Huonoissa suhteissa pitkään olleet: mitä hälytysmerkkejä et huomioinut jo alkuvaiheissa?

Nää ketkä ihmettelee miksi joku on huonossa suhteessa pitkään.. kotikasvatus on usein syy siihen, miksi huonon kohtelun vaan sivuuttaa. Niitä arvoja mitä lapsuudenkodista oppii, soveltaa sitten (ainakin minä sovelsin) vähän turhan suoraan ja kyseenalaistamatta.

Esimerkiksi:

Kotona opetettiin, että vähäosaisia ja niitä keillä on vähemmän pitää auttaa. Auttaminen on hyve. Kyllä ja jokaisen meidän pitäisikin pyrkiä siihen.. mutta.. nuorena tapasin pojan, joka oli sotkenut raha-asiansa pikavipeillä, lainoilla, osamaksuilla ja pahinta oli ettei tuntunut jotenkin ymmärtävän miksi hän nyt joutui "kuseen" eikä tehnyt elettäkään korjatakseen asioitaan. No minähän aloin auttamaan ja pelastamaan, pojalle tuli helpompi elämä kuin manulle illallinen. Alkoi loisia minunkin lompakollani, eikä suostunut lopulta muuttamaan ulos kämpästäni. Tarvitsi minua tukemaan taloudellisesti ja järjestelemään elämäänsä. Ajattelin, että hän muuttuu, kun autan häntä. Nykyään parisuhteeseen ehdoton edellytys on se, että raha-asiansa hoitaa itse.

Ikävä kyllä isovanhempani olivat sellaisia, etteivät kovin pitäneet minusta ja arvostelivat esim ulkonäköäni jo ollessani ihan pieni lapsi. Vanhempani jotenkin sivuuttivat tämän niin, että "eikä kun ne tykkää susta". Näitä esimerkkejä on muitakin, että he eivät uskaltaneet puuttua ja pehmentelivät vaan kiusaamista. Omaksuin sitten itsekin kuin varkain sen, että se ei haittaa jos mua kiusataan, voihan se silti tykätä. Jo ala-asteella oli "kavereita" jotka kiusasi, silti vaan roikuin mukana enkä puolustanut itseäni. Puhumattakaan siitä, miten sitten annoin nuoruuden poikaystävieni minua kohdella. Koitin vaan mukautua ja miellyttää, ajattelin että vika on sitten varmaan minussa.

Vierailija kirjoitti:

Tää itkujuttu. Mun eksä kykeni tuhertamaan itkun halutessaan. Oli mieleltään epävakaa ja oikeasti varmaan ajatteli jotain surullista, että sai "purskahdettua itkuun". Itki siis vaikka missä tilanteissa oikein räkä valuen, jos ei muuten saanut tahtoaan läpi. Oli laskelmoiva ja kovapäinen luonne, mutta tuolla poruamisella tiesi saavansa sääliä ja sympatiaa. Ero oli tehty selväksi ja puhuttu moneen kertaan, kun tulin vanhempieni kanssa pakkaamaan tavaroitani, päästi kunnon itkun vähän turhan elokuvamaisissa kohdissa.

Saattoi myös "vieräyttää kyyneleen" jos esimerkiksi sai joltain jotain tai mukamas liikuttui jostain. Jos joku oli näkemässä ja sai sillä nostettua omia pisteitään, että aww mikä liikkis, niin pystyi tirauttamaan halutessaan. Joissain tilanteissa taas oli aivan tyynen rauhallinen ja jämäkkä, ei mitään merkkiä mistään itkusta.

En minä tiedä millä se sen teki, mutta aitoa se itku ei ollut ja tilanteet oli juuri sellaisia harkittuja, että näkeehän joku.

Mulla itku tulee helposti turhautumisesta. Eli esim kun mies ei ymmärrä vaikka kuinka yritän kertoa mikä hänen käytöksessään on pielessä. Tai syyttää jostain mitä en ole tehnyt /ajattele, eikä usko millään.

Mut ei se mitään murheen alhoa tarkoita, tai "herkkyyttä" tai sitä, että kaipaisin pelastajaa. Päin vastoin, tuollainen itku saattaa edeltää ennemminkin räjähdystä. Tai luovuttamista.

En usko siis siihen, etteikö itkulla manipuloivia ihmisiä olisi. Ihminen oppii jo vauvana "manipuloimaan" itkulla. https://www.sciencedaily.com/releases/2011/02/110209105652.htm

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tää itkulla manipulointi oikeen on? Kyllä minut on miehet saanut itkemään ihan omilla tekemisillään tai tekemättäjättämisillä. Olen joo herkkä mutta miten ihmeessä itkeminen on manipulointia? En itse ainakaan pysty säätelemään milloin itkettää ja milloin ei.

Tuo tuntuu olevan joku urbaanilegenda. Moni mies kuvittelee, että nainen pystyy päättämään, että nytpä itken vuolaasti oikein krokotiilin kyyneleitä... Ei itkemään pysty tuosta noin vaan, kuten ei aivastamaankaan pysty omasta tahdosta. Tulee kun tulee.

Niinpä. Ei tuo onnistunut edes tunnetulta, lahjakkaalta näyttelijältä oikeudenkäynnissä.. Miten se onnistuisi tavissuomalaiselta? Toki nyyhkyttää voi yrittää esittää mutta harva saa niitä oikeita kyyneleitä esiin.

Samaten Marinin uhriutumisnäytelmä kesällä tiedotustilaisuudessa. Kyllä aidon itkun erottaa, paitsi ehkä joku mies, jolla on itsellään tunnetason ongelmia. 

Hyvä ketju! Itse roikuin ihan tyhmässä jätkässä monta vuotta, oli niin huono itsetunto etten vaan älynnyt heti alussa minkälainen hän oikeasti on. Tässä merkkejä mitkä sivuutin kun olin mukamas ihastunut tähän "kilttiin mieheen":

- Tinder aktiivisena selkäni takana

- Alkoholi maistui lähes päivittäin.

- 28 v mies neitsyt ja ei kokemusta naisista. Tämähän nyt ei aina ole varoitusmerkki, mutta tässä tapauksessa tuolle oli syynsä. Oli myös katkera ja häpesi asiaa, jota purki minuun.

- Purki siten, että arvosteli ulkonäköäni, vähätteli minua ja naissukupuolta yleisestikin. Silti olisi pitänyt hänelle olla se kulmakunnan kuumin kissa. I*cel-logiikkaa parhaimmillaan!

- Kaikkien tapaamisten piti tapahtua hänen ehdoillaan ja aikataulussaan, neuvotteleminen oli nössöä.

- Ei halunnut seurustella,mutta vaati suojaamatonta seksiä. Eli hänellä oikeus panna muita,minulla ei. Jos en suostunut ilman kumia, "hän tiesi että minulla on ollut muita" ja uhkasi katkaista välit. Please älkää kivittäkö, olin nuori, ihastunut ja epätoivoinen. Ajattelin, että kun olen mieliksi niin hän näkee mikä saalis olenkaan ja muuttuu. Vastuu tuosta on minulla, mutta kyllä hänkin aika härskisti käytti hyväksi sitä, että tiesi miten ihastunut olen häneen. Sai noin "varattua kroppani" käyttöönsä, mutta itse sitten oli vapaa etsimään muita.

- Vaikutti inhoavan minua, mutta silti pyöri kanssani.

Vierailija kirjoitti:

Jos suuttui niin mykkäkoulua.

Ja ilman mykkäkouluakin puhui vain jostain päivän säästä tai taivasteli jonkun muun (naapurin, kaverin, julkkiksen jne) tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Humalassa toki saattoi itku silmässä sopertaa kuinka rakastaa ja kuinka hyvä hänelle olen.

Mutta niin humalassa kuin selvinpäinkin kun jotain oikeaa asiaa yritin ottaa puheeksi, niin mies meni joko ihan lukkoon (ja lähti leikkaamaan nurtsia, lenkille, töihin, baariin jne) tai sitten kimpaantui kuinka syyllistän häntä siitä tai tästä asiasta, johon hän ei ole syypää eikä edes voi mitään. Ja sitten alkoikin mykkäkoulu.

Mistään siis ei voinut sopia eikä mitään suunnitella, koska miehen kanssa keskusteleminen oli käytännössä mahdotonta. Tämä kyllä teki suunnitelmia ja sopikin kaikenlaista, mutta vain ajatuksissaan ja sitten suuttui kun en ollut osannut näihin varautua. Ja taas pidettiin mykkäkoulua.

Ja koska olin nähnyt hieman vastaavaa "keskustelukulttuuria" omassa lapsuudenperheessäkin, niin nuorena tuota piti ihan normaalina ja tavallisena. Niin varmasti piti mieskin, mutta eihän tuollaisesta parisuhteesta nyt vaan pidemmän päälle mitään tullut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tää itkulla manipulointi oikeen on? Kyllä minut on miehet saanut itkemään ihan omilla tekemisillään tai tekemättäjättämisillä. Olen joo herkkä mutta miten ihmeessä itkeminen on manipulointia? En itse ainakaan pysty säätelemään milloin itkettää ja milloin ei.

Tuo tuntuu olevan joku urbaanilegenda. Moni mies kuvittelee, että nainen pystyy päättämään, että nytpä itken vuolaasti oikein krokotiilin kyyneleitä... Ei itkemään pysty tuosta noin vaan, kuten ei aivastamaankaan pysty omasta tahdosta. Tulee kun tulee.

Niinpä. Ei tuo onnistunut edes tunnetulta, lahjakkaalta näyttelijältä oikeudenkäynnissä.. Miten se onnistuisi tavissuomalaiselta? Toki nyyhkyttää voi yrittää esittää mutta harva saa niitä oikeita kyyneleitä esiin.

Samaten Marinin uhriutumisnäytelmä kesällä tiedotustilaisuudessa. Kyllä aidon itkun erottaa, paitsi ehkä joku mies, jolla on itsellään tunnetason ongelmia. 

Joillakin itsesääli on niin syvässä, että se kirvoittaa kyyneleet herkästi pintaan. Vähän niin kuin joku taapero kaupan lattialla kyynelehtii vuolaasti kun ei saa karkkirasiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tää itkulla manipulointi oikeen on? Kyllä minut on miehet saanut itkemään ihan omilla tekemisillään tai tekemättäjättämisillä. Olen joo herkkä mutta miten ihmeessä itkeminen on manipulointia? En itse ainakaan pysty säätelemään milloin itkettää ja milloin ei.

Tuo tuntuu olevan joku urbaanilegenda. Moni mies kuvittelee, että nainen pystyy päättämään, että nytpä itken vuolaasti oikein krokotiilin kyyneleitä... Ei itkemään pysty tuosta noin vaan, kuten ei aivastamaankaan pysty omasta tahdosta. Tulee kun tulee.

Ja jos se itku tulee liian usein ja oudoissa tilanteissa, niin se on ehdoton hälytysmerkki. 

Minulle sattui muutama vuosi sitten useita ikäviä asioita ja masennuin. Minulla saattoi kyyneleet alkaa valua ihan milloin vain ihan itsestään. Ihan hirveää, kun en muuten juurikaan itkeskele. Ohiksena tämä.

Pornoaddikti!

Seksi oli sitä pelkkää pornoilua ähkien, läiskien ja asennot sellaisia mitä nyt voisi kuvitella jossain pornossa tehtävän.

Oli jotenkin vastenmielistä, kun seksiä ei voinut normaalisti harrastaa, vaan aina se oli sitä ihme vääntelyä, reiän venytystä ja lastien lennättämistä.

Ei myöskään kunnioittanut rajojani vaan joihinkin sairaisiin juttuihin vaan vänkäsi että oon nähny että se on mahdollista!

Ärsyttävän usein pyysi "vitsillä" että pyydä joku kaveri kolmanneksi.

Mulla paloi pinna etenkin niihin pyllyjuttuihin ja kerran huusin että tehään mitä vaan, jos tehdään sen jälkeen sulle sama!

Sitten olin tietysti estynyt ja kyllä se ja se suostui....

Tämä jätkä siis oli tuhonnut seksuaalisuutensa pornolla, ei normaaleista jutuista kiihottunut yhtään enää. Vemputti pornoa katsellen useita tunteja päivässä (!) Ja niin taitaa edelleen tehdä, tää tapaus tuli Tinderissä vastaan vielä muutama kuukausi sitten :D

Oli oikea vässyköiden vässykkä. Kotihiiri. Lautapelejä vaan ois pitäny pelailla. Ei tullut toimeen kaverieni kanssa yhtään. Paisu, varovasti koitin ehdotella vaikka kävelyretkiä,uimista yms mut ei niin ei. Sipsit ja karkit maistu. Ois pitänyt lähteä aikaisemmin kohti vapautta... Ihan alussa oli hyvääkin aikaa, pari vuotta ja erosin.

Vierailija kirjoitti:

Mikä tää itkulla manipulointi oikeen on? Kyllä minut on miehet saanut itkemään ihan omilla tekemisillään tai tekemättäjättämisillä. Olen joo herkkä mutta miten ihmeessä itkeminen on manipulointia? En itse ainakaan pysty säätelemään milloin itkettää ja milloin ei.

No kyllä niitä naisia on (nuoruudessa) ihan omassa tuttavapiirissäkin ollut, jotka on juurikin tekoitkut tirauttamalla ja muutenkin "naisellista puoltaan vilauttamalla" saaneet silloisen seurustelukumppaninsa unohtamaan epäilyksensä ja jopa pyytämään anteeksi, vaikka sen ainoan anteeksipyytäjän olisi pitänyt olla kyseinen nainen.

Näitä muiden manipuloijia riittää ihan kummassakin sukupuolessa. Yhteistä on, että näitä vetää kummasti puoleensa se aidan takana oleva, vihreämpi ruoho mutta silti siitä vakikumppanista ei haluta päästää irti sitten millään. Miksi ei voi olla sinkkuna sen aikaa, kun menojalka vipattaa?!

Sanoi menevänsä nettiin. Niin menikin, mutta katsoi aina kääpiöhomopornoa.

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäinen lyönti.

T: Miestäkin sattuu ja takaisin ei voi antaa

En usko hetkeäkään, että ensimmäinen lyönti olisi ikinä ensimmäinen varoitusmerkki. Lyönti tulee vasta, kun on kokeiltu rajoja ja huomattu, ettei toinen osaa niitä pitää.

Kumppanilla oli jo suhteen alussa taipumuksena jauhaa useammista ihmisistä, jotka olivat hänet aiemmin pettäneet tai olleet muuten inhottavia. Kun sille päälle sattui olivat jutut sellaisia, että mielessä kävi ettei tuo koskaan anna anteeksi mitään kenellekään ja toisaalta se, että kaikki ihmiset, joiden kanssa hän on ollut tekemisssä ovat olleet pahoja. Mielessä vilahti kerran, että joku päivä olen samassa joukossa. Ja niinhän minä olenkin...

Mun olis kannattanut siinä kohtaa alkaa hälyttelemään kun alkoi pyytään multa rahallista apua laskujensa maksuun ja kun puheet oli paljon tekoja suuremmat.

Se et mihinkään lomille, ravintolaan syömään, bileisiin mihinkään ei lähdetty yhdessä vaikka millä verukkeella. Todellisuus varmaan oli et ei oo rahaa ja ei sekään mua haitannut, mut se kaikki paskapuhe kyllä.

Sit olis kannattanut hieman alkaa availemaan silmiä kun kaikki muut oli jollain tasolla viallisia hänen ympärillään. Ex vaimossa kaikki vika kaikkiin nykyisiin ongelmiin ja sit kontrolloivassa äidissä ja isässä myös. Sit kaverit oli mallia luuseri ja nekään ei koskaan pyytäneet häntä mihinkään.

Ei mitään yhteistä sosiaalista elämää, ei kavereita, ei koskaan rahaa. Oli vain tietokone ja kovat jutut.

Sellaisen kans tein sit kaksi lasta ja ostin asunnon ja olin naimisissa 14 pitkää vuotta.

Tulos:

Talon jouduin lunastamaan itselle koska olis mennyt hänen ulosoton takia pakkomyyntiin.

Mies lihosi kaksinkertaiseksi, oli työttömänä 90% avioliitostamme. Piiloryyppäsi joka mun olis myös pitänyt nähdä, varmaan myös pelasi rahapelejä joista ei jäänyt kiinni koska en päässyt mihinkään hänen tietoihin käsiksi.

Lopulta erosin ja otin lapset ja sit paljastuikin koko paska. Täysin varaton luuseri joka lisäksi oli tehmyt paljon ilkivaltaa minulle monella (tässä mainitsemattomalla) rikollisellakin tavalla.

Itse olin avioliiton aikana maksanut kymmeniä tuhansia hänen velkojaan ulosottoon, jotta pääsisi kierteestään.

Ei voi muuta sanoa kuin et idiootti olin, mut minkäs teet. Nyt ehkä jotain oppineena en oo menossa samaan lankaan uudelleen.

-Haukkui exäänsä narsistiksi. Osoitti narsismin merkkejä itse.

-Veti herneen nenään kun en halunnut heti seksiä hänen kanssaan.

-Oli lihonut niin paljon ettei mahtunut työvaatteisiinsa.

-Lyhyt, lihava kaula. Kuorsasi jo nyt.

-Ripitti minua toiminnastani useissa aiheissa.

-Pyysi saada nähdä puhelimeni.

-Kyseli palkastani, eikä uskonut kuinka paljon ansaitsen.

Sanoin näkemiin.

Jatkuva arvostelu ja vähättely. Alkoi pikkuhiljaa, ensin ne olivat kuin neuvoja, ja pidin häntä terveellisenä seurana itselleni. Suhteen alkuvaiheessahan sitä haluaa muutenkin miellyttää toista. Yltyi kuitenkin pahemmaksi. Enkä tarkoita tällä nyt nalkutusta, vaan sellaista ihme huomauttelua ja nolaamista, tyyliin "sanoitpa typerästi sille myyjälle" ja ihan kaikkeen toimintaani liittyvää negatiivista kommentointia. Kärkkäimmillään ex oli muiden ihmisten kuullen, piti hyvänäkin vitsinä kerota muille mitä olin mokannut. Lopputulema oli se että hiippailin varpaillani ja mietin jokaista siirtoani, että teenköhän tämänkin nyt väärin. Ja pidin itseäni täysin epäonnistuneena yksilönä, jonka edesottamuksia sietääkin hävetä. Olin vuosia todella ahdistunut ja masentunut, enkä ymmärtänyt miksi, koska ex:hän oli niin täydellinen, häpesin sitä että olin onneton hänen kanssaan. Jälkikäteen tajusin, että hän on vain äärimmäisen epävarma ihminen, ja kaatoi tuntemuksensa niskaani. Hän on kuitenkin sitä sorttia, ettei näe virheitä itsessään, eli jatkaa samaan malliin nykyisensä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Jos muutut naisen mieleiseksi, hän jättää koska jokin kipinä puuttuu.

Jos et muutu naisen mieleiseksi hän jättää siltikin joten turha muuttua.

Tämä on maailman laki koskien miesoletettuja.

Tämä on totta. Ainoa mahdollisuus onnistuneeseen parisuhteeseen on se, että nainen ihastuu täysillä mieheen juuri sellaisena kuin tämä on (tai sellaisena kuin nainen uskottelee itselleen tämän olevan). Kun mies jatkaa oloaan kuten aiemminkin, voi nainen hyvin luulla koko loppuelämänsä, että mies on yhtä rakastunut kuin hän itse.

Vierailija kirjoitti:

Nää ketkä ihmettelee miksi joku on huonossa suhteessa pitkään.. kotikasvatus on usein syy siihen, miksi huonon kohtelun vaan sivuuttaa. Niitä arvoja mitä lapsuudenkodista oppii, soveltaa sitten (ainakin minä sovelsin) vähän turhan suoraan ja kyseenalaistamatta.

Esimerkiksi:

Kotona opetettiin, että vähäosaisia ja niitä keillä on vähemmän pitää auttaa. Auttaminen on hyve. Kyllä ja jokaisen meidän pitäisikin pyrkiä siihen.. mutta.. nuorena tapasin pojan, joka oli sotkenut raha-asiansa pikavipeillä, lainoilla, osamaksuilla ja pahinta oli ettei tuntunut jotenkin ymmärtävän miksi hän nyt joutui "kuseen" eikä tehnyt elettäkään korjatakseen asioitaan. No minähän aloin auttamaan ja pelastamaan, pojalle tuli helpompi elämä kuin manulle illallinen. Alkoi loisia minunkin lompakollani, eikä suostunut lopulta muuttamaan ulos kämpästäni. Tarvitsi minua tukemaan taloudellisesti ja järjestelemään elämäänsä. Ajattelin, että hän muuttuu, kun autan häntä. Nykyään parisuhteeseen ehdoton edellytys on se, että raha-asiansa hoitaa itse.

Ikävä kyllä isovanhempani olivat sellaisia, etteivät kovin pitäneet minusta ja arvostelivat esim ulkonäköäni jo ollessani ihan pieni lapsi. Vanhempani jotenkin sivuuttivat tämän niin, että "eikä kun ne tykkää susta". Näitä esimerkkejä on muitakin, että he eivät uskaltaneet puuttua ja pehmentelivät vaan kiusaamista. Omaksuin sitten itsekin kuin varkain sen, että se ei haittaa jos mua kiusataan, voihan se silti tykätä. Jo ala-asteella oli "kavereita" jotka kiusasi, silti vaan roikuin mukana enkä puolustanut itseäni. Puhumattakaan siitä, miten sitten annoin nuoruuden poikaystävieni minua kohdella. Koitin vaan mukautua ja miellyttää, ajattelin että vika on sitten varmaan minussa.[/quoe]

Oi kun on sama tarina kuin minulla!

Auttamisen ihanne ja huomioimisen ihanne, joka on mennyt ihan överiksi. Aina pitää auttaa, ketä vain, voimia säästelemättä. No, ensin oli paljon ystäviä. Nykyään olen uupunut ja opettelen rajoja.

Mietin terapiassa miten ns täydellisestä lapsuudesta huolimatta en osaa hallita elämää.

Toinen osui myös. Vihollisia on rakastettava. Ymmärrettävä. Nähtävä jokaisessa se sisäinen pieni lapsi. Rakastettava eniten vihaajaansa sekä kaltoinkohteliaansa.

No tämän kyllä sisäisten vahvasti ja jo peruskoulussa. Minua suljettiin päin ja tunsin pelkkää rakkautta tuota ikäistäni "pientä poikaa" kohtaan. Ajattelin kuinka hän on vain keinoton lapsi, joka kaipaisi rakkautta ja nähdyksi tuloa.

Minua pidettiin huomattavan kypsänä sieluna. Ehkä. Mutta mitä se on tehnyt pidemmällä aikavälillä elämälleni. No, tässä psykoanalyysin kautta opetellaan rajoja ja hyvän itsekkyyden alkeita. Tervettä suhdetta vihaan.

No nythän tämä todella lävähtää silmille ja laittaa laikki hälyt soimaan. Olin kuitenki vielä todella nuori ja täysin kokematon, kun tutustuin tähän itseäni monta vuotta vanhempaan mieheen. Nyt yritän vain unohtaa tämän tapauksen ja jatkaa eteenpäin viisaampana, vaikka näitä miettiessä haluisin lyödä päätä seinään, kun olin niin tyhmä.

1. Mies uteli vanhempieni ja sisaruksieni seksielämästä (mitä helvettiä?!)

2. Istutti minut yhtäkkiä viereensä ja alkoi "opettaa" minua ihan omituisista asioista esim. Kuinka naisen tulee käyttäytyä miehen seurassa tai miten Aurinko kiertää maapalloa ja vesilasissa ovat ilmakuplat ovatkin bakteereja (luulin aluksi vitsailevan, mutta olikin tosissaan).

3. Halusi seurata liikkumistani kännykän gps-paikantimella, mutta häntä ei saanut seurata.

4. Valehteli minulle perhe suhteensa. Näytti feikki kuvia perheestää. Arvelin ettei kaikki olla kohdillaan, kun miehellä ei koskaan ollut näyttää kuvaa koko perheestään. Kun sitten tapasin sattuman kautta miehen perheen oikeasti se oli aika nolo tilanne.

5. Pakotti seksuaaliseen kanssakäymiseen.

Juttu kesti reilun puoli vuotta. Mies sai minut tuntemaan oloni niin arvottomaksi ja että hän oli ainut, joka minua voisi koskaan rakastaa. Lähteminen oli vaikeaa. Sitten minulle kuitenkin selvisi, että mies oli sekaantunut alaikäisiin tyttöihin. Se katkaisi kerralla kamelin selän. Lopetin suhteen ja tein miehestä ilmoituksen poliisille. Mies sai aivan riittämättömän rangasituksen alaikäisiin sekaantumisesta. Minulla meni vuosia ennen kuin pystyin edes miettimään seurustelua.

Nämä ovat tapahtuneet pikkuhiljaa vuosien aikana ja ollaan edelleen yhdessä, mutta alan olla henkisesti melkoisen etääntynyt hänestä, koska kaikki pienet loukkaukset, syytökset, turhautumiset ym kertyvät sisälläni vuoreksi. Nykyään räjähdän "pienestäkin", koska minulle on vuosia osoitettu ettei minun ajatuksilla ja tunteilla ole niin paljon väliä. Mies ei taas ymmärrä miksi suutun tai loukkaannun, vaikka joka kerta sen hänelle selitän.

En jaksa uskoa että olisi narsisti, mutta jotain todella turhauttavan ärsyttäviä piirteitä hänessä on edelleen. Lisäksi on jo alkuaikoina tunnistanut oman epävarmuutensa ja hakenut keskusteluapua siihen.

Alussa ilmenneet ihmeelliset mustasukkaisuudet ja syytökset ovat jääneet onneksi kokonaan pois enkä ole kahlittu kotiinkaan.

Silti kun mietin taaksepäin, niin on kiikun kaakun että olisiko pitänyt vaan juosta alussa toiseen suuntaan ja lujaa. Toisaalta sitten minulla ei olisi ihanaa lastamme, jota myös mies rakastaa täydestä sydämestään.

- ylitsevuotava rakkaudentunnustelu alussa ja hyvin spesifit vaatimukset että millä sanoilla ja viestimäärillä per päivä piti "rakastaa", silmiin tuijottelua, kädestä pitämistä, suutelua, tuntikausia aina..

- hirveän heikko itsetunto ja tästä kumpuava epävarmuus ja siitä aiheutuva epäileminen, syyllistäminen, minulta reaktioiden ja vahvistuksen hakeminen

- minun syyllistäminen siitä jos jossain luki/kuuli jonkun naisen pettäneen miestään, miehet olivat pyhiä, naiset pahoja (häntä oli kyllä petetty)

- menneisyyteni kaivelu rehellisyyteen vedoten ja niiden asioiden "lyöminen" naamalleni myöhemmin esim riidellessä tai sitten syyllistettiin siitä että olin elänyt ennen häntä (tavattiin 35+ vuotiaina ja minulla on kaksi isompaa lasta, neitsyttäkö odotti?)

- aina minun luokse tullessaan jo varmuudeksi pahalla tuulella, koskaan ei voinut olla iloinen ja rento, vaan tarvitsi aina jonkun vahvistuksen minulta että maailma on edelleen raiteillaan eikä mitään pahaa ole tapahtunut. Haki joitakin kertoja suuttumusreaktion minusta ensin ja sitten oli heti valmis halailemaan ja olemaan rakastava. Epävarmuutta tämäkin.

- painoi muita alas puheissaan, arvosteli toisten tekemisiä, harrastuksia jne mutta muisti kehua itseään. Etenkin häntä pidemmät, tietyn ikäiset lihaksikkaat miehet ovat kuulemma aina tyhjäpäitä ja käyttävät steroideja ja heihin lankeavat naiset haukuttiin myös. Hän itse on keskimittainen ja vahvarakenteinen yläkropastaan, urheilee myös, joten en ymmärrä tätä alemmuuskompleksia.

- kyttäsi telkkaria katsoessamme minun ilmeitäni jos ruudussa oli vähäpukeisia miehiä. Suuttui joskus ja käänsi kanavaa. Kyseli aina mitä olin katsonut telkkarista ja kuvitteli kaikkien naisten haaveilevan jokaisesta miesnäyttelijästä/muusikoista jne. Taas sitä epävarmuutta.

- kuvitteli asioita aina todella pitkälle omassa päässään. Esim kerran vaihdoin muutaman lauseen naapuriin muuttaneen eronneen äiti-ihmisen kanssa. Mies veti herneen nenään ja kun kyselin asiasta, niin oli jo miettinyt miten ystävystymme tuon naisen kanssa ja sitten lähden hänen kanssa baariin tai minut kutsutaan hänen luo kotibileisiin ja siellä on miehiä. Ihan sekopäistä!

Tässä nyt jotain mitä on ilmennyt, enimmäkseen alussa, mutta kun nämä tulivat tipoittain ja välissä oli paljon hyvää ja rakkautta, niin ei niille antanut niin paljon painoarvoa.

Kaikki ei ole täydellistä edelleenkään, välillä jopa ihan sairaan turhauttavaakin, mutta perusnarskusta poiketen hän on tosiaan päässyt pahimmista piirteistään eroon ja käynyt säännöllisesti juttelemassa asioista. Aiomme mennä myös yhdessä vielä puhumaan, koska kommunikaatio ei toimi hänen puoleltaan ollenkaan tällä hetkellä. Ei osaa keskustella, ainoastaan silloin kun hän saa päättää puheenaiheen ja ajankohdan.