Miten olette selvinneet läheisen kuolemasta?

Olin kolmikymppinen, kun äitini kuoli. Kyseessä oli sairauskohtaus täysin odottamatta ja olin juuri silloin äidin kanssa viettämässä tavallista koti-iltaa. Soitin ambulanssin, kuuntelin ohjeita, tein parhaani... Mitään ei ollut tehtävissä.

Olin pari päivää shokissa. Siis oikeassa shokissa, jossa kylmä hiki puskee pintaan ja ajantaju katoaa. Ihan järkyttävää. Jälkeenpäin onni etten tajunnut pyytää mitään rauhoittavia, koska todennäköisesti toi shokki - sinänsä luonnollinen reaktio - auttoi mua sitten eteenpäin. Eli siitä kun pääsi yli, niin pahin oli takana aika nopeasti.

Toki asia tulee välillä mieleen. Ensinnäkin se, että muilla ikäisilläni näkyy olevan äidit elossa, viettävät aikaa lastenlasten kanssa jne. Itsellänikin oli molemmat mummut läheisiä, mutta äitini ei nyt lapsenlapsiaan ehtinyt nähdä.

Ja olenhan minä kuolemaakin tuon jälkeen enemmän ajatellut. Sitäkin, että koskahan on oma vuoro. Koska vain? Pakko käydä suihkussa joka päivä ja katsoa että on OK vaatteet aina päällä ettei tarvitse lähteä jossain likasissa vaatteissa tukka rasvaisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu tilanteesta tietysti. Minkä ikäisenä tai miten lähtö on tullut. Vanhus joka elänyt jatkoajalla vuosia syövän kanssa, kuolemaan on ehtinyt valmistautua. Pienen lapsen yhtäkkinen kuolema, shokkihan siitä seuraa. Ja kaikkea siltä väliltä. Aika parantaa jonkun verran, yksi tarvitsee terapiaa, toinen normiarkea. Itselläni kokemuksia vain vanhusten kuolemista eli normiarkea olen elänyt.

Riippuu myös minkälainen suhde ihmiseen oli ja minkälainen hän oli. Miten päästä yli, jos jäi vaikka riitoja selvittämättä.

Ei pidä antaa auringon laskea vihan ylle niin ei jää asioita selvittämättä. 

Se kun ei aina ole itsestä kiinni. Äläkä hurskastele siinä pässi

Tuolla tyylillä ei saakaan mitään sovittua. Asennemuutos paikallaan sinulle. 

Kuole, pölvästi :D

Sinällään mielikuvitukseton toive, koska kaikki meistä kuolevat jossain vaiheessa. Sinäkin. 

Ketjun aihe oli "Miten olette selvinneet läheisen kuolemasta". Pitikö siihen keksiä jokin mielikuvitustarina?

Mistä mielikuvitustarinasta puhut? 

No katsopa kelle ja mihin vastasin. Etkö osaa klikata auki näitä (en ihmettelisi)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.

Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää. 

Minun tietynlainen mottoni on aina elämässäni ollut, että ei pidä märehtiä asioita, joihin ei itse vaikuttaa, tai jotka ovat jo tapahtuneet. Näitä juttuja kun ei voi muuksi muuttaa. Käsittelen ne nopeasti ja jatkan elämääni. Elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos vellot jutuissa joihin et kuitenkaan voi vaikuttaa.

Et ole siis ikinä kohdannut mitään todella suurta surua. Se selittää sen, että luulet normaalin surutyön olevan vellomista. Oikeastihan elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos surua ei sure pois, vaan koteloi sen kovan selvitytyjäkuoren alle. Sureminen ei ole nopeuskilpailu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu tilanteesta tietysti. Minkä ikäisenä tai miten lähtö on tullut. Vanhus joka elänyt jatkoajalla vuosia syövän kanssa, kuolemaan on ehtinyt valmistautua. Pienen lapsen yhtäkkinen kuolema, shokkihan siitä seuraa. Ja kaikkea siltä väliltä. Aika parantaa jonkun verran, yksi tarvitsee terapiaa, toinen normiarkea. Itselläni kokemuksia vain vanhusten kuolemista eli normiarkea olen elänyt.

Riippuu myös minkälainen suhde ihmiseen oli ja minkälainen hän oli. Miten päästä yli, jos jäi vaikka riitoja selvittämättä.

Ei pidä antaa auringon laskea vihan ylle niin ei jää asioita selvittämättä. 

Se kun ei aina ole itsestä kiinni. Äläkä hurskastele siinä pässi

Tuolla tyylillä ei saakaan mitään sovittua. Asennemuutos paikallaan sinulle. 

Kuole, pölvästi :D

Sinällään mielikuvitukseton toive, koska kaikki meistä kuolevat jossain vaiheessa. Sinäkin. 

Ketjun aihe oli "Miten olette selvinneet läheisen kuolemasta". Pitikö siihen keksiä jokin mielikuvitustarina?

Mistä mielikuvitustarinasta puhut? 

No katsopa kelle ja mihin vastasin. Etkö osaa klikata auki näitä (en ihmettelisi)

Eipä täällä anonyymilla palstalla voi tietää kenelle vastaa :D Eikä sitäkään, kenen viesti on totta ja kenen ei. Sori siitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.

Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää. 

Minun tietynlainen mottoni on aina elämässäni ollut, että ei pidä märehtiä asioita, joihin ei itse vaikuttaa, tai jotka ovat jo tapahtuneet. Näitä juttuja kun ei voi muuksi muuttaa. Käsittelen ne nopeasti ja jatkan elämääni. Elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos vellot jutuissa joihin et kuitenkaan voi vaikuttaa.

Et ole siis ikinä kohdannut mitään todella suurta surua. Se selittää sen, että luulet normaalin surutyön olevan vellomista. Oikeastihan elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos surua ei sure pois, vaan koteloi sen kovan selvitytyjäkuoren alle. Sureminen ei ole nopeuskilpailu. 

Eikä se ole myöskään hitauskilpailu, jossa surun määrä ja syvyys mitataan teeskennellyn kärsimyksen pituudella.

Sulla taitaa oikeasti olla valtavia ongelmia tunteiden (ja myös käsitteiden) tunnistamisessa ja käsittelyssä. Elämän ei tarvitse eikä pidä pysähtyä läheisen kuolinhetkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu tilanteesta tietysti. Minkä ikäisenä tai miten lähtö on tullut. Vanhus joka elänyt jatkoajalla vuosia syövän kanssa, kuolemaan on ehtinyt valmistautua. Pienen lapsen yhtäkkinen kuolema, shokkihan siitä seuraa. Ja kaikkea siltä väliltä. Aika parantaa jonkun verran, yksi tarvitsee terapiaa, toinen normiarkea. Itselläni kokemuksia vain vanhusten kuolemista eli normiarkea olen elänyt.

Riippuu myös minkälainen suhde ihmiseen oli ja minkälainen hän oli. Miten päästä yli, jos jäi vaikka riitoja selvittämättä.

Ei pidä antaa auringon laskea vihan ylle niin ei jää asioita selvittämättä. 

Se kun ei aina ole itsestä kiinni. Äläkä hurskastele siinä pässi

Tuolla tyylillä ei saakaan mitään sovittua. Asennemuutos paikallaan sinulle. 

Kuole, pölvästi :D

Sinällään mielikuvitukseton toive, koska kaikki meistä kuolevat jossain vaiheessa. Sinäkin. 

Ketjun aihe oli "Miten olette selvinneet läheisen kuolemasta". Pitikö siihen keksiä jokin mielikuvitustarina?

Mistä mielikuvitustarinasta puhut? 

No katsopa kelle ja mihin vastasin. Etkö osaa klikata auki näitä (en ihmettelisi)

Eipä täällä anonyymilla palstalla voi tietää kenelle vastaa :D Eikä sitäkään, kenen viesti on totta ja kenen ei. Sori siitä. 

Oletko sinä autistinen?

Olin mieheni kuoleman jälkeen reilun viikon sairauslomalla. Ajattelin, että työ on parasta terapiaa ja niin se on ollutkin hyvän työyhteisön ansiosta. Kuuntelin paljon self help -kirjoja ja yritin vahvistaa omaa resilienssiäni monin eri tavoin. Erityisesti liikunta on auttanut minua. Suru vyöryy päälle aaltoina, välillä yllättäen ja äkkiarvaamatta. Ajan kuluessa aallot kuitenkin vähitellen vaimenevat. Olen tietoisesti ajatellut niin, etten jää vatvomaan ikäviä asioita, vaan keskityn tulevaisuuteen, iloisiin asioihin ja yritän tehdä elämästäni kaikin keinoin hyvää ja nautittavaa. t. nuorileski

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.

Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää. 

Minun tietynlainen mottoni on aina elämässäni ollut, että ei pidä märehtiä asioita, joihin ei itse vaikuttaa, tai jotka ovat jo tapahtuneet. Näitä juttuja kun ei voi muuksi muuttaa. Käsittelen ne nopeasti ja jatkan elämääni. Elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos vellot jutuissa joihin et kuitenkaan voi vaikuttaa.

Erittäin kylmä asenne sinulla. Jos ihminen menettää esimerkiksi oman lapsensa äkillisesti, ei ole kyllä mitään märehtimistä, jos sen jälkeen kestää pitkään toipua. Ei sellaisessa tilanteessa pysty eikä edes tarvitse ajatella noin rationaalisesti. Suru kun ei sillä poistu, että kieltää sen olemassa olon eikä anna itselleen aikaa ja tilaa surra. Se se vasta raskasta elämää on, jos ikinä ei pysty näyttämään tunteitaan, vaan aina pitää esittää reipasta selviytyjää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.

Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää. 

Minun tietynlainen mottoni on aina elämässäni ollut, että ei pidä märehtiä asioita, joihin ei itse vaikuttaa, tai jotka ovat jo tapahtuneet. Näitä juttuja kun ei voi muuksi muuttaa. Käsittelen ne nopeasti ja jatkan elämääni. Elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos vellot jutuissa joihin et kuitenkaan voi vaikuttaa.

Et ole siis ikinä kohdannut mitään todella suurta surua. Se selittää sen, että luulet normaalin surutyön olevan vellomista. Oikeastihan elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos surua ei sure pois, vaan koteloi sen kovan selvitytyjäkuoren alle. Sureminen ei ole nopeuskilpailu. 

Eikä se ole myöskään hitauskilpailu, jossa surun määrä ja syvyys mitataan teeskennellyn kärsimyksen pituudella.

Sulla taitaa oikeasti olla valtavia ongelmia tunteiden (ja myös käsitteiden) tunnistamisessa ja käsittelyssä. Elämän ei tarvitse eikä pidä pysähtyä läheisen kuolinhetkeen. 

Nyt puhuttiin ihan aidoista tunteista. Sinulle ilmeisen vieras käsite viestistäsi päätellen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.

Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää. 

EI surua mitenkään erikseen tarvitse käsitellä., se kyllä kulkee mukana automaattisesti. Paras tapa on juurikin jatkaa normaalia arkea, eikä jäädä rypemään itsesääliin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.

Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää. 

Minun tietynlainen mottoni on aina elämässäni ollut, että ei pidä märehtiä asioita, joihin ei itse vaikuttaa, tai jotka ovat jo tapahtuneet. Näitä juttuja kun ei voi muuksi muuttaa. Käsittelen ne nopeasti ja jatkan elämääni. Elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos vellot jutuissa joihin et kuitenkaan voi vaikuttaa.

Et ole siis ikinä kohdannut mitään todella suurta surua. Se selittää sen, että luulet normaalin surutyön olevan vellomista. Oikeastihan elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos surua ei sure pois, vaan koteloi sen kovan selvitytyjäkuoren alle. Sureminen ei ole nopeuskilpailu. 

Eikä se ole myöskään hitauskilpailu, jossa surun määrä ja syvyys mitataan teeskennellyn kärsimyksen pituudella.

Sulla taitaa oikeasti olla valtavia ongelmia tunteiden (ja myös käsitteiden) tunnistamisessa ja käsittelyssä. Elämän ei tarvitse eikä pidä pysähtyä läheisen kuolinhetkeen. 

Sulla on valtavia ongelmia luetun ymmärtämisen kanssa. Ensinnäkään kukaan ei ole puhunut TEESKENNELLYSTÄ kärsimyksestä. Kyllä se suru on ihan aitoa, jos rakkaan ihmisen menettää. Toisekseen kukaan ei ole sanonut, että elämän TARVITSEE pysähtyä. Eihän se edes ole mahdollista. Mutta suru tarvitsee aikaa ja on ihan normaalia ja ok, jos tarvitsee esimerkiksi sairaslomaa suuren surun hetkellä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.

Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää. 

EI surua mitenkään erikseen tarvitse käsitellä., se kyllä kulkee mukana automaattisesti. Paras tapa on juurikin jatkaa normaalia arkea, eikä jäädä rypemään itsesääliin. 

Todellakin tarvitsee käsitellä. Tekisi hyvää sinullekin niin hahmottaisit, mikä ero on suremisella ja itsesäälillä. Nehän eivät liity mitenkään toisiinsa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu tilanteesta tietysti. Minkä ikäisenä tai miten lähtö on tullut. Vanhus joka elänyt jatkoajalla vuosia syövän kanssa, kuolemaan on ehtinyt valmistautua. Pienen lapsen yhtäkkinen kuolema, shokkihan siitä seuraa. Ja kaikkea siltä väliltä. Aika parantaa jonkun verran, yksi tarvitsee terapiaa, toinen normiarkea. Itselläni kokemuksia vain vanhusten kuolemista eli normiarkea olen elänyt.

Riippuu myös minkälainen suhde ihmiseen oli ja minkälainen hän oli. Miten päästä yli, jos jäi vaikka riitoja selvittämättä.

Ei pidä antaa auringon laskea vihan ylle niin ei jää asioita selvittämättä. 

Se kun ei aina ole itsestä kiinni. Äläkä hurskastele siinä pässi

Tuolla tyylillä ei saakaan mitään sovittua. Asennemuutos paikallaan sinulle. 

Kuole, pölvästi :D

Sinällään mielikuvitukseton toive, koska kaikki meistä kuolevat jossain vaiheessa. Sinäkin. 

Ketjun aihe oli "Miten olette selvinneet läheisen kuolemasta". Pitikö siihen keksiä jokin mielikuvitustarina?

Mistä mielikuvitustarinasta puhut? 

No katsopa kelle ja mihin vastasin. Etkö osaa klikata auki näitä (en ihmettelisi)

Eipä täällä anonyymilla palstalla voi tietää kenelle vastaa :D Eikä sitäkään, kenen viesti on totta ja kenen ei. Sori siitä. 

Oletko sinä autistinen?

En. Oletko sinä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu tilanteesta tietysti. Minkä ikäisenä tai miten lähtö on tullut. Vanhus joka elänyt jatkoajalla vuosia syövän kanssa, kuolemaan on ehtinyt valmistautua. Pienen lapsen yhtäkkinen kuolema, shokkihan siitä seuraa. Ja kaikkea siltä väliltä. Aika parantaa jonkun verran, yksi tarvitsee terapiaa, toinen normiarkea. Itselläni kokemuksia vain vanhusten kuolemista eli normiarkea olen elänyt.

Riippuu myös minkälainen suhde ihmiseen oli ja minkälainen hän oli. Miten päästä yli, jos jäi vaikka riitoja selvittämättä.

Ei pidä antaa auringon laskea vihan ylle niin ei jää asioita selvittämättä. 

Se kun ei aina ole itsestä kiinni. Äläkä hurskastele siinä pässi

Tuolla tyylillä ei saakaan mitään sovittua. Asennemuutos paikallaan sinulle. 

Kuole, pölvästi :D

Sinällään mielikuvitukseton toive, koska kaikki meistä kuolevat jossain vaiheessa. Sinäkin. 

Ketjun aihe oli "Miten olette selvinneet läheisen kuolemasta". Pitikö siihen keksiä jokin mielikuvitustarina?

Mistä mielikuvitustarinasta puhut? 

No katsopa kelle ja mihin vastasin. Etkö osaa klikata auki näitä (en ihmettelisi)

Eipä täällä anonyymilla palstalla voi tietää kenelle vastaa :D Eikä sitäkään, kenen viesti on totta ja kenen ei. Sori siitä. 

Ketjun toinen ja neljäs viesti ei ainakaan ole samalta näppäimistöltä. -Toisen viestin kirjoittaja-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.

Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää. 

Minun tietynlainen mottoni on aina elämässäni ollut, että ei pidä märehtiä asioita, joihin ei itse vaikuttaa, tai jotka ovat jo tapahtuneet. Näitä juttuja kun ei voi muuksi muuttaa. Käsittelen ne nopeasti ja jatkan elämääni. Elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos vellot jutuissa joihin et kuitenkaan voi vaikuttaa.

Et ole siis ikinä kohdannut mitään todella suurta surua. Se selittää sen, että luulet normaalin surutyön olevan vellomista. Oikeastihan elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos surua ei sure pois, vaan koteloi sen kovan selvitytyjäkuoren alle. Sureminen ei ole nopeuskilpailu. 

Suremisesta ei anneta pisteitä, eikä yksi tapa ole oikeampi kuin toinen. Jokainen suree tavallaan. Parhaiten pärjäävät elämässään ne, joilla on hyvä resilienssi kohdatessaan vastoinkäymisiä. Selviytyjät osaavat suunnata katseen eteenpäin, eivätkä takerru suruunsa. Surussa vellominen voi helposti muuttua masennukseksi, jolloin tarvitsee ulkopuolista apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.

Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää. 

EI surua mitenkään erikseen tarvitse käsitellä., se kyllä kulkee mukana automaattisesti. Paras tapa on juurikin jatkaa normaalia arkea, eikä jäädä rypemään itsesääliin. 

Todellakin tarvitsee käsitellä. Tekisi hyvää sinullekin niin hahmottaisit, mikä ero on suremisella ja itsesäälillä. Nehän eivät liity mitenkään toisiinsa. 

Kyllä ne liittyvät toisiinsa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.

Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää. 

Minun tietynlainen mottoni on aina elämässäni ollut, että ei pidä märehtiä asioita, joihin ei itse vaikuttaa, tai jotka ovat jo tapahtuneet. Näitä juttuja kun ei voi muuksi muuttaa. Käsittelen ne nopeasti ja jatkan elämääni. Elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos vellot jutuissa joihin et kuitenkaan voi vaikuttaa.

Et ole siis ikinä kohdannut mitään todella suurta surua. Se selittää sen, että luulet normaalin surutyön olevan vellomista. Oikeastihan elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos surua ei sure pois, vaan koteloi sen kovan selvitytyjäkuoren alle. Sureminen ei ole nopeuskilpailu. 

Suremisesta ei anneta pisteitä, eikä yksi tapa ole oikeampi kuin toinen. Jokainen suree tavallaan. Parhaiten pärjäävät elämässään ne, joilla on hyvä resilienssi kohdatessaan vastoinkäymisiä. Selviytyjät osaavat suunnata katseen eteenpäin, eivätkä takerru suruunsa. Surussa vellominen voi helposti muuttua masennukseksi, jolloin tarvitsee ulkopuolista apua.

Taas yksi, joka ei hahmota käsitteitä. Siinä ei vieläkään ole mitään vellomista, jos tekee normaalisti surutyötä eli suree surunsa eikä koteloi niitä. Resilienssi ei tarkoita samaa kuin tunteettomuus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.

Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää. 

EI surua mitenkään erikseen tarvitse käsitellä., se kyllä kulkee mukana automaattisesti. Paras tapa on juurikin jatkaa normaalia arkea, eikä jäädä rypemään itsesääliin. 

Todellakin tarvitsee käsitellä. Tekisi hyvää sinullekin niin hahmottaisit, mikä ero on suremisella ja itsesäälillä. Nehän eivät liity mitenkään toisiinsa. 

Kyllä ne liittyvät toisiinsa. 

Ei todellakaan liity, kun puhutaan läheisen kuolemasta. 

Päivä kerrallaan. Mulla kuolemaan liittyi trauma (itsemurha), mikä teki prosessista ehkä erityisen raskaan. Kolmen päivän päästä nauroin jo hiukan. Niitä valopilkkuja oli onneksi vaikeimpinakin aikoina arjessa jatkuvasti. Eka vuosi oli pahin ja ekat 6-7 vuotta kaikkiaan tämän suruprosessin määrittelemää aikaa. Päiväkirjasta oli apua varsinkin alussa. Apua kannattaa hakea heti jos siltä tuntuu. Voimia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.

Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää. 

Minun tietynlainen mottoni on aina elämässäni ollut, että ei pidä märehtiä asioita, joihin ei itse vaikuttaa, tai jotka ovat jo tapahtuneet. Näitä juttuja kun ei voi muuksi muuttaa. Käsittelen ne nopeasti ja jatkan elämääni. Elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos vellot jutuissa joihin et kuitenkaan voi vaikuttaa.

Et ole siis ikinä kohdannut mitään todella suurta surua. Se selittää sen, että luulet normaalin surutyön olevan vellomista. Oikeastihan elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos surua ei sure pois, vaan koteloi sen kovan selvitytyjäkuoren alle. Sureminen ei ole nopeuskilpailu. 

Suremisesta ei anneta pisteitä, eikä yksi tapa ole oikeampi kuin toinen. Jokainen suree tavallaan. Parhaiten pärjäävät elämässään ne, joilla on hyvä resilienssi kohdatessaan vastoinkäymisiä. Selviytyjät osaavat suunnata katseen eteenpäin, eivätkä takerru suruunsa. Surussa vellominen voi helposti muuttua masennukseksi, jolloin tarvitsee ulkopuolista apua.

Ja mitä pahaa siinä on, jos tarvitsee apua?