Te, keillä on hyvä suuntavaisto, niin miten havannoit ympäristöäsi?

Vierailija kirjoitti:

En oikeastaan osaa analysoida, mutta olen itsekkin hämmästynyt omasta suuntavaistostani ja vielä hämmästyneempiä ovat ne , jotka ovat kanssani olleet metsissä.

Tuota, että osaa tulla about samaa reittiä takaisin, kun on mennyt, en pidä kaksisena suorituksena omassa mitta puussa.

Mutta tällaista pidän "ihmeenä". Ei tutussa isommassa saaressa, joka on metsäinen lähdetään saalistamaan sieniä tai marjoja, hyöritään ja pyöritään edetään random polkuja pari kolme tuntia ja päätetään lähteä takaisin veneelle, niin minulla on selkeä päänsisäinen ajatus, missä suunnassa vene on ja voimme lähteä suoraan kävelemään sitä kohden ja säästää aikaa ja jalkoja, kun ei tarvitse kierrellä polkuja pitkin takaisin ja joka kerta ollaan tultu jämptisti maaliin, joskus tietysti joutuu kiertämään jos jyrkkiä korkeita kallioita osuu matkaan, kun ei ole kartaa.

Tulee mieleen voiko ihminen tuntea samoin kuin linnut magneetti virtoja tai vastaavaa ja jotenkin etäisyyksiäkin?

Linnut ovat vs ihmisiin nähden ihan käsittämättömiä suunnistajia, kun palaavat joka vuosi samalle pesälle toiselta puolen mailmaa esim. Kalasääksi...

Joo, minäkin olen katsellut monena vuonna Dyfi Osprey Projectia. Tulevat Afrikasta Walesin rannikolle. Ja toukokuussa kuoriutuneet nuoret sääkset lähtevät kesän lopussa kohti Afrikkaa ja osaavat talvehtimisseuduille automaattisesti. 

Olisiko niin, että tämä suuntavaisto on joku sisäsyntyinen ominaisuus? Kuten joku hyvin vertasi nuottikorvaan. Olen omalta kohdaltani aina sanonutkin, että mulla on kompassi päässä/pään sisällä. Tiedän vaan jostain syystä missä ollaan, mihin pitää mennä, missä on mikin ilmansuunta jne. 

Olin ala-asteella joka vuosi koulujen välisissä suunnistuskilpailuissa. Tykkään suunnistamisesta, tosin mulla on kyllä huono kunto, niin ei sen takia ihan kirkkaimmassa kärjessä olla. 

Itsellä hyvä kuvamuisti, kaverilla vahvana numerot. Kun oltiin kimpassa liikkeellä vieraassa suurkaupungissa, minä hoidin suunnistamisen ja kaveri aikataulut. Hyvin toimi.

Ei sitä osaa selittää. Purjehtijana tiedän aina katsomattakin missä on pohjoinen. Olen joskus miettinyt veneessä maatessani kun se pyörii ankkurin varassa että silloinkin aina tiedän ilmansuunnat. Käytännössä aina muistan reitit kerran kuljettuani eikä Suomessa juuri GPS:ää tarvitse. Nuoruuden suunnistusharrastus opetti lukemaan kartan kertavilkaisulla ja pystyn pyörittämään ikään kuin kolmiulotteista karttaa mielessäni. Ja onhan nykyisin hyviä maastokartta-appeja. Neukuilla muuten tuo Glonass ilmeisesti sammuu ensi vuonna eli sillä ei tee enää mitään. Beiduun en luottaisi pätkän vertaa.

Olisko niin että joillain on vaisto maan magneettikentästä herkempi kuin toisilla? Tai siis kun on ihmisistä kyse, toiset aistii magneettikentän ja toiset ei.

Uudessa paikassa tulee nykyään katsottua ensin googlen mapsia ja siitä hahmottamaan miten päin koko kaupunki on aurinkoon nähden. Ennen panin merkille auringon sijainnin ja maaston muodot. Esim. Lahdessa harjanteet näkyy hyvin. Sitten siitä fiilistelemään mitä ympärillä näkyy. Esim. opastekyltitkin näyttää suunnilleen missä mitäkin on. Vaik sairaalan punainen + merkki on hyvä indikaattori. Pohjoisessa tuntureilla pidän mielessä joet ja purot sekä maaston ja puuston. Luonnossa esim. muurahaiskeot on aina puun eteläisellä puolella. Jos tunturissa eksyy, niin hyvä tapa on mennä tunturin päälle ja tähyillä vähän ympäristö. Pikkupurojen suunta kertoo mihin suuntaan kannattaa mennä. Ne usein laskevat jokiin ja se tarkoittaa, että vastaan tulee todennäköisemmin asumuksia vastaan.

Maamerkit kuten kirkot patsaat, puistot ym. on hyviä. Hahmottamiskyky on yksilöllistä. Ei pidä huolestua jos kokee ettei osaa. Olet todennäköisesti taas hyvä jossain muussa kuin ystäväsi.

En tietoisesti paina mitään mieleen, mutta omaan eideettisen muistin josta on paljon hyötyä pienten yksityiskohtien mieleenjäämisessä. Minulla on erinomainen spatiaalinen hahmotuskyky, ja mikä tärkeintä: aistini ovat koko ajan avoinna pienimmillekin muutoksille ympäristössä.

Olen havainnut, että huonolla suuntavaistolla varustetut ihmiset ovat hiukan höpsöjä puusilmiä. He eivät huomaa pieniä yksityiskohtia ja ovat enemmän kiinnostuneita muista ihmisistä ja tunteistaan kuin ympäristöstään.

Aurinko nousee idästä laskee länteen

Metsässä marjastaessa voi laittaa vaikka niitä suunnistusnauhoja puihin lyhyin välimatkoin, niin löytää omia jälkiään pitkin takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Mä katselen koko ajan ympärilleni, niin väkisin ne maisemat jää mieleen. Sitten on se mystinen osuus eli suuntavaisto. Mä vaan tiedän, missä olen ja minne pitää mennä.

Mulla sama ja tuo suuntavaisto vaan on ollut mulla aina.

Lapsena kuljin paljon yksin metsässä (isovanhempien luona), enkä koskaan eksynyt. Tiesin kyllä, että metsää ympäröi eripuolilla (esim. tie, järvi, junarata jne), joten tämä olisi kyllä auttanut, jos olisin eksynyt metsän "sisälle".

Kaupungeissa jne. tietenkin helpompaa, mutta kadunnimiä en välttämättä muista (joskus jonkun), mutta maamerkkejä / ympäristö jää mieleen ihan itsestään, ja niiden mukaan pitkälti suunnistan.

Jos olin menossa johonkin uuteen paikkaan esim. lapsena / nuorena, niin usein katsoin etukäteen puhelinluettelon kartasta, että mitä reittiä pitää mennä ja painoin tästä mieleen kadunnimiä + -muotoja. Nykyään teen myös samoin eli tutkin reittejä etukäteen netin kartasta tms.. Jotenkin on kiva tutustu uuteen ympäristöön jo etukäteen. Välillä turvaudun puhelimen karttaan, mutta harvoin suunnistan gps:n varassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä katselen koko ajan ympärilleni, niin väkisin ne maisemat jää mieleen. Sitten on se mystinen osuus eli suuntavaisto. Mä vaan tiedän, missä olen ja minne pitää mennä.

Mulla sama ja tuo suuntavaisto vaan on ollut mulla aina.

Lapsena kuljin paljon yksin metsässä (isovanhempien luona), enkä koskaan eksynyt. Tiesin kyllä, että metsää ympäröi eripuolilla (esim. tie, järvi, junarata jne), joten tämä olisi kyllä auttanut, jos olisin eksynyt metsän "sisälle".

Kaupungeissa jne. tietenkin helpompaa, mutta kadunnimiä en välttämättä muista (joskus jonkun), mutta maamerkkejä / ympäristö jää mieleen ihan itsestään, ja niiden mukaan pitkälti suunnistan.

Jos olin menossa johonkin uuteen paikkaan esim. lapsena / nuorena, niin usein katsoin etukäteen puhelinluettelon kartasta, että mitä reittiä pitää mennä ja painoin tästä mieleen kadunnimiä + -muotoja. Nykyään teen myös samoin eli tutkin reittejä etukäteen netin kartasta tms.. Jotenkin on kiva tutustu uuteen ympäristöön jo etukäteen. Välillä turvaudun puhelimen karttaan, mutta harvoin suunnistan gps:n varassa.

Tähän vielä lisäyksenä, että yleensä tiedän aika hyvin ilmasuunnat ilman karttaakin (auringon asento) ja pk-seudulla tulee usein pohdittua liikkuessa, että minkä isojen teiden välisellä alueella on. Meren sijainnista saa myös hyvää apua.

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että tämä liittyy enemmän abstraktiin hahmmotuskykyyn ja kykyyn havainnoida ympäristöä laaja-alaisesti ja siten kirjaimellisesti suuntaa antavia yksityiskohtia huomaten.

Liittyy täysin spatiaaliseen hahmotuskykyyn, joka on muuten miehillä huomattavasti naisia kehittyneempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikeastaan osaa analysoida, mutta olen itsekkin hämmästynyt omasta suuntavaistostani ja vielä hämmästyneempiä ovat ne , jotka ovat kanssani olleet metsissä.

Tuota, että osaa tulla about samaa reittiä takaisin, kun on mennyt, en pidä kaksisena suorituksena omassa mitta puussa.

Mutta tällaista pidän "ihmeenä". Ei tutussa isommassa saaressa, joka on metsäinen lähdetään saalistamaan sieniä tai marjoja, hyöritään ja pyöritään edetään random polkuja pari kolme tuntia ja päätetään lähteä takaisin veneelle, niin minulla on selkeä päänsisäinen ajatus, missä suunnassa vene on ja voimme lähteä suoraan kävelemään sitä kohden ja säästää aikaa ja jalkoja, kun ei tarvitse kierrellä polkuja pitkin takaisin ja joka kerta ollaan tultu jämptisti maaliin, joskus tietysti joutuu kiertämään jos jyrkkiä korkeita kallioita osuu matkaan, kun ei ole kartaa.

Tulee mieleen voiko ihminen tuntea samoin kuin linnut magneetti virtoja tai vastaavaa ja jotenkin etäisyyksiäkin?

Linnut ovat vs ihmisiin nähden ihan käsittämättömiä suunnistajia, kun palaavat joka vuosi samalle pesälle toiselta puolen mailmaa esim. Kalasääksi...

Joo, minäkin olen katsellut monena vuonna Dyfi Osprey Projectia. Tulevat Afrikasta Walesin rannikolle. Ja toukokuussa kuoriutuneet nuoret sääkset lähtevät kesän lopussa kohti Afrikkaa ja osaavat talvehtimisseuduille automaattisesti. 

Olisiko niin, että tämä suuntavaisto on joku sisäsyntyinen ominaisuus? Kuten joku hyvin vertasi nuottikorvaan. Olen omalta kohdaltani aina sanonutkin, että mulla on kompassi päässä/pään sisällä. Tiedän vaan jostain syystä missä ollaan, mihin pitää mennä, missä on mikin ilmansuunta jne. 

Olin ala-asteella joka vuosi koulujen välisissä suunnistuskilpailuissa. Tykkään suunnistamisesta, tosin mulla on kyllä huono kunto, niin ei sen takia ihan kirkkaimmassa kärjessä olla. 

Onhan se sisäsyntyistä sillä spatiaalinen älykkyys on useissa testeissä älykkyyden yksi muoto. Saan noista testeistä spatiaalisen älykkyyden tasoksi >180 tai täydet. Ei tosiaan paljon tarvitse miettiä mihin menen tai missä olen ollut niin sisällä kuin ulkona. Ennen vieraaseen paikkaan menoa vain vilkaista pakan kartalta ja paikanpäällä tiedän mihin mennä sen suuremmin miettimättä.

 

Mä en tiedä juuri koskaan missä ilmansuunnat on, paitsi tutuissa paikoissa. Jos vieraassa paikassa odotan vaikka junaa asemalla ei aavistustakaan kummasta suunnasta se on tulossa.

Olen miettinyt myös samaa että voiko ihmisellä olla edes heikko magneettiaisti?

Osaisiko joku ornitologi sanoa vaatiiko pienoinenkin magneettiaisti lyijyä tms kuten linnuilla nokassaan.

Itsekin olen lähes joka hetki tietoinen missä eri ilmansuunnat on. Se on vaan jotenkin tosi luontevaa ajatella työmatkalla että "tässä kävelen nyt luoteeseen" ja että kahvila on 700m itään.

Aurinkoa en ole koskaan seurannut. Partiota tai purjehdusta tms opettelua en ole tehnyt.

Vertaus nuottikorvaan on osuva,

mistä tuleekin mieleen että mistä johtuu absoluuttinen sävelkorva...

Ehkäpä suuntavaisto on joku samankaltainen toiminnallisuus aivoissa.

Tää kuulostaa ehkä tyhmältä, mut onko korkeanpaikankammo, siis putoamisen pelko, opittua suuntavaistoa?

Vierailija kirjoitti:

Tää kuulostaa ehkä tyhmältä, mut onko korkeanpaikankammo, siis putoamisen pelko, opittua suuntavaistoa?

Jos tuntuu, että jokin voima suorastaan imee alaspäin. Kyyhkyilläkin suuntavaisto kuulemma perustuu kodin "imuun" (video tässä ketjussa). Ero on ainakin siinä, että toiselle se "vetovoima" on karmea, toiselle kaiketi mieluisa!

Vierailija kirjoitti:

Minulla on valikoiva suuntavaisto :D Jos olen metsässä sienestämässä/marjastamassa, keskityn niin paljon nenä maata kohti kulkemiseen, että varsinkin tasaisessa metsämaastoon minulla ei hetken päästä ole hajuakaan siitä mistä olen tullut. Vähänkään tutummassa metsässä, tai jos siellä on selkeitä pinnanmuotoja, havainnoin automaattisemmin ympäristöäni. En kuitenkaan koskaan metsään eksynyt ole, jonkinlainen käsitys aina on, mistä päin auto löytyy.

Kaupungeissa/rakennetuilla alueilla/tieverkolla minulle taas on aina selvää mistä olen tulossa ja minne olen menossa. On sama liikunko autolla, pyörällä, kävellen vai miten tai onko kyseessä suurkaupunki, pieni kaupunki, taajama vai mikä. Sitä, mihin se perustuu, ei osaa kyllä sanoa. Vieraassa paikassa toki vilkaisen karttaa tai mapsia ennen lähtöä, mutten sitä sen jälkeen tarvitse. En paina tietoisesti mieleeni mitään osoitteita, rakennuksia, maamerkkejä tai muita. Auton parkkeeratessani sentään yritän muistaa katsoa mille kadulle sen pysäköin ja lähimmän risteävän kadun. Vielä en ole omaani hukannut ja nykyäänhän tuossa auttaa sekin, että puhelimeni kyllä muistaa missä pysäköity auto on ja osaa sinne johdattaa.

Niin kuin joku mainitsi, niin tässä taitaa olla kyse jostain hahmotuskyvystä. Ja mitä tuolla aivoissa tapahtuu ihan automaattisesti, en koe mitenkään erityisesti panostavani ympäristön tarkkailuun. Ja jos AP ihmettelee miten joku osaa kulkea eksymättä, niin ainakin minä vastavuoroisesti itsekseni ihmettelen niitä ihmisiä, joiden kanssa liikun ja jotka eivät vaan millään osaa liikkua eksymättä. Kun se on itselle itsestäänselvyys. Minä osaan tämän, mutta olen sitten jossain toisessa asiassa aivan osaamaton.

Mulla on samalla tavalla. Hyvänä esimerkkinä, kun parkkeerasin autoni vieraaseen isoon kauppakeskukseen monikerroksisen parkkihalliin. Ja koska olin puhelimessa, unohdin täysin katsoa minne olin auton laittanut. Vasta kauppakeskuksesta poistuttuani tajusin katsoa mistä ovesta tulin ulos. Silti osasin kävellä lähes suoraan autolle ja suoraan oikeaan kerrokseen hissillä ihan vain fiiliksellä kuinka pitkä matka hississä oli ja mistä suunnasta olin tullut.

En osaa siis selittää. Ja kuten muutkin ovat todenneet, ei perustu maamerkkien mieleen painamiseen vaan reitistä vaan jää alitajuinen käsitys suunnista ja etäisyyksistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että tämä liittyy enemmän abstraktiin hahmmotuskykyyn ja kykyyn havainnoida ympäristöä laaja-alaisesti ja siten kirjaimellisesti suuntaa antavia yksityiskohtia huomaten.

Liittyy täysin spatiaaliseen hahmotuskykyyn, joka on muuten miehillä huomattavasti naisia kehittyneempi.

Keskimäärin näin. Mutta yksilöiden välillä tietenkin eroja. Mulla huomattavasti parempi kuin miehelläni, vaikka hänelläkään ei huono. Ja samoin meidän tyttärellämme, tehtiin muuta syytä varten tutkimuksia oppimiskyvystä alakoulussa ja psykologin mukaan oli noin 1% kärjessä ikäluokassaan.

Mites minä? En löydä edes autoa parkkipaikalta. Sanoin että seuraava auto on oltava erikoisen värinen. Eksyn lähes aina.

En pänttää teiden nimiä mieleen, enkä mitenkään yritä sen kummemmin painaa ympäristöä mieleeni. Se jää sinne hyvin muistiin automaattisesti. Uudessa paikassa lähinnä saatan joskus ajatella, että onko joku paikka missä ilmansuunnassa ja sen mukaan sitten luovin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikeastaan osaa analysoida, mutta olen itsekkin hämmästynyt omasta suuntavaistostani ja vielä hämmästyneempiä ovat ne , jotka ovat kanssani olleet metsissä.

Tuota, että osaa tulla about samaa reittiä takaisin, kun on mennyt, en pidä kaksisena suorituksena omassa mitta puussa.

Mutta tällaista pidän "ihmeenä". Ei tutussa isommassa saaressa, joka on metsäinen lähdetään saalistamaan sieniä tai marjoja, hyöritään ja pyöritään edetään random polkuja pari kolme tuntia ja päätetään lähteä takaisin veneelle, niin minulla on selkeä päänsisäinen ajatus, missä suunnassa vene on ja voimme lähteä suoraan kävelemään sitä kohden ja säästää aikaa ja jalkoja, kun ei tarvitse kierrellä polkuja pitkin takaisin ja joka kerta ollaan tultu jämptisti maaliin, joskus tietysti joutuu kiertämään jos jyrkkiä korkeita kallioita osuu matkaan, kun ei ole kartaa.

Tulee mieleen voiko ihminen tuntea samoin kuin linnut magneetti virtoja tai vastaavaa ja jotenkin etäisyyksiäkin?

Linnut ovat vs ihmisiin nähden ihan käsittämättömiä suunnistajia, kun palaavat joka vuosi samalle pesälle toiselta puolen mailmaa esim. Kalasääksi...

Joo, minäkin olen katsellut monena vuonna Dyfi Osprey Projectia. Tulevat Afrikasta Walesin rannikolle. Ja toukokuussa kuoriutuneet nuoret sääkset lähtevät kesän lopussa kohti Afrikkaa ja osaavat talvehtimisseuduille automaattisesti. 

Olisiko niin, että tämä suuntavaisto on joku sisäsyntyinen ominaisuus? Kuten joku hyvin vertasi nuottikorvaan. Olen omalta kohdaltani aina sanonutkin, että mulla on kompassi päässä/pään sisällä. Tiedän vaan jostain syystä missä ollaan, mihin pitää mennä, missä on mikin ilmansuunta jne. 

Olin ala-asteella joka vuosi koulujen välisissä suunnistuskilpailuissa. Tykkään suunnistamisesta, tosin mulla on kyllä huono kunto, niin ei sen takia ihan kirkkaimmassa kärjessä olla. 

 

Linnuilla on joku magneetintaju mitä ihmisillä ei ole. Ihmisillä vaikuttaa esim kokemus. Jos on ollut paljon luonnossa, hahmottaa auringon valon ja suunnan luonnostaan.

Google tai muuta karttaa voi katsoa jo ennalta.