9v ei hyväksy uutta kumppania

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni on kolme lasta ja tulen kaikkien kanssa toimeen. Älä usko näihin uusperhe ei toimi -hölinöihin. Töitä se kyllä vaatii. Ensinnäkin kysyisin lapselta suoraan miksei pidä miehestä. Tuo voi olla lapsen tapa esim. oireilla eroa, vaikkei osaa sanoittaa asiaa. Lapsen kanssa pitäisi käsitellä näitä tunteita ihan suoraan. Siis niin, että lapsi saa vaikka ihan itkeä ääneen, että ei tykkää miehestä jne. ja tulee ymmärretyksi. Ei tarkoita sitä, että lapsi päättäisi teidän suhteesta vaan lapsella tulee olla sellainen tunne, että hän saa sanoa ikäviäkin totuuksia perheestänne ilman että suututte/petytte tai toisaalta panikoidutte, että lapsi menee rikki uudesta perheenjäsenestä. Empaattisesti kuuntelee lapsen pettymystä ja jos miehesikin pystyy olemaan siinä mukana ja näyttää ettei suutu lapselle, niin vielä parempi.

Toiseksi miehesi täytyisi ihan itse nähdä vaivaa suhteen muodostumiseen, se ei tapahdu automaattisesti. Aina välillä tulee vaiheita, jolloin itsestäni tuntuu, ettei joku lapsista pidä minusta tai jännittää seuraani. Vaikka helposti tulee sellainen ensireaktio, että tekisi mieli alkaa välttelemään lasta, niin olen kuitenkin huomannut, että jos siinä tilanteessa onnistun antamaan lapselle extrahuomiota niin tilanne helpottaa usein aika nopeasti.

Näin.

Onpa ollut kova KIIRE AaPeellä eron jälkeen uusioperhettä perustamaan. Huh, ihan puistattaa! Ei tullut mieleen olla hetki yksikseen lasten kanssa ja miettiä asioita? Mutta nyt jo AV-palstalla valittamassa. Uusperheet harvoin toimivat, M.O.T

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni tapaa isäänsä epäsäännöllisesti ja isän käytöksen takia muutimme ylipäänsä pois ja otin eron, ollaan eletty monta vuotta entisen miehen vallan alla, hän oli aggressiivinen ja rikkoi paikkoja suuttuessaan, uhkasi tappaa ja kuritti lasta pelottavilla tavoilla. Nykyinen kumppani on lapsilleni (2 kpl) ystävällinen ja turvallinen, ei huuda tai uhkaile tai satuta. Silti nuorempi lapsistani ei suostu miestä hyväksymään. Ollaan asuttu yhdessä jo vuosi eikä tässä ole mitään merkkejä paremmasta suunnasta, lapsi kärsii kun joutuu luimistelemaan, ja mä oon ensimmäistä kertaa parisuhteessa jossa on hyvä ja turvallista olla. Tuntuisi hirveältä joutua päättämään lasten ja miehen väliltä, ja toisaalta lapsille olen hyvän lapsuuden velkaa, en kestäisi kuulla vuosien päästä että lapsi joutui kumppanini takia olemaan ahdistunut ja tästä seuraisi varmasti monenlaisia ongelmia muutenkin. Miten parantaa näiden kahden suhdetta, kun lapseni stressaa miehen seuraa, pelkää ja osoittaa sen olemalla tyly ja vetäytynyt?

Ap

En ole lukenut kaikkia viestejä, voi tulla toistoa. Olen ollut tuo lapsi 9 vuotiaana, ja valitettavasti et voi tehdä mitään parantaaksesi lapsen oloa, kuin muuttaa erilleen miehestä. On kaiken erosurun ja hylkäämisen tunteiden keskellä aivan kestämättömän kaksinaamaista aikuisilta sanoa lapselle, että "sinä menet tietenkin kaiken edelle", kun tosiasiassa näin ei ole lainkaan. Lapsi on ilmaissut mielipiteensä ja tunteensa, ja sinä olet tehnyt päätöksen olla kuuntelematta sitä. Tästä jää ikuiset traumat voin kertoa, mutta toisaalta lapsesta saattaa tulla kova, vahva ja pärjäävä kun oppii pienestä pitäen että siihen rakkaimpaankaan eli äitiin ei voi tosipaikan tullen luottaa, vaan omat tarpeet menevät edelle.

Opetti paljon ihmisten itsekeskeisyydestä ja vaikka heille ero tuli myöhemmin, luottamuksen tunne äitiin ei koskaan palautunut ennalleen. Eikä miehessä ollut vikaa, mukava ja kiltti. Mutta ventovieras tunkeilija minulle kodissani, minkä pitäisi olla sitä omaa aluetta läheisten kanssa.

Etkö siis aikuisenakaan ymmärtänyt tai hyväksy äitisi toimintaa?

Naapurinrouva ei voi mennä töihin, kun kouluikäinen 10v. lapsi ei hyväksy sitä että äiti ei ole kotona odottamassa. Poika sai hirveän itkupotkuraivarin aiheesta ja koki hylkäystraumoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tytär oireili tosi voimakkaasti uuteen seurustelusuhteeseen. Hän oli tottunut olemaan mun kanssa kaksin jo vuosia. Häiriökäyttäytyminen oli mm. miehen läpsimistä, raapimista ja kiukuttelua, sekä aina väliin tuloa, ettemme saaneet olla vierekkäin. Jouduin turvautumaan perheneuvolan apuun. Siellä hän sanoi, että tuntui kuin mies olisi vienyt häneltä äidin.

Tästä on niin kauan, etten enää muista mitä neuvoja saimme, mutta vuosien saatossa tilanne rauhoittui. Psykologi sanoi silloin, että tilanne on verrattavissa siihen, että puoliso toisi uuden kumppanin talouteen ja antaisi tälle hellyyttä ja huomiota.

Siis psykologi sanoi, että lapsesi suhtautuu sinuun kuten puolisot toisiinsa?

Pitikö hän tilannetta toivottavana tai terveenä?

Ei, vaan että tilanne on verrattavissa siihen, miltä puolisosta tuntuisi, jos toinen osapuoli toisi uuden kumppanin perheeseen. Tosin meillä oli kyse seurustelusuhteesta, ei yhteen muuttamisesta.

En nyt ihan ymmärrä. Eihän äiti ole lapsen ikioma siinä ydinperheessäkään. Hän on kaikkein eniten isin oma. Vanhemmat keskenään voi sopia, ettei muita kumppaneita ole, muttei vanhemmatkaan voi olla mustasukkaisia toisistansa muille perheenjäsenille. Vanhemmat kumppaneineen ovat lapsen perheenjäseniä, ei mitään monogaamisessa suhteessa lapsen kanssa eläviä "puolisoita".

Joskus tapaa tuttavia esim kaupassa, joilla lapsi mukana joka ei yhtään sietäisi sitä, että äiti puhuu hetkeäkään kenenkään muun kanssa. Hmm.

Tapauksia on erilaisia, eikä kaikki tietenkään mene saman kaavan mukaan. Meidän tapauksessamme minä äitinä olin lapsen ikioma, koska isi oli mukana passiivisena perheenjäsenenä vain vajaan kaksi vuotta. Sen jälkeen näyttäytyi lapselle muutaman kerran vuodessa. Lapsi tottui olemaan vain minun kanssani ja minä vain hänen kanssaan, koska meidän sosiaaliset verkostomme olivat satojen kilometrien päässä. Näin elimme 10 vuotta "rauhassa", kunnes miesystävän tulo sekoitti kuviot. Väliimme ei olisi niinsanotusti mahtunut ketään..

Vierailija kirjoitti:

Lapseni tapaa isäänsä epäsäännöllisesti ja isän käytöksen takia muutimme ylipäänsä pois ja otin eron, ollaan eletty monta vuotta entisen miehen vallan alla, hän oli aggressiivinen ja rikkoi paikkoja suuttuessaan, uhkasi tappaa ja kuritti lasta pelottavilla tavoilla. Nykyinen kumppani on lapsilleni (2 kpl) ystävällinen ja turvallinen, ei huuda tai uhkaile tai satuta. Silti nuorempi lapsistani ei suostu miestä hyväksymään. Ollaan asuttu yhdessä jo vuosi eikä tässä ole mitään merkkejä paremmasta suunnasta, lapsi kärsii kun joutuu luimistelemaan, ja mä oon ensimmäistä kertaa parisuhteessa jossa on hyvä ja turvallista olla. Tuntuisi hirveältä joutua päättämään lasten ja miehen väliltä, ja toisaalta lapsille olen hyvän lapsuuden velkaa, en kestäisi kuulla vuosien päästä että lapsi joutui kumppanini takia olemaan ahdistunut ja tästä seuraisi varmasti monenlaisia ongelmia muutenkin. Miten parantaa näiden kahden suhdetta, kun lapseni stressaa miehen seuraa, pelkää ja osoittaa sen olemalla tyly ja vetäytynyt?

Ap

AP! Mitäs otit uuden ukon, kun entisestä pääsit eroon. Kyllä sinä muutaman vuoden olisit voinut viettää ihan vain lastesi kanssa, kun heillä LUULISI olevan ERITTÄIN vaikea ja luultavasti traumaattinen ISÄSUHDE jo OMAAN VÄKIVALTAISEEN ISÄÄNSÄ.

En halua edes yrittää ymmärtää sinua, typerästi teit.

Tai olet provo, en haluaisi uskoa, että noin ajattelemattomia ihmisiä on oikeasti olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Selitä lapselle, että hän on sinulle kaikista rakkain mutta aikuisten välinen rakkaus on erilaista kuin äidin ja lapsen välinen.

Kysy, miltä lapsesta tuntuisi, jos äiti kohtelisi lapsen lähimpiä ystäviä samalla tapaa kun lapsi kohtelee äidin miestä.

Mielestäni lapsi ei saa päättää aikuisten rakkauselämästä.

Tottakai lapsi on mustasukkainen ja pelkää uuden isän vievän äidin häneltä.

Yleensä avioerolapsia paapotaan enemmän kuin pariskunnan kasvattamia lapsia. Hän on ehkä niin tottunut olemaan äidin elämän keskipiste, ettei hevin siedä kilpailijoita. Tästä "mamin kultapoika" kuviosta voi seurata myöhemmin aikuisuudessa ongelmia.

Älä kasvata "pikku-oidipusta", joka vielä kolmekymppisenäkin hallitsee elämääsi.

Poikasi on niin nuori, että hän vasta opettelee tunteitaan. Voit auttaa häntä sanomalla että se tunne mitä nyt tunnet on mustasukkaisuutta. Tunnistamalla tunteen, sitä on helpompi käsitellä päässään.

Et kasvata lasta vaan tulevaisuuden aikuista, joka on loppupeleissä itse vastuussa omista tunteistaan ja käytöksestään.

Tämä on vihonviimeinen neuvo. Lapsi asetetaan asemaan, jossa hänellä pitäisi olla kyky ymmärtää ero intohimoisen rakkauden ja äidinrakkauden välillä, ja vieläpä se, että äiti/isä asettaa nämä rakkauden lajit ikään kuin samanarvoisiksi keskenään, vaatien lapsen hyväksymään sen. Lapsella on oikeus tuntea olevansa vanhemmille etusijalla ja numero 1, etenkin kriisitilanteissa, mitä ero lapselle on. Ei todella pelkoa, että epävarmaa lasta voisi tilanteessa liikaa hemmotella.

"Et kasvata lasta vaan tulevaisuuden aikuista"! Siinä vasta kommentti. Kyllä, kasvatat todellakin lasta jolla on lapsen mieli ja lapsen ajatusmaailma. Ajatus lapsen mielen karaisemisesta aikuisen maailmaan "koska totuus iskee silmille kuitenkin" on toivottavasti mennyttä maailmaa!

Ja vielä, että verrataan "lapsen hyvää ystävää" ihmiseen, joka yhtäkkiä muuttaa kotiisi, omii vanhempasi huomion ja saa sinut tuntemaan hylätyksi omassa kodissa. Vinkki sinulle: älä hanki lapsia tai ala psykologiksi. Surkempia neuvoja ikinä.

Hankkiudu eroon tuosta narsistilapsesta! Tee se heti ja anna uudelle rakkaudelle mahdollisuus!

Tän takia ei ikinä puolisoa jolla pieniä lapsia. Niin monet tarinat kuullut kun ei vaan toimi.

AP ON PROVO. Turha keskustelu.

Tämä on ihan kauheaa luettavaa tämän keskustelun kikkelinhimoisten yh-äitien ja niitä kannustavien iloluontoisten - myös lapsettomien - naisten vapaa seksi.

Kuinka alas suomalainen nainen voi vajota, kun noin moni tuo hoitonsa lapsensa nähtäville tämän kotiin ja harrastaa estotonta seksiä lapsensa kuullen tai jopa nähden, ja niin moni sielunsisar näyttää pitävän tuollaista menoa ihan yksinhuoltajan perusihmisoikeutena: "On sillä äidilläkin oikeus yksityiselämään..." jne, ja kuitenkin, kun se yh-äiti tuo sen polkijansa ja aarteensa äidin ja lapsen yhteiseen kotiin, ja lapsi joutuu sitä vastenmielistä menoa näkemään ja kuulemaan, se mitä suurimmassa määrin EI OLE äidin yksityistä elämää: katsokaas kun yksityinen noin määritelmällisesti tarkoittaa sitä, että asia jää tekijän tai tekijöitten salaisuudeksi ilman että kukaan muu näkee tai kuulee sitä tai tietää siitä.

Hyh hyh!

Nuo lemmenkipeät yksinhuoltajat voisivat hoitaa sen "yksityiselämänsä" pelkästään niiden miesten luona, tai jos sinnekään ei voi mennä (miksi muuten ei, onko kaikilla noilla panomiehilläkin kodeissaan lapsia?), niin sitten vaikka hotelleissa, risteilylaivoissa ja yksityisautoissa.

Nuo lapset häpeävät äitejään.

Öööh,

CANCELOI ero?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni tapaa isäänsä epäsäännöllisesti ja isän käytöksen takia muutimme ylipäänsä pois ja otin eron, ollaan eletty monta vuotta entisen miehen vallan alla, hän oli aggressiivinen ja rikkoi paikkoja suuttuessaan, uhkasi tappaa ja kuritti lasta pelottavilla tavoilla. Nykyinen kumppani on lapsilleni (2 kpl) ystävällinen ja turvallinen, ei huuda tai uhkaile tai satuta. Silti nuorempi lapsistani ei suostu miestä hyväksymään. Ollaan asuttu yhdessä jo vuosi eikä tässä ole mitään merkkejä paremmasta suunnasta, lapsi kärsii kun joutuu luimistelemaan, ja mä oon ensimmäistä kertaa parisuhteessa jossa on hyvä ja turvallista olla. Tuntuisi hirveältä joutua päättämään lasten ja miehen väliltä, ja toisaalta lapsille olen hyvän lapsuuden velkaa, en kestäisi kuulla vuosien päästä että lapsi joutui kumppanini takia olemaan ahdistunut ja tästä seuraisi varmasti monenlaisia ongelmia muutenkin. Miten parantaa näiden kahden suhdetta, kun lapseni stressaa miehen seuraa, pelkää ja osoittaa sen olemalla tyly ja vetäytynyt?

Ap

En ole lukenut kaikkia viestejä, voi tulla toistoa. Olen ollut tuo lapsi 9 vuotiaana, ja valitettavasti et voi tehdä mitään parantaaksesi lapsen oloa, kuin muuttaa erilleen miehestä. On kaiken erosurun ja hylkäämisen tunteiden keskellä aivan kestämättömän kaksinaamaista aikuisilta sanoa lapselle, että "sinä menet tietenkin kaiken edelle", kun tosiasiassa näin ei ole lainkaan. Lapsi on ilmaissut mielipiteensä ja tunteensa, ja sinä olet tehnyt päätöksen olla kuuntelematta sitä. Tästä jää ikuiset traumat voin kertoa, mutta toisaalta lapsesta saattaa tulla kova, vahva ja pärjäävä kun oppii pienestä pitäen että siihen rakkaimpaankaan eli äitiin ei voi tosipaikan tullen luottaa, vaan omat tarpeet menevät edelle.

Opetti paljon ihmisten itsekeskeisyydestä ja vaikka heille ero tuli myöhemmin, luottamuksen tunne äitiin ei koskaan palautunut ennalleen. Eikä miehessä ollut vikaa, mukava ja kiltti. Mutta ventovieras tunkeilija minulle kodissani, minkä pitäisi olla sitä omaa aluetta läheisten kanssa.

Etkö siis aikuisenakaan ymmärtänyt tai hyväksy äitisi toimintaa?

Naapurinrouva ei voi mennä töihin, kun kouluikäinen 10v. lapsi ei hyväksy sitä että äiti ei ole kotona odottamassa. Poika sai hirveän itkupotkuraivarin aiheesta ja koki hylkäystraumoja.

Totta kai aikuisena ymmärsin äidin tunteita paremmin. Mutta pointti on siinä, että vahinko tapahtui silloin lapsena, ja liian moni asia muuttui silloin. Tavallaan se oli lapsuuden loppu, ja se tuli liian aikaisin. Ymmärsin alitajuisesti, että lopulta ihminen on aina yksin, ja ihmisten käytös usein kaukana puheesta.

Enkä kyllä edelleen ymmärrä prioriteetteja, että miksi aikuiset ihmiset eivät voi odottaa suhteissaan. Seurustella rauhassa, esitellä uusi kumppani lapsille vasta paljon myöhemmin (vuosien, ei kuukausien päästä), ja jatkaa erikseen asumista. Etenkin vuoroviikkoasumisessa joka toinen viikko jää kuitenkin aikaa seurustelulle. Onko joidenkin niin vaikea olla yksin/lastensa seurassa, että pakko änkeä ventovieraat saman katon alle? Sitä en kyllä näin aikuisenakaan ymmärrä. Myös ap puhuu, että "nyt joku pitää myös minusta huolta". Siis oikeasti. Sinä olet aikuinen ja pystyt huolehtimaan itsestäsi ja lapsesta. Ei ole aina helppoa, mutta pystyt. Jos opettelet myös nauttimaan omasta ja lapsesi seurasta yli kaiken muun, saavutat rauhan itsesi kanssa. Eikä se poissulje rakkauselämää tai seurustelua. Pidä vain lapsi erossa siitä, jos hän ei siinä halua olla osallisena.

Jätä se sika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on miesystävä ollut jo kuusi vuotta. En ikinä ole vaatinut lapsiani miesystäväni seuraan. Tervehtivät ja luikkivat huoneisiinsa. Lasten ei tarvitse pitää miesystävääni läheisenään.

Ihanaa, kun joutuu luikkimaan kotonaan. Kuulostaa onnelliselta perheeltä.

Yleensä tuo luikkijan rooli on nykyperheessä varattu miehelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni tapaa isäänsä epäsäännöllisesti ja isän käytöksen takia muutimme ylipäänsä pois ja otin eron, ollaan eletty monta vuotta entisen miehen vallan alla, hän oli aggressiivinen ja rikkoi paikkoja suuttuessaan, uhkasi tappaa ja kuritti lasta pelottavilla tavoilla. Nykyinen kumppani on lapsilleni (2 kpl) ystävällinen ja turvallinen, ei huuda tai uhkaile tai satuta. Silti nuorempi lapsistani ei suostu miestä hyväksymään. Ollaan asuttu yhdessä jo vuosi eikä tässä ole mitään merkkejä paremmasta suunnasta, lapsi kärsii kun joutuu luimistelemaan, ja mä oon ensimmäistä kertaa parisuhteessa jossa on hyvä ja turvallista olla. Tuntuisi hirveältä joutua päättämään lasten ja miehen väliltä, ja toisaalta lapsille olen hyvän lapsuuden velkaa, en kestäisi kuulla vuosien päästä että lapsi joutui kumppanini takia olemaan ahdistunut ja tästä seuraisi varmasti monenlaisia ongelmia muutenkin. Miten parantaa näiden kahden suhdetta, kun lapseni stressaa miehen seuraa, pelkää ja osoittaa sen olemalla tyly ja vetäytynyt?

Ap

En ole lukenut kaikkia viestejä, voi tulla toistoa. Olen ollut tuo lapsi 9 vuotiaana, ja valitettavasti et voi tehdä mitään parantaaksesi lapsen oloa, kuin muuttaa erilleen miehestä. On kaiken erosurun ja hylkäämisen tunteiden keskellä aivan kestämättömän kaksinaamaista aikuisilta sanoa lapselle, että "sinä menet tietenkin kaiken edelle", kun tosiasiassa näin ei ole lainkaan. Lapsi on ilmaissut mielipiteensä ja tunteensa, ja sinä olet tehnyt päätöksen olla kuuntelematta sitä. Tästä jää ikuiset traumat voin kertoa, mutta toisaalta lapsesta saattaa tulla kova, vahva ja pärjäävä kun oppii pienestä pitäen että siihen rakkaimpaankaan eli äitiin ei voi tosipaikan tullen luottaa, vaan omat tarpeet menevät edelle.

Opetti paljon ihmisten itsekeskeisyydestä ja vaikka heille ero tuli myöhemmin, luottamuksen tunne äitiin ei koskaan palautunut ennalleen. Eikä miehessä ollut vikaa, mukava ja kiltti. Mutta ventovieras tunkeilija minulle kodissani, minkä pitäisi olla sitä omaa aluetta läheisten kanssa.

Ventovieras tunkeilija?

Entä jos vanhempasi olisivat päätyneet jonkun orvon raukan sijaisperheeksi? Tai isotädin omaishoitajaksi? Tai jompikumpi vanhemmistasi olisi menehtynyt?

Kummallista psyykkistä joustamattomuutta jos kerran mies oli mukava ja kiltti, sinä et vain halunnut kotiisi uutta perheenjäsentä ja piste?

Mun perheessä oli vaihto-opiskelijoita. Jotenkin siitäkin selvittiin.

Täällä ei selvästikään eroteta lapsesta välittämistä ja sitä, että annetaan lapsen sanella ihan kaikki aikuisen elämässä. Se ei ole välittämistä. Eikö tuo ole ihan helvetin epäreilu ja myös aikuiselle katkeruutta lasta kohtaan aiheuttava tilanne, että eronnut aikuinen ei saisi enää koskaan seurustella kenenkään kanssa vain koska lapsi sanoo niin? Tuossahan opetetaan lapselle, että hänellä on täysi valta vanhempiensa elämään ja perheeseen muodostuu aivan vääristynyt valtasuhde. Jotenkin tuntuisi, että kaikkia pomottavia pikkupiruja, joita kukaan ei jaksa, syntyisi juuri noin. Tämä oli yksinkertaistettua tietenkin eikä aina varmasti käy noin, mutta noin periaatteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No voi kuinka harmi. Meillä on kaksi lasta ja he kyllä ihan tykkäävät uudesta miesystävästäni.

Alkuun esittelin miehen heille "äidin kaverina", ensimmäinen tapaaminen miehen ja lasten kanssa oli kodin ulkopuolella retkellä, josta jäi lapsille mukava muisto. Eli tyyliin "mennään käymään retkellä, sinne tulee myös yksi äidin kaveri". Sen jälkeenkin tapaamisissa mies osoitti huomiota myös lapsille. Vähitellen kun mies vietti meillä enemmän aikaa, alettiin yhdessä puhua, että jos mies muuttaisi asumaan meidän kanssa. 

Varmaan tilanne voisi olla toisenlainen, jos mies vain (lapsen näkökulmasta) ilmestyy kotiin sohvalle äidin viereen. Mutta jos yrittäisitte korjata tilannetta niin, että keksisitte jotain sellaista yhteistä tekemistä, jossa mies voisi osoittaa positiivista huomiota lapselle? 

Näin toimittiin meilläkin. Käytiin ensin päiväreissu, sitten vähän pidempi, sitä ennen jo laitettiin ruokaa porukassa tai käytiin ulkona syömässä tai leffassa ennen kuin mies oli luonani yhtään yötä.

Yhä pidän huolen siitä, että meillä on lapsen kanssa myös ihan kahdenkeskisiä tekemisiä, vaikka yhdessä on eletty jo vuosien ajan. Näin toimisin varmasti myös jos eläisimme yhä isänsä kanssa yhdessä, eli varaisin aikaa myös äidin ja pojan tehdä joskus jotain kahden.

Vasta kysyin pojalta, että junaillaanko hiihtolomalla kaksin isovanhempien tykö ja Helsinkiin hotellilomalle vai kysynkö miestä mukaan. Sanoi, että kivempi jos mennään kolmestaan. Tuntuu sopeutuneen siis ihan ok :)

Tämäkin kommentti tuntui kolmessa henkilössä herättävän piinaavan huolen poikani hyvinvoinnista, joten jatkan: Pojan isä on aivan hyvä isä, mutta hänellä on nyt jonkin aikaa ollut hieman prioriteetit hukassa. Mun kumppanini on se, joka poikaa auttaa koulunkäynnissä, mopo-ongelmissa, rahallisesti. Meidän kanssa poika harrastaa liikuntaa ja matkustaa. Mieheni ei käyttää alkoholia varsin vähän, kuten minäkin, joten iltaisin puuhaamme jotain pojan kanssa yhdessä, jos ei ole kavereillaan. Miehestäni on siis tullut pojalle todella tärkeä ja toisinpäin. Olen aidosti sitä mieltä, että poikani eduksi on monella tapaa ollut se, että mies on meidän elämässämme. Hän on raitis, opiskeluun ja liikuntaan kannustava esikuva ja tukenani toisena aikuisena auttamassa asioissa, joita minä en osaa.

Lukekaa tää:

https://www.vauva.fi/keskustelu/4778077/uusioperhe-ja-lapsen-ja-miehen-…

Olisi tärkeää muistaa se, että AP:n lapsi pelkää kaikkia miehiä traumatisoivan isäsuhteen vuoksi. Ei silloin voi alkaa puhua pikkutyrannista ja omimishalusta! Lapsi pelkää kotonaan! Tilanne on ihan eri kuin ns.normitilanteessa, jossa lapsi vain kiukuttelee.

Ammattiapu ja lapsen tunteiden ymmärtäminen ja hänen tukemisensa on hyvin tärkeää. Ei pientä voi jättää yksin selviytymään traumasta ja vielä pakottaa joustamaan uudessa tilanteessa lisäksi. Yhteenmuutto on myös ihan oikeasti tapahtunut yllättävän nopeasti ja äidin tarpeiden kautta. Tämä ei tarkoita, ettei äiti saa huolehtia tarpeistaan koskaan tulevaisuudesss, mutta kyllä juuri nyt pitää lapsen mielenterveys laittaa etusijalle. Huom. Ei kiukuttelu, vaan mielenterveys ja trauman hoitaminen.

Vierailija kirjoitti:

Täällä ei selvästikään eroteta lapsesta välittämistä ja sitä, että annetaan lapsen sanella ihan kaikki aikuisen elämässä. Se ei ole välittämistä. Eikö tuo ole ihan helvetin epäreilu ja myös aikuiselle katkeruutta lasta kohtaan aiheuttava tilanne, että eronnut aikuinen ei saisi enää koskaan seurustella kenenkään kanssa vain koska lapsi sanoo niin? Tuossahan opetetaan lapselle, että hänellä on täysi valta vanhempiensa elämään ja perheeseen muodostuu aivan vääristynyt valtasuhde. Jotenkin tuntuisi, että kaikkia pomottavia pikkupiruja, joita kukaan ei jaksa, syntyisi juuri noin. Tämä oli yksinkertaistettua tietenkin eikä aina varmasti käy noin, mutta noin periaatteessa.

Yksinkertaistettua toki, kuten itsekin toteat, mutta tuossa näkyy hyvin se, minkä näen olevan yksi nykypäivän nuorten pahoinvoinnin suurimmista syistä. Lapset nähdään vanhempien vihollisina ja ajatellaan, että vanhemmuudessa on kysymys ennen kaikkea vallasta. Vallasta, jota kavala lapsi on hetkenä minä hyvänsä valmis kahmimaan vanhemmaltaan.

Tosiasiassa lasten ja vanhempien pitäisi muodostaa tiimi. Entisaikaan, kun lapset tekivät töitä rinta rinnan vanhempiensa kanssa, oli monessa suhteessa karumpaa ja kurjempaa, mutta ainakin lapsella oli jokin tarkoitus ja tehtävä vanhempansa rinnalla. Nykyään lapsella ei ole mitään virkaa, korkeintaan toimia neuroottisen vanhemman pelkojen kohteena: ei kai se pomota mua?