Lue keskustelun säännöt.
Miten olette selvinneet läheisen kuolemasta?
22.02.2023 |
Missä vaiheessa kannattaa aloittaa terapia? Kuinka olette saaneet nukuttua? Otitteko sairauslomaa? Kuinka pitkän ajan kuluttua elämä alkoi taas näyttää valoisammalta?
Kommentit (119)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapiasta en osaa sanoa, papin juttusilla kävin muutamia kertoja, ne koin tärkeiksi.
Nukuin ihme kyllä jopa koko pahimman ajan aina erinomaisesti, tosin näin on ollut aina. Olin saikulla 2 vkk, sitten totesin, ettei tapahtunut muutu tapahtumattomaksi, vaikka olisin lopun elämää poissa töistä. En tiedä, milloin elämä alkaa näyttää valoisammalta, suru ja kaipaus on aina ihan pinnan alla, vaikka täysin valotonta ei enää ole. Nyt seitsemättä vuotta kuolemasta, pärjään, mutta ehjää minusta ei koskaan tule. Tämän olen hyväksynyt.Itsellä aika lailla sama. 10 vuotta kuolemasta. Pärjään mutta osa minusta kuoli tuolloin kun rakkaani menetin. En jaksa olla empaattinen jos jonkun 113-vuorias mummo kuolee ja sitä sitten päivitellään ja pahoitwllaan facebookissa. Tekisi mieli kiljua että te ette tiedä surusta yhtään mitään tai siitä kun ihminen viedään täältä aivan liian aikaisin mutta en tietenkään sano mitään. Olen katkera, myönnän.
Surun vertailu on ihan turhaa, vaikka sitä tekisikin vain omassa mielessään, koska ei toisten suruja voi vertailla.
Siskoni oli reilu parikymppinen kuollessaan, isotätini taas yli 100v. Miksi noi pitäisi vertailla?
Jos nyt omia kokemuksiani mietin, niin siskon kuolemassa järkytti se nuori ikä, ja se käänteinen järjestys, kun vanhemmat hautasi lapsensa. Isotädin kuolemassa taas järkytti se, että se ihminen joka on tuntunut usean sukupolven ajan olevan olemassa aina, onkin kuollut. Sitä jotenkin ajatteli tämän olevan ikuinen, vaikka järjellä toki tietää ettei se ole mahdollista, mutta se tuntui siltä. Yli 100v. on myös ehtinyt niin hemmetin paljon tässä elämässä, että sukulaisia on jo monessa sukupolvessa ja tuttuja moninkertaisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me ihmiset oomme niin erilaisia, iloineen ja suruineen.
Mun läheinen kuoli kolmisen vkoa sitten, tiesin tämän olevan edessä. Kuvittelin, että ihan helppo homma, kun meillä oli ollut välirikkoa jo pidempään, ja leikittelin tavallaan jo aiemmin sillä ajatuksella, ettei hän ole mun elämässäni = kuollut. Mutta kun se oikeasti tapahtui, niin reagoin aivan toisin, kuin luulin. En ole saanut nukuttua, en syötyä, saan ykskaks itkukohtauksia. En jaksa/ halua puhua kellekään ystävälleni, en halua edes olla ja hengittää.
Tiedän, uskon ja luotan siihen, että aika on ainut, joka auttaa.
Mutta epäreilulta kuulostaa se, että olisi joku aikajana, jonka rajoissa suremisen ja ikävän olisi olla ohi, tai vain tietty tapa olisi se oikea tapa,
Itse ainakin toivon vain, että saan surra mulle sopivalla tavalla, eikä kukaan anna sille suremiselle dead linea 🙏
Mä juttelen joka päivä kuolleen läheisen kanssa
Vanhempien kuolemasta pitkä aika. Muistelen vanhempiani, lapsuusaikoja ja hoidan hautoja.
Vierailija kirjoitti:
Kuoliko koira vai lemmikkimarsu?
Jos kysyt aloittajalta niin aviomies.
En kyllä nauraisi lemmikkiäkään surevalle, mutta siitä ei ole nyt kyse.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitini kuoli pari vuotta sitten. Tuntuu kuin se olisi tapahtunut pari viikkoa sitten.
Alussa oli tavallaan helpotus että äidin ei tarvinnut kärsiä. Ajattelin että romahdan jos äiti kuolee. Kun hän sitten lähti, en osannut itkeä, tuli jokin tunnelukko. En päässyt tunteissani niin syvälle että olisin tajunnut hänen kuolleen. En ajatellut äitiä usein mutta kuin välähdyksinä tajusin että hän on poissa, se oli hirveää. Tuli hätä, jokin hätä pelastaa hänet vaikka se ei tietenkään enää ollut mahdollista. En ole pystynyt kahden vuoden aikana katsomaan videoita äidistäni. Pelkään että silloin lopulta tajuan todellisuuden.
Kannattaa katsoa, niin mieli pääsee käsittelemään asiaa. Muuten asia jää jumittamaan aivoihin ja edistystä ei tapahdu.
Isä kuoli 6 vuotta sitten. Isä oli jo vanha ja sairas, joten asian hyväksyi paremmin. Itse asiassa olin jo hiukan varautunut kuolemaan. Alussa ajattelin isää paljonkin, mutta nyt en enää joka päivä. On tullut muita asioita elämään, eli vanhan äitini hoito. Äidille isän kuolema saattoi olla paljon raskaampaa. Mutta ei tässä auttanut kuin aika. Näyttää että äitikin on toipunut. Tai sitten ei näytä tuskaa päällepäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan hyvin. Minä en ollut edes samassa autossa.
Olen surrut isovanhempien kuolemaa, mutta kokenut kaikkien neljän kohdalla sen kuitenkin elämän normaaliksi kiertokuluksi. Olin pari kolmekymppinen ja he jo 80-90-vuotiaita.
Oman isän kuolema alakouluikäisenä oli traumaattista ja on aiheuttanut erinäisiä ongelmia elämässäni. Jonkinlainen turvattomuuden tunne ja menettämisen pelko ainakin juntuu siitä. Kaikista pahinta on kuitenkin ollut puolison kuolema, kun olimme molemmat nelikymppisiä. Se suru ja tyhjyyden tunne oli niin lamauttavaa, etten ymmärrä miten selvisin ensimmäisistä viikoista tai kuukausista hengissä. Onneksi oli ystäviä ja ihmisiä, joille sai puhua silloin kun tuntui siltä ja jaksoi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos yhtään mietityttää, hae julkiselta puolelta kriisiapua tai seurakunnasta keskusteluapua. Auttavat tekemään surutyötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vuodet haalistavat, suru tulee ja menee. Läheisen kuolema on osa normaalia elämää, siihen ei tarvitse terapiaa.
Itseltäni on kuollut aikuisikäni aikana molemmat vanhemmat, yksi veli, tukku läheisiä ystäviä ja sukulaisia.
Jos läheisen elinaika on ollut sellaista, että tarvitsi ihmisduhteeseen terapiaa, sitä tarvitsee helposti myös tuon läheisen kuollessa tai se konkretisoituu viimeistään silloin.
Vierailija kirjoitti:
Olin kolmikymppinen, kun äitini kuoli. Kyseessä oli sairauskohtaus täysin odottamatta ja olin juuri silloin äidin kanssa viettämässä tavallista koti-iltaa. Soitin ambulanssin, kuuntelin ohjeita, tein parhaani... Mitään ei ollut tehtävissä.
Olin pari päivää shokissa. Siis oikeassa shokissa, jossa kylmä hiki puskee pintaan ja ajantaju katoaa. Ihan järkyttävää. Jälkeenpäin onni etten tajunnut pyytää mitään rauhoittavia, koska todennäköisesti toi shokki - sinänsä luonnollinen reaktio - auttoi mua sitten eteenpäin. Eli siitä kun pääsi yli, niin pahin oli takana aika nopeasti.
Toki asia tulee välillä mieleen. Ensinnäkin se, että muilla ikäisilläni näkyy olevan äidit elossa, viettävät aikaa lastenlasten kanssa jne. Itsellänikin oli molemmat mummut läheisiä, mutta äitini ei nyt lapsenlapsiaan ehtinyt nähdä.
Ja olenhan minä kuolemaakin tuon jälkeen enemmän ajatellut. Sitäkin, että koskahan on oma vuoro. Koska vain? Pakko käydä suihkussa joka päivä ja katsoa että on OK vaatteet aina päällä ettei tarvitse lähteä jossain likasissa vaatteissa tukka rasvaisena.
Menetin isäni lapsena ja äidin kolmevitosena. Minulla meni monta vuotta aivot ihan solmuun, kun joku viisi- tai kuusikymppinen puhui vanhemmistaan. Ihan käsittämätöntä, että niin vanhalla on vanhemmat. Nyt olen jo tottunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni kuoli äkillisesti muutama kuukausi sitten. Olin viikon verran sairauslomalla ja sen jälkeen jäin joksikin aikaa etätöihin. Tein sen mikä oli ihan pakko siinä tahdissa kuin jaksoin. Aluksi nukuin vaihtelevasti, nyt paremmin. Välillä tulee hirvittäviä ahdistuskohtauksia ja yhtään itkutonta päivää ei vielä ole ollut. Välillä on hirvittävä suru ja välillä ahdistus ja välillä hirvittävä katkeruus. Moni sanottu asia harmittaa, vaikka tiedän kyllä, että mieheni ei välittänyt kaikista sanomisistani. Myös moni asia jäi tekemättä.
Tiedän, että en enää ole sama ihminen mieheni kuoleman jälkeen. Osa itsestäni myös kuoli siinä samalla. Se tapahtui siinä hetkessä, kun kannoin mieheni uurnan kappelista haudalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitin omalle läheiselleni tällaisen viestin hautaseppeleeseen:
Päivät muuttuvat, viikoiksi.
Viikot kuukausiksi.
Ja kuukaudet vuosiksi.
Suru vaimenee, kaipaus jää.
Tämä oli minulta (pojalta) isälleni. Tämä nousi heti pintaan itselleni, joten se oli pakko sanoittaa. Ikävä yhä varsinkin, kun itselläni on nyt juuri muita raskaita aikoja menossa ja hänen kanssaan pystyi puhumaan.
Halusin vain sanoa, että aika.
Nuorempana, vielä kolmikymppisenä kuvittelin, että läheisten kuolemasta jotenkin "pääsee yli". Nyt kun on muutama ollut ja edessä myös, ymmärrän, ettei siitä koskaan pääse sillä lailla yli, ettei suru ja epätoivo enää iskisi. Se vain vaimenee ja sitä yrittää luoda uutta tärkeää elämäänsä. Ei muistoissa voi elää pelkästään, ainakaan itse en voi. Paras lääke on muut tärkeät suhteet.
Sitä pelkään, että jossain vaiheessa ei enää ole muita tärkeitä eikä enää tulekaan ketään oikeasti tärkeää uutta. Vaikkapa yksinäisenä vanhuksena. Lohduton ajatus.
Se on musta raskainta juuri, kun nyt sitä tietää, että loppuelämän tulee vihlomaan sitten, kun kaikkein läheisimmät lähtevät. En myöskään lemmikkien kuolemista voisi edes kuvitella "pääseväni yli", siihen vaan alistuu ja jatkaa uusien lemmikkien kanssa. Musertava suru jää, mutta kiintymys ja vaaliminen siirtyy muihin suhteisiin, mikä pitää yllä niitä vanhojakin muistoja ja tunteita.
Niinpä. Ihmiset on erilaisia. Itse olen yli vanhempani kuolemasta. Ei kuollut vanhuksena vaan jäi elämättä yhteistä aikaa 20-40 vuotta.
Olen myös jo ei-vanhuksena siinä tilanteessa, että minulla ei ole ketään tärkeää, edes koiraa enää.
Kaikkeen tähän alistuu, kuten ajattelet alistuvasi koiran kuolemaan. En voi pakottaa ketään ihmistä osaksi elämääni. Uuden koiran voisin, jos haluaisin.
Isäni kuoli viime joulukuussa. Äitini nyt kolmisen viikkoa sitten syyskuussa. Ymmärrän, että he ovat poissa. Ja samaan aikaan en ymmärrä. Kopioin tähän erään muistelauseen, joka oli isälleni omistetussa adressissa:
"Yht'äkkiä kaikki vain pysähtyy, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.
Ei kuukausia vuodessa, ei päiviä viikossa, ei minuutteja tunnissa.
On vain ääretön hiljaisuus ikuisine sekunteineen."
Koska siltä se tuntuu. Ajantajuni on täysin hämärtynyt. En enää tiedä, olenko hereillä vai valveilla. On vain aika, joka kenties menee eteenpäin tai sitten ei mene. Olen olemassa, mutta en tiedä olenko oikeasti täällä. Ja samanaikaisesti pitää yrittää järjestää siunaus- ja muistotilaisuutta, hämmentää sitä paperinpaljoutta, joka täyttää postilaatikon läheisen kuoltua ja vain yrittää pysyä kasassa.
Olen ihan h**vetin väsynyt. Niin täydellisen umpipuhkipoikki väsynyt, mutten kuitenkaan saa nukuttua kuin varttitunnin pätkiä. Ehkä se joskus helpottaa, mutta nyt tekee tiukkaa.
Suru ja ikävät helpottuvat vain ajan kanssa ja näiden tunteiden pitää vain antaa kulkea mukana arjessa eikä niitä tarvitse yrittää millään keinolla tukahduttaa. Olen aikuinen ihminen ja minulle tulee vieläkin välillä eri tilanteissa kova ikävä äitiä, jonka kuolemasta on kohta kulunut 15 vuotta. Muistot olivat ne sitten hyviä tai vähemmän hyviä jäävät elämään ikuisesti vaikka henkilö poistuu keskuudestamme.
Minulle isäni kuolema ei ollut yllätys, joten en mennyt siitä mitenkään shokkiin. Hän kuoli krooniseen sairauteen. Kun olin nuori, hän lähes kuoli samaan sairauteen, mutta sanoi ettei ollut vielä aika, koska me emme olleet valmiit. Tavallaan palasi "haudan takaa" lähes, mikä oli ihme. Sitä ihmettä kesti melkein 20 vuotta. Minulla oli hyvä viimeinen kohtaaminen hänen kanssaan ja hänestä jäi hyvä muisto. Tiedän, että käytännön ihmisenä hän ei olisi ymmärtänyt, jos olisin jäänyt pillittämään kuukausitolkulla luonnollista asiaa kuin kuolema. Kaikki me täältä lähdemme aikanaan, se on ihmisen osa.
Kuolema on olennainen osa elämää ja kokemusta, jonka elämä antaa.
Asioita, joille mitään ei voi, ei kannata murehtia. Elämä jatkuu kunnes se loppuu.
Itsellä aika lailla sama. 10 vuotta kuolemasta. Pärjään mutta osa minusta kuoli tuolloin kun rakkaani menetin. En jaksa olla empaattinen jos jonkun 113-vuorias mummo kuolee ja sitä sitten päivitellään ja pahoitwllaan facebookissa. Tekisi mieli kiljua että te ette tiedä surusta yhtään mitään tai siitä kun ihminen viedään täältä aivan liian aikaisin mutta en tietenkään sano mitään. Olen katkera, myönnän.