Lue keskustelun säännöt.
Miten olette selvinneet läheisen kuolemasta?
22.02.2023 |
Missä vaiheessa kannattaa aloittaa terapia? Kuinka olette saaneet nukuttua? Otitteko sairauslomaa? Kuinka pitkän ajan kuluttua elämä alkoi taas näyttää valoisammalta?
Kommentit (119)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin, ettei kukaan meistä elä täällä ikuisesti, eikä ketään itkeä vollottamalla takaisin saada. Jatkoin siis elämää nämä realiteetit muistaen ja pian olin taas normaalissa arjessa kiinni. Elämän kun on pakko jatkua, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muistot jäisi.
Kuulostaa aika tunteettomalta. Ja myös siltä, että suru jäänyt käsittelemättä, kun on niin kiire esittää että on "toipunut". Surussa ei ole mitään hävettävää.
Minun tietynlainen mottoni on aina elämässäni ollut, että ei pidä märehtiä asioita, joihin ei itse vaikuttaa, tai jotka ovat jo tapahtuneet. Näitä juttuja kun ei voi muuksi muuttaa. Käsittelen ne nopeasti ja jatkan elämääni. Elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos vellot
Et ole siis ikinä kohdannut mitään todella suurta surua. Se selittää sen, että luulet normaalin surutyön olevan vellomista. Oikeastihan elämästä tulee äärimmäisen raskasta, jos surua ei sure pois, vaan koteloi sen kovan selvitytyjäkuoren alle. Sureminen ei ole nopeuskilpailu.
Niinpä. Sitten on vielä sellaiset ihmissuhteet, joihin liittyy vaikeita ristiriitaisia tunteita. Voi olla rakkautta, mutta myös syyllisyyttä, kaunaa tai vihaa. Ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet omaan elämään paljon, mutta eivät useinkaan hyvällä tavalla. Vaikka läheisen itsemurha.
Näiden sureminen ei ole suoraviivaista yhteistä nyökyttelyä, että kyllä me kaikki häntä niin rakastimme tai että hyvä kun meni, ei jäädä kaipaamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapiasta en osaa sanoa, papin juttusilla kävin muutamia kertoja, ne koin tärkeiksi.
Nukuin ihme kyllä jopa koko pahimman ajan aina erinomaisesti, tosin näin on ollut aina. Olin saikulla 2 vkk, sitten totesin, ettei tapahtunut muutu tapahtumattomaksi, vaikka olisin lopun elämää poissa töistä. En tiedä, milloin elämä alkaa näyttää valoisammalta, suru ja kaipaus on aina ihan pinnan alla, vaikka täysin valotonta ei enää ole. Nyt seitsemättä vuotta kuolemasta, pärjään, mutta ehjää minusta ei koskaan tule. Tämän olen hyväksynyt.Itsellä aika lailla sama. 10 vuotta kuolemasta. Pärjään mutta osa minusta kuoli tuolloin kun rakkaani menetin. En jaksa olla empaattinen jos jonkun 113-vuorias mummo kuolee ja sitä sitten päivitellään ja pahoitwllaan facebookissa. Tekisi mieli kiljua että te ette tiedä surusta yhtään mitään tai
Surun vertailu on ihan turhaa, vaikka sitä tekisikin vain omassa mielessään, koska ei toisten suruja voi vertailla.
Siskoni oli reilu parikymppinen kuollessaan, isotätini taas yli 100v. Miksi noi pitäisi vertailla?
Jos nyt omia kokemuksiani mietin, niin siskon kuolemassa järkytti se nuori ikä, ja se käänteinen järjestys, kun vanhemmat hautasi lapsensa. Isotädin kuolemassa taas järkytti se, että se ihminen joka on tuntunut usean sukupolven ajan olevan olemassa aina, onkin kuollut. Sitä jotenkin ajatteli tämän olevan ikuinen, vaikka järjellä toki tietää ettei se ole mahdollista, mutta se tuntui siltä. Yli 100v. on myös ehtinyt niin hemmetin paljon tässä elämässä, että sukulaisia on jo monessa sukupolvessa ja tuttuja moninkertaisesti.
Ja sinäkö olet niin itsekeskeinen, että et ymmärrä, että 100-vuotias ei ole täällä "olemassa aina" muita varten? 100-vuotiaalla, hyväkuntoisellakin, tulee fyysinen kesto vastaan ja jokaiseen päivään liittyy rapistuminen ja luopuminen. Hän on todennäköisesti jo luopunut puolisosta ja suuresta osasta ystäviään. Hänellä saattaa olla heikko kuulo, näkö ja makuaisti. Plus muut krempat.
Ihmisellä on myös oikeus kuolla, kun aika on.
Ei ole olemassa mitään tiettyjä vastauksia, koska jokaisen tilanne ja olosuhteet on aina niin erilaisia. Menetin kolme perheenjäsentäni tsunamissa kun olin nuori, ja sen jälkeen mahdollisimman normaalin arjen jatkuminen tuntui tärkeältä. Halusin mennä kouluun heti kun koulu taas alkoi joululoman jälkeen, tuolloin kaikki olivat vielä kateissa. Tuntui hyvältä tehdä ihan tavallisia asioita ja saada muuta ajateltavaa, nähdä kavereita ja käydä harrastuksissa. Oikeastaan sama juttu mummon kuoleman kohdalla muutama vuosi myöhemmin.
Minulla on ollut myös tarve puhua asiasta. Ei niin, että oltaisiin tarkoituksella istuttu alas siitä asiasta puhumaan, vaan ihan sitten, kun joku asia tulee mieleen. Esimerkiksi ennen nukkumaan menoa istuttiin sängyllä ja juteltiin. Tuntui, että puhuminen helpotti omaa oloa ja myös auttoi selvittämään asioita omassa mielessä.
En usko että suru on mitään työtä, mikä vaan surraan pois, ihan outo ajatus. Olen huomannut, että jo aika pian tapahtuneen jälkeen elämässä löytyi hyviä ja valoisia asioita, pystyin kokemaan iloa, onnistumisen tunteita ja onnea, esimerkiksi hyvät hetket läheisten kanssa, onnistuminen harrastuksissa ja lähestyvä kevät oli sellaisia. Tärkeintä on kuitenkin tehdä niin kuin itsestä tuntuu, ei tarvitse odottaa toisten ihmisten hyväksyntää omalle toiminnalleen tai tekemisilleen, kenelläkään toisella ei ole oikeutta yrittää määritellä mitään oikeaa.
Aika kehnosti olen selvinnyt. Tosin siitä on vasta 3 vuotta aikaa. Olen alkanut miettiä, pitäisikö harkita jotain terapiaa.
Tuntuu vähän siltä, että kaikki muut ovat menneet eteenpäin ja minä vaan edelleen junnaan surussa.
Kuolema on aikanaan jokaisen kohdattava, jopa omalta kohdaltaan, ettei sen pitäisi suistaa ketään raiteiltaan. Se kuuluu elämään.
Surun kokee kukin tavallaan ja on mahdoton sanoa, miten kukin sen kokee. Itse en voisi kuvitellakaan tarvitsevani terapiaa, suru talttuu vain suremalla ja sopeutumalla läheisen poissaoloon. Se vie aikaa, mutta kuuluu osana jokaisen elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuolema on aikanaan jokaisen kohdattava, jopa omalta kohdaltaan, ettei sen pitäisi suistaa ketään raiteiltaan. Se kuuluu elämään.
Surun kokee kukin tavallaan ja on mahdoton sanoa, miten kukin sen kokee. Itse en voisi kuvitellakaan tarvitsevani terapiaa, suru talttuu vain suremalla ja sopeutumalla läheisen poissaoloon. Se vie aikaa, mutta kuuluu osana jokaisen elämään.
Eiköhän tämä riipu ihan siitäkin että kenet menettää ja miten.
Vierailija kirjoitti:
Aika kehnosti olen selvinnyt. Tosin siitä on vasta 3 vuotta aikaa. Olen alkanut miettiä, pitäisikö harkita jotain terapiaa.
Tuntuu vähän siltä, että kaikki muut ovat menneet eteenpäin ja minä vaan edelleen junnaan surussa.
Suru on oleva sinussa aina, koska menetyksesi on sinulle merkityksellinen. Ei sinun tarvitse mennä eteenpäin. Sureminen ei ole junnaamista, se on suremista. Sinun on vain ymmärrettävä mitä surusi yrittää sinulle sanoa. Ja kun ymmärrät sen, huomaat että sinulla on oikeus jäädä suruusi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuolema on aikanaan jokaisen kohdattava, jopa omalta kohdaltaan, ettei sen pitäisi suistaa ketään raiteiltaan. Se kuuluu elämään.
Surun kokee kukin tavallaan ja on mahdoton sanoa, miten kukin sen kokee. Itse en voisi kuvitellakaan tarvitsevani terapiaa, suru talttuu vain suremalla ja sopeutumalla läheisen poissaoloon. Se vie aikaa, mutta kuuluu osana jokaisen elämään.
Miten suru talttuu suremalla?
Siten että olen vielä elossa lapseni kuoltua. Millään muulla tavalla en ole selvinnyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ihan ensin pitäisi määritellä, mitä tuo läheisen kuolemasta selviäminen tarkoittaa.
Selviää ajan kulumisella ja hyväksymällä surutyön taakaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on aika yksinkertaista tämä ajattelu kuolemaan liittyen. Kun ihan jokainen elollinen kuolee niin sitä ei voi pitää liian suurena erityiskatastrofina että juuri minulta kuolee läheinen. Ihmisellä on keskimäärin sukua, perhettä, ystäviä, sen verran että useimmat kokevat useita menetyksiä.
Tärkeän ihmisen menettäminen on hirvittävän raskasta mutta siinä ohessa on vähän niinkuin pakko kuljettaa mielessä ajatusta/tosiasiaa että niin käy joka tapauksessa, ja kuolemia on tasan yhtä monta kuin on ihmisiä. Ja eläimiä.
Vierailija kirjoitti:
Selviää ajan kulumisella ja hyväksymällä surutyön taakaksi.
Ei ole olemassa mitään surutyötä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu läheisestä. Ei kaikkia tarvitse juurikaan surra. Riippuu siitä millainen ihminen on ollut. Paskiainen on kuoltuaankin sama paskiainen.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aika yksinkertaista tämä ajattelu kuolemaan liittyen. Kun ihan jokainen elollinen kuolee niin sitä ei voi pitää liian suurena erityiskatastrofina että juuri minulta kuolee läheinen. Ihmisellä on keskimäärin sukua, perhettä, ystäviä, sen verran että useimmat kokevat useita menetyksiä.
Tärkeän ihmisen menettäminen on hirvittävän raskasta mutta siinä ohessa on vähän niinkuin pakko kuljettaa mielessä ajatusta/tosiasiaa että niin käy joka tapauksessa, ja kuolemia on tasan yhtä monta kuin on ihmisiä. Ja eläimiä.
Harvinaisen viisaita sanoja. Näin se on. Joillekin kuolema on kauheeta draamaa. Se on vain kaiken elollisen osa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuodet haalistavat, suru tulee ja menee. Läheisen kuolema on osa normaalia elämää, siihen ei tarvitse terapiaa.
Itseltäni on kuollut aikuisikäni aikana molemmat vanhemmat, yksi veli, tukku läheisiä ystäviä ja sukulaisia.
Minusta ei pidä sanoa, että ei tarvitse terapiaa. Et voi sanoa muiden puolesta, mitä he tarvitsevat . Oman lapsen kuolema ei ikinä ole normaalia, siihen ei ikinä totu, siihen tarvitsee moni terapiaa.
On se normaalia, sitä se todellakin on. Lapsia on aina kuollut ja tulee aina kuolemaan, ihmislapsia ja muita jälkeläisiä. Se on kylmä fakta.
On kokonaan toinen asia että emotionaalisesti se totisesti on elämän suurimpia suruja, ei varmaan ole suurempaa. Siitä surusta joku ei ehkä selviä koskaan, joku ontuu eteenpäin, joku saa ehkä vähän jotain apua uskosta ja/tai terapiasta.
Aika auttaa.
Isäni kuoli sairauskohtaukseen lomamatkalla. Täysin äkillinen ja yllättävä kuolema.
Olin viestitellyt hänen kanssaan edellisenä päivänä. Sitten poliisit yhtäkkiä oven takana tuomassa surunvalittelut.
Alku meni järkytyksessä ja ensimmäisen viikon kuoleman jälkeen olin sairauslomalla.
Nyt kun kaikesta on aikaa useampi vuosi, niin ajattelen, että isäni kuoli onnellisena. Oli ehtinyt olla eläkkeellä hyväkuntoisena, vanhempieni avioeron jälkeen oli löytänyt uuden, hyvän parisuhteen ja kuoli lomareissulla, rakkaan harrastuksena parissa. Lisäksi oli nähnyt lastenlastensa syntymän ja kasvun.
Ensimmäinen vuosi oli vaikein. Kuoleman jälkeinen byrokratian määrä on aivan jäätävä! Siitäkin selvittiin, mutta 14 kuukautta siinä meni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aika yksinkertaista tämä ajattelu kuolemaan liittyen. Kun ihan jokainen elollinen kuolee niin sitä ei voi pitää liian suurena erityiskatastrofina että juuri minulta kuolee läheinen. Ihmisellä on keskimäärin sukua, perhettä, ystäviä, sen verran että useimmat kokevat useita menetyksiä.
Tärkeän ihmisen menettäminen on hirvittävän raskasta mutta siinä ohessa on vähän niinkuin pakko kuljettaa mielessä ajatusta/tosiasiaa että niin käy joka tapauksessa, ja kuolemia on tasan yhtä monta kuin on ihmisiä. Ja eläimiä.
Harvinaisen viisaita sanoja. Näin se on. Joillekin kuolema on kauheeta draamaa. Se on vain kaiken elollisen osa.
Joo, on se kummaa että isä suree onnettomuudessa kuollutta ainoaa lastaan. Kauheeta draamaa.
Juuri uutisoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan läheisen menettämisen suru voi jopa tappaa. Niin kyllä asia pitää ottaa vakavasti.