyväksyä. Sitä ei voi kukaan välttää, tuli lähtö sitten aiemmin tai myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.
Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää.
Itkuko mittaa surun tai muiden tunteiden määrää?
Kenelle muka sitä ns. toipumista esitetään ja miten?
Entä miten surua pitäisi käsitellä?
Tietääkseni suru ei ole mikään tutkinto, minkä käsittely vaatii vähintään jonkun tietyn ajan tai pistemäärän. Vaikka joku haluaisi mahdollisimman nopeasti takaisin arkeen kiinni ja ajattelee elämän jatkuvan, ei se tarkoita, että henkilö olisi nyt vaan jättänyt koko asian taakseen ja jatkaisi elämää ilman surua suruun liittyviä tunteita.
Ainoan veljen, vanhemmat ja isovanhemmat olen hautaan kantanut. Ei mitään terapiaa miehet tarvitse. Yhden päivän olin pois töistä kun isä sattui viikolla kuolemaan. Aika parantaa. Onhan se tylyä kun ei tärkeitä ihmisiä voi enää ikinä nähdä mutta minkäs teet.
Vanhempien, isovanhempien ja sisarusten kuolemat eivät ole pahemmin hetkauttaneet. Toki piti pyytää vapaapäiviä käytännön asioiden järjestelyyn. Ketään oikeasti läheistä eli puolisoa tai lapsia en ole onneksi menettänyt. N38
Siskoni kuoli yliannostukseen kun olin parikymppinen.
Se kuolemasta selviytyminen on vähän ja turha hassu käsite, mitä se selviytyminen muka on. Alussa oli ihan samaan aikaan järkyttynyt, yllättynyt mutta ihan rauhallinen olo. Eihän minulla siinä mitään hätää ollut. Kun sain tietää asiasta, järjestin itseni vapaaksi niin, että pystyin lähtemään perheen luo. Muistan vieläkin, miten ihan rauhassa ostin lentolipun, pakkasin tavaroita ja mietin miten kaikkea pitää muistaa. Yönkin nukuin muistaakseni ihan kokonaan. Seuraavana aamuna kentälle ja koneeseen, periltä perheen luo. Siellä vasta asia alkoi konkretisoitua, kun näin osanottokukkia pöydillä.
Melko sama tunne oli hautajaisiin asti, oli paljon tekemistä ja muistettavaa. Totta kai välillä itkettiin, toisaalta välillä naurettiinkin. Tuntui kummalliselta, että elämä jatkui kuitenkin periaatteessa ihan tavallisena, piti käydä kaupassa, tehdä kotihommat ja välillä ulkoillakin. Ja hoitaa lapsia. Hautajaisten jälkeen olin siellä vielä muutamia päiviä ennen kuin lähdin kotiin. Arkeen palaaminen sujui hyvin.
En missään vaiheessa noina viikkoina kokenut mitään järkyttävää shokkia tai edes olevani työkyvytön. Töistäkin olin pois vain sen vuoksi, että olin satojen kilometrien päässä muualla. Oli hyvä, että oli jotain muuta tekemistä ja ajateltavaa kuin se, että sisko on kuollut. Joskus varsinkin aamulla herättyäni en muistanut edes koko asiaa, kunnes muistin että ai niin, sisko on kuollut. Ekoina viikkoina puhuin asiasta paljon lähinnä vaan ihan läheisten kanssa.
Aika kului, kuukaudet vaihtui. Totta kai se suru kulki koko ajan taustalla, mutta en missään vaiheessa kokenut mitään ihan ylitsepääsemätöntä tuskaa. Joskus itkin ikävää, joskus naurusta muistaessani siskosta jotain tosi typerää tai koomista. Tapahtuneesta oli melkein vuosi, kun sain ekan paniikkikohtauksen. Yöllä, nopea syke ja tunne että sydän hakkaa, pyörryttää ja pelotti. Näitä tuli muutamia kertoja talven ja kevään aikana. Sain ne menemään itse ohitse, menin ulos, join vettä, soitin jollekin, menin mukavaan asentoon jne. Näiden jälkeen kuitenkin varasin ajan lääkäriin ja sieltä psykalle, missä kävin muutamia kertoja. Puhuin asiasta myös läheisteni kanssa. Se jollain tavalla auttoi, koska niitä paniikkikohtauksia ei ollut enää sen jälkeen.
Siskon kuolema oli tottakai järkytys ja tavallaan yllätys, mutta ei mikään sellainen en-olisi-ikinä-uskonut -tyyppinen juttu. Ei ollut hänen eka käyttökertansa, eikä edes yliannostus. Muistan jopa ajatelleeni silloin ekana päivänä, että nyt ei sitten tarvi enää ikinä pelätä siskon repsahtamista uudestaan. Tiedän, voi kuulostaa oudolta. Mutta kun on omasta teini-iästä asti elänyt se pelko mukana, niin ei sitä vaan voi olla ajattelematta.
Nyt siskon kuolemasta on aikaa jo vuosia ja minulla menee hyvin, kuten muullakin perheellä. Totta kai ikävä on ja monessa elämäntilanteessa ajattelin että voi harmi, olisipa sisko voinut nähdä tämän, mutta ne on hyvin hetkittäisiä. Siskon kuoleman myötä ymmärsin myös oman tlämäni rajallisuuden, että ei nuorenakaan elämä ole mikään itsestäänselvyys. Se on ehkä saanut tietynlaisen varmuuden uskaltaa elää omaa elämää siten kuin haluan.