Missä iässä oman vanhemman kuoleman pitäisi tuntua "helpommalta"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla ap omaa perhettä? Vai onko lapsuusperhe (vanhemmat ja sisarukset) edelleen ensisijainen perheesi?

Eipä se surua aina helpota, vaikka olisi ns. omakin perhe. Aina tätä samaa sinkkujen ja heidän tunteidensa halveksuntaa. Voihan pyhä ydinperhe.

No pyhä ydinperhe vaan itsellesi. Ei ollut tarkoitus halveksia kenenkään tunteita. Itse olen lapseton 44v sinkku ja itseäni 10 ja 13 vuotta nuoremmat perheelliset siskoni tuntuivat pääsevän äidin kuolemasta paljon nopeammin yli kuin minä.

Ei se varmasti mitenkään "helppoa" ole koskaan, mutta sanoisin että keski-ikäisenä (45+?) siihen ei ehkä enää liity samaa epäreiluuden tai katkeruuden tunnetta, joka voisi nuorempana olla kaiken muun surun lisäksi.

Kokemuksesta en voi sanoa, koska olen 61v ja vanhempani (95v ja 93v) edelleen elossa. Varmasti tulen suremaan, kun he aikanaan kuolevat. Mutta uskoisin kyllä, että heidän kuolemansa hyväksyminen tulee olemaan helpompaa kuin jos he olisivat kuolleet esimerkiksi 20 vuotta sitten. 

Ihminen kyllä kasvaa ja sopeutuu ajatukseen, että vanhemmat kuolevat kun tulee paljon ikää ja sairauksia.

Moni tekee ns surutyön jo paljon ennen kuin kuolema oikeasti tulee.

Ainakin itsellä kävi noin. Vakavat parantumattomat sairaudet ja ikää 90+ niin kuolemaa osaa odottaa ja kun se tulee tuntui jopa helpotuksesta. Ikävä ja kaipuu jää, mutta elämän on jatkuttava.

En tiedä onko helpompaa, mutta kun vanhempi on jo 80-85-vuotias, sitä nyt vain tottuu siihen ajatukseen, että lähtö on lähellä. Oikeastaan se on jopa toivottavaa, jos vanhempi on kovin muistisairas.

Vierailija kirjoitti:

No mulle helppoa koska alzheimeriin kuoli. Rankka sairaus ja 10 kuukautta puhumatta ja liikkumatta. Toivoin hänelle helpotusta. Olen 57 vuotias.

Lisään vielä että äiti oli rakas. Paljon rankempaa oli nähdä hänet elossa. Itkin kuin vesiputous kun näin hänet.

Haavat jäi mutta kuolemasta niitä ei tullut.

Äitini kuoli viime kesänä ns. normaalin vanhan ihmisen kuoleman, ja tänään aamukahvia keitellessäni yllätti kova ikävä. Ei se iästä tosiaan ole kiinni. Olen 54-vuotias.

Joitakin vuosia sitten presidentin äiti kuoli juuri ennen Linnan juhlia. Kova paikka se varmasti hänenllekin oli, mutta hommat piti hoitaa, ja hän oiti ne. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ihminen voisi surra vanhempaansa missä iässä tahansa.

Isä kuoli suht dramaattisesti ja yllättäen sairaskohtaukseen kotonaan , kun olin 32v. Jouduin toisen perheenjäsenen kanssa elvyttämään, katsomaan elvytystä ja lisäksi antamaan lausunnon poliisille.

Oikeastaan en koe edes menettäneeni mitään. Minä en pitänyt häntä isänä ja hän ei pitänyt minua lapsenaan. Varmaan olisi ollut ihan toinen juttu, jos olisi ollut isän ja lapsen välisen suhteen kaltaiset välit.

Vierailija kirjoitti:

Minulla äiti kuoli synnyttäessään minua ja minut pelastettiin erittäin pikaisella hätäsektiolla hänen kohdustaan noin 2-3 minuuttia hänen kuolemansa jälkeen. Isä sitten sekosi ja hirtti itsensä kun minä olin parin tunnin ikäinen. Minulla ei siis ole koskaan ollut vanhempia. Tädin perheen luona elin parin viikon vanhasta lähtien kun selvisi että en kuollutkaan vaikka äiti kuoli kesken synnytyksen mutta heille olin aina vain ei-toivottu rääpäle jota he eivät olisi halunneet ja joka joutui elämään komerossa ja tyytymään heiltä yli jääneisiin ruoantähteisiin.

Voi ei😥

Vierailija kirjoitti:

Sen jälkeen kun aikuiseksi on kasvanut, ei sillä iällä niinkään ole merkitystä.

Jos vanhempi sairastuu vakavasti ennen kuolemaansa, on mahdollisuus sopeutua siihen lähestyvään kuolemaan jollain tasolla. Silloin se ei tunnu niin pahalta, kuin jos vanhempi kuolisi yllättäen.

Uskon, että myös sen vanhan ja sairaan vanhemman kuolema kuitenkin tuntuu pahalta, vaikkakaan ei niin pahalta kuin terveen vanhemman kuolema.

Toisaalta, kun ei ole kokemusta siitä, miltä se olisi itsestäni tuntunut, jos vanhempi olisi kuollut, kun olin lapsi tai nuori, en voi tietää, miten erilaiselta se olisi silloin tuntunut. Jokainen kuolema tuntuu kuitenkin erilaiselta.

Ehkä, mutta sairautta itseään voi puolestaan olla tuskaisempi katsoa ja tieto siitä saattaa olla suuri, musertava suru. Moni valitsee ehkä mieluummin hyvät viimeiset muistot läheisestään kuin vaikkapa vanhemman muistisairauden ja kärsimyksen, sen kun lapsia ei enää tunnista tai alkaa vihata ja pelätä.

Lisäksi aikuisen lapsen vanhempi saattaa kuolla yhtäkkiä ja nuoren lapsen vanhempi sairastua joko iän tai muiden syiden takia (moni on tehnyt lapsia vanhanakin). Etenkin siinä vaiheessa hoivaa vaativa sairaus on varmasti raskas, kun useimmat ikätoverit pystyvät vielä tukemaan ja nojaamaan omiin vanhempiinsa.

Siskoni kuoli lastensa ollessa 1v. ja 2v. Näille lapsille vanhemman menettäminen on varmasti ollut monelta osin helppoa, koska eivät itse muista tapahtumista yhtään mitään, ja heille tämä asia on aina ollut itsestäänselvyys. Heille se että heillä on muistojensa ajan aina ollut vain isä elossa ja äiti kuollut on yhtä luonnollista, kuin kahden vanhemman ydinperheessä kasvaneelle se molempien vanhempien läsnäolo.

Tietävät kyllä äitinsä sekä sen miten tämä kuoli ja heille on aina kerrottu ja näytetty valokuvia äidistään.

On olemassa tila, joka on pahempi kuin kuolema. Sen on jäädä vangiksi onaan kehoonsa, mieli kirkas kroppa toimintakyvytön. Äitini joutui tähän tilaan 12v sitten, ja minulle ja läheisilleni olisi suuri helpotus kun pääsisi pois. Mutta hyväkuntoisen kroppaa kestää, kestää aivan liian pitkään. Edes korona (rokottamaton) ei tuonut armahdusta. Eikä paksusuolensyöpä, joka leikattiin vaan oireiden lievittämiseksi. Menetin oikeasti äitini siis jo 12 v sitten.

Ja nyt minä taidan kiriä äitini edelle. Sain hyväennusteisen rintasyövän, jonka piti olla helposti hoidettavissa. Ja niin vaan pirulainen levisi sittenkin ja lähden täältä vuoden - kahden kuluttua. Ja lapset (21,17, 10) jäävät puoliorvoiksi. Paljon olisi vielä tehtävää, mutta jo nyt vointi on sellainen, että kohta saatan lopettaa hoidot kun en tästä enää parane vaan olo vaan rapisee päivä päivältä.

Vierailija kirjoitti:

Biologinen isäni kuoli kun olin 7v. Tuntuu, että lapsena surua oli paljon helpompaa käsitellä, koska lapsen mielin on hyvin joustava ja maailmankatsomus optimistinen, kun arki jatkuu, vaikka mitä tapahtuisi.

Äitini kuoli ollessani lapsi. Sairasti pitkään. Olen nyt eläkkeellä jo itse. En pysty vieläkään puhumaan äidin kuolemasta etteikö alkaisi itkettämään. Ensimmäisen kymmenen vuoden aikana äidin kuolemasta en edes puhunut asiasta.

N. 50vuotiaaksi asti ihmettelen miksi aikuiset ihmiset surevat vanhempiensa kuolemaa. Ovat sentään saaneet elää heidän kanssaan. Kun isäni kuoli, olin 40vuotias. En osannut surra itsekään.

Nyt ymmärrän että on normaalia surra. Ap:n kannattaa antaa surun tulla.

Omat vanhempani ovat yli 80-vuotiaita ja ovat olleet jo pitkään hyvin huonokuntoisina palvelutalossa. Itse olen vähän yli nelikymppinen. Harvassa seurassa tätä voi sanoa ääneen, mutta itse pitäisin tässä vaiheessa sairaiden, sekavien, kivuliaiden, sänkyyn hoidettavien vanhusten kuolemista lähinnä helpotuksena ja täysin luonnollisena tapahtumana.

Jos vanhemmalla alkaa olla ikää lähemmäs 90 vuotta niin kyllähän se tuntuu ettei aikaa voi enää olla loputtomiin mutta voihan se lapsikin kuolla ensin. Nämä kun eivät ole omassa kädessä.

Kun äitini sairasti kaksi vuotta paikallisen sairaalan osastolla jossa huonekaverit vaihtuvat eikä mitään toivoa ollut kotiinpääsystä, olin onnellinen kun äiti kuoli. Sitä koti-ikävän katsomista ja sairaiden huonekavereitten pakkosietämistä ja tympeitten laiskojen hoitajien ylenkatsetta (hyviäkin hoitajia oli) kun katseli niin ilon päivä oli kun äiti pääsi pois. Itse aion, jos vaan ehdin, tehdä ratkaisuni, olen jo nyt säästänyt lääkkeitä vähitellen, että ikiuni on mahdollista saavuttaa. Saatanan Päivi perkeleRäsänen kun estää eutanasian, se akka pitäisi viddu vieköön ampua. Harmi kun niin ei saa tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla ap omaa perhettä? Vai onko lapsuusperhe (vanhemmat ja sisarukset) edelleen ensisijainen perheesi?

Eipä se surua aina helpota, vaikka olisi ns. omakin perhe. Aina tätä samaa sinkkujen ja heidän tunteidensa halveksuntaa. Voihan pyhä ydinperhe.

Kukaan ei halveksi sinkkuja. Monilla sinkkuystävilläni on muuten valtavan suuri ystäväpiiri lähellään, tuetaan kun hän tässä viime vuosina on menettänyt läheisiään.

Ihmettelen (vaikka ei saisi) erästä tuttavaani, jonka 93-vuotias hauras ja heikkokuntoinen mummo kuoli muutama vuosi sitten. Mummo oli siis viimeisinä vuosinaan usein sairaalassa pitkiä pätkiä, ei pärjännyt enää yksin kotona jne.

Tuttavani muistelee ja suree mummoaan edelleen syvästi. Puhuu hänestä usein ja kertoo kuinka masentunut on yhä mummonsa kuoleman vuosipäivänä. Ottaa someensa kuvia hautakivestä ja kynttilöistä, muistaa mummonsa syntymä- ja kuolinpäivät, hokee "kuinka toivoisi että olisit yhä täällä..."

Totta kai ihmiset surevat eri tavalla, mutta eihän voi olla kenellekään järkytys tai yllätys, että yli 90-vuotias sairas vanhus kuolee?! Minusta tuollainen heruttaminen etenkin somessa on huomiohakuisuutta. 

Olin 39-vuotias, kun isäni kuoli sydänkohtaukseen. Eipä siihen oikein ole helpotusta muuta kuin ajan kanssa. Ja miksi sen pitäisi ollakaan helpompaa, sehän vain kertoo että ihmisellä on normaalit kiintymyksen tunteet. 

Tietysti, jos kuolemaan on voinut valmistautua jo pitkään, se voi olla omaisille jopa helpotuskin, kun näkee miten toinen kärsii. Ainakin minun mummoni kohdalla, kun hän oli muistisairas.  Paljon liikkuneena ja touhukkaana ihmisenä hänelle oli aina ollut kauhistus että kuolee "toisten käänneltävänä" sänkyyn. Siihen se sitten lopulta meni, kun kävelykykykin katosi. Ehdin vielä edellisenä päivänä käydä, ja hän vielä yllättäen tunnisti minut, vaikka aiemmin oli sekoittanut  jo edesmenneeseen siskoonsa. Seuraavana päivänä sai sydänkohtauksen ja kuoli. Kyllä minäkin järkytyin, kun olin edellisenä päivänä kädestä pitänyt,  mutta samalla tuli kiitollisuus mummin pitkästä elämästä (92 v) ja siitä, että hänen ei tarvinnut enää lojua siinä sängyssä. 

Äitini oli silloin 70-v. ja samaan aikaan helpottunut ja hyvin surullinen äitinsä kuolemasta. "Pahalta tuntuu", hän sanoi kun itki. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Biologinen isäni kuoli kun olin 7v. Tuntuu, että lapsena surua oli paljon helpompaa käsitellä, koska lapsen mielin on hyvin joustava ja maailmankatsomus optimistinen, kun arki jatkuu, vaikka mitä tapahtuisi.

Äitini kuoli ollessani lapsi. Sairasti pitkään. Olen nyt eläkkeellä jo itse. En pysty vieläkään puhumaan äidin kuolemasta etteikö alkaisi itkettämään. Ensimmäisen kymmenen vuoden aikana äidin kuolemasta en edes puhunut asiasta.

N. 50vuotiaaksi asti ihmettelen miksi aikuiset ihmiset surevat vanhempiensa kuolemaa. Ovat sentään saaneet elää heidän kanssaan. Kun isäni kuoli, olin 40vuotias. En osannut surra itsekään.

Nyt ymmärrän että on normaalia surra. Ap:n kannattaa antaa surun tulla.

Tämähän riippuu ihan ihmisestä. On hyvin yksilöllistä, miten ihminen suree, itkeekö miten paljon vaiko ei juuri lainkaan, ja miten jatkaa elämäänsä tapahtuneen jälkeen.

Sekin on ihan yksilöllistä, miten kukin muistelee kuollutta läheistään ja millaisin tuntein, itkemällä tai puhumalla tai jotenkin muuten. Yksi haluaa puhua ja puhuu kaipauksesta ja surustaan, toinen keskittyy esimerkiksi yhteisiin positiivisiin muistoihin ja muistelee hyviä asioita esimerkiksi arjessa. Joku muu taas voi toimia ihan muuten.