Miksi miehestä usein kuoriutuu ihan erilainen isä kuin etukäteen voisi luulla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miksi mutta niin kävi meilläkin. Mies oli se joka enemmän halusi lasta, vaikutti kaikin puolin kunnon mieheltä ja isämateriaalilta. Oli ollut koti-ihminen jo sinkkunakin, ei juonut alkoholia tms.

Alkoi jo minun raskausaikana kuitenkin osoittaa kärsimättömyyttä oireitani ja kroppani muutoksia kohtaan. Lapsen synnyttyä oli muutaman viikon ihana, sitten häntä alkoi ahdistaa. Pakeni ensin ylitöihin, sitten alkoi istua myös baareissa koska ei kuulemma kestänyt vauvan itkua eikä lihavaksi vasikkaansa imettäväksi lehmäksi muuttunutta vaimoa. Vauvan ollessa 5 kk ilmoitti, että lähtee pysyvästi. Oli jo joku 19-vuotias baaripimu katsottuna tilalle. Hyvä eroonpääsy oli, tunnelma olikin kireä aina kun mies oli kotona. Mutta en edes jälkeenpäin pysty tiedostamaan mitään merkkejä, joista olisi etukäteen voinut aavistaa että miehestä ei välttämättä ole isäksi.

Miehet ovat usein pikkupoikia, jotka tarvitsevat todella paljon huomiota ja siihen kuvioon istuu huonosti pikkulapsi. Se on näin miehenä kyllä hämmentävää omalla kohdallakin todeta, että pikkulapset tuntuu usein hyvältä ajatukselta teoriatasolla, mutta sitten aika nopeasti se vauvan huuto rupeaa nyppimään hermoja, tiedä sitten miksi näin on.

Niin ovat pikkupoikia ja nainen sitten se vastuullinen aikuinen. Ja sen pikkupojan silmissä se nalkuttava akka joka kieltää pikkupojalta kaiken kivan ja vaati osallistumaan kotitöihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miksi mutta niin kävi meilläkin. Mies oli se joka enemmän halusi lasta, vaikutti kaikin puolin kunnon mieheltä ja isämateriaalilta. Oli ollut koti-ihminen jo sinkkunakin, ei juonut alkoholia tms.

Alkoi jo minun raskausaikana kuitenkin osoittaa kärsimättömyyttä oireitani ja kroppani muutoksia kohtaan. Lapsen synnyttyä oli muutaman viikon ihana, sitten häntä alkoi ahdistaa. Pakeni ensin ylitöihin, sitten alkoi istua myös baareissa koska ei kuulemma kestänyt vauvan itkua eikä lihavaksi vasikkaansa imettäväksi lehmäksi muuttunutta vaimoa. Vauvan ollessa 5 kk ilmoitti, että lähtee pysyvästi. Oli jo joku 19-vuotias baaripimu katsottuna tilalle. Hyvä eroonpääsy oli, tunnelma olikin kireä aina kun mies oli kotona. Mutta en edes jälkeenpäin pysty tiedostamaan mitään merkkejä, joista olisi etukäteen voinut aavistaa että miehestä ei välttämättä ole isäksi.

Miehet ovat usein pikkupoikia, jotka tarvitsevat todella paljon huomiota ja siihen kuvioon istuu huonosti pikkulapsi. Se on näin miehenä kyllä hämmentävää omalla kohdallakin todeta, että pikkulapset tuntuu usein hyvältä ajatukselta teoriatasolla, mutta sitten aika nopeasti se vauvan huuto rupeaa nyppimään hermoja, tiedä sitten miksi näin on.

Niin ovat pikkupoikia ja nainen sitten se vastuullinen aikuinen. Ja sen pikkupojan silmissä se nalkuttava akka joka kieltää pikkupojalta kaiken kivan ja vaati osallistumaan kotitöihin.

#miesvihanäkyväksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni haluaa lapsia koska haluaa vaimosta uuden äidin itselleen.

Ja naiset porsivat koska haluavat miehen rahat.

Ei uutta auringon alla.

Juu, rahaa alkaa tunnetusti puskea ovista ja ikkunoista sisään kun tekee lapsia..........

(Mit vttua hei.? Suurimmalla osaa on taloudellisesti paljon tiukempaa kun tulee lapsia. Kukaan ei tee Suomessa rahan takia lapsia, kas kun sillä tavalla köyhtyy, ei rikastu.)

Työtön ja työhaluton tai pikkupalkkatöissä oleva lähiäiti kyllä tienaa lapsilla (eron jälkeen), muuta on turha väittää. Asumistuki kasvaa, saa elää leveämmin isommassa asunnossa, tuet kasvavat, lapsilisän ja elarit saa käyttää kuten haluaa jne. Tyhmäkin tajuaa tämän. 

Joo ei tienaa kyllä, siihen tilanteeseen verrattuna, ettei hänellä olisi lapsia. (Nyt siis puhutaan tilanteesta, jossa äiti on pienituloinen/köyhä.) Yhteiskunnalta saa tukea sen verran, että pystyy lapsilleen turvaamaan minimielintason, mitä tässä yhteiskunnassa on säädetty. Isä maksaa lastensa elatuksesta myös, jos maksaa (vähennetään KELAn tuista se osuus). Missä se tienaaminen tässä yhtälössä on? Meinaatko todella että säästötili vaan karttuu? Lasketko tienaamiseksi siis sen, kun raha liikkuu lasten ruoka- ja vaateostoksiin, päiväkotimaksuihin, asunnon vuokraan? Hulppeaa elämää kertakaikkiaan, reps.

Niillä rahoilla huolehditaan lasten elämän tarpeita, (toki myös äidin perustarpeista, kuten huolehdittaisiin silloinkin, jos ei olisi niitä lapsia - KELAn tuet). Lasten tarpeisiin kuluu paljon rahaa. Ja lasten hoitoon aikaan ja vaivaa. Mikä tässä on vaikea ymmärtää? Ylimääräistä rahaa ja (tai aikaa) ei jää.

Keskituloisten isien elareilla ei kyllä pääse mitenkään rikastumaan itse siinä sivussa, kun maksellaan lasten elämisen kuuja. Miljonäärejä ei Suomessa taas paljoa ole. Ja niin, ne lapset on edelleen molempien vanhempien. Ja oletko todella kateellinen, jos jonkun harvan hyvätuloisen miehen elareilla lasten äitikin saa piirun verran paremman elintason kuin köyhyysrajan alla KELAn minimituilla, hoitaen tämän miehen jälkeläisiä? Ei kukaan oikeasti ala perhettä perustamaan/lapsia tekemään rahan kiilto silmissä. Ihan hullu ja todellisuudesta vieraantunut ajatus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miksi mutta niin kävi meilläkin. Mies oli se joka enemmän halusi lasta, vaikutti kaikin puolin kunnon mieheltä ja isämateriaalilta. Oli ollut koti-ihminen jo sinkkunakin, ei juonut alkoholia tms.

Alkoi jo minun raskausaikana kuitenkin osoittaa kärsimättömyyttä oireitani ja kroppani muutoksia kohtaan. Lapsen synnyttyä oli muutaman viikon ihana, sitten häntä alkoi ahdistaa. Pakeni ensin ylitöihin, sitten alkoi istua myös baareissa koska ei kuulemma kestänyt vauvan itkua eikä lihavaksi vasikkaansa imettäväksi lehmäksi muuttunutta vaimoa. Vauvan ollessa 5 kk ilmoitti, että lähtee pysyvästi. Oli jo joku 19-vuotias baaripimu katsottuna tilalle. Hyvä eroonpääsy oli, tunnelma olikin kireä aina kun mies oli kotona. Mutta en edes jälkeenpäin pysty tiedostamaan mitään merkkejä, joista olisi etukäteen voinut aavistaa että miehestä ei välttämättä ole isäksi.

Miehet ovat usein pikkupoikia, jotka tarvitsevat todella paljon huomiota ja siihen kuvioon istuu huonosti pikkulapsi. Se on näin miehenä kyllä hämmentävää omalla kohdallakin todeta, että pikkulapset tuntuu usein hyvältä ajatukselta teoriatasolla, mutta sitten aika nopeasti se vauvan huuto rupeaa nyppimään hermoja, tiedä sitten miksi näin on.

Niin ovat pikkupoikia ja nainen sitten se vastuullinen aikuinen. Ja sen pikkupojan silmissä se nalkuttava akka joka kieltää pikkupojalta kaiken kivan ja vaati osallistumaan kotitöihin.

#miesvihanäkyväksi

Jois luit kirjoituksen johon tämä vastasi niin siinä mies myönsi ihan itse miesten olevan pikkupoikia ja että ei itse oikein edes jaksa kuunnella lasten itkua. 

Vierailija kirjoitti:

Miehissä on paljon luonnevikaisia. Ovat myös hyviä teeskentelemään vaikka vuosikaupalla.

#miesvihanäkyväksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi naiset kovin usein tappavat lapsensa?

Laittaisitko vähän tilastoa tai muuta faktainkkiä typerälle väitteellesi. (USEIN?)

Naisten taipumukselle tappaa lapset on pitänyt keksiä oma diagnoosi.

Oliko aloituksessa muuten faktoja? Missasin ne kun lähinnä puhuttiin omasta kuplasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1. Onko mies aidosti halunnut lapsia?

2. Oman lapsuudenkodin malli vaikuttaa, vaikka sitä ei edes tiedostaisi.

3. Onko äiti "ominut" vauvan, vai saako isä alusta asti osallistua ja hoitaa häntä, omalla tavallaan. Jos mies koittaa luistaa, antaako nainen sen tapahtua (jotkut isät tosin "syttyvät" lapsesta enemmän vasta sitten, kun mukaan tulee enemmän actionia ja liikettä 6kk, 1v. jne.)

Lisäksi pakonomainen "tasa-arvoisuuden" vaatimus joka tilanteessa ja tehtävässä voi koitua suhteen kohtaloksi. Eronneille naisille on tyypillistä, että se kaikkensa antaneen marttyyrin viitta on aseteltu tukevasti omille harteille. Itsekriittinen reflektio on tarpeellista, sekä miehille että naisille.

Kohta 1 on vain ja ainoastaan miehen vastuulla. Lapsiasia on sellainen, ettei ole hyväksyttävää muuttaa mielipidettä myöhemmin (mies toki voi näin kuitenkin tehdä, jolloin nainen jää yh:ksi). Ei voida hyväksyä sitä selitykseksi, että mies joka kertoi haluavansa lasta, myöhemmin lapsen hankittuaan sanoo, että no hei, en mä nyt oikeasti tätä edes halunnut. Savu nousee päästä näiden juttujen kanssa!

Ja tuo 3. kohta on ihan yhtä pjaskaa. En tiedä yhtään naista, joka olisi ollut vauvavuotena pahoillaan, jos isä vie lapsen ulos tms. ja äiti saa olla hetken itsekseen, tai joka olisi pahoillaan, jos isä koppaisee vauvan vaipanvaihdolle tai nousee yöllä hyssyttämään vauvaa ja sanoo vaimolleen, että nuku vain. Yleensä se mies itse järjestää itselleen kaikkea kodin ulkopuolista menoa ja sitten kun vaimo valittaa, ettei mies osallistu, niin mies vaan keksi syyksi, että et sinä anna tehdä, vaikka vaimo ei millään tavalla ole kieltänyt tekemästä kotitöitä. Ei ne miehet vaan halua tehdä.

Kyllä itse ainakin jouduin alussa tiukastikin sanomaan, jos vaimo yritti puuttua päsmäröimällä "omaa ainoaa oikeaa" tapaansa hoitaa jokin lapseen liittyvä asia.

Veljen jäädessä hoitovapaalle, vaimonsa kirjoitti pitkän minuuttiaikatauluten listan lasten "päivärytmistä" ja rutiineista. Veli vastaanotti listan nyökytellen ja hymyillen (itsekseen).

Jos yleistetään, niin sanoisin, että naisten vahvuus ja heikkous on siinä, että he pystyvät pitämään monta lankaa käsissään samaan aikaan. Nainen ei keskity ainoastaan omaan suoritukseensa, vaan samaan aikaan pitää tietää mitä, miten ja kuinka paljon Pekka, Marjo, Riitta jne. tekevät.

Jos et usko, niin tervetuloa elämään naisen kanssa ja työskentelemään naisvaltaisella alalla.

Ps. Tämä havainto ei ole moite. Olen vaimooni/työkaverinaisiin täysin tyytyväinen 😊

Koska oma lapsi voi tuoda pintaan yllättäviäkin traumoja joiden pohjalta alkaa sitten sekoilemaan.

Sanoisin, että niin äidistä kuin isästä voi kuoriutua lapsen syntymän myötä jotain aivan muuta kuin etukäteen ajatteli. Vanhemmuus voi yllättää monella tavalla. Yleensä näissä tilanteissa todellisuus on se, että naisen kynnys "huonoon" vanhemmuuteen tai jopa perheensä hylkäämiseen on paljon korkeampi. Kärjistetysti mies voi "paeta" raskasta vauva-aikaa töihin, nainen on kotona jumissa vauvan kanssa.  

Koskaan ei voi etukäteen tietää, miten lapsen kanssa jaksaa. Voi nousta pintaan vanhoja traumoja, lapsen persoona voi olla haastava, lapsi voi sairastella paljon/olla erityislapsi, vanhempi voi sairastua jne. Monet seikat eivät ole etukäteen ennakoitavissa. Väittäisin myös, että on ihan eri tavalla kuormittavaa olla vaikka kaksosvauvojen tai sairastelevan vauvan vanhempi kuin hyväntuulisen ja terveen vauvan/lapsen vanhemmuus. Työni puolesta tiedän useammankin tilanteen, jossa mies on lähtenyt menemään naisen odottaessa kaksosia eli ei ole haluttu edes yrittää arkea kahden vauvan kanssa.

Ylipäätään ihmisten tilanteet ovat erilaisia ja kuormittavat eri tavoin. Toiset kestävät kuormitusta paremmin kuin toiset. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jos on vanhemmaksi ryhtynyt, niin on syytä kantaa vastuunsa.

Ihan suoraan voin myöntää, että sekä minä että mieheni olimme tosi kovilla lapsen syntymän jälkeen. Meillä oli monenlaista terveyshaastetta (sekä lapsen että aikuisten), yöt olivat rikkonaisia ja lapsi ei nukkunut päiväunia käytännössä juuri lainkaan. Tukiverkkoja ei ollut ja mies oli välillä matkatöissä. Vauvan hoito oli molemmille uutta ja sen toki oppi äkkiä, mutta tuo henkinen kuormitus kaiken sairastelun ja valvomisen keskellä oli todella ylivoimaisen raskasta. Aloimme nauttia vanhemmuudesta vasta lapsen ollessa yli 6 kk. Koen, että kummallakin meistä kesti löytää oma tapansa olla vanhempi, kun alku vauvan kanssa oli pelkkää selviytymistä.

Jotkut muut olisivat meidän tilanteessamme varmasti eronneet, kun oli raskasta ja parisuhde koetuksella. Me annettiin rauhassa aikaa tilanteelle, vanhemmuuteen kasvamiselle ja toisillemme. Kumpikin teki parhaansa, välillä toinen teki enemmän kuin toinen. Tuetaan ja arvostetaan toisiamme. Se täytyy sanoa, että ei me yhdessä enää oltaisi, jos jompi kumpi meistä olisi kieltäytynyt kantamasta vastuuta. Mieskin oli tilanteessa väsynyt ja lujilla, mutta silti halusi kantaa vastuunsa. Mies on oikein ihana isä meidän lapselle. <3

Sanoisin näin: Haastavastakin vauva-arjesta/lapsi-arjesta selviää, jos molemmilla on halua nähdä vaivaa tilanteen eteen ja kantaa vastuuta. Toki välillä tulee tilanteita, joissa toinen joutuu ottamaan koppia koko perheen asioista, mutta pitkällä tähtäimellä se ei ole rakentava vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1. Onko mies aidosti halunnut lapsia?

2. Oman lapsuudenkodin malli vaikuttaa, vaikka sitä ei edes tiedostaisi.

3. Onko äiti "ominut" vauvan, vai saako isä alusta asti osallistua ja hoitaa häntä, omalla tavallaan. Jos mies koittaa luistaa, antaako nainen sen tapahtua (jotkut isät tosin "syttyvät" lapsesta enemmän vasta sitten, kun mukaan tulee enemmän actionia ja liikettä 6kk, 1v. jne.)

Lisäksi pakonomainen "tasa-arvoisuuden" vaatimus joka tilanteessa ja tehtävässä voi koitua suhteen kohtaloksi. Eronneille naisille on tyypillistä, että se kaikkensa antaneen marttyyrin viitta on aseteltu tukevasti omille harteille. Itsekriittinen reflektio on tarpeellista, sekä miehille että naisille.

Kohta 1 on vain ja ainoastaan miehen vastuulla. Lapsiasia on sellainen, ettei ole hyväksyttävää muuttaa mielipidettä myöhemmin (mies toki voi näin kuitenkin tehdä, jolloin nainen jää yh:ksi). Ei voida hyväksyä sitä selitykseksi, että mies joka kertoi haluavansa lasta, myöhemmin lapsen hankittuaan sanoo, että no hei, en mä nyt oikeasti tätä edes halunnut. Savu nousee päästä näiden juttujen kanssa!

Ja tuo 3. kohta on ihan yhtä pjaskaa. En tiedä yhtään naista, joka olisi ollut vauvavuotena pahoillaan, jos isä vie lapsen ulos tms. ja äiti saa olla hetken itsekseen, tai joka olisi pahoillaan, jos isä koppaisee vauvan vaipanvaihdolle tai nousee yöllä hyssyttämään vauvaa ja sanoo vaimolleen, että nuku vain. Yleensä se mies itse järjestää itselleen kaikkea kodin ulkopuolista menoa ja sitten kun vaimo valittaa, ettei mies osallistu, niin mies vaan keksi syyksi, että et sinä anna tehdä, vaikka vaimo ei millään tavalla ole kieltänyt tekemästä kotitöitä. Ei ne miehet vaan halua tehdä.

Kyllä itse ainakin jouduin alussa tiukastikin sanomaan, jos vaimo yritti puuttua päsmäröimällä "omaa ainoaa oikeaa" tapaansa hoitaa jokin lapseen liittyvä asia.

Veljen jäädessä hoitovapaalle, vaimonsa kirjoitti pitkän minuuttiaikatauluten listan lasten "päivärytmistä" ja rutiineista. Veli vastaanotti listan nyökytellen ja hymyillen (itsekseen).

Jos yleistetään, niin sanoisin, että naisten vahvuus ja heikkous on siinä, että he pystyvät pitämään monta lankaa käsissään samaan aikaan. Nainen ei keskity ainoastaan omaan suoritukseensa, vaan samaan aikaan pitää tietää mitä, miten ja kuinka paljon Pekka, Marjo, Riitta jne. tekevät.

Jos et usko, niin tervetuloa elämään naisen kanssa ja työskentelemään naisvaltaisella alalla.

Ps. Tämä havainto ei ole moite. Olen vaimooni/työkaverinaisiin täysin tyytyväinen 😊

Joo, uskon kyllä tuon. Sehän se onkin sitten niin käsittämätöntä, että miten se mies ei näe sitä, miten paljon vaimonsa kokoajan tekee kotona ja lasten eteen, oman työnsä lisäksi tietysti. Pakosti ajattelee, että tottakai se mies näkee. On vain tyytyväinen, kun toinen tekee ja itse voi leikkiä jotain kuninkaallista palvelijoineen (esim. tilanne, että rappusilla on likainen vaate, vaikka lapsen, ja pesukone on yläkerrassa. Mies kävelee vaatteen yli, ei muka -tiennyt-, että se pitäisi viedä ylös, mutta nainen poimii sen mukaansa ja pyykkikoriin.)

Mut mä olenkin jo eronnut nainen, enkä ihan heti olis toista kertaa päästämässä mieslasta huusholliini. Pojasta ainakin yritän kasvattaa tekevän tyypin ja siihen vastuuta kantavaan rooliin hän yh-mutsin esikoisena muutenkin on jo kasvanut (isä noilla muksuilla on enää joka toinen viikonloppu).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miksi mutta niin kävi meilläkin. Mies oli se joka enemmän halusi lasta, vaikutti kaikin puolin kunnon mieheltä ja isämateriaalilta. Oli ollut koti-ihminen jo sinkkunakin, ei juonut alkoholia tms.

Alkoi jo minun raskausaikana kuitenkin osoittaa kärsimättömyyttä oireitani ja kroppani muutoksia kohtaan. Lapsen synnyttyä oli muutaman viikon ihana, sitten häntä alkoi ahdistaa. Pakeni ensin ylitöihin, sitten alkoi istua myös baareissa koska ei kuulemma kestänyt vauvan itkua eikä lihavaksi vasikkaansa imettäväksi lehmäksi muuttunutta vaimoa. Vauvan ollessa 5 kk ilmoitti, että lähtee pysyvästi. Oli jo joku 19-vuotias baaripimu katsottuna tilalle. Hyvä eroonpääsy oli, tunnelma olikin kireä aina kun mies oli kotona. Mutta en edes jälkeenpäin pysty tiedostamaan mitään merkkejä, joista olisi etukäteen voinut aavistaa että miehestä ei välttämättä ole isäksi.

Miehet ovat usein pikkupoikia, jotka tarvitsevat todella paljon huomiota ja siihen kuvioon istuu huonosti pikkulapsi. Se on näin miehenä kyllä hämmentävää omalla kohdallakin todeta, että pikkulapset tuntuu usein hyvältä ajatukselta teoriatasolla, mutta sitten aika nopeasti se vauvan huuto rupeaa nyppimään hermoja, tiedä sitten miksi näin on.

Niin ovat pikkupoikia ja nainen sitten se vastuullinen aikuinen. Ja sen pikkupojan silmissä se nalkuttava akka joka kieltää pikkupojalta kaiken kivan ja vaati osallistumaan kotitöihin.

#miesvihanäkyväksi

Jois luit kirjoituksen johon tämä vastasi niin siinä mies myönsi ihan itse miesten olevan pikkupoikia ja että ei itse oikein edes jaksa kuunnella lasten itkua. 

Nainen väitti miehen kertoneen niin.

Vierailija kirjoitti:

Ihan suoraan voin myöntää, että sekä minä että mieheni olimme tosi kovilla lapsen syntymän jälkeen. Meillä oli monenlaista terveyshaastetta (sekä lapsen että aikuisten), yöt olivat rikkonaisia ja lapsi ei nukkunut päiväunia käytännössä juuri lainkaan. Tukiverkkoja ei ollut ja mies oli välillä matkatöissä. Vauvan hoito oli molemmille uutta ja sen toki oppi äkkiä, mutta tuo henkinen kuormitus kaiken sairastelun ja valvomisen keskellä oli todella ylivoimaisen raskasta. Aloimme nauttia vanhemmuudesta vasta lapsen ollessa yli 6 kk. Koen, että kummallakin meistä kesti löytää oma tapansa olla vanhempi, kun alku vauvan kanssa oli pelkkää selviytymistä.

Jotkut muut olisivat meidän tilanteessamme varmasti eronneet, kun oli raskasta ja parisuhde koetuksella. Me annettiin rauhassa aikaa tilanteelle, vanhemmuuteen kasvamiselle ja toisillemme. Kumpikin teki parhaansa, välillä toinen teki enemmän kuin toinen. Tuetaan ja arvostetaan toisiamme. Se täytyy sanoa, että ei me yhdessä enää oltaisi, jos jompi kumpi meistä olisi kieltäytynyt kantamasta vastuuta. Mieskin oli tilanteessa väsynyt ja lujilla, mutta silti halusi kantaa vastuunsa. Mies on oikein ihana isä meidän lapselle. <3

Sanoisin näin: Haastavastakin vauva-arjesta/lapsi-arjesta selviää, jos molemmilla on halua nähdä vaivaa tilanteen eteen ja kantaa vastuuta. Toki välillä tulee tilanteita, joissa toinen joutuu ottamaan koppia koko perheen asioista, mutta pitkällä tähtäimellä se ei ole rakentava vaihtoehto.

Luulen, että teidät pelasti tunne siitä, että kumpikin yritti parhaansa. Minulla ei todellakaan ollut sellaista tunnetta exästäni, vaan päin vastoin näin, ettei hän yrittänyt ollenkaan, oli vaan tyytyväinen, että minä hoidin kaikki ja kuvitteli, että olisin niin nalkissa, etten lähtisi, vaikka hän oli törkeän epäreilu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En syytä teitä äitejä tilanteesta, mutta mielestäni näissä tapauksissa on vain yksi keino:

Mies pitää pakottaa kantamaan vastuunsa isänä alusta asti, jos isä meinaa lapsen elämässä olla mukana. Ei niin, että mies tekee vähän tai silloin kun sattuu huvittamaan. Kun mies alusta asti vaihtaa vaipat, syöttää (pullosta tai sitten aikanaan soseita), käy vaunulenkillä ja leikittää, niin siinä siihen lapsenhoitoon oppii. Ei sillä opi, että vaihtaa vaipan kerran viikossa. Jos on lapsen saanut, niin siitä on kannettava vastuu, eikä kyse ole siitä, huvittaako vastuun kantaminen vai ei.

Jonkinlaista työnjakoakin voi tehdä, jos se tuntuu kummastakin mielekkäältä. Meillä mies on alusta asti hoitanut lapsen kylvetyksen/suihkun/hampaiden pesun, minä taas hoidan pyykit. Miehestä on mukavampaa leikkiä pallolla lapsen kanssa, minä taas luen lapsen kanssa kirjoja sylikkäin jne. 

Meillä tämä pakottaminen (josta ei joustettu kuin sairaustapauksissa) teki sen, että kumpikin meistä vanhemmista kantaa arjesta vastuuta ja pärjää lapsen kanssa tarvittaessa yksinkin. Lapsi on läheinen kummankin vanhemman kanssa, kun on tottunut siihen, että molemmat kantavat hänestä vastuuta. 

Et syytä naista, mutta silti mielestäsi vastuu miehen toiminnasta on naisen. Hmm.

Ei vastuu miehen toiminnasta vaan vastuu siitä jos sellaista katselee yhtään pidempään. Hyväksymällä edes jollain tasolla tuollaisen käytöksen on itsekin ainakin sen käytöksen mahdollistaja.

Joo, tiedän että tämä kuulostaa kovalta ja että parisuhdetta ei ole helppo lopettaa. Mutta kyllä moni mies nimenomaan laskee sen varaan että se vaimo vaan nalkuttaa ja valittaa mutta ei se kuitenkaan ole eroa oikeasti ottamassa saman tien.

Joo, kerran voi sanoa ja sen jälkeen eropaperit sisään. Turha alkaa katselemaan kumppanin perseilyä vaan jos ei usko kerrasta niin lusikat jakoon. Lapsikin oppii, että elämää ei kannata hukata ihmisten kanssa jotka ovat kyvyttömiä oppimaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan suoraan voin myöntää, että sekä minä että mieheni olimme tosi kovilla lapsen syntymän jälkeen. Meillä oli monenlaista terveyshaastetta (sekä lapsen että aikuisten), yöt olivat rikkonaisia ja lapsi ei nukkunut päiväunia käytännössä juuri lainkaan. Tukiverkkoja ei ollut ja mies oli välillä matkatöissä. Vauvan hoito oli molemmille uutta ja sen toki oppi äkkiä, mutta tuo henkinen kuormitus kaiken sairastelun ja valvomisen keskellä oli todella ylivoimaisen raskasta. Aloimme nauttia vanhemmuudesta vasta lapsen ollessa yli 6 kk. Koen, että kummallakin meistä kesti löytää oma tapansa olla vanhempi, kun alku vauvan kanssa oli pelkkää selviytymistä.

Jotkut muut olisivat meidän tilanteessamme varmasti eronneet, kun oli raskasta ja parisuhde koetuksella. Me annettiin rauhassa aikaa tilanteelle, vanhemmuuteen kasvamiselle ja toisillemme. Kumpikin teki parhaansa, välillä toinen teki enemmän kuin toinen. Tuetaan ja arvostetaan toisiamme. Se täytyy sanoa, että ei me yhdessä enää oltaisi, jos jompi kumpi meistä olisi kieltäytynyt kantamasta vastuuta. Mieskin oli tilanteessa väsynyt ja lujilla, mutta silti halusi kantaa vastuunsa. Mies on oikein ihana isä meidän lapselle. <3

Sanoisin näin: Haastavastakin vauva-arjesta/lapsi-arjesta selviää, jos molemmilla on halua nähdä vaivaa tilanteen eteen ja kantaa vastuuta. Toki välillä tulee tilanteita, joissa toinen joutuu ottamaan koppia koko perheen asioista, mutta pitkällä tähtäimellä se ei ole rakentava vaihtoehto.

Luulen, että teidät pelasti tunne siitä, että kumpikin yritti parhaansa. Minulla ei todellakaan ollut sellaista tunnetta exästäni, vaan päin vastoin näin, ettei hän yrittänyt ollenkaan, oli vaan tyytyväinen, että minä hoidin kaikki ja kuvitteli, että olisin niin nalkissa, etten lähtisi, vaikka hän oli törkeän epäreilu.

Varmasti meillä iso merkitys oli sillä, että näimme toistemme tekevän parhaamme. Eihän tuo paras kummallakaan aina mitään "huikeaa vanhemmuutta" ollut, mutta siinä tilanteessa se, mitä jaksoi tehdä. Ymmärrän hyvin, että teidän tilanne ei ollut tasapuolinen, jos toinen ei yrittänyt ollenkaan. En ihmettele, että tuossa tilanteessa olette eronneet. Vaikutat hyvin vastuulliselta vanhemmalta!

T. Tuo aiempi

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset on erilaisia. Korona-ajan alkaessa huomasin töissä, että ihmiset reagoivat todella eri tavoin rajoituksiin ja siihen, että työnkuvamme muuttui tuolloin täysin. Osa normaalisti fiksuista tyypeistä lamaantui, eikä kyennyt tekemään mitään. Osa fiksuista meni ihan sekaisin, "apua, mitämäteenmitämäteen!" ja viikkokausia vaan jankkasivat, että mitä ihmettä tässä nyt tehdään, vaikka oli selvät ohjeet annettu. Toiset keskittyivät työnteon sijaan tai sen ohessa voivottelemaan, miten kamala tämä tilanne on. Jotkut eivät kestäneet ollenkaan ja jäivät kokonaan pois töistä. Sitten taas osa oli poikkeavassa tilanteessa hyvin kylmähermoisia ja sopeutuvaisia, ryhtyivät vain uusiin hommiin.

Etukäteen ei olisi voinut päätellä normaalista käytöksestä, miten tuo iso muutos töissä meni. Osa, joiden olisi odottanut olevan sopeutuvaisia, ei ollutkaan ja sitten taas päinvastoin. Sama varmasti vanhemmuuden kanssa: osa yllättää, toiset positiivisesti ja toiset negatiivisesti. Ei sitä voi tietää etukäteen, ennen kuin sen kokee. Vanhemmuus on niin kokonaisvaltaista. Minä ajattelin etukäteen miehen kanssa aina, että haluttaisiin 2 lasta. Yhden lapsen jälkeen todettiin miehen kanssa, että voimavarat riittävät meillä vain yhteen lapseen. Tähän toki vaikutti se, että sairastuttiin miehen kanssa molemmat pikkulapsiaikana (minä pysyvästi), joten jaksamista ei terveyden vanhempien tavoin ollut.

Tämä! Ei vaan voi etukäteen mennä varmaksi sanomaan, miten tositilanteessa joku reagoi. Tiedän esim. itsestäni, että jossain hätätilanteessa (esim. onnettomuus tai muu kriisitilanne) jatkan toimintaa ihan normaalisti. Käyttäydyn todella järkevästi ja huolehdin asioista. Shokkiin menen vasta muutaman tunnin päästä viiveellä. Tämä tekee herkästi sen, että tuollaisessa tilanteessa kuvitellaan, että en kaipaisi apua. Kaipaan, mutta jälkijunassa. Äidiksi tai isäksi tuleminenkin on eräänlainen kriisitilanne. Sitä ei vaan pysty täysin etukäteen tietämään, miten itse tai toinen reagoi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaampa, että AP:n ensiksi mainitsema mies oli ns. hulivilityyppi vailla vastuuta mistään ja tunsi rajattomuutta. Nyt hänelle tuli syy muuttua, olla vastuullinen lapselleen ja itselleen ja muillekin. Monet miehet muuttuu, kun on pakko muuttua ja sitten se muutos onkin pysyvä...positiivisesti.

Hyvä noin. Vielä kiinnostaisi miksi minun ja kirjoittaja nro kakkosen mies muuttui hyvästä huonoksi tultuaan isäksi,

Ap

Ennen kuin lähditte hankkimaan lapsia, miten paljon keskustelitte siitä miehen kanssa mitä isyys miehelle merkitsee? Sanoiko hän, että hän haluaa olla läsnäoleva isä, joka jakaa kaikki lastenhoitoon liittyvät asiat tasapuolisesti sinun kanssasi? Se, että mies haaveilee lapsista ei välttämättä tarkoita, että hän haaveilee lapsen hoidosta ja siihen liittyvästä vastuusta. Voi olla, että on alusta asti ajatellu, että sinä pääasiassa hoidat lapset. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaampa, että AP:n ensiksi mainitsema mies oli ns. hulivilityyppi vailla vastuuta mistään ja tunsi rajattomuutta. Nyt hänelle tuli syy muuttua, olla vastuullinen lapselleen ja itselleen ja muillekin. Monet miehet muuttuu, kun on pakko muuttua ja sitten se muutos onkin pysyvä...positiivisesti.

Hyvä noin. Vielä kiinnostaisi miksi minun ja kirjoittaja nro kakkosen mies muuttui hyvästä huonoksi tultuaan isäksi,

Ap

Ennen kuin lähditte hankkimaan lapsia, miten paljon keskustelitte siitä miehen kanssa mitä isyys miehelle merkitsee? Sanoiko hän, että hän haluaa olla läsnäoleva isä, joka jakaa kaikki lastenhoitoon liittyvät asiat tasapuolisesti sinun kanssasi? Se, että mies haaveilee lapsista ei välttämättä tarkoita, että hän haaveilee lapsen hoidosta ja siihen liittyvästä vastuusta. Voi olla, että on alusta asti ajatellu, että sinä pääasiassa hoidat lapset. 

Tai sitten mies sanoo kaikkiin keskusteluihin hymyillen, kyllä kyllä, tottahan toki. Ja häipyy kuin pieru saharaan vauvan synnyttyä. Teot ei vastaakaan puheita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miksi mutta niin kävi meilläkin. Mies oli se joka enemmän halusi lasta, vaikutti kaikin puolin kunnon mieheltä ja isämateriaalilta. Oli ollut koti-ihminen jo sinkkunakin, ei juonut alkoholia tms.

Alkoi jo minun raskausaikana kuitenkin osoittaa kärsimättömyyttä oireitani ja kroppani muutoksia kohtaan. Lapsen synnyttyä oli muutaman viikon ihana, sitten häntä alkoi ahdistaa. Pakeni ensin ylitöihin, sitten alkoi istua myös baareissa koska ei kuulemma kestänyt vauvan itkua eikä lihavaksi vasikkaansa imettäväksi lehmäksi muuttunutta vaimoa. Vauvan ollessa 5 kk ilmoitti, että lähtee pysyvästi. Oli jo joku 19-vuotias baaripimu katsottuna tilalle. Hyvä eroonpääsy oli, tunnelma olikin kireä aina kun mies oli kotona. Mutta en edes jälkeenpäin pysty tiedostamaan mitään merkkejä, joista olisi etukäteen voinut aavistaa että miehestä ei välttämättä ole isäksi.

Ikävästi tehty, mutta ei se raskaaksi tulo tarkoita sitä, ettäkö omaa painoa pitäisi nostaa kymmeniä kiloja rasvan muodossa. En oikein ymmärrä miksi monet turpoaa kymmeniä kiloja ja syyttää siitä raskauttaan. Tunnen monia jotka olivat raskauden aikana sekä sen jälkeen melkein yhtä hoikkia kuin ennen raskautta, sitten taas monia jotka mässäsivät ja löhösivät vain velttona sohvalla, ihmekään kun lihoivat.

Se on joku itsepetos juttu että äitiys nostaa painoa. Että se olisi ihan luonnollista lihoa raskauden aikana ja jäädä lihavaksi, että äidit nyt vain ovat sellaisia.

Näinkö puhuu synnyttänyt nainen? Tuskinpa vaan. Kun miehellä ei ole tuosta omakohtaista kokemusta, niin eihän se tietenkään voi pitää paikkaansa.

Voiko sillä olla merkitystä, että saako mies esikoisen esim. 28-vuotiaana tai 45-vuotiaana ? Mun mutsi sanoi, että mitä iäkkäämpänä saa esikoisen, sitä vaikeampaa on sopeutua uuteen elämäntilanteeseen. Että jos on vaikka nelikymppinen citynainen-/mies, joka on matkustellut , tapaa paljon ystäviä, urheilee ja tottunut menemään silloin kun haluaa, voi silloin tulla shokkina se, että kun vauva syntyy niin se elämä pyörii vaan sen vauvan ympärillä.