Missä iässä oman vanhemman kuoleman pitäisi tuntua "helpommalta"?

En usko että se on helppoa ikinä. 60vuotias setäni romahti täysin mummon hautajaisissa ja huusi sydäntäsärkevällä äänellä "ÄITIIII!", serkkuni kirjaimellisesti kannattelivat isäänsä.

Oma isäni  taas näytti lähinnä vihaiselta, leukaperät olivat kiristyneet ja kädet nyrkissä mutta todellisuudessa pidätteli itkua.

Riippuu se ihan vanhwmmastakin, että millainen tyyppi on kyseessä. Etäisen, piittaamattoman ja väkivaltaisen vanhemman kuolema tuskin harmittaa niin paljoa, kun taas hyvän vanhemman kuolema on ihan erilaista.

Ei vanhempien kuolema ole varmaankaan missään iässä helppoa.  Toki lapset sulkien pois, koska heille äidin ja isän kuoleman menetys suurempi, mutta riippuu siitä myös, millainen vanhempi/vanhemmat olleet? Mutta kuulin, että suruaika ja siitä pois pääseminen on vaikeampaa, jos on kärsinyt traumaattisen lapsuuden vanhempien osalta, niin kauemmin kestää päästä pois. Kun äitini kuoli, niin minulle kerrottiin, että noin vuoden verran kestää suru, viha ym. tunteet, jotka nousevat pintaan kuoleman johdosta. Mutta täytyy sanoa, että kukaan ei voi sanoa, että kuinka kauan kestää, koska se on itse kokijalle aina subjektiivinen kokemus. 

Vierailija kirjoitti:

Ei vanhempien kuolema ole varmaankaan missään iässä helppoa.  Toki lapset sulkien pois, koska heille äidin ja isän kuoleman menetys suurempi, mutta riippuu siitä myös, millainen vanhempi/vanhemmat olleet? Mutta kuulin, että suruaika ja siitä pois pääseminen on vaikeampaa, jos on kärsinyt traumaattisen lapsuuden vanhempien osalta, niin kauemmin kestää päästä pois. Kun äitini kuoli, niin minulle kerrottiin, että noin vuoden verran kestää suru, viha ym. tunteet, jotka nousevat pintaan kuoleman johdosta. Mutta täytyy sanoa, että kukaan ei voi sanoa, että kuinka kauan kestää, koska se on itse kokijalle aina subjektiivinen kokemus. 

Ei voi yleistää, että lapselle vanhemman menetys olisi jotenkin suurempi.

Vanhempani kuoli kun olin kouluikäinen, eikä se ollut läheskään samanlaista, kuin läheisen menettäminen aikuisena. Lapsi sopeutuu, varsinkin jos on hyvin sopeutuvainen lapsi muutenkin. Lapsen mieli on hyvin mukautuva ja optimistinen. Lapselle on myös aina tarjolla koti ja turvaa sekä apua, eikä lapsi jää samalla tavalla yksin surun kanssa kuin aikuiset yleensä.

Aikuisena se vasta vaikeaa onkin. Lapsi ei välttämättä edes ymmärrä asiaa.

Jokainen tapaus on erilainen. Vanhempieni kuolema ei tuntunut pahalta ollenkaan, koska he olivat jo lähdössä. Heidän kuolemansa oli helppo hyväksyä.

Ehkä vanhempien iällä on suurempi merkitys kuoleman hyväksymisessä kuin omalla iällä.

Isäni a.mpui itsensä kun olin 14 vuotias.

Sain pers häiriön.

Äiti löi ja piti nälässä.

Kun äiti k.uolee kieltäydyn "perinnöstä"

Miksi omasta äidistä ei saa laillisesti erota.

Syy: p.ahoinpitely.

Toivon että elää pitkään ja uloste polttaa pe.rseen rikki..kun eivät ehdi vaihtamaan vaippoja.

Sitten se PÄÄSEE TAIVAASEEN.

Minä ja isä ollaan h.elvetissä..mutta kuitenkin yhdessä.

V.ihaan jeesusta ..joka on h.omo.

Vierailija kirjoitti:

Isäni a.mpui itsensä kun olin 14 vuotias.

Sain pers häiriön.

Äiti löi ja piti nälässä.

Kun äiti k.uolee kieltäydyn "perinnöstä"

Miksi omasta äidistä ei saa laillisesti erota.

Syy: p.ahoinpitely.

Toivon että elää pitkään ja uloste polttaa pe.rseen rikki..kun eivät ehdi vaihtamaan vaippoja.

Sitten se PÄÄSEE TAIVAASEEN.

Minä ja isä ollaan h.elvetissä..mutta kuitenkin yhdessä.

V.ihaan jeesusta ..joka on h.omo.

Lapsi sopeutuu, varsinkin jos on hyvin sopeutuvainen lapsi muutenkin. Lapsen mieli on hyvin mukautuva ja optimistinen. Lapselle on myös aina tarjolla koti ja turvaa sekä apua, eikä lapsi jää samalla tavalla yksin surun kanssa kuin aikuiset yleensä.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi selviytyy yleensä aina parhaiten.

Ellei ole jotain ongelmia, milloin lapsi juuttuu vanhempansa kuolemaan, saa aiheesta pakkomielteen ja elää vain sitä asiaa koko loppuelämänsä.

No s.hit sherlock.

Pakkoko niitä lapsia on tehdä?

Oih, olin onnellinen kun vanhempani kuolivat. Olin n 20-vuotias. Lapsuuteni oli todella kamala.

Sellainen poliisi/lastensuojelu/perhesurmayritys kamala

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla äiti kuoli synnyttäessään minua ja minut pelastettiin erittäin pikaisella hätäsektiolla hänen kohdustaan noin 2-3 minuuttia hänen kuolemansa jälkeen. Isä sitten sekosi ja hirtti itsensä kun minä olin parin tunnin ikäinen. Minulla ei siis ole koskaan ollut vanhempia. Tädin perheen luona elin parin viikon vanhasta lähtien kun selvisi että en kuollutkaan vaikka äiti kuoli kesken synnytyksen mutta heille olin aina vain ei-toivottu rääpäle jota he eivät olisi halunneet ja joka joutui elämään komerossa ja tyytymään heiltä yli jääneisiin ruoantähteisiin.

Voi ei😥

Ihmettelen noita alapeukkuja.

Tunnen henkilökohtaisesti perheen, jossa kävi niin että vauva jäi henkiin äidin kuoltua synnytykseen. Kyllä siinä vahvempikin mies sekoaa ja epätoivo mitä sillä hetkellä tuntee voi johtaa äärimmäiseen ratkaisuun. Tuntemani isä selvisi hengissä kun hänen luonaan oli koko ajan

ihmisiä auttamassa. Ihan konkreettisesti vahtivat häntä kuin pikkulasta.

Vierailija kirjoitti:

Oih, olin onnellinen kun vanhempani kuolivat. Olin n 20-vuotias. Lapsuuteni oli todella kamala.

Sellainen poliisi/lastensuojelu/perhesurmayritys kamala

Miten joku voi sanoa noin omista vanhemmistaan?

Sanoisin, että lapsena se on helpointa. Lapsena on tavallaan erittäin hyvä kyky käsitellä vaikeitakin asioita. Lapsilla on usein hyvä resilienssi.

Tietty sitten on niitäkin ihmisiä, kenellä ei ole niin hyvä resilienssi. Heillä voi jäädä asiat vaiheeseen ja heillä voi kehittyä esimerkiksi pakkomielle tämän vanhemman kuolemaan tai tähän vanhempaan muuten. Voi olla myös päihteidenkäyttöä ja haasteita mielenterveyden kanssa.

"Helpompaa" oli äidin kuolema kun olin kuitenkin 37v. Kuin isän, olin vasta 11v.

Lapsena ei tunne oikeasti vanhempiaan persoonina, joten menettäminenkään ei tunnu niin pahalta kuin aikuisena.

Sitten on tietenkin ihmisiä, jotka selittävät kaikki traumansa menetysten kautta, ikäänkuin ulkoistavat omat kasvun esteet menetyksiin, joille ei voi enää mitään.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että lapsena se on helpointa. Lapsena on tavallaan erittäin hyvä kyky käsitellä vaikeitakin asioita. Lapsilla on usein hyvä resilienssi.

Tietty sitten on niitäkin ihmisiä, kenellä ei ole niin hyvä resilienssi. Heillä voi jäädä asiat vaiheeseen ja heillä voi kehittyä esimerkiksi pakkomielle tämän vanhemman kuolemaan tai tähän vanhempaan muuten. Voi olla myös päihteidenkäyttöä ja haasteita mielenterveyden kanssa.

Helevetti kun inhoan tuota sanaa resilienssi. Lapsena se tarkoittaa tietämättömyyttä ja epäkypsyyttä, ei sisua.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että lapsena se on helpointa. Lapsena on tavallaan erittäin hyvä kyky käsitellä vaikeitakin asioita. Lapsilla on usein hyvä resilienssi.

Tietty sitten on niitäkin ihmisiä, kenellä ei ole niin hyvä resilienssi. Heillä voi jäädä asiat vaiheeseen ja heillä voi kehittyä esimerkiksi pakkomielle tämän vanhemman kuolemaan tai tähän vanhempaan muuten. Voi olla myös päihteidenkäyttöä ja haasteita mielenterveyden kanssa.

Tiedän yhden tuollaisen tytön, jonka äiti kuoli huumeisiin kun tyttö oli 11v. Tosi raskas tyyppi.

Tyttö ihannoi äitiään ja kaikkea mitä äitinsä teki. No, ikävuotensa 20-30 kuluikin sitten isänsä maksamilla vieroitusreissuilla. Nyt reiluja kolmekymppisenä syyttää muita läheisiään aineidenkäytöstään ja edelleen elää siinä äitimaailmassaan, eikä näe äitinsä tekemisissä mitään väärää tai epähienoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että lapsena se on helpointa. Lapsena on tavallaan erittäin hyvä kyky käsitellä vaikeitakin asioita. Lapsilla on usein hyvä resilienssi.

Tietty sitten on niitäkin ihmisiä, kenellä ei ole niin hyvä resilienssi. Heillä voi jäädä asiat vaiheeseen ja heillä voi kehittyä esimerkiksi pakkomielle tämän vanhemman kuolemaan tai tähän vanhempaan muuten. Voi olla myös päihteidenkäyttöä ja haasteita mielenterveyden kanssa.

Helevetti kun inhoan tuota sanaa resilienssi. Lapsena se tarkoittaa tietämättömyyttä ja epäkypsyyttä, ei sisua.

Ei resilienssi tarkoita sisua.

Resilienssi on ominaisuus, mikä muodostuu useista eri tekijöistä.

Lapsena resilienssiä auttaa juurikin se lapsen tietynlainen mieli ja joustavuus, optimistisuus, yleensä turvattu ympäristö ja olosuhteet huolenpitoineen jne. sekä hyvät kokemukset elämästä ja muista ihmisistä.

4-vuotiaana se tuntui aika helpolta. Omia muistoja on, ehkä juuri siltä kesältä kun täytin 4v. ja edelliseltä keväältä. Itse kuolemaa en varsinaisesti muista, vaikka minulla onkin muistoja siitä päivästä. Ne ei kuitenkaan liity siihen kuolemaan, vaan ne on hetkiä muiden ihmisten kanssa ja esimerkiksi sitä kun istuin autossa ja leikin kotona.

Olin 45 kun 75v isäni kuoli. Hän sairasti ja tiesin ettei hän voi parantua.

Silti isän kuolema oli musertava. Itken ja ikävöin isääni yhä vaikka siitä on jo 5v aikaa.

Ensimmäinen vuosi oli kauhea. Hain ammattiapua kun olin itkenyt vuoden joka ikinen päivä,ja tuntui etten selvee siitä koskaan. Sitten alkoi pikkuhiljaa helpottaa.