Lue keskustelun säännöt.
Te, keillä on hyvä suuntavaisto, niin miten havannoit ympäristöäsi?
Tuli oltua reissulla viikonloppuna. Olen ollut siellä aikaisemminkin, mutten edelleen osaa liikkua siellä juuri mihinkään.
Ystäväni ymmärtää jo ensimmäisen kävelyn jälkeen, missä ollaan ja missä päin on mikäkin. Itse olen hyvin hämmästynyt, miten joku osaakin.
Noh, kun mietin itseäni, tuudittaudun liikaakin siihen, että toinen osaa ja itse kuljen melkein kuin kapteeni käskee (tiedän, se on ärsyttävää toisesta). Joten ympäristön havannointi maamerkkeineen jää huonoksi.
Te, keillä on omasta mielestänne hyvä suuntavaisto ja kun olette jossain uudemmassa paikassa, painatko koko ajan mieleesi kaikki tien nimet, maamerkit, patsaat, talot tms? Ja oikein pänttäät niitä päähäsi? Vai riittääkö, että kuljet vaan ilman pahempia pänttäilyjä ja muistat sen jälkeen tasan tarkkaan vaan reitit?
Kommentit (184)
Saman asian voisi kysyä niinkin, että miten tunnistat aukottomasti pösilön sen kotiovella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikeekulkusessa maastossa jossa ei pääse kulkeen suoraan, otan jonkun maamerkin. Muistan myös yksityiskohtia, esim jonkun sienen. Muuten suuntavaisto lähenee nollaa. 50 metriä sivuun tutusta paikasta voi tietää parin kolmen tunnin eksymistä.
Minulla on hyvä suuntavaisto, enkä havainnoi tietoisesti juurikaan mitään vaan kuljen nimenomaan vaiston varassa. Toimii metsässä, kaupungissa ja maastossa yleensäkin. Olen lapsesta saakka liikkunut tällaisissa paikoissa paljon, suurella reviirillä ja yksin - varmasti vaisto on siinä kehittynyt.
Epäilen, että valolla on suurehko merkitys minun kohdallani, sillä oma suuntavaistoni katoaa esim. maanalaisissa verkostoissa. Myöskään suurissa kauppakeskuksissa en helposti hahmota, miltä puolelta rakennusta tulen ulos.
Vierailija kirjoitti:
Sitä on vaikea selittää. Jotenkin kuljettu reitti on mielessä niin, että voi vaikka marjametsällä oikaista suorinta reittiä pois eikä palata sitä samaa, mitä meni. Tavallaan on piirtänyt tiedostamattaan koko ajan reittiä,pitänyt mielessä lähtöpaikan ja verrannut kulkua siihen. Maamerkkejä katsovat ja panevat mieleensä vain ne, joilla ei suuntavaistoa ole.
Suuntavaistoakin voi oppia. Olen tavannut ihmisiä, jotka joutuivat pienenä kulkemaan paljon metsissä jonkun itseään osaavamman mukana. Siinä sitä oppi, kun aikuinen vaati lasta kulkemaan edellä.
Se on vähän niin kuin musikaalisuus. Miten sinä selittäisit täydellisen nuottikorvan epämusikaaliselle? Miten sinä voisit selittää jollekin sen, että osaat soittaa jonkun kappaleen, kun olet kuullut sen kerran niin kuin jotkut muusikot? Onko tosiaan kyse vain muistamisesta, jos muuten ei ole erikoisen hyvä muisti?
Jotain tällaista se on! Itselläni on ihan onneton suuntavaisto, mutta miehellä taas todella hyvä. Hän on todella turvallista matkaseuraa sen takia. Hänellä on kyllä muutenkin hyvä muisti ja paljon loogista ajattelukykyä, mutta toisaalta ajattelu on myös joustavaa. Toisaalta niin on itsellänikin, mutta suuntavaistoni ei ole hyvä...
Mies on kertonut, että lapsena hänen suurta huviaan oli tutkia karttoja. Samoin maantieto oli hänen lempiaineitaan koulussa. Tiedä sitten, onko niillä merkitystä, mutta esim. metrokartat jäävät hänelle mieleen todella hyvin. Olen myös huomannut, että hän on hyvä arvioimaan etäisyyksiä. Minä taas en. Eron huomaa ihan vaikka autolla ajaessa, jolloin minä jään liikaakin odottamaan vaikka kääntyessä vastaan tulevia autoja, kun taas mies kääntyy minun silmiini pieniinkin rakoihin ja ehtii ilman ongelmaa. Sama juttu rampille ajaessa ja isolle tielle liityttäessä.
63 Veljeni taas on päinvastainen tapaus. Yöllä pikkuteilläkin hän saattaa katsoa karttaa tunnin välein ja silloinkin katsoo, että ollaanko tässä vai tossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hahmotan tilan kokonaisuutena. Eli ymmärrän sen kohteiden suhteellisuuksia ja siten suuntia.
(Siinä vähän taikakin katoaa kyllä...)
Kerran ulkomailla pyysin opastusta kohteeseen, joka oli muutaman kilometrin päässä (en tiedä, miksi en käyttänyt Google mapsia) ja ymmärsin yhdellä kertomalla, mihin pitää mennä - vaikka ohje oli niin pitkä, että sen kertoja epäili, onko sitä järkevää edes kertoa.
Hän ei uskonut että tajusin kerralla, vaan halusi toistaa kertomansa. Sanoin että olen harrastanut suunnistusta, mutta se ei häntä vakuuttanut - hänestä ohje oli liian monimutkainen.
Minulle piirtyi mieleen kuva ohjeesta sitä mukaan kun sain tietoa, niin että muistin sen jatkuvasti kokonaisuutena. Jokainen maamerkki ja käänne oli vain... pieni tunne isossa kuvassa.
Kun opastusta toistettiin ja kuuntelin sitä kohteliaisuudesta, näin sieluni silmin, mitä jo muistin: linnun perspektiivistä (viistosti, tai vähän kaikkialta...) koko idean siitä, mihin pyrin.
Minulla on lievä hahmotushäiriö, jonka totesin vasta muutama kuukausi sitten ja voi olla, että minulla on aina ollut se. Häiriö vaikuttaa kykyyni arvioida etäisyyksiä. Mutta se ei vaikuta muistiini etäisyyksien suhteista, ainakaan niin että tajuaisin, miten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerran opettelin suurkaupunkia kartasta ennen matkaani siihen kaupunkiin. Lentokoneessa vieressäni istunut henkilö, joka oli kaupungista kotoisin ja antoi minulle kyydin (uskalsin mennä, koska hän todisti olevan öljyporausfirman tj) kysyi, olenko kaupungissa tosiaan ensimmäistä kertaa. Hänestä oli erikoista, että tiesin maaston korkeuserotkin.
Minulla on linnunaivot.
Niiden avulla suunnistaminen on helppoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, joilla on hyvä suuntavaisto, onko teillä aina joku käsitys ilmansuunnista ts. missä päin pohjoinen jne. ?
Minua ainakaan ei kiinnosta missä päin on pohjoinen tai etelä vaan missä päin on se kohde jonne olen menossa :D
No ei kukaan luonnostaan vaistoa ilmansuuntia, koska ne ovat ihmisen keksintöä. Tietysti eri asia jos osaa lukea auringon asennosta ja muusta.
Kun totesin hahmotushäiriöni, ajattelin että on hurjaa jos ajoluvan voi saada häiriöstä huolimatta; onko mahdollista, että häiriö olisi siinä ja siinä vaaraton? Ajoluvan haltija olisi tottunut häiriöön ja pitäisi sitä normaalina hahmotustapana, poikkeustilanteissa se kuitenkin saattaisi vaikuttaa ratkaisevasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on linnunaivot.
Niiden avulla suunnistaminen on helppoa.
Niin mullakin! Olen "kananaivo." Kanat on intuitiivisia. Ei tarvita liikaa järkeä sotkemaan hyvää mutua.
Vierailija kirjoitti:
Kerran ulkomailla pyysin opastusta kohteeseen, joka oli muutaman kilometrin päässä (en tiedä, miksi en käyttänyt Google mapsia) ja ymmärsin yhdellä kertomalla, mihin pitää mennä - vaikka ohje oli niin pitkä, että sen kertoja epäili, onko sitä järkevää edes kertoa.
Hän ei uskonut että tajusin kerralla, vaan halusi toistaa kertomansa. Sanoin että olen harrastanut suunnistusta, mutta se ei häntä vakuuttanut - hänestä ohje oli liian monimutkainen.
Minulle piirtyi mieleen kuva ohjeesta sitä mukaan kun sain tietoa, niin että muistin sen jatkuvasti kokonaisuutena. Jokainen maamerkki ja käänne oli vain... pieni tunne isossa kuvassa.
Kun opastusta toistettiin ja kuuntelin sitä kohteliaisuudesta, näin sieluni silmin, mitä jo muistin: linnun perspektiivistä (viistosti, tai vähän kaikkialta...) koko idean siitä, mihin pyrin.
Minulla on lievä hahmotushäiriö, jonka totesin vasta muutama kuukausi sitten ja voi olla, että minulla on aina ollut se. Häiriö vaikuttaa kykyyni arvioida etäisyyksiä. Mutta se ei vaikuta muistiini etäisyyksien suhteista, ainakaan niin että tajuaisin, miten.
Joku mainitsi musikaalisuuden, niin lisään tähän, että minä olen hyvä piirtämään. Ja muistan kai paljon enemmän, tai ainakin pidempään, kuin ihmiset yleensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikeekulkusessa maastossa jossa ei pääse kulkeen suoraan, otan jonkun maamerkin. Muistan myös yksityiskohtia, esim jonkun sienen. Muuten suuntavaisto lähenee nollaa. 50 metriä sivuun tutusta paikasta voi tietää parin kolmen tunnin eksymistä.
Heh, kerran suutuin miesystäväni äidille koska hän lähti väärään suuntaan ja ajattelin, että hän pilailee.
Olen hyvä suunnistamaan maamerkkien ja pientenkin luonnon yksityiskohtien avulla, mutta en rakennetussa ympäristössä, kaupungeissa.
Kaupunki on suunniteltu autoilijoita varten. Esim. kevyen liikenteen reitit kulkevat päätä sekoittavalla tavalla, kun on suurten väylien ylityksiä, alituksia ja kiertoteitä. Kun voisikin vain kävellä/pyöräillä risteysten keskeltä läpi!
Kävelin ennestään tuntemattomassa metsässä ensin kilometrin sen sisään, sitten tunnin ajan noin ympyrää ja palasin ja palasin samaa reittiä takaisin. Muistin kaatuneet puut, alitettavat oksat, kantojen sijainnit, puron varret jne. ja tiesin olevani 5 m tarkkuudella samalla reitillä sen paluu kilometrin.
Mulla on suht koht ok suuntavaisto, paitsi kun kaverit halus järjestää jäynän ja hakkeroivat google mapsin. Silloin tuli vähän kierrettyä ympyrää. Ehe ehe. Eiköhän noista tiedä moni muukin ja ne jotka ei tiedä tulee tietämään. Pitäiskö kirjoittaa blogi.
"Sait askeleet täyteen" eks yeah. Ens kerralla painettu kartta mukaan. Ei voi hakkeroida. Ja lentoliput kanssa paperisena. Ei voi hakkeroida.
Yhdistelmä hyvää valokuvamuistia, jatkuvaa ympäristön tarkkailua, tiedän yleensä vaistomaisesti auringosta ym. missä on pohjoinen, ja katson aina etukäteen kartalta mihin olen menossa ja "mitä matkalla on odotettavissa". Eli muistikuva siitä mitä kartalla oli, ja peilaan sitä siihen mitä näen. "Tuossa on nyt se kirkko jonka ohi pitikin mennä".
Olen myös harrastanut suunnistusta lapsesta asti. Eli en tiedä onko tämä opittu taito vai geeneissä, isälläni oli myös hyvä suuntavaisto mutta äidilläni surkea.
Vierailija kirjoitti:
Kun totesin hahmotushäiriöni, ajattelin että on hurjaa jos ajoluvan voi saada häiriöstä huolimatta; onko mahdollista, että häiriö olisi siinä ja siinä vaaraton? Ajoluvan haltija olisi tottunut häiriöön ja pitäisi sitä normaalina hahmotustapana, poikkeustilanteissa se kuitenkin saattaisi vaikuttaa ratkaisevasti.
Vauhtikin tuntui joskus pienemmältä, kuon se oikeasti oli... 😅
Jätän ruotsinkieliset viestit täysin huomiotta.