Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Missä iässä oman vanhemman kuoleman pitäisi tuntua "helpommalta"?
18.01.2023 |
Olen utelias, miten muut näkevät tämän. Jos lapsena menettää vanhempansa, se on tietysti liian aikaisin. Parikymppisenäkin on liian aikaisin. Ystäväni menetti äitinsä ollessaan kolmekymppinen, ja minusta sekin oli ihan liian aikaisin.
Jossain vaiheessa aikuisena kuitenkin oletetaan, että vanhempien kuolema on vain sellainen asia, joka tapahtuu. Ettei se enää tunnu niin pahalta (?). Jokainenhan vanhempansa menettää - ellei sitten itse kuole ensin, mikä olisi tietysti vanhemmalle vieläkin pahempi menetys.
Mikä on teille ollut sellainen ikä, että vanhempien kuolema on ollut helpompi hyväksyä? Vai onko sellaista ikää?
Nimittäin näin nelikymppisenä se ei ainakaan tunnu yhtään helpommalta. Minun pitäisi olla keski-ikäinen ihminen ja vanhempani seniori. Sellaista se elämä on. Ja silti se on täysin sietämätöntä, en tiedä miten tällaisen surun kanssa on tarkoitus elää ja mennä eteenpäin.
Kommentit (84)
Ei se missään iässä tarvii tuntua helpolta. Mutta se ei ole ns luonnollista, jos lapsi menettää vanhempansa. Esim kerran koin vähän ihmetystä, kun kerroin että vanhempani (46v)kuoli ollessani teini, ja vastapuoli kommentoi tähän että häntäkin harmittaa kun hänen kaverin (55v) äiti kuoli ollessaan 75v. 75v on kuitenkin hyvin lähellä keskimääräistä suomalaisten elinikää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun nuorin ehkä kokisi rankimmin mun kuoleman. Aikuiset lapseni eivät ehkä välittäisi.
Olin yli 25 kun isäni kuoli ja minusta se oli liian aikaisin. Äitini kuollessa olin 40 ja sekin oli vaikeaa. Jos ajattelen pelkän iän perusteella ehkä helpompi olisi jos olisin ollut lähellä eläkeikää kun he olisivat kuolleet.
Alue: Aihe vapaa
Olin 19-vuotias, kun isäni kuoli yllättäen. Olin juuri muuttamassa kotoa pois. Se suretti, kun isä ei nähnyt minun poismuuttoa ja kaikki muu mitä isä ei ehtinyt nähdä. Nyt isän kuolemasta on 3 vuotta ja mietin edelleen isän kuolinpäivää. Voin sanoa, että en ole päässyt yli kokonaan, vaikka pahin on ohi. Isä oli ainoa, johon minulla oli läheiset välit. Edelleen, kun minulle tapahtuu joku hyvä juttu, niin mietin, että pitääpä laittaa isälle viesti ja kertoa. Ja sitten muistankin, ettei kukaan vastaisi siihen viestiin.