Huonoissa suhteissa pitkään olleet: mitä hälytysmerkkejä et huomioinut jo alkuvaiheissa?

1. Aito anteeksipyyntö puuttuu kokonaan tai on tyyliä "no mä pyysin jo anteeks, mitä sä vielä valitat?"

2. Ihminen on samaan aikaan mukava tuntemattomille, mutta ei sinulle.

3. Suhteettoman suuret kiukunpurkaukset, myöhemmin raivarit.

4. Liian varhain liian suuria tunteita, maaninen tuijotus ja rakkauden hokeminen muutaman viikon jälkeen.

5. Sinun oma, kiusallisen piinaava tunteesi, ettei kaikki ole oikein, jokin mättää. Gut feeling - älä jätä sitä huomiotta.

Miten pyykit laitetaan... Millä tavalla lapsen nenä pitää niistää ... kritiikki siitä, kuinka en puolisona osaa järjestellä mitään suunnitelmia reissujen, kaupankäynnin, ruuanlaiton tms. suhteen. Kuitenkin jos kyselen asiasta, niin vaimolla on aina jo suunnitelma valmiina tai "ei sinun tarvitse puuttua". Millä tavalla sitten osallistun? Suunnittelemalla asiat kaksi viikkoa etukäteen mitä ostamme seuraavan kuun alun kauppareissuilla?

Talon ulkopuoliset työt hoidan oma-aloitteisesti, ja hyvä niin. Välillä saan satunnaisesti kommentteja että jonkin asian voisi tehdä nopeammin, toteutuksen suhteen kuitenkin ulkotyöt ovat minulle aivoja lepuuttavaa touhuilua.

Jos haluaisimme käydä reissussa, ehdotan asiaa. Ei kuulemma ole nyt sopiva hetki kun on sovittuna sitä ja tätä. Mutta jos vaimoni ehdottaa reissua, olen jo auttamattomasti liian myöhässä että voisin osallistua pakkaamiseen, aikatauluttamiseen tai oikeastaan mihinkään muuhun kuin pakata omat vaatteet ja hygieniatarvikkeet mukaan.

Koetan ajatella, että kyseessä olisi raskauden jälkeinen ahdistuskausi ja vaimollani on vain päiviä, jolloin kodin seinät käyvät päälle. Mutta voihan olla, että tässä ollaan tiellä joka pitkittyy. Olen yrittänyt ehdottaa töihin paluuta, opiskelua tms. ja kysellyt mitä puoliso haluaisi alkaa tekemään jahka lapsi menee päiväkotiin. Aika näyttää, väheneekö tai lakkaako kotona kontrolloimisen tarve silloin.

Aloitekyvyttömyys. Oma-aloitteisesti kykeni juuri ja juuri käymään töissä ja hoitamaan elämänsä välttämättömät perusedellytykset (ruokaa, jotakin ehkä puhdasta vaatetta, katto pään päälle ja bensaa autoon), mutta siihen se sitten jäikin: oikeastaan mihinkään muuhun ei omasta aloitteestaan ryhtynyt eikä myöskään pyydettäessä saanut aikaiseksi ilman jatkuvaa painostamista ja siitä seurannutta molemminpuolista ärsyyntymistä.

Alkuaikoina miehellä oli sen verran tarvetta tehdä vaikutus, että pyynnöstä tai ehdotuksesta hoiti ja teki asioita kyllä. Piirteen kanssa siis pärjäsi, vaikka passiivisuuden kyllä huomasi. Vuosien saatossa ja yhteisesti hoidettavien asioiden lisääntyessä kävi aivan mahdottomaksi, vaikka mies oli muuten hyvä kumppani. Todella raskasta jakaa elämänsä sellaisen ihmisen kanssa, jota on aivan joka asiassa (niin omissaan kun yhteisissä) potkittava eteenpäin (ja vielä kestettävä se siitä seuraava kiukuttelu) jos meinaa saada mitään koskaan aikaiseksi.

Muutokset jopa ilmiasussa, välillä ok, salskea ja ryhdikäs, välillä kuin turpeen alta noussut köyryselkäinen peikko joka ei peseytynyt, tukka pörrössä. Emme olleet pitkässä suhteessa, kun peikkovaiheet jatkuivat.

Nollasta sataan kiihtyminen. Sitten täys lapamato.

Vierailija kirjoitti:

Miten pyykit laitetaan... Millä tavalla lapsen nenä pitää niistää ... kritiikki siitä, kuinka en puolisona osaa järjestellä mitään suunnitelmia reissujen, kaupankäynnin, ruuanlaiton tms. suhteen. Kuitenkin jos kyselen asiasta, niin vaimolla on aina jo suunnitelma valmiina tai "ei sinun tarvitse puuttua". Millä tavalla sitten osallistun? Suunnittelemalla asiat kaksi viikkoa etukäteen mitä ostamme seuraavan kuun alun kauppareissuilla?

Talon ulkopuoliset työt hoidan oma-aloitteisesti, ja hyvä niin. Välillä saan satunnaisesti kommentteja että jonkin asian voisi tehdä nopeammin, toteutuksen suhteen kuitenkin ulkotyöt ovat minulle aivoja lepuuttavaa touhuilua.

Jos haluaisimme käydä reissussa, ehdotan asiaa. Ei kuulemma ole nyt sopiva hetki kun on sovittuna sitä ja tätä. Mutta jos vaimoni ehdottaa reissua, olen jo auttamattomasti liian myöhässä että voisin osallistua pakkaamiseen, aikatauluttamiseen tai oikeastaan mihinkään muuhun kuin pakata omat vaatteet ja hygieniatarvikkeet mukaan.

Koetan ajatella, että kyseessä olisi raskauden jälkeinen ahdistuskausi ja vaimollani on vain päiviä, jolloin kodin seinät käyvät päälle. Mutta voihan olla, että tässä ollaan tiellä joka pitkittyy. Olen yrittänyt ehdottaa töihin paluuta, opiskelua tms. ja kysellyt mitä puoliso haluaisi alkaa tekemään jahka lapsi menee päiväkotiin. Aika näyttää, väheneekö tai lakkaako kotona kontrolloimisen tarve silloin.

Koitan auttaa: saatat olla jäljillä tuosta, että naisellesi on tullut kodin asioista vähän turhan tarkkaa koska elämässä ei nyt ole muuta huolehdittavaa kuin lapsi ja koti.

Toisaalta, itse arvostaisin sellaista, että kaupassa pistäydyttäisi oma-aloitteisesti ohi kulkiessa nappaamassa mukaan puutelistaa, esim koiranraksut tai kahvi loppumassa olevien tilalle. Minä voin sitten ihan mielellään suunnitella ne torstain isot ostokset viikonlopun ja alkuviikon ruokalistan ympärille.

Tuosta matka-asiasta; yhteistä pakkaussessiotakin enemmän ilahtuisin jos mies kuullessaan reissukohteen alkaisi innostuneen oloisena ideoida mitä siellä voisi tehdä ja missä käydä esim syömässä. Muuten olen tyytyväinen kun auttaa kantamaan tavarat autoon ja purkamaan kotiin palatessa. on niin hajamielinen, että unohtaisi varmasti jotain jos pakkaaminen olisi hänen vastuullaan.

Vierailija kirjoitti:

Aloitekyvyttömyys. Oma-aloitteisesti kykeni juuri ja juuri käymään töissä ja hoitamaan elämänsä välttämättömät perusedellytykset (ruokaa, jotakin ehkä puhdasta vaatetta, katto pään päälle ja bensaa autoon), mutta siihen se sitten jäikin: oikeastaan mihinkään muuhun ei omasta aloitteestaan ryhtynyt eikä myöskään pyydettäessä saanut aikaiseksi ilman jatkuvaa painostamista ja siitä seurannutta molemminpuolista ärsyyntymistä.

Alkuaikoina miehellä oli sen verran tarvetta tehdä vaikutus, että pyynnöstä tai ehdotuksesta hoiti ja teki asioita kyllä. Piirteen kanssa siis pärjäsi, vaikka passiivisuuden kyllä huomasi. Vuosien saatossa ja yhteisesti hoidettavien asioiden lisääntyessä kävi aivan mahdottomaksi, vaikka mies oli muuten hyvä kumppani. Todella raskasta jakaa elämänsä sellaisen ihmisen kanssa, jota on aivan joka asiassa (niin omissaan kun yhteisissä) potkittava eteenpäin (ja vielä kestettävä se siitä seuraava kiukuttelu) jos meinaa saada mitään koskaan aikaiseksi.

Tässä jotenkin kuulostaa siltä, että olet itse ottanut asiaksesi muokata miehestäsi itsellesi mieluisan, mikä sekin on henkistä väkivaltaa. Miksi sinä "potkit miestäsi eteenpäin?" Kuvittelet ilmeisesti ttietäväsi mikä hänelle on parasta. Miksette alkuun jutelleet, mitä tavoitteita kummallakin on? Toiset tyytyvät aika yksinkertaiseen elämään ja toisilla on valtava hinku kehittää itseään ja kaikkea, päästä eteenpäin, saada lisää sitä ja tätä. Teillä on selvästikin ihna eri tavoitteet ja käsitykset hyvästä elämästä. Voi jeesus, mua surettaa kyllä.. aika inhottavaa olla se, jota koko ajan "potkitaan eteenpäin". Minä laittaisin moisen potkijan kiertoon ja jatkaisin omaa leppoisaa elämääni sen jälkeen rauhassa.

Lahjojen osto heti ensimmäisillä treffeillä, sitoi itseensä. Salaa jo alkuviikkoina tutki puhelinta. Alkoi rajoittamaan menemisiäni kyllä hän hoitaa, ei sinun tarvitse. Yli 10 vuotta liitossa, joista viimeiset 5 vankina kotona. N38

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloitekyvyttömyys. Oma-aloitteisesti kykeni juuri ja juuri käymään töissä ja hoitamaan elämänsä välttämättömät perusedellytykset (ruokaa, jotakin ehkä puhdasta vaatetta, katto pään päälle ja bensaa autoon), mutta siihen se sitten jäikin: oikeastaan mihinkään muuhun ei omasta aloitteestaan ryhtynyt eikä myöskään pyydettäessä saanut aikaiseksi ilman jatkuvaa painostamista ja siitä seurannutta molemminpuolista ärsyyntymistä.

Alkuaikoina miehellä oli sen verran tarvetta tehdä vaikutus, että pyynnöstä tai ehdotuksesta hoiti ja teki asioita kyllä. Piirteen kanssa siis pärjäsi, vaikka passiivisuuden kyllä huomasi. Vuosien saatossa ja yhteisesti hoidettavien asioiden lisääntyessä kävi aivan mahdottomaksi, vaikka mies oli muuten hyvä kumppani. Todella raskasta jakaa elämänsä sellaisen ihmisen kanssa, jota on aivan joka asiassa (niin omissaan kun yhteisissä) potkittava eteenpäin (ja vielä kestettävä se siitä seuraava kiukuttelu) jos meinaa saada mitään koskaan aikaiseksi.

Tässä jotenkin kuulostaa siltä, että olet itse ottanut asiaksesi muokata miehestäsi itsellesi mieluisan, mikä sekin on henkistä väkivaltaa. Miksi sinä "potkit miestäsi eteenpäin?" Kuvittelet ilmeisesti ttietäväsi mikä hänelle on parasta. Miksette alkuun jutelleet, mitä tavoitteita kummallakin on? Toiset tyytyvät aika yksinkertaiseen elämään ja toisilla on valtava hinku kehittää itseään ja kaikkea, päästä eteenpäin, saada lisää sitä ja tätä. Teillä on selvästikin ihna eri tavoitteet ja käsitykset hyvästä elämästä. Voi jeesus, mua surettaa kyllä.. aika inhottavaa olla se, jota koko ajan "potkitaan eteenpäin". Minä laittaisin moisen potkijan kiertoon ja jatkaisin omaa leppoisaa elämääni sen jälkeen rauhassa.

Olen eri mutta vastaan: kun se elämä ei onnistu vaan oleilemalla. Meillä esim talon remontit on sellaisia joissa ei tapahtuisi mitään ellen minä sanoisi, että nyt aletaan. Kuitenkin jos ylläpitorempat jää tekemättä, talon arvo laskee ja talo muuttuu lopulta asuinkäyttöön sopimattomaksi. Mies itse kyllä haluaa asua nimenomaan omakotitalossa, mutta kun se huolto jäisi tekemättä, ellen minä potkisi. 

Mieluummin olisin potkimatta ja mies tekisi oma-aloitteisesti oman osuutensa. Mutta jonkun pitää olla se aikuinen, tai ollaan ongelmissa. Sama on lasten kanssa, jos mies saa tehdä omalla tavallaan, on kohta lasu ovella kysymässä, miksi paukkupakkasessa lapsella on kumisaappaat ja kesätakki ja lapsi kipeänä. 

Onhan se tietenkin eri asia, jos puolisolla ei ole alkeellisintakaan tajua lapsen tarpeista.

Mutta kyllä minun mielestä ns. "normaali" mies saa pidettyä lapsen hengissä vaikka sitten sen päiväkotimatkan tai leikkipuistossa käynnin ajan, vaikka haalarit ja kengät eivät olisikaan sävy sävyyn.

Kaupassa käynnin oma-aloitteisuus karisi minulla äkkiä, kun kaikki mitä ostin ja toin työmatkalla kitoon li "turhaa". Miksi tätä ei voinut ostaa S-ketjun kaupasta niin olisi saanut bonukset??? Olisimme pärjänneet pari päivää tätä ilman että käydään viikko-ostosten yhteydessä???

Kerrasta oppinut kirjoitti:

1. Aito anteeksipyyntö puuttuu kokonaan tai on tyyliä "no mä pyysin jo anteeks, mitä sä vielä valitat?"

2. Ihminen on samaan aikaan mukava tuntemattomille, mutta ei sinulle.

3. Suhteettoman suuret kiukunpurkaukset, myöhemmin raivarit.

4. Liian varhain liian suuria tunteita, maaninen tuijotus ja rakkauden hokeminen muutaman viikon jälkeen.

5. Sinun oma, kiusallisen piinaava tunteesi, ettei kaikki ole oikein, jokin mättää. Gut feeling - älä jätä sitä huomiotta.

Minun parisuhteeni kohdalla lista näytti tältä:

1. Aito anteeksipyyntö puuttuu kokonaan. Tai edes se epäaito. Ei koskaan pyytänyt anteeksi, ei koskaan nähnyt omassa tekemisessään mitään väärää eikä koskaan tehnyt aloitetta sovintoon esimerkiksi riidan jälkeen.

2. Ihminen oli ihan mukava minulle kahden kesken, mutta saattoi olla hämmentävän tympeä, jopa aggressiivinen ja riidanhaluinen, tuntemattomille ihmisille kuten asiakaspalvelijoille, ravintolassa viereisessä pöydässä istuville, naapureille jne. Nautti provosoinnista.

3. Ärsyyntyminen yhtäkkiä milloin mistäkin asiasta. Koskaan et ihan tiennyt, minkälaisella tuulella puoliso sattuu olemaan ja mikä häntä tänään ärsyttää.

4. Ihminen sanoi suoraan, että hänen on todella vaikea näyttää tai sanoa tykkäävänsä jostakin ja osoittaa kenellekään oikein mitään positiivisia tunteita. 

5. Sama. Usko itseäsi, jos tuntuu epäilyttävältä ja omituiselta.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se tietenkin eri asia, jos puolisolla ei ole alkeellisintakaan tajua lapsen tarpeista.

Mutta kyllä minun mielestä ns. "normaali" mies saa pidettyä lapsen hengissä vaikka sitten sen päiväkotimatkan tai leikkipuistossa käynnin ajan, vaikka haalarit ja kengät eivät olisikaan sävy sävyyn.

Kaupassa käynnin oma-aloitteisuus karisi minulla äkkiä, kun kaikki mitä ostin ja toin työmatkalla kitoon li "turhaa". Miksi tätä ei voinut ostaa S-ketjun kaupasta niin olisi saanut bonukset??? Olisimme pärjänneet pari päivää tätä ilman että käydään viikko-ostosten yhteydessä???

No mut noista pitäisi nätisti kertoa toiselle, että ymmärrätkö että tuollainen nakertaa multa motin osallistua.

Itseä ärsytti kun mies osti aina sitä halvinta rainbowta vaikkei rahasta pitäisi olla varsinaisesti kiinni. Valitin joskus jostain veskipaperista niin hän huomautti mulle asiasta. Mietin, ja totesin itsekseni, että pääasia että käy kaupassa ja mun on parempi vaan opetella sietämään välillä ohutta vessapaperia.

Vanhemmissa pariskunnissa tuota juputusta kuulee paljon ihan julkisestikin. Just äskettäin joku rouva toimenti prismasa tauotta kuinka omenat pitää ottaa siihen vihreään pussiin, miksi sinä laitoit tähän kirkkaaseen jäkäjäkäjäkä. Mietin, että pariskunnalla on jäänyt keskustelut nuorena käymättä tai sitten mies on päättänyt sietää sitä syystä tai toisesta. oma valinta.

Kiinnitin toisella tapaamiskerralla huomiota siihen, kuinka mies provosoi aggressiivisesti ja suomeksi haastoi riitaa tuntemattoman ihmisen kanssa nakkikioskin jonossa. Muistan miettineeni aika pitkään sen jälkeen miehen käytöstä, se vaikutti tosi ikävältä ja herätti suuria epäilyksiä, mutta olin 23-vuotias, tosi ihastunut moniin muihin hänen piirteisiinsä, että vaiensin epäilykseni. 

20 vuotta myöhemmin ja eron partaalla voin sanoa, että tämä miehen piirre on ollut yksi vaikeimmista asioista koko suhteen ajan ja aiheuttanut todella paljon kurjia tilanteita, häpeää ja mielipahaa.

Opin ihan äskettäin, että käytökselle on olemassa ihan oma psykologinen terminsäkin ainakin englannissa eli high-conflict people, vähän kuin persoonallisuushäiriö, vaikka ei ihan sellaiseksi lasketakaan.  

Vähätteli ja lyttäsi minua joka asiassa. Itseään kehui.

Tämä suhde ei kestänyt pitkään, mutta oikeastaan sen ei olisi koskaan pitänyt edes alkaa, jos olisin kuunnellut intuitiotani. Jos ei tunnu hyvältä, se ei ole hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Raivonpurkaus pienestä asiasta. Mies alkoi saada näitä myöhemmin lisää.

Tapaamisten peruminen ei lupaa hyvää. Mies ei arvosta jos näin tekee. Itse katsoin läpi sormien, mutta oikeesti mies joka välittää ei peru tapaamisia.

Tinderin päivittäminen.. Mies lisännyt kuvia, muokannut tekstiä..

Huonossa parisuhteessa PITKÄÄN olleilta kysyttiin. Miksi pitkässä parisuhteessa kumpikaan olisi enää Tinderissä? Vai oletteko polyja?

Menee kaverillisesti hyvin, ei ole yhteisiä keskustelunaiheita ja mielenkiinnon kohteita. Ärsyttää jopa toisen ruokailutottumukset ja välillä tuntuisi paljon paremmalta, jos saisi toisesta pitkän paussin. Lasten takia kuitenkin vielä yritän jaksaa toista.

Kylläpä on av-mammat avuttomia ja aivottomia kanoja. Ei kyllä yllättänyt. 

Itsekkyys ja valehtelu. Muiden syyttäminen kaikesta, ei itsessään koskaan mitään vikaa. Raivokohtaukset parkkihalleissa.

Vierailija kirjoitti:

Menee kaverillisesti hyvin, ei ole yhteisiä keskustelunaiheita ja mielenkiinnon kohteita. Ärsyttää jopa toisen ruokailutottumukset ja välillä tuntuisi paljon paremmalta, jos saisi toisesta pitkän paussin. Lasten takia kuitenkin vielä yritän jaksaa toista.

Ymmärsitkö, mitä ketjun aloituksessa kysyttiin ja mistä täällä nyt keskustellaan? Ei tuosta asiasta, josta itse kirjoitit.

Vierailija kirjoitti:

Aloitekyvyttömyys. Oma-aloitteisesti kykeni juuri ja juuri käymään töissä ja hoitamaan elämänsä välttämättömät perusedellytykset (ruokaa, jotakin ehkä puhdasta vaatetta, katto pään päälle ja bensaa autoon), mutta siihen se sitten jäikin: oikeastaan mihinkään muuhun ei omasta aloitteestaan ryhtynyt eikä myöskään pyydettäessä saanut aikaiseksi ilman jatkuvaa painostamista ja siitä seurannutta molemminpuolista ärsyyntymistä.

Alkuaikoina miehellä oli sen verran tarvetta tehdä vaikutus, että pyynnöstä tai ehdotuksesta hoiti ja teki asioita kyllä. Piirteen kanssa siis pärjäsi, vaikka passiivisuuden kyllä huomasi. Vuosien saatossa ja yhteisesti hoidettavien asioiden lisääntyessä kävi aivan mahdottomaksi, vaikka mies oli muuten hyvä kumppani. Todella raskasta jakaa elämänsä sellaisen ihmisen kanssa, jota on aivan joka asiassa (niin omissaan kun yhteisissä) potkittava eteenpäin (ja vielä kestettävä se siitä seuraava kiukuttelu) jos meinaa saada mitään koskaan aikaiseksi.

Tuttua.

Mies ei saa tehtyä mitään. Ei mitään. Hyvätahtoiset ystävänikin nauraa jo kippurassa kun mies ei pysty aloittaa MITÄÄN. Hän ei ole masentunut vaan uskomattoman saamaton.

Alkuaikoina vaikutelma oli lievempi, sillä ex oli laittanut hänen kotinsa, pihansa, varannut matkat , mutta nyt kun aikaa on kulunut, olemme muuttaneet yhteen ja alun tsemppi on ohi....

Mies on ihan mato. Vaikken painosta, ei hän viikkojen aikana saa imuroitua, vietyä roskia, tehtyä luvattuja asioita. Hän on ikuinen vastuuton teinipoika limuineen ja pitsalaatikkoineen.