Lapsen raivokohtaukset. Miten jaksaa niitä itse?

Vierailija kirjoitti:

Ei oo lasten kasvatus yhden ihmisen hommaa, kuten olet huomannutkin.

Vaikka olisi kuinka voimaantunut mamma.

Olisihan se hienoa, jos tässä olisi mukana ja apuna myös se toinen vanhempi, mutta en voi sille mitään, että ei ole. Se ei ollut minun päätös.

Voimaantunut en ole. Uupunut jos jotain.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Aika moni kommentoija muuten tässä ketjussa kommentoi sitä, että mitä minun pitäisi tehdä lapsen suhteen noissa tilanteissa. Luen kyllä kaikki vinkit ja olen kiitollinen niistä.

Mutta aloitus koski siis omaa jaksamista noissa tilanteissa. Miten pysyä itse viilipyttynä, kun laosen raivari on kestänyt jo minussa roikkuen ja huutaen puoli tuntia, mikään rauhoittelu ei tepsi enkä pääse edes minuutiksi eri huoneeseen yksin rauhoittumaan? Miten rauhoittua itse, kun huomaa että hermot meinaa mennä?

Eli haen neuvoja omaan jaksamiseen ja rauhallisena pysymiseen, en niinkään siihen, että mitä yrittää lapsen suhteen.

Ap

Soita lastensuojeluun ja kerro, että sinulla on vaikeuksia oman jaksamisen ja rauhallisena pysymisen kanssa. He tulevat sitten seuraamaan vuorovaikutustasi lapsen kanssa. Tässä tilanteessa lasusta voi olla oikeasti apua, koska itse olet noin ymmälläsi tilanteiden suhteen. Me kun emme voi niitä tilanteita täältä nähdä, etkä niitä täysin avaakaan. 

Onpa ikävä ongelma.

Ensimmäiseksi tulee mieleen, että keskusteletteko lapsen kanssa näistä raivareista? Siis silloin, kun tilanne on rauhoittunut. Mikä harmitti? Mikä voisi auttaa seuraavalla kerralla? Neuvo lasta puhaltamaan kiukkua pois kuin ilmapalloa. Heti kun huomaat, että kohta räjähtää, ota kontakti lapseen ja yritä pysäyttää pahin kiukku. Sanoita ihan, mitä tapahtuu:"Nyt sinulle tulee kiukku. Äiti on tässä lähellä. Tule syliin." Jos syli ei kelpaa, sano, että se on ok. Kerro, että autat. Jos olette keskustelleet kiukusta aiemmin, kerro siitä. "Muistatko, kun puhuttiin kiukusta. Puhalla kiukku pois." Älä hermostu itse, ole lapsen tasolla, ei tarvitse roikkua, kun istut vaikka lattialla.

Voit kertoa, tilanteen helpotuttua, että äitiäkin harmitti kiukku. Että kaikilla on kiukkua, mutta siitä selvitään. Ja sitten puhutte kiukun syistä. Vitsaillakin voi, heittää kiukun tosi kauas. Keksiä, miltä se kiukku näyttää. Toivoa, että se ei tulisi niin usein.

Jos on kiire johonkin, ennakoiminen voi auttaa. Vielä pieni hetki ja sitten mennään... Neljävuotias ymmärtää jo tosi paljon, kun hänen kanssaan puhutaan asioista. Aikuinen tekee päätökset, toki oikeudenmukaisesti, mutta jämptisti.

Tsemppiä!

Oletko varma, ettet omalla käytökselläsi provosoi ja ärsytä lasta edelleen? Puolen tunnin raivarit ilman mitään rauhoittumista nimittäin viittaavaat siihen. Samoin pakoilusi ja lapsen roikkuminen jalassasi yrittäessäsi lasta pakoon.

Jos näin ei varmasti ole, niin sitten lapsi lääkärin, neuvolan tai lasun pakeille pikimmiten.

Minkälaiset tukiverkot sulla muuten on?

Onko lapsi päiväkodissa (jos on niin miten, saahan riittävästi lepoa?). Meidän 4v on väsyneenä todella kiukkuinen ja sellaiset päivät pyhitetään rauhalliselle tekemiselle kotona.

Saisitko lasta jonnekin hoitoon? Tai kaverille kyläilemään?

Ja tulikin mieleen, että lainaa kirjastosta kivoja tarinoita joissa käsitellään tunteita. Fanni kirjat on meillä ainakin uponnut ja niihin välillä palataan kun lapsi itse esim raivoaa tai on nähnyt kaverin raivoavan.

Niitä raivareita ei oikein voi siinä kesken tunteidenpurkausten käsitellä vaan työ tehdään siellä arjessa. Aivan kuten nyt ap olet rauhallinen ja pystyt pysähtyä ja miettiä omaa selviytymistäsi.

Itse huomannut sen olevan kierre, jossa lapsi todentotta peilaa aikuista. Jos itse jaksaa sinnitellä romahtamatta lapsen edessä tai kuullen, jaksaa olla läsnä, tarkoittaen lapsen juttujen kuuntelua ja leikkien seurailua, niin viikossa parissa helpottaa. Toisinaan lapsen oikukas kausi on johtunut myös seuraavista syistä: hampaita puhkeaa, elämä on liian kiireistä ja aikataulutettua, unta on liian vähän per vrk, syönyt huonosti, on tulossa kipeäksi, on joku erikoinen ajanjakso kuten joulunaika..

Silloin on vain pakko ymmärtää ja jaksaa. Itsellä on toisinaan aivan mahdotonta saada käytyä vaikkapa vessassa rauhassa, kun jos oven laittaa lukkoon, sieltä tullaan roikkumaan ja parkumaan ovenkahvaa veivaten. Paras on kun jättää lukitsematta, lapsi käy kurkkaamassa ja itse sanoo vaan vaikka heipähei, eikä reagoi enempää. Muutenkin koittaa olla mahdollisimman viilipyttynä, niin lapsi ei saa uutta ponnetta riehumiselleen vanhemman raivosta ja sen pelkäämisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laittaisin tulpat korviin ja kävisin tyynen rauhallisesti sohvalle lukemaan kirjaa tai lehteä. Lapselle sanoisin, että äiti lukee tässä nyt niin kauan kuin sinä huudat, ja sitten kun olet rauhoittunut etkä enää huuda, niin voidaan jutella siitä, mikä harmitti. Lapsi saisi kiljua vieressä vaikka millaista raivohuutoa, mutta en ottaisi tulppia pois tai lopettaisi lukemista niin kauan, kuin huuto jatkuisi.

Lapsen huudattaminen on pahinta. Tuo on sitä 70-luvun välinpitämätöntä kasvatusta. Lasten annettiin huutaa tuntikausia hädisään. Ei vastata lapsen fyysisiin eikä emotionaalisiin tarpeisiin. Seurauksena tunnekylmiä narsisteja.

Uskomatonta, että joku käyttää kasvatusmetodina edelleen tällaista.

Miksiköhän minun viestini, jota lainasit, oli saanut alapeukkuja, kun taas heti seuraava viesti, jossa ehdotettiin tasan samaa asiaa (tulpat korviin jne.), oli puolestaan saanut pelkkiä yläpeukkuja? Tämä siis:

Ehkä ongelma onkin se, että olet uupunut. Silloin kaikki tuntuu todella raskaalta ja se oikein kertautuu.

Voisitko lähestyä tilannetta miettimällä miten itse selviydyt lapsen raivokohtauksesta sen sijaan, että pyrit hirveästi vaikuttamaan lapseen? Menet olohuoneen sohvalle missä tosiaan olet lapsen lähellä, laitat korvatulpat korviin ja mukavaa musiikkia soimaan. Olet koko ajan läsnä, mutta lapsen huomioit sitten vasta kun rauhoittuu. Pidät sylissä jos tulee syliin, mutta muuten annat olla.

Ihan alkuun iso hurraa, että jaksat noita yksin. Mulla niin keittää yli ja en osaa olla rakentava aikuinen joka kerta, vaikka meillä on tuo isäkin hoitamassa näitä tilanteita. Meillä on pian 6v tyttö, jonka raivareita on tässä taltutettu kohta neljä vuotta. Hänen en usko olevan mikään nepsy-tyyppinen, hänen pettymyksensieto on vaan tosi matala edelleen. Toisaalta hän taas on tosi empaattinen ja pidetty kaveri, nää pahimmat raivarit tulee vaan kotona.

Me ollaan pienempänä, n 3-4v ikäisenä jouduttu paljon ihan pitämään kiinni, koska hän yritti lyödä ja purra. Eli tiukasti syliin ja kädet ja jalat lukossa. Siinä istuttiin se melkein puoli tuntia aina, että rauhottui. Sitten aina rauhoittumisen jälkeen juteltiin tilanne läpi. Mutta mä koin noi tilanteet tärkeiksi keinoiksi harjoitella sitä rauhoittumista. Eli sanoin aina sen sata kertaa, että pääset pois kun olet rauhoittunut. Jossain vaiheessa tyttö alkoi siinä aina huutaa, että hän ei osaa rauhoittua. Siinä sitten pääsi sanoittamaan että hengitä jne. Nyt hän ei enää käyttäydy aggressiivisesti eikä tarvii pitää häntä kiinni. Edelleen tulee huutoraivareita melkein joka päivä, mutta ollaan kuitenkin edistytty. Mutta mä sanoisin, ettö vaikka syli ei häntä rauhoita, niin pidä sylissä kuitenkin. Ja siinä kerrot uudelleen ja uudelleen, että pääsee pois kun rauhoittuu. Jossain vaiheessa hän alkaa tietoisesti harjoitella sitä rauhoittumista itse.

Meidät ohjattiin myös 4v-neuvolasta voimaperheet-nettivalmennukseen, joka oli hyvä. Mutta se ei ole joka kunnassa käytössä, joten jos sitä ei ole teille ehdotettu, niin teillä ei varmaan ole sitä ja sinne ei pääse muuta reitttiä

Itsellä auttoi vitamiini- ja rautalisä. Itselle. En edes tajunnut, mutta raskaus ja imettäminen oli kuluttanut varannot ihan loppuun. Raskausaikana ja ekan kk jälkeen synnytyksestä napsitut lisät ei enää muutaman vuoden päästä auttanut. Hektinen perhe-elämä alkoi parin-kolmen vuoden päästä uuvuttamaan, ja sitä joutui ihan ihmettelemään. Vaikka kuvitteli syövänsä säännöllisesti ja monipuolisesti, ei se auttanut kun välissä oli mm. E-pillerien aloittamisesta johtunut pitkäaikainen vuoto, joka johti anemiaan. Sitten kun itse on ollut liian uupunut, on lapsen kiukuttelut tuntuneet ylitsepääsemättömiltä. Muista siis pitää itsestäsi huolta!

Laita vastamelukuulokkeet korvillesi ja jätä muksu oven taakse huutamaan. Niin minä tekisin jo ihan lapsen mielenterveyden (ehkä jopa turvallisuuden) takia, sillä mulla ei pinna kestäisi tuollaista sekoilua yhtään.

Meilläkin oli noita superraivareita, jotka ei meinannut loppua sitten millään. Kaksivuotiaan huutoraivarikieriskelykohtaukset taisi kestää jopa tunnin joskus. Nyt ne ovat jääneet pois, kun lähentelee 3v.

Raivarit saattoi alkaa, jos edellisestä ruokailukerrasta oli ehtinyt vierähtää liian pitkä tovi. Lapsi oli silloin jo niin naatti, että ei edes enää jaksanut syödä ja huudosta ei tullut loppua. Sitten hoksasin, että tarvitsee keksiä joku outo äkillinen kumma juttu, joka saa lapsen huomion raivarin alta esiin. Joskus se oli saippuakuplien puhaltaminen sisällä, toisinaan musiikkia ja aloin tanssimaan oudosti ja iloisesti lapsen edessä. Joskus en vaan jaksanut keksiä mitään, ja olin itsekin raivon partaalla. Vanhempi kasvaa tässä lapsen mukana kaiken aikaa. Se kannattaa ottaa tutkimusmatkana, ja omaa jaksamista parantaa mm. vertaistuki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä tyttö saanut aina raivareita. Jos tulee perässä niin kuulostaa siltä, että kaipaa huomiota. Meillä auttoi joskus kun otti syliin tai halasi. Siinä lapsi sitten itki ja raivosi hetken. Nopeasti kuitenkin rauhoittui.

Nyt tyttö on jo 8 v. ja saa harvoin enää raivareita. Yleensä silloin menee huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni perässään.

Luinkin tekstin uudestaan.. Syli ei siis auta. Meilläkin usein ei auttanut mikään muu kun antaa raivota. Itselle tosi raskasta aikaa. Meillä kesti nuo raivarit about 4 vuotta..

Pakkohan lapsen on antaa raivota loppuun kun ei sitä mikään tunnu poistavan tai nopeuttavan rauhoittumista. Helpompaa itselle olisi jos hän raivoaisi vaikka jossain olohuoneen sohvalla ja itse voisin olla viereisessä huoneessa tai vaikka istua toisemma puolella huonetta, mutta kun ei, hän raivoaa aina metrin päässä minusta ja jos siirryn kulkee vaatteistani kiinni pitäen perässä.

Mistä sinä löysit jaksamisen itse kestää noita tilanteita?

Ap

Korvatulpat helposti saataville

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laittaisin tulpat korviin ja kävisin tyynen rauhallisesti sohvalle lukemaan kirjaa tai lehteä. Lapselle sanoisin, että äiti lukee tässä nyt niin kauan kuin sinä huudat, ja sitten kun olet rauhoittunut etkä enää huuda, niin voidaan jutella siitä, mikä harmitti. Lapsi saisi kiljua vieressä vaikka millaista raivohuutoa, mutta en ottaisi tulppia pois tai lopettaisi lukemista niin kauan, kuin huuto jatkuisi.

Lapsen huudattaminen on pahinta. Tuo on sitä 70-luvun välinpitämätöntä kasvatusta. Lasten annettiin huutaa tuntikausia hädisään. Ei vastata lapsen fyysisiin eikä emotionaalisiin tarpeisiin. Seurauksena tunnekylmiä narsisteja.

Uskomatonta, että joku käyttää kasvatusmetodina edelleen tällaista.

Miksiköhän minun viestini, jota lainasit, oli saanut alapeukkuja, kun taas heti seuraava viesti, jossa ehdotettiin tasan samaa asiaa (tulpat korviin jne.), oli puolestaan saanut pelkkiä yläpeukkuja? Tämä siis:

Ehkä ongelma onkin se, että olet uupunut. Silloin kaikki tuntuu todella raskaalta ja se oikein kertautuu.

Voisitko lähestyä tilannetta miettimällä miten itse selviydyt lapsen raivokohtauksesta sen sijaan, että pyrit hirveästi vaikuttamaan lapseen? Menet olohuoneen sohvalle missä tosiaan olet lapsen lähellä, laitat korvatulpat korviin ja mukavaa musiikkia soimaan. Olet koko ajan läsnä, mutta lapsen huomioit sitten vasta kun rauhoittuu. Pidät sylissä jos tulee syliin, mutta muuten annat olla.

Noiden kahden viestin sävy oli täysin erilainen, vaikka molemmissa ehdotettiin jotain kuulosuojaa. En jaksa niitä nyt lukea, muistan vain näin, kun luin. Ja kyllähän joku äidin peltorien ehkä mielenosoituksellinenkin (tahallinen tai tahaton) asettaminen korville takuuvarmasti pelkästään provosoi lasta kovempaan raivoon tai vaihtoehtoisesti luovuttaa hiljaiseen epätoivoon. Sellainen hiljeneminen ei voi olla tavoite, vaan rikkoo lasta psyykkisesti.

Muuten ihan ok tuo loppu, mutta en antaisi lapsen ainakaan nähdä mitään tulppien asettamista korviin saati peltoreiden. Sillä osoitetaan ja alleviivataan, että voin milloin tahansa hylätä sinut.

Vierailija kirjoitti:

Aika moni kommentoija muuten tässä ketjussa kommentoi sitä, että mitä minun pitäisi tehdä lapsen suhteen noissa tilanteissa. Luen kyllä kaikki vinkit ja olen kiitollinen niistä.

Mutta aloitus koski siis omaa jaksamista noissa tilanteissa. Miten pysyä itse viilipyttynä, kun laosen raivari on kestänyt jo minussa roikkuen ja huutaen puoli tuntia, mikään rauhoittelu ei tepsi enkä pääse edes minuutiksi eri huoneeseen yksin rauhoittumaan? Miten rauhoittua itse, kun huomaa että hermot meinaa mennä?

Eli haen neuvoja omaan jaksamiseen ja rauhallisena pysymiseen, en niinkään siihen, että mitä yrittää lapsen suhteen.

Ap

Hyvinkin tarkkaan olen lukenut kirjoituksiasi ap. Olet todella itse nyt siinä elämäntilanteessa ( sanon näin ,kun en luonnettasi tunne), et sinulla myös menee hermo ,kun et hallitse tilannetta. Oletko kenties perusluonteeltasi kärsimätön, katkera siitä ,mitä elämässäsi on tapahtunut. Lapsi voi kokea suurta turvattomuutta kanssasi. Onhan hän jo 4v ja ymmärtää kaikki mitä ympärillä tapahtuu. Mitä puhelet puhelimessa ex-kumppanisi kanssa, mitä puhut lapsesta. Surullista, kutta kaikki negatiivinen vaikuttaa lapseen. Tarvitset itsellesi terapiaa, aikuista ymmärtäjää. Ei ole lapsen syy, että kokee olonsa turvattomaksi. Se huuto on kenties hätähuutoa sinulle. Et ole kertonut mitään lapsen päiväkotipäivistä, ulkoleikeistä, onko leikkikavereita, isovanhempia tai ystäviä sinullla tukena. Mistä se kumpuaa se lapsen paha olo? Mikä on sinun ja lapsen isän temperamentti.omena ei kauas puusta putoa.

Vierailija kirjoitti:

Meilläkin oli noita superraivareita, jotka ei meinannut loppua sitten millään. Kaksivuotiaan huutoraivarikieriskelykohtaukset taisi kestää jopa tunnin joskus. Nyt ne ovat jääneet pois, kun lähentelee 3v.

Raivarit saattoi alkaa, jos edellisestä ruokailukerrasta oli ehtinyt vierähtää liian pitkä tovi. Lapsi oli silloin jo niin naatti, että ei edes enää jaksanut syödä ja huudosta ei tullut loppua. Sitten hoksasin, että tarvitsee keksiä joku outo äkillinen kumma juttu, joka saa lapsen huomion raivarin alta esiin. Joskus se oli saippuakuplien puhaltaminen sisällä, toisinaan musiikkia ja aloin tanssimaan oudosti ja iloisesti lapsen edessä. Joskus en vaan jaksanut keksiä mitään, ja olin itsekin raivon partaalla. Vanhempi kasvaa tässä lapsen mukana kaiken aikaa. Se kannattaa ottaa tutkimusmatkana, ja omaa jaksamista parantaa mm. vertaistuki.

Tässä on hyviä vinkkejä. Ja ihan perustarpeista lähtien. Osuvatko nuo raivarit usein siihen, että lapsella on nälkä, jano, kuuma, kylmä, mitä tahansa fyysistä epämukavuutta? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika moni kommentoija muuten tässä ketjussa kommentoi sitä, että mitä minun pitäisi tehdä lapsen suhteen noissa tilanteissa. Luen kyllä kaikki vinkit ja olen kiitollinen niistä.

Mutta aloitus koski siis omaa jaksamista noissa tilanteissa. Miten pysyä itse viilipyttynä, kun laosen raivari on kestänyt jo minussa roikkuen ja huutaen puoli tuntia, mikään rauhoittelu ei tepsi enkä pääse edes minuutiksi eri huoneeseen yksin rauhoittumaan? Miten rauhoittua itse, kun huomaa että hermot meinaa mennä?

Eli haen neuvoja omaan jaksamiseen ja rauhallisena pysymiseen, en niinkään siihen, että mitä yrittää lapsen suhteen.

Ap

Hyvinkin tarkkaan olen lukenut kirjoituksiasi ap. Olet todella itse nyt siinä elämäntilanteessa ( sanon näin ,kun en luonnettasi tunne), et sinulla myös menee hermo ,kun et hallitse tilannetta. Oletko kenties perusluonteeltasi kärsimätön, katkera siitä ,mitä elämässäsi on tapahtunut. Lapsi voi kokea suurta turvattomuutta kanssasi. Onhan hän jo 4v ja ymmärtää kaikki mitä ympärillä tapahtuu. Mitä puhelet puhelimessa ex-kumppanisi kanssa, mitä puhut lapsesta. Surullista, kutta kaikki negatiivinen vaikuttaa lapseen. Tarvitset itsellesi terapiaa, aikuista ymmärtäjää. Ei ole lapsen syy, että kokee olonsa turvattomaksi. Se huuto on kenties hätähuutoa sinulle. Et ole kertonut mitään lapsen päiväkotipäivistä, ulkoleikeistä, onko leikkikavereita, isovanhempia tai ystäviä sinullla tukena. Mistä se kumpuaa se lapsen paha olo? Mikä on sinun ja lapsen isän temperamentti.omena ei kauas puusta putoa.

Minua loukkaa nämä analyysit, että lapseni kokisi suurta turvattomuutta kanssani. Olen nimittäin aina panostanut paljon juuri sen turvallisen olon tarjoamiseen ja rakentamiseen. Ollut saatavilla, ollut läsnä, ollut niin johdonmukainen kuin inhimillisesti nyt vain pystyy. Kuunnellut lasta paljon ja vastannut kaikkeen mitä lapsi kysyy. Koen oikeasti tehneeni kaikkeni, jotta lapsella olisi hyvä turvallinen olo. Ja uskon tehneeni sen suhteen enemmän kuin moni muu. Toki joskus varmasti virheitä tehnyt minäkin, mutta ei lapsen perusturvallinen olo voi kaatua pysyvästi siihen, jos äiti kerran tai kaksi korottaa ääntään. Etenkin kun olen jälkikäteen käynyt ne tilanteet lapsen kanssa läpi. Ja syliini on voinut aina tulla ja jokaisen pipin olen puhaltanut, jokaisen itkun ottanut syliin. Ja kertonut miten rakas lapsi minulle on.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä tyttö saanut aina raivareita. Jos tulee perässä niin kuulostaa siltä, että kaipaa huomiota. Meillä auttoi joskus kun otti syliin tai halasi. Siinä lapsi sitten itki ja raivosi hetken. Nopeasti kuitenkin rauhoittui.

Nyt tyttö on jo 8 v. ja saa harvoin enää raivareita. Yleensä silloin menee huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni perässään.

Luinkin tekstin uudestaan.. Syli ei siis auta. Meilläkin usein ei auttanut mikään muu kun antaa raivota. Itselle tosi raskasta aikaa. Meillä kesti nuo raivarit about 4 vuotta..

Pakkohan lapsen on antaa raivota loppuun kun ei sitä mikään tunnu poistavan tai nopeuttavan rauhoittumista. Helpompaa itselle olisi jos hän raivoaisi vaikka jossain olohuoneen sohvalla ja itse voisin olla viereisessä huoneessa tai vaikka istua toisemma puolella huonetta, mutta kun ei, hän raivoaa aina metrin päässä minusta ja jos siirryn kulkee vaatteistani kiinni pitäen perässä.

Mistä sinä löysit jaksamisen itse kestää noita tilanteita?

Ap

Korvatulpat helposti saataville

Käyttääkö joku noita oikeasti lapsen huutamisen takia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meilläkin oli noita superraivareita, jotka ei meinannut loppua sitten millään. Kaksivuotiaan huutoraivarikieriskelykohtaukset taisi kestää jopa tunnin joskus. Nyt ne ovat jääneet pois, kun lähentelee 3v.

Raivarit saattoi alkaa, jos edellisestä ruokailukerrasta oli ehtinyt vierähtää liian pitkä tovi. Lapsi oli silloin jo niin naatti, että ei edes enää jaksanut syödä ja huudosta ei tullut loppua. Sitten hoksasin, että tarvitsee keksiä joku outo äkillinen kumma juttu, joka saa lapsen huomion raivarin alta esiin. Joskus se oli saippuakuplien puhaltaminen sisällä, toisinaan musiikkia ja aloin tanssimaan oudosti ja iloisesti lapsen edessä. Joskus en vaan jaksanut keksiä mitään, ja olin itsekin raivon partaalla. Vanhempi kasvaa tässä lapsen mukana kaiken aikaa. Se kannattaa ottaa tutkimusmatkana, ja omaa jaksamista parantaa mm. vertaistuki.

Tässä on hyviä vinkkejä. Ja ihan perustarpeista lähtien. Osuvatko nuo raivarit usein siihen, että lapsella on nälkä, jano, kuuma, kylmä, mitä tahansa fyysistä epämukavuutta? 

Mutta eihän näitä voi estää täysin. Joskus on nälkä, joskus liian lämmin. Vaikka ruoka-ajat olisi säännölliset.

Meil on kaksi ja molemmat erilaisia. Lapset vaan ovat hyvin eri. Kuopukseen tehoaa jäähylle laittaminen. Hän on ns. normiuhmaaja. Ihan tavallinen laps.

Sun lapsesi kuulostaa vähän meidän esikoiselta. Jolla on äärimmäisen hankala luonne. Kaikin puolin. Niin kuin minulla itsellänikin. Ollaan ihan samanlaisia. Luulen myös, että joku diagnoosi meillä kummallakin on. Olen veikannut itselleni adhd:ta. Huutoriidellään monesti väsyneinä ja stressaantuneina heti seiskalta aamuisin. Tai ennen.

Mut hänen kohdallaan siis uhma ei ikinä varsinaisesti edes alkanut. Eikä tosiaan loppunut. Hän on aina ollut sellainen. Raivokohtauksia sai jo vauvavuotena. Siis sellaisia, että huusi esim. niin että oksensi. Ja tikahduksiin. Taaperona raivosi niin että sammui. Ei noihin oikein voi mitään. Aina tulee uusi päivä. Pitää muistaa tuoda esille sitä, että rakastaa juuri sellaisena kuin hän on. Sen olen hänelle kertonut, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on.

Tämä on hyvin voimakas piirre lapsessa. Ja heijastuu muuallekin, siis luonteessa. Neuroottisuus ja ehdottomuus. Äärimmäisen luja vastustaminen, myös pienissä asioissa. Luja luu. Vaativa itseään kohtaan. Jyrää helposti. Äärimmäisen luotettava, ei tasan hiisku eikä lavertele. Varautunut. Hän on siis laumansuojelija, jos koiriin vertaa.

Ja on muistettava, että se ei ole koko hän. Ihminen on mielenkiintoinen ja monitahoinen.

Niin joo ja nämä taipumuksethan näkyy myös vain kotona. Ei muualla. Tsemppaa koko päivän kunnes sitten kotona räjähtää. Ne on kyllä vähän vähentyneet ajan myötä. Mutta tilanne myös aaltoilee. Paljon tsemppiä!!