Te, keillä on hyvä suuntavaisto, niin miten havannoit ympäristöäsi?

Vierailija kirjoitti:

Yhdistelmä hyvää valokuvamuistia, jatkuvaa ympäristön tarkkailua, tiedän yleensä vaistomaisesti auringosta ym. missä on pohjoinen, ja katson aina etukäteen kartalta mihin olen menossa ja "mitä matkalla on odotettavissa". Eli muistikuva siitä mitä kartalla oli, ja peilaan sitä siihen mitä näen. "Tuossa on nyt se kirkko jonka ohi pitikin mennä".

Olen myös harrastanut suunnistusta lapsesta asti. Eli en tiedä onko tämä opittu taito vai geeneissä, isälläni oli myös hyvä suuntavaisto mutta äidilläni surkea.

Lisäys tähän että teen myös työkseni 3D mallintamista ja minulla on hyvä tilan- ja suuntien taju.

Vaikka olen harrastanut suunnistusta, olen silti eksynyt välillä ja suuresti! (Varsinkin sama reitti päinvastaiseen suuntaan... maasto voi silloin tuntua vieraammalta, kuin ensimmäisellä kerralla.)

Vierailija kirjoitti:

Vaikka olen harrastanut suunnistusta, olen silti eksynyt välillä ja suuresti! (Varsinkin sama reitti päinvastaiseen suuntaan... maasto voi silloin tuntua vieraammalta, kuin ensimmäisellä kerralla.)

Itse vilkuilen aina juostessa myös taaksepäin, jos sama reitti pitää palata. Silloin muistaa miltä pitää näyttää tullessa :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on valikoiva suuntavaisto :D Jos olen metsässä sienestämässä/marjastamassa, keskityn niin paljon nenä maata kohti kulkemiseen, että varsinkin tasaisessa metsämaastoon minulla ei hetken päästä ole hajuakaan siitä mistä olen tullut. Vähänkään tutummassa metsässä, tai jos siellä on selkeitä pinnanmuotoja, havainnoin automaattisemmin ympäristöäni. En kuitenkaan koskaan metsään eksynyt ole, jonkinlainen käsitys aina on, mistä päin auto löytyy.

Kaupungeissa/rakennetuilla alueilla/tieverkolla minulle taas on aina selvää mistä olen tulossa ja minne olen menossa. On sama liikunko autolla, pyörällä, kävellen vai miten tai onko kyseessä suurkaupunki, pieni kaupunki, taajama vai mikä. Sitä, mihin se perustuu, ei osaa kyllä sanoa. Vieraassa paikassa toki vilkaisen karttaa tai mapsia ennen lähtöä, mutten sitä sen jälkeen tarvitse. En paina tietoisesti mieleeni mitään osoitteita, rakennuksia, maamerkkejä tai muita. Auton parkkeeratessani sentään yritän muistaa katsoa mille kadulle sen pysäköin ja lähimmän risteävän kadun. Vielä en ole omaani hukannut ja nykyäänhän tuossa auttaa sekin, että puhelimeni kyllä muistaa missä pysäköity auto on ja osaa sinne johdattaa.

Niin kuin joku mainitsi, niin tässä taitaa olla kyse jostain hahmotuskyvystä. Ja mitä tuolla aivoissa tapahtuu ihan automaattisesti, en koe mitenkään erityisesti panostavani ympäristön tarkkailuun. Ja jos AP ihmettelee miten joku osaa kulkea eksymättä, niin ainakin minä vastavuoroisesti itsekseni ihmettelen niitä ihmisiä, joiden kanssa liikun ja jotka eivät vaan millään osaa liikkua eksymättä. Kun se on itselle itsestäänselvyys. Minä osaan tämän, mutta olen sitten jossain toisessa asiassa aivan osaamaton.

Minusta taas tuo kuvailemasi ilmiö kuulostaa suorastaan yliluonnolliselta. En tajua, miten voi uudessa kaupungissa osata liikkua noin hyvin vain sillä perusteella, että on vilkaissut karttaa lähtiessään. Itse eksyn helposti aina ja kaikkialla, ja uusien reittien opetteluun menee aina aikaa. Olen lapsesta saakka ollut samanlainen. Metsässä olen pyrkinyt aikuisena harjoittelemaan suunnistamista maanpinnan muotojen ym perusteella, koska siellä voi oikeasti olla pulassa jos eksyy.

Eksyminen on myös mielentila. Oletko sinä eksyksissä, jos olet kävelyllä vieraassa kaupungissa ja et tiedä metrilleen sijaintiasi kartalla? Jollekin on ylivoimaista sietää yhtään epävarmuutta sijainnistaan ja he kokevat olevansa jatkuvasti eksyksissä. Toinen taas lähtee kävelemään ajatuksella, että kunhan pidän auringon suurinpiirtein vasemmalla puolella, niin parin kilometrin päästä Eiffel-torni varmaan pilkahtaa jostain välistä ja sitten voi tehdä justeerauksia suuntaan.

Ei tuo jälkimmäinen ole välttämättä yhtään sen paremmin kartalla jossain vaiheessa matkaa, mutta hän osaa nähdä kokonaisuuden eikä jumitu siihen, että koko ajan pitäisi tietää korttelin tarkkuudella missä on.  

Silmät auki.

Vierailija kirjoitti:

Tietyllä tavalla osaa nähdä alueen ikäänkuin ylhäältäpäin, vaikka ei kuitenkaan kirjaimellisesti. Vaikea selittää.

Ajatella, jos kaikki pitäisi muistaa vain koodisarjana. Ei olisi mitään tunnelmaa paikasta, vain hajanaista muistia tai aistinvaraista, hetkellistä ymmärrystä.

Vierailija kirjoitti:

Onkohan siinä vähän sellaista korva-kaikuluotaustakin, että havainnoi, mistä ääni kimpoaa ja mistä ei, missä on aukeaa ja missä seinä vastassa? 

Hyvä huomio.

Pistän maamerkkejä merkille ihan automaattisesti. Auringon ja meren sijainti auttaa suunnistamaan. Taitaa olla tarttunut isältäni, joka on luotsi eli osaa siis navigoida missä vain, merellä ja maalla.

How do birds navigate and pigeons home?

suuntavaisto missä on kehittyy kun kävelee missä tahansa ja havannoi ympäristöään. Mistä aurinko paistaa, mikä on tuulen suunta, miten pilvet liikkuu mistä kuuluu liikenteen ääntä jne. ja ennenkaikkea kävelemällä kotipaikallaan ja metsässä katsoo maamerkkejä kelo, kallio, puro, oja jne. kaupungissa tori, asunto, sillat, erikoiset talot jne.

Olen eksynyt kun yritin katsella ohjeiden mukaan maamerkkejä, tuli viiden kilometrin mutka matkaan. Sitä ennen ja sen jälkeen olen mennyt vaiston varassa ja en ole eksynyt.

En tosiaan paina mieleeni mitään maamerkkejä, osa voi jäädä muistiin ihan itsekseen. Minulla on erittäin hyvä suuntavaisto metsässä ja luonnossa ja ylipäätään ulkoalueilla, mutta sisätiloissa (etenkin jos ei ole ikkunoita) eksyn helposti. Eli jollain tavalla seuraan ilmansuuntia, vaikken tietoisesti.

Helsingissä autolla kulkiessa on suhteellisen helppoa, pääreitit on selkeitä. Syrjemmällä tarvitsen kartan tai gps:n. Metsissä en yleensä tarvitse karttaa lainkaan, ellei tavoite ole sitten löytää jokin tietty kohde. Silloin tuntemattoman metsän kartta on kertaalleen katsottava, että mihin sitä pitää mennä. Metsä on jotenkin kauhean selkeä, siellä on maanmuodot ja puustoalueet ja maaperä, jotka kertovat, missä olen. Ja tietenkin se, että koko ajan tietää, missä on mikäkin suunta.

Anoppi eksyy metsässä heti, kun talo häviää näkyvistä, menee vaan paniikkiin ja alkaa hätäillä. Ei käytä hetkeäkään järkeilemiseen tai miettimiseen. Olenkin tarkaan opettanut lapsille, että metsässä voi näkyvyys olla heikko, mutta aina voi mennä takaisin, ja aina sieltä löytää pois. Eivät ole eksyneet, metsässä. Kaupungissa kyllä.

Suuntavaisto on geneettinen ominaisuus, mitä ei voi parantaa eikä harjoitella.

Täällä onkin jo useaan otteeseen vastattu samoin, eli ympäristöäni havainnoimalla.

On hauska huomata eroavaisuuksia ihmisten välillä. Puolisoni on täysin hukassa uudessa ja välillä vanhassakin ympäristössä, esim. mistä tultiin, minkäköisestä ovesta tai mihin auto jätettiin. Samoin äitini ja monet tuntemani ihmiset. Toki on myös heitä, jotka ovat hyvin kartalla siitä, missä ollaan ja minne mennään. Paljon paremminkin kuin minä. Myönnän taas itse olevani hukassa Google Maps -sovelluksen kanssa. En osaa hahmottaa, miten päin sitä tulee erilaisessa ympäristössä katsoa - ja usein se näyttää päin p*rsettä.

Kuljeskellessa hyvä vinkki on vilkaista myös taaksepäin, mikäli tarkoitus on palata kokonaan tai osittain samaa reittiä takaisin. Silloin myös eksyneenä voi saada hyvin kiinni siitä, että huomaa tuttuja maamerkkejä, joita kohdin navigoida.

Miten voi suunnistaa minkään auringon mukaan kun sen sijainti muuttuu koko ajan päivän mittaan? Eikö auringon perässä kulkiessa kiertäisi täyden ympyrän vuorokauden kuluessa?

Aurinko nousee idästä ja laskee länteen.

Vaisto on vaisto, ei siihen liity mitään tietoista strategiaa, opettelua tai muuta sellaista.

Mulla on valokuvamuisti, ja harrastan öljyvärimaalausta,  nimimuisti sen sijaan on aivan surkea. Mutta esim. auringon mukaan osaan arvioida kelloa ja hahmotan hyvin missä on etelä ym. ilmansuunnat. Painelen paljon vaiston varassa että tuoltapäinhän sitä tultiin. Olen yksinäni liikkunut monessa Euroopan kaupungissa enkä ole eksynyt ikinä - enkä harrasta seuramatkoja... Mutsini on aina aivan kauhuissaan, kun kerron että painelen vieraissa kaupungeissa pitkin ja poikin busseilla, Tallinnakin on tullut tutuksi muualtakin kuin keskustasta. Mutsi ottaa aina taksin, ja minua taas järkyttää se rahanmeno....

En osaa selittää sitä, mutta mulla on joku sisäinen kartta päässä ja vaikka olen ollut ennestään tuntemattomissa suurkaupungeissa, niin osaan suunnistaa mihin pitää mennä.

Olen painanut visuaalisen kartan päähäni ja rekisteröin esim. valokilpejä tai muita maamerkkejä.

Yksi esimerkki kun lähdimme porukalla Thaimaan Khao Lakista Phuketin Chalongin saunaan (aika ennen kepsukkaa). Matkaa sentään n. parisen tuntia.

Kuski oli vaimonsa kanssa ihan hukassa ja sanoin, että aja tuosta ja käänny (oikaise) tuonne sen kumipuumetsän ohi, siitä vasemmalle ja sitten oikealle ja sitten me ollaankin jo perillä.

Tyypit ihmettelivät, että miten ihmeessä voin tietää? En tiedäkään, se on vain jotenkin sisäsyntyistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on valikoiva suuntavaisto :D Jos olen metsässä sienestämässä/marjastamassa, keskityn niin paljon nenä maata kohti kulkemiseen, että varsinkin tasaisessa metsämaastoon minulla ei hetken päästä ole hajuakaan siitä mistä olen tullut. Vähänkään tutummassa metsässä, tai jos siellä on selkeitä pinnanmuotoja, havainnoin automaattisemmin ympäristöäni. En kuitenkaan koskaan metsään eksynyt ole, jonkinlainen käsitys aina on, mistä päin auto löytyy.

Kaupungeissa/rakennetuilla alueilla/tieverkolla minulle taas on aina selvää mistä olen tulossa ja minne olen menossa. On sama liikunko autolla, pyörällä, kävellen vai miten tai onko kyseessä suurkaupunki, pieni kaupunki, taajama vai mikä. Sitä, mihin se perustuu, ei osaa kyllä sanoa. Vieraassa paikassa toki vilkaisen karttaa tai mapsia ennen lähtöä, mutten sitä sen jälkeen tarvitse. En paina tietoisesti mieleeni mitään osoitteita, rakennuksia, maamerkkejä tai muita. Auton parkkeeratessani sentään yritän muistaa katsoa mille kadulle sen pysäköin ja lähimmän risteävän kadun. Vielä en ole omaani hukannut ja nykyäänhän tuossa auttaa sekin, että puhelimeni kyllä muistaa missä pysäköity auto on ja osaa sinne johdattaa.

Niin kuin joku mainitsi, niin tässä taitaa olla kyse jostain hahmotuskyvystä. Ja mitä tuolla aivoissa tapahtuu ihan automaattisesti, en koe mitenkään erityisesti panostavani ympäristön tarkkailuun. Ja jos AP ihmettelee miten joku osaa kulkea eksymättä, niin ainakin minä vastavuoroisesti itsekseni ihmettelen niitä ihmisiä, joiden kanssa liikun ja jotka eivät vaan millään osaa liikkua eksymättä. Kun se on itselle itsestäänselvyys. Minä osaan tämän, mutta olen sitten jossain toisessa asiassa aivan osaamaton.

Minusta taas tuo kuvailemasi ilmiö kuulostaa suorastaan yliluonnolliselta. En tajua, miten voi uudessa kaupungissa osata liikkua noin hyvin vain sillä perusteella, että on vilkaissut karttaa lähtiessään. Itse eksyn helposti aina ja kaikkialla, ja uusien reittien opetteluun menee aina aikaa. Olen lapsesta saakka ollut samanlainen. Metsässä olen pyrkinyt aikuisena harjoittelemaan suunnistamista maanpinnan muotojen ym perusteella, koska siellä voi oikeasti olla pulassa jos eksyy.

Eksyminen on myös mielentila. Oletko sinä eksyksissä, jos olet kävelyllä vieraassa kaupungissa ja et tiedä metrilleen sijaintiasi kartalla? Jollekin on ylivoimaista sietää yhtään epävarmuutta sijainnistaan ja he kokevat olevansa jatkuvasti eksyksissä. Toinen taas lähtee kävelemään ajatuksella, että kunhan pidän auringon suurinpiirtein vasemmalla puolella, niin parin kilometrin päästä Eiffel-torni varmaan pilkahtaa jostain välistä ja sitten voi tehdä justeerauksia suuntaan.

Ei tuo jälkimmäinen ole välttämättä yhtään sen paremmin kartalla jossain vaiheessa matkaa, mutta hän osaa nähdä kokonaisuuden eikä jumitu siihen, että koko ajan pitäisi tietää korttelin tarkkuudella missä on.  

Tavallaan mulle nolo juttu. Olin Tukholmassa tottunut liikkuvana sorttina sukkuloimaan paikasta toiseen bussilla, lähijunilla, maanalaisella ja ties millä, jopa liftaamalla. Helsinkiin tullessa sovimme äitini kanssa treffit. Lähdin Viikkarin terminaalista ja pääsin jotenkin Stokkan kellon alle. Siitä piti suunnistaa Hotelli Vaakunan. Parin minuutin matkassa meni puoli tuntia! Kiersin kortteleita ympäri ihan hoomoilasena. Olin aivan pihalla ja itkuakin taisin vääntää. Äiti kysyi, että mikä maksoi tulla niin kauan? En kehdannut sanoa, että eksyin. Tokaisin jotain, että bisneksiä tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerran ulkomailla pyysin opastusta kohteeseen, joka oli muutaman kilometrin päässä (en tiedä, miksi en käyttänyt Google mapsia) ja ymmärsin yhdellä kertomalla, mihin pitää mennä - vaikka ohje oli niin pitkä, että sen kertoja epäili, onko sitä järkevää edes kertoa.

Hän ei uskonut että tajusin kerralla, vaan halusi toistaa kertomansa. Sanoin että olen harrastanut suunnistusta, mutta se ei häntä vakuuttanut - hänestä ohje oli liian monimutkainen.

Minulle piirtyi mieleen kuva ohjeesta sitä mukaan kun sain tietoa, niin että muistin sen jatkuvasti kokonaisuutena. Jokainen maamerkki ja käänne oli vain... pieni tunne isossa kuvassa.

Kun opastusta toistettiin ja kuuntelin sitä kohteliaisuudesta, näin sieluni silmin, mitä jo muistin: linnun perspektiivistä (viistosti, tai vähän kaikkialta...) koko idean siitä, mihin pyrin.

Minulla on lievä hahmotushäiriö, jonka totesin vasta muutama kuukausi sitten ja voi olla, että minulla on aina ollut se. Häiriö vaikuttaa kykyyni arvioida etäisyyksiä. Mutta se ei vaikuta muistiini etäisyyksien suhteista, ainakaan niin että tajuaisin, miten.

Joku mainitsi musikaalisuuden, niin lisään tähän, että minä olen hyvä piirtämään. Ja muistan kai paljon enemmän, tai ainakin pidempään, kuin ihmiset yleensä.

Mäkin olen, ainakin ennen olin, ihan hyvä piirtämään, mutta en juuri koskaan liittänyt piirrustuksiini perspektiiviä, koska sen hahmottaminen oli mulle niin vaikeaa. Piirrokseni oli siis ilmassa roikkuvia ihmis- tai eläinhahmoja.

t. suuntavaisto- ongelmainen