Lue keskustelun säännöt.
Voisiko joku lapsena uusperheessä elänyt kertoa, miten lapsi kokee tämän?
20.02.2023 |
Olen ollut viitisen vuotta uusperheessä. Miehen lapset ovat nyt 13 ja 11, köyvät joka toinen vkl. Ovat hyväkäytöksisiä kovassa kurissa kasvatettuja.
En saa heihin kontaktia, en vieläkään. Teen ruon, seurustelen ruokapöydässä, ja he vastaavat. Mutta muistan vain yhden tilanteen, jossa minulle on kysymättä ja oma-aloitteisesti sanottu jotain. Siis jotain muuta kuin mihin mä laitan nää roskat.
Mietin siis, tunnistaisiko joku omaa kokemusta ja kertoisi, miten lapsi ehkä jokee minut?
Mies erosi silloin, kun lapset olivat 5 ja 3. Minä tulin kuvioon pari vuotta myöhemmin. Ja nyt siis viitisen vuotta uusperheenä. En muuten vietä aikaa heidän kanssaan kuin ruokapöydässä. No, kesälomalla he olivat viikon meidän mökillä, niin silloin olin mukana enemmän. Kuvio on usein tämä: Lähden viikonloppuaamuisin liikkeelle ennen kuin he heräävät. Ip teen ruoan ja syömme. Illalla he ovat omissa huoneissaan padeillä, kun olemme kaikki kotona.
Olen omasta mielestäni ihan asiallinen ja ystävällinen.
En kysy, mitä pitäisi tehdä toisin, vasn kysyn lapsen näkökulmaa.
Kommentit (250)
Meilläkin lapset tykkäävät supista keskenään. Eivät puhu vanhemmilleen, eivätkä minulle äitipuolelle kuin kysyttäessä. :D Toisaalta kun mietin omaa esiteiniaikaa, niin taisin olla aika samanlainen. Hengasin kavereiden tai siskojen kanssa. Lukittauduttiin jonkun meistä huoneeseen, ja "ärsyttävät" vanhemmat eivät saaneet häiritä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempani erosivat, kun olin lapsi, mutta heillä ei ollut uusia puolisoita missän vaiheessa. Mutta ajatus siitä, että he olisivat löytäneet uudet kumppanit oli aivan hirveä. En olisi halunnut olla missään tekemisissä ja olisin ollut mustasukkainen. Olisin halunnut viettää aikaa vain omien vanhempien kanssa, enkä uusien kumppanien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa vastata, minulla oli ihana isäpuoli joka paistoi lettuja ja rakensi meille majoja, vei onkimaan ja haki kotiin yömenoista kun olin isompi. Lämmin ja ihana ihminen.
Hänen pojat oli 8- ja 10-vuotiaat kun meistä tuli uusperhe, minä 9-v. Oli ihana pappakin lapsilleni.
Joku teillä nyt mättää että lapset kokevat sinut etäiseksi, teetkö heidän kanssaan mitään yhteistä? Voisitko viettää aikaa vaikka erikseen kummankin kanssa, siinä voisi olla helpompi jutella ja lähentyä. Miten miehesi kokee tilanteen?Kuten aiemmin sanoin, niin en hae tilanteeseen muutosta. Mnulla on 84 v äiti, joka tarvitsee minua. Lisäksi minulla on kaksi aikuista lasta, jotka myös joskus tarvitsevat minua. Ja mikäli en halua unohtaa omasta hyvinvoinnista hyvinvoinnista huoehtimista, niin minun on toimittava niin kuin toimin. Saan burm outin, jos repeydyn vielä näiden lastenkin elämään.
Miehelle tämä on ok. Sanoo, että kyllä hän osaa lapsensa hoitaa.
Minä olen keskustelija. Omien lastenikin kanssa minä juttelin, juttelin ja juttelin samalla, kuin leivoimme. En muuten oikein osannut olla lasten kanssa, mutta tämä oli meidän juttumme. Nämä lapset eivät halua leipoa kanssani, eikä heidän kanssaan oikein tule juttua.
Vaikutat erittäin rasittavalta ja tuomitsevalta.
Miksi niiden vieraiden lasten pitäisi leipoa sinun kanssasi? Oikeesti.
Ei tarvitsekaan. Ei kai se ole tuomitsevaa, jos kerran tai kaksi viidessä vuodessa kysyy, haluatko leipoa???
Koko tämä kirjoittelusi on tuomitsevaa.
Ketä tuomitsen?
Olen sanonut, etten toimisi toisin. Enkä myöskään sano, että lasten tulisi toimia toisin. Kysyn vain, voisiko joku valoittaa lasten näkökulmaa.
Itse olin lapsena hyvin sosiaalinen ja tulin aikuista kohti. Kukaan aikuinen ei jäänyt minulle etäiseksi.
Mitä sinä sillä lasten näkökulmalla teet, jollet kuitenkaan aio muuttaa mitään?
Vai kolkuttaako omatuntoasi ja etsit siihen jotain helpotusta siitä että täältä löytyisi monta kokemusta siitä että lapsista se ihan ok , että isän uusi puoliso pysyy ja haluaakin pysyä etäisenä?
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani erosivat, kun olin lapsi, mutta heillä ei ollut uusia puolisoita missän vaiheessa. Mutta ajatus siitä, että he olisivat löytäneet uudet kumppanit oli aivan hirveä. En olisi halunnut olla missään tekemisissä ja olisin ollut mustasukkainen. Olisin halunnut viettää aikaa vain omien vanhempien kanssa, enkä uusien kumppanien kanssa.
Millä tavalla mustasukkainen?
Vierailija kirjoitti:
Meilläkin lapset tykkäävät supista keskenään. Eivät puhu vanhemmilleen, eivätkä minulle äitipuolelle kuin kysyttäessä. :D Toisaalta kun mietin omaa esiteiniaikaa, niin taisin olla aika samanlainen. Hengasin kavereiden tai siskojen kanssa. Lukittauduttiin jonkun meistä huoneeseen, ja "ärsyttävät" vanhemmat eivät saaneet häiritä.
Ja lisään vielä vinkin, että älä mieti asioita liikaa. Jos lapset vaikuttavat muuten tyytyväisiltä , niin se riittää. Meilläkin ollessaan puhumattomat lapset touhuavat keskenään, hymyilevät, nauravat, eivät kieltäydy jos ehdotetaan vaikka leffaa tai lautapeliä. Eivät vaikuta ahdistuneilta. Se riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tapaatte ihmisen jolla on jo aikuisia lapsia, kysyttekö näiltä luvan vanhempansa kanssa yhdessä olemiseen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen näkökulmasta tuo oli hirveää, inhosin isän puolisoa ja inhoan edelleen. Vieras ihminen yritti tunkeutua elämääni, jutteli ja jutteli, uteli ja yritti saada kysymyksillään nurkkaan. Minä ja veli vaikenimme tai sanoimme jotain tyyliin joo kai. Tälle isän naiselle (ei siis äitipuolelle edes) olisi pitänyt selvittää kaikki kaverijutut, yhdessä suunnitella kesälomaa, piti tehdä tiliä poikakavereista joskus 9v iässä kun ei edes tiennyt, että semmoinenkin voi olla jne. Lapsuus isän luona oli painajaista juuri tuosta syystä.
Onneksi äidin luona oli helpompaa, siellä sai olla oma itsensä eikä myöhemmin äidin miesystävä urkkinut asioitani, vaan suhtautui kuin johonkin sukulaislapseen, ei määrännyt eikä vaatinut. OLin 12v, kun sanoin äidille, että en enää mene isälle, jos isä haluaa nähdä, niin sitten mennään yhdessä laskettelemaan tms.
Näin isän puolison isän hautajaisissa, tervehdin, mutta muuten emme ole keskusteluväleissä.
Hyvä pointti. Tuo on jotenkin tosi vaikeaa keskustella, kun toinen ei ole kiinnostunut puhumaa. Itse en uskalla kuin kysyä mitä teitte lomalla tai kyselen harrastuksista tai tyyliin, mikä kouluruoka on parasta. Jos en kysele mitään, niinnkukaan ei puhu mitään, kun mieskään ei yhtäkkiä osaa puhua siinä ruokapöydässä.
Voisin tietty lopettaa kouluruoasta puhumisen. Olisiko se parempi, etten koskaan yritä ottaa mitään kontaktia? Mies ei kyllä sitten tykkäisi.
Pitääkö aina kysellä? siitä tulee ristikuulustelufiilis. Voisit vain kertoa omia ajatuksia kevyesti tms ilman että lasten täytyy heti vastata. Ehkä he sitten lämpeävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos tapaatte ihmisen jolla on jo aikuisia lapsia, kysyttekö näiltä luvan vanhempansa kanssa yhdessä olemiseen?
En tosiaan.
Miksi ihmeessä kysyisin?
Ei varmaan lapsetkaan kysy edes isältään lupaa seurusteluun.
Voisiko olla, että lapset haluavat olla omalle biologiselle äidilleen mahdollisimman lojaaleja? Muistan ainakin itse omasta lapsuudesta, että joskus jätin äidille kertomatta mitä kivaa olin tehnyt isän vaimon kanssa, koska kuvittelin että se tuntuu äidistä pahalta. Lapset ovat tosi lojaaleja omille vanhemmilleen ja se joskus näyttäytyy hassulla tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis et halua viettää aikaa jonkun ihmisen kanssa ja sitten ihmettelet, miksi hän ei halua viettää aikaa sun kanssa? Tosissasiko kysyt oikeasti?!
En minä tuota kysynyt. Kysyin, mitä lapsen päässä mahdollisesti pyörii eli miten hän kokee tilanteen.
Olen saanut vastauksia: ujous ja ulkopuolisuuden tunne. Pienempänä lapset olivat tosi arkoja, mutta se on karissut.
En ihan tiedä, miten ujo lapsi kokee maailman.
Unohdit sellaiset tunteet kuin viha ja inho. Yrität koko ajan tehdä miehen lapsista ujoja, koska he eivät puhu sinulle. Huomattavasti todennäköisempää on se, että he inhoavat sinua eivätkä siksi keskustele kanssasi. Vika ei ole miehen lapsissa, vika on sinussa, joka haluat leikkiä perhettä, mutta miehen lapset kieltäytyvät olemasta sätkynukkejasi. Leivo itttekses vaan!
en ole tuo jolle vastasit. Kuulostat ehkä nuorelta vielä. Mistä tuo inhosi äitipuolta kohtaan nousee? Onko äitisi puhunut hänestä teille pahaa? Miksi et ottaisi sitä hyvää mitä voit saada tästä ekstra -aikuisetsa? Ilman äitipuolta isäsi olis masentunut, joisi, yms. ja hänen kotinsa olisi sikolätti, eikä voisi tajota teille esim. hyviä ruokia, normaalia kotia. Nuorena ei osaa arvostaa sitä mitä on. Voisi nimittäin olla toisinkin, että isäsi olisi yksinäinen masentunut alkoholisti eronsa jälkeen. Olisit iloinen että saat tältä äitipuolelta eism. joululahjoja, tai huolenpitoa. Kuulostatte kiittämättömiltä.
Minä en ole edellinen kirjoittaja, mutta voin vakuuttaa, että iso osa eronneista miehistä osaa pitää kotinsa siistinä ja tarjota lapsilleen ruokaa ilman jotain luonaan asustavaa naistakin. Alkoholia eron jälkeen käyttää se, joka käytti jo ennen eroakin, joten tuo vertauksesi on aika hatara.
Meillä isä ei muuttanut naisystävänsä kanssa asumaan ennen kuin pikkusiskoni oli täysi-ikäinen eli isäviikonloppuina meitä oli aina vain 3, vaikka joskus 14 iässä hoksasin, että ei isä taida ihan yksin ollakaan. Hän halusi, että 4 päivää kuukaudessa on vain meitä varten, ei siihen kaivattu ketään laittamaan ruokaa ja juttelemaan, osasimme tehdä sen yhdessä.
Ajatella, kokonaista neljä päivää kuukaudesta. Ihana isi <3
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani erosivat, kun olin lapsi, mutta heillä ei ollut uusia puolisoita missän vaiheessa. Mutta ajatus siitä, että he olisivat löytäneet uudet kumppanit oli aivan hirveä. En olisi halunnut olla missään tekemisissä ja olisin ollut mustasukkainen. Olisin halunnut viettää aikaa vain omien vanhempien kanssa, enkä uusien kumppanien kanssa.
Onpas asenne. Vai että ihan mustasukkainen, mistä? Ja ennen kaikkea, miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen olemaan saatavilla jos tarvitsee apua, kuuntelijaa tai seuraa. Mutta en lähtisi itse tuputtamaan seuraani. Se lapsi ei ole kutsunut sinua elämäänsä. Ja jos lapselle riittää yhteinen ruokailuhetki, niin sitten se on niin. Pääasia olisi ettei lapsi ole silminnähden ahdistunut saman katon alla olemisesta.
Meillä ollaan vähän kuin kämppikset ja aina joskus sillä tuulella ollessaan puolison lapsi kertoo minullekin jonkun asiansa. Pääasia että kunnioittaa sitä kuinka aikuiset ovat taloudesta vastuussa ja niin on hänkin jahka aikuistuu ensin. Ei mitään ongelmaa. Enkä vaivaa päätäni siitä kuinka hän on enimmäkseen omassa huoneessaan.
Vierailija kirjoitti:
Ne on niin vähän ja harvoin tekemisissä sinun kanssa, ettei siinä oikein kovin lämmintä suhdetta saa muodostumaan. Niillä harvoilla kerroillakin vietätte yhdessä hyvin vähän aikaa, eli olet lähes tuntematon heille.
Tämä. Lapsille tutumpia ja läheisempiä aikuisia ovat jopa kertaviikkoisen harrastuksen vetäjät, koska näkevät häntäkin useammin. Kuulostaa siltä, että olet tyytyväinen tilanteeseen, etkä edes halua lähentyä lasten kanssa? Lapsilla saattaa kyllä olla vähän vaivaannuttavaa käydä teidän luona. Voisitteko syömisen lisäksi edes vaikka pelata yhden lautapelin, tai syödä jotain hyvää jälkkäriä, että tilanne rentoutuisi? Sen jälkeen voisit taas palata omiin puuhiisi, mutta lapsille jäisi näkemisestäsi kiva olo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen ehdottomasti avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Siis turhia eroja vastaan, eli totta kai väkivallan tms seurauksena pitäö erota.
Tätät ketjua lukiessani olen entistä vahvemminneroja vastaan. Katsokaa nyt näitä traumoja, mitä ero aiheuttaa!? Aikuiset ihmiset eivät ole näin kitkeriä, katkeria ja täynnä vihaa ja rivien välistä lukemista, ellei takana ole traumaa.
Juu, kyse on nyt uusperheen aiheuttamasta traumasta, eikä itse eron aiheuttamasta. MUTTA: uusperheitä ei ole ellei ole eroja. Vaikka itse päättäisi olla menemättä uusperheeseen, niin se lapsi altisuu sellaiselle toisen vanhemman puolelta.
Olen itsekin eronnut. Lapseni ovat eläneet kahdessa eri uusperheessä. Molempien vanhempien puolelta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani erosivat, kun olin lapsi, mutta heillä ei ollut uusia puolisoita missän vaiheessa. Mutta ajatus siitä, että he olisivat löytäneet uudet kumppanit oli aivan hirveä. En olisi halunnut olla missään tekemisissä ja olisin ollut mustasukkainen. Olisin halunnut viettää aikaa vain omien vanhempien kanssa, enkä uusien kumppanien kanssa.
Onpas asenne. Vai että ihan mustasukkainen, mistä? Ja ennen kaikkea, miksi?
En ole tuo "mustasukkainen" kirjoittaja, mutta ymmärrän ajatuksen. Kyllä itse olisin mustasukkainen, jos joutuisin taistelemaan isän kanssa olemis ajasta, jonkun vieraan naisen kanssa. Tai jos äidillä olisi uusi mies, niin en saisi kahdenkeskistä aikaa äidin kanssa.
Olen itse elänyt äitipuolen lapsena. Biologinen isäni kuoli kun olin pieni ja kun olin jotain 4v., äitini tapasi miehen, joka oli aiemmin eronnut. Miehellä oli kaksi lasta, minua vuoden vuoden vanhempi ja kansani samanikäinen. Äitini ja tämä mies muuttivat yhteen kun olin 6v. Nuo lapset asui pääasiassa äidillään, mutta olivat myös isänsä luona usein.
Minä tulin alusta alkaen hyvin toimeen isäpuoleni kanssa ja hänestä kehittyi minulle hyvin tärkeä ihminen. Hän myös adoptoi minut myöhemmin. Minä ja hänen nuorempi lapsensa, siis kanssani samanikäinen tyttö, tulimme hyvin toimeen ja meillekin kehittyi läheiset ja sisarelliset välit. Hän tykkäsi myös äidistäni. Sen sijaan hänen vanhempi siskonsa suhtautui alusta alkaen hyvin kapinallisesti koko kuvioon, kyräili, piti mykkäkoulua. Hän mm. nimitteli äitiäni ja minua sekä siskoaan siitä, että tämä oli ns. meidän puolella. Hän riitaantui minun kanssani siitä että minulla ja isällään oli hyvät välit, sekä siskonsa kanssa siitä, että siskollaan ja äidilläni oli hyvät välit. Hän oli erityisesti siskolleen katkera tästä, että siskonsa ei ollut samaa mieltä hänen kanssaan.
Vähitellen tämä vanhempi siskokin tottui tilanteeseen ja hänen uhmakkuuteensa väheni. Lopullisesti hän tuntui ns. hyväksyvän asiat vasta lähes parikymppisenä. Nykyään hänellä on ihan ok välit meihin kaikkiin. Nuoremman siskon kanssa olen edelleen läheisempi.
Joskus joiltain lapsilta menee vaan enemmän aikaa tottua tilanteeseen ja siihen miten asiat on. Tämä riippuu varmasti myös lapsen persoonasta ja siitä, miten tämä on kokenut vaikka nyt sen vanhempiensa eron.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ehdottomasti avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Siis turhia eroja vastaan, eli totta kai väkivallan tms seurauksena pitäö erota.
Tätät ketjua lukiessani olen entistä vahvemminneroja vastaan. Katsokaa nyt näitä traumoja, mitä ero aiheuttaa!? Aikuiset ihmiset eivät ole näin kitkeriä, katkeria ja täynnä vihaa ja rivien välistä lukemista, ellei takana ole traumaa.
Juu, kyse on nyt uusperheen aiheuttamasta traumasta, eikä itse eron aiheuttamasta. MUTTA: uusperheitä ei ole ellei ole eroja. Vaikka itse päättäisi olla menemättä uusperheeseen, niin se lapsi altisuu sellaiselle toisen vanhemman puolelta.
Olen itsekin eronnut. Lapseni ovat eläneet kahdessa eri uusperheessä. Molempien vanhempien puolelta.
Traumaan ei auta se, että sitä traumaa lähdetään elämään mukana. Traumaan tarvitaan ammattiapua sille traumasta kärsivälle lapselle. Ei sitä, että vanhemmat elää yksin tai selibaatissa, kunnes lapsi on keski-ikäinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ehdottomasti avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Siis turhia eroja vastaan, eli totta kai väkivallan tms seurauksena pitäö erota.
Tätät ketjua lukiessani olen entistä vahvemminneroja vastaan. Katsokaa nyt näitä traumoja, mitä ero aiheuttaa!? Aikuiset ihmiset eivät ole näin kitkeriä, katkeria ja täynnä vihaa ja rivien välistä lukemista, ellei takana ole traumaa.
Juu, kyse on nyt uusperheen aiheuttamasta traumasta, eikä itse eron aiheuttamasta. MUTTA: uusperheitä ei ole ellei ole eroja. Vaikka itse päättäisi olla menemättä uusperheeseen, niin se lapsi altisuu sellaiselle toisen vanhemman puolelta.
Olen itsekin eronnut. Lapseni ovat eläneet kahdessa eri uusperheessä. Molempien vanhempien puolelta.
Traumaan ei auta se, että sitä traumaa lähdetään elämään mukana. Traumaan tarvitaan ammattiapua sille traumasta kärsivälle lapselle. Ei sitä, että vanhemmat elää yksin tai selibaatissa, kunnes lapsi on keski-ikäinen.
Isänsä luona harvakseltaan käyvillä lapsilla ei ole mitään velvollisuutta hoitaa isän uuden tyttöystävän traumoja tai täyttää tämän toiveita yhtään mistään.
Lapset käyvät tapaamassa isäänsä, mikä on hyvä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis et halua viettää aikaa jonkun ihmisen kanssa ja sitten ihmettelet, miksi hän ei halua viettää aikaa sun kanssa? Tosissasiko kysyt oikeasti?!
En minä tuota kysynyt. Kysyin, mitä lapsen päässä mahdollisesti pyörii eli miten hän kokee tilanteen.
Olen saanut vastauksia: ujous ja ulkopuolisuuden tunne. Pienempänä lapset olivat tosi arkoja, mutta se on karissut.
En ihan tiedä, miten ujo lapsi kokee maailman.
Unohdit sellaiset tunteet kuin viha ja inho. Yrität koko ajan tehdä miehen lapsista ujoja, koska he eivät puhu sinulle. Huomattavasti todennäköisempää on se, että he inhoavat sinua eivätkä siksi keskustele kanssasi. Vika ei ole miehen lapsissa, vika on sinussa, joka haluat leikkiä perhettä, mutta miehen lapset kieltäytyvät olemasta sätkynukkejasi. Leivo itttekses vaan!
en ole tuo jolle vastasit. Kuulostat ehkä nuorelta vielä. Mistä tuo inhosi äitipuolta kohtaan nousee? Onko äitisi puhunut hänestä teille pahaa? Miksi et ottaisi sitä hyvää mitä voit saada tästä ekstra -aikuisetsa? Ilman äitipuolta isäsi olis masentunut, joisi, yms. ja hänen kotinsa olisi sikolätti, eikä voisi tajota teille esim. hyviä ruokia, normaalia kotia. Nuorena ei osaa arvostaa sitä mitä on. Voisi nimittäin olla toisinkin, että isäsi olisi yksinäinen masentunut alkoholisti eronsa jälkeen. Olisit iloinen että saat tältä äitipuolelta eism. joululahjoja, tai huolenpitoa. Kuulostatte kiittämättömiltä.
Minä en ole edellinen kirjoittaja, mutta voin vakuuttaa, että iso osa eronneista miehistä osaa pitää kotinsa siistinä ja tarjota lapsilleen ruokaa ilman jotain luonaan asustavaa naistakin. Alkoholia eron jälkeen käyttää se, joka käytti jo ennen eroakin, joten tuo vertauksesi on aika hatara.
Meillä isä ei muuttanut naisystävänsä kanssa asumaan ennen kuin pikkusiskoni oli täysi-ikäinen eli isäviikonloppuina meitä oli aina vain 3, vaikka joskus 14 iässä hoksasin, että ei isä taida ihan yksin ollakaan. Hän halusi, että 4 päivää kuukaudessa on vain meitä varten, ei siihen kaivattu ketään laittamaan ruokaa ja juttelemaan, osasimme tehdä sen yhdessä.
Ajatella, kokonaista neljä päivää kuukaudesta. Ihana isi <3
Isä olisi mielellään elänyt viikko/viikko -systeemissä ja niin varmaan äitikin, mutta kun etäisyyttä oli 80 km, niin koulunkäynti olisi ollut hankalaa. Ei edes sovussa eroavia voi vaatia luopumaan omasta elämästään ja unelmatyöpaikasta tms. vain siksi, että lasten elämä olisi täydellistä.
Kuulostaa päälle jääneeltä uhmalta.