Missä iässä oman vanhemman kuoleman pitäisi tuntua "helpommalta"?

Ei surua voi vertailla

Vierailija kirjoitti:

On olemassa tila, joka on pahempi kuin kuolema. Sen on jäädä vangiksi onaan kehoonsa, mieli kirkas kroppa toimintakyvytön. Äitini joutui tähän tilaan 12v sitten, ja minulle ja läheisilleni olisi suuri helpotus kun pääsisi pois. Mutta hyväkuntoisen kroppaa kestää, kestää aivan liian pitkään. Edes korona (rokottamaton) ei tuonut armahdusta. Eikä paksusuolensyöpä, joka leikattiin vaan oireiden lievittämiseksi. Menetin oikeasti äitini siis jo 12 v sitten.

Ja nyt minä taidan kiriä äitini edelle. Sain hyväennusteisen rintasyövän, jonka piti olla helposti hoidettavissa. Ja niin vaan pirulainen levisi sittenkin ja lähden täältä vuoden - kahden kuluttua. Ja lapset (21,17, 10) jäävät puoliorvoiksi. Paljon olisi vielä tehtävää, mutta jo nyt vointi on sellainen, että kohta saatan lopettaa hoidot kun en tästä enää parane vaan olo vaan rapisee päivä päivältä.

Voimia

Vierailija kirjoitti:

Ei se varmasti mitenkään "helppoa" ole koskaan, mutta sanoisin että keski-ikäisenä (45+?) siihen ei ehkä enää liity samaa epäreiluuden tai katkeruuden tunnetta, joka voisi nuorempana olla kaiken muun surun lisäksi.

Minkä epäreiluuden?

Ei elämä ole mitenkään reilua koskaan. Hyvän vanhemman menettäminen voi olla kurjaa, mutta ainakin itse olen iloinen että minulla oli se hyvä vanhempi mieluummin, kuin esimerkiksi vaikka sellainen vanhempi kuin veljelläni oli, etäinen, itsekäs ja lapsistaan piittaamaton ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen (vaikka ei saisi) erästä tuttavaani, jonka 93-vuotias hauras ja heikkokuntoinen mummo kuoli muutama vuosi sitten. Mummo oli siis viimeisinä vuosinaan usein sairaalassa pitkiä pätkiä, ei pärjännyt enää yksin kotona jne.

Tuttavani muistelee ja suree mummoaan edelleen syvästi. Puhuu hänestä usein ja kertoo kuinka masentunut on yhä mummonsa kuoleman vuosipäivänä. Ottaa someensa kuvia hautakivestä ja kynttilöistä, muistaa mummonsa syntymä- ja kuolinpäivät, hokee "kuinka toivoisi että olisit yhä täällä..."

Totta kai ihmiset surevat eri tavalla, mutta eihän voi olla kenellekään järkytys tai yllätys, että yli 90-vuotias sairas vanhus kuolee?! Minusta tuollainen heruttaminen etenkin somessa on huomiohakuisuutta. 

Minä olen tuo 7-vuotiaana isänsä menettänyt aiempi kommentoija.

Olen tällä hetkellä kolmekymppinen ja minulla on 95v. isoisä. Tiedän, että tämän isoisän menettäminen aikanaan tukee olemaan minulle paljon rankempi juttu kuin alle 40v. isäni kuolema. Isoisä on ollut elämässäni aina ja hän on jo pitkään ollut ainoa elossa oleva isovanhempani. Meillä on paljon enemmän yhteistä aikaa ja asioita kuin isän kanssa oli koskaan.

Itse menetin äitini ollessani 15, hän kuoli syöpään 40- vuotiaana. Isä kuoli autokolarissa 10 vuotta myöhemmin 52- vuotiaana.

Nyt olen itse nelikymppinen ja jo hyväksynyt asian tietysti jo kerran.Oma mummini joka oli minulle tukena vanhempien kuoleman jälkeen alkaa nyt tehdä kuolemaa( lähentelee 90) ja asia eli väheneminen, luopuminen on nostanut pintaan myös vanhempien menetyksen.

Teen tässä tavallaan surutyötä uudestaan. Suren äidin kesken jäänyttä elämää ja isän kuolemaa. No se hyvä puoli, ettei minulla enää ole mummin jälkeen mitään paperitöitä. Luulen, että nämä nousivat siksi, kun itse olen nyt 40 ja oli tosi rankka syksy.

Kaikki iät ovat sellaisia,

Minulle ainakin on ollut ihan musertava suru. Vaikka jotenkin sitä Suomessa vähätellään; juuri kun vanhempien menetys jossain vaiheessa kuuluu asiaan niin sitä ei tarvitsisi muka edes kauheasti surra. Olen aiemmin menettänyt puolisoni mutta isän kuolema on oli kaikesta luonnollisuudestaan huolimatta paljon pahempi kestää. Uskon että elän tämän surun kanssa lopun elämääni. 

En edes muista biologisten vanhempieni kuolemia. No äidin muistan ehkä jotenkuten, minulla on muistikuvia aamusta, kun hän löytyi kuolleena. En silloin kyllä tajunnut että oli kuollut, vaan olin riemuissani siitä kun meille tullut ja löydön tehnyt sekä ambulanssin soittanut täti veikin minut vanhempieni. Myöhemmin asia selitettiin minulle.

Isän ja äidin kuolema tulee olemaan ihan erilaista. Onneksi ovat vielä suht nuoria ja hyväkuntoisia.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen (vaikka ei saisi) erästä tuttavaani, jonka 93-vuotias hauras ja heikkokuntoinen mummo kuoli muutama vuosi sitten. Mummo oli siis viimeisinä vuosinaan usein sairaalassa pitkiä pätkiä, ei pärjännyt enää yksin kotona jne.

Tuttavani muistelee ja suree mummoaan edelleen syvästi. Puhuu hänestä usein ja kertoo kuinka masentunut on yhä mummonsa kuoleman vuosipäivänä. Ottaa someensa kuvia hautakivestä ja kynttilöistä, muistaa mummonsa syntymä- ja kuolinpäivät, hokee "kuinka toivoisi että olisit yhä täällä..."

Totta kai ihmiset surevat eri tavalla, mutta eihän voi olla kenellekään järkytys tai yllätys, että yli 90-vuotias sairas vanhus kuolee?! Minusta tuollainen heruttaminen etenkin somessa on huomiohakuisuutta. 

Ei se ole kenellekään yllätys, että yli 90-vuotias ihminen kuolee. Mutta jos kyseessä on rakas ihminen, järkytys se on silti. Se rakas ihminen on poissa. Ei tule takaisin. Ikä ei muuta asiaa.

Ihmettelin aina, kun sain tuonsuuntaisia kommentteja surressani omaa isoisääni, joka oli myös yli 90. "No, hänhän oli jo vanha", eli mitä ihmettä sinä tollukka oikein itket siinä. Itken sitä, että olin ollut isoisäni kanssa läheinen koko ikäni, ja nyt häntä ei enää ollut. Jokainen elinvuosi lisää ei tehnyt kuolempaa helpommaksi vaan ainoastaan lähensi meitä entisestään. Isoisäni ei myöskään missään vaiheessa dementoitunut, joten sille rakkaalle ihmiselle ei siltä osin pitänyt heittää hyvästejä jo aikaisemmin.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla ap omaa perhettä? Vai onko lapsuusperhe (vanhemmat ja sisarukset) edelleen ensisijainen perheesi?

Eipä se surua aina helpota, vaikka olisi ns. omakin perhe. Aina tätä samaa sinkkujen ja heidän tunteidensa halveksuntaa. Voihan pyhä ydinperhe.

Kyllä omat lapset lohduttavat surussa, sillä heissä elämä jatkuu. Omien vanhempien piirteiden huomaaminen omissa lapsissa on lohdullista. Olemme lopulta vain yksi lenkki sukupolvien ketjussa. 

Riippuu varmaan tilanteesta.

Olen 30 ja vanhempani on ollut jatkoajalla siitä lähtien, kun olin 10. Viimeiset 20 vuotta on ollut parempien ja pahempien aikojen vuoristorataa eikä jatkoajan jatkuminen ole ollut itsestäänselvyys. Nuorimman sisaruksen täysi-ikäistyminen ja kotoa muutto olivat selkeä piste, jonka jälkeen väistämättömän kanssa on tullut sinuiksi eikä asia tunnu enää vaikealta. Vuosi vuodelta ajatukset kääntyvät entistä enemmän myös ihmisarvoisen elämän kysymykseen.

Lapsi selviytyy yleensä aina parhaiten.

Ellei ole jotain ongelmia, milloin lapsi juuttuu vanhempansa kuolemaan, saa aiheesta pakkomielteen ja elää vain sitä asiaa koko loppuelämänsä.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu varmaan tilanteesta.

Olen 30 ja vanhempani on ollut jatkoajalla siitä lähtien, kun olin 10. Viimeiset 20 vuotta on ollut parempien ja pahempien aikojen vuoristorataa eikä jatkoajan jatkuminen ole ollut itsestäänselvyys. Nuorimman sisaruksen täysi-ikäistyminen ja kotoa muutto olivat selkeä piste, jonka jälkeen väistämättömän kanssa on tullut sinuiksi eikä asia tunnu enää vaikealta. Vuosi vuodelta ajatukset kääntyvät entistä enemmän myös ihmisarvoisen elämän kysymykseen.

Mikäs niillä on?

Menetin isäni noin puolitoista vuotta sitten syövälle. Isä ehti sairastaa alle vuoden. Olin itse tuolloin 28v ja kyllä se pahalta tuntui.... ja tuntuu edelleen. Joka päivä isä tulee mieleen. Minulla ei enää ole myöskään ainuttakaan isovanhempaa hengissä. Muutaman vuoden sisään on ollut kolmet sukulaisen hautajaiset, niin kyllä se suru vaan on läsnä jokaisena päivänä, enkä usko että omalla kohdallani vielä helpottaa hetkeen.

Vaikea sanoa, ehkä silloin, kun kuolema tulee luonnollisen vanhuuden kautta. Oman äitini menetin 35-vuotiaana, kahden pienen lapsen äitinä ja oli todella kova paikka. Valitettavasti surussa on ajoittain katkeruuden sävy.

Synnyimme veljeni kanssa hyvin nuorille vanhemmillemme,liian nuorille. Muistoissa lapsuudesta on vanhempien kauhistelut,montako vuotta meitä on vielä siedettävä.Vanhemmat olivat kylmiä ja vihamielisiä meitä kohtaan.Veljeni kuoli 40vuotiaana sydän infarktiin.Surin lohduttomasti.                                 Olin n.60v,kun äitini kuoli.Saattohoidin häntä,ja tunsin tekeväni sitä lämpimästi.Äidin kuoltua,katselin häntä siinä rauenneena.Ajatuksissa oli hiukan hellyyttä häntä kohtaan,ehkä sääliäkin,ei kuitenkaan surua.    Muistin  ystäväni äidin kuoleman,josta ystäväni itkien kertoi,että"tuntuu niin pahalta,kun ne äidin ihanat, lempeät kädet on laitettava maan poveen"....."Ne ihanat ,lempeät kädet"  Minä säästyin siltä surulta,voi kuinka olisin halunnut saada sen surun itselleni,surra lempeää äitiä.......Kuinka paljon suruun voikaan sisältyä rakkautta..Monet voivat mielessään sanoa kuolleelle äidilleen tai isälleen."Minä itken,ja itken,niin paljon minä sinua rakastin,niin paljon"

Olisipa "isä" kuollut jo silloin kun olin lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea sanoa, ehkä silloin, kun kuolema tulee luonnollisen vanhuuden kautta. Oman äitini menetin 35-vuotiaana, kahden pienen lapsen äitinä ja oli todella kova paikka. Valitettavasti surussa on ajoittain katkeruuden sävy.

Minäkin menetin kolmekymppisenä pikkulasten äitinä lapsenlapsiaan yli kaiken rakastavan isäni. Odotin kuopusta, kun isä yllättäen kuoli. Eniten tunnen surua ja katkeruutta lapsieni menetettyä merkittävän ihmissuhteen elämässään ja ettei isä ehtinyt nähdä heidän kasvavan. Oma menetys on ollut helpompi käsitellä.

Vierailija kirjoitti:

On olemassa tila, joka on pahempi kuin kuolema. Sen on jäädä vangiksi onaan kehoonsa, mieli kirkas kroppa toimintakyvytön. Äitini joutui tähän tilaan 12v sitten, ja minulle ja läheisilleni olisi suuri helpotus kun pääsisi pois. Mutta hyväkuntoisen kroppaa kestää, kestää aivan liian pitkään. Edes korona (rokottamaton) ei tuonut armahdusta. Eikä paksusuolensyöpä, joka leikattiin vaan oireiden lievittämiseksi. Menetin oikeasti äitini siis jo 12 v sitten.

Ja nyt minä taidan kiriä äitini edelle. Sain hyväennusteisen rintasyövän, jonka piti olla helposti hoidettavissa. Ja niin vaan pirulainen levisi sittenkin ja lähden täältä vuoden - kahden kuluttua. Ja lapset (21,17, 10) jäävät puoliorvoiksi. Paljon olisi vielä tehtävää, mutta jo nyt vointi on sellainen, että kohta saatan lopettaa hoidot kun en tästä enää parane vaan olo vaan rapisee päivä päivältä.

Voimia sinulle. Tyttäreni kuoli kaksi vuotta sitten parantumattoman syöpään. Sairasti 5 vuotta sen toteamisesta. Välillä vointi oli parempi, välillä huonompi. Viime hetkillä lohduton. Diagnoosista lähtien elin nuo viisi vuotta kuin sumussa. Koin, että minun on pakko jaksaa tyttäreni vuoksi. Vuosi sitten äitini kuoli syöpään. Tuntuu, että en ole vieläkään pystynyt käsittelemään näitä asioita... Toivon että aika vähitellen parantaa.

Ei elinvuosissa merkitse määrä vaan se laatu.