Lue keskustelun säännöt.
Miksi miehestä usein kuoriutuu ihan erilainen isä kuin etukäteen voisi luulla?
29.12.2022 |
Eräs ystäväni sai lapsen, tyttöystävä tuli vahingossa raskaaksi. Ennen omaa lasta hän ei tykännyt lapsista, ei osannut laittaa ruokaa ja jääkaapissa oli lähinnä valo. Elämäntyyli oli aika itsekäs, hän omistautui uralle ja ei todellakaan haaveillut perheestä, alkonin maistui ihan liikaa. No lapsen synnyttyä hän onkin mitä mahtavin lapsensa kanssa todella paljon aikaa viettävä isä, joka hoitaa lasta paljon ja kantaa vastuunsa.
Itse perustin perheen miehen kanssa, joka oli pitkään haaveillut lapsista. Siivosi, laittoi joka päivä itse ruokaa, ei juossut baareissa, työnsä hoiti vastuullisesti mutta ei tehnyt ylitöitä, auttoi minua kun sairastuin jne. No, nykyään on naimisissa työnsä kanssa, lasta ei hoida yhtään ellen pakota ja silloinkin vain minimin ja välillä mietin kiinnostaako häntä oma lapsensa edes.
Kysymys otsikossa.
Kommentit (183)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En syytä teitä äitejä tilanteesta, mutta mielestäni näissä tapauksissa on vain yksi keino:
Mies pitää pakottaa kantamaan vastuunsa isänä alusta asti, jos isä meinaa lapsen elämässä olla mukana. Ei niin, että mies tekee vähän tai silloin kun sattuu huvittamaan. Kun mies alusta asti vaihtaa vaipat, syöttää (pullosta tai sitten aikanaan soseita), käy vaunulenkillä ja leikittää, niin siinä siihen lapsenhoitoon oppii. Ei sillä opi, että vaihtaa vaipan kerran viikossa. Jos on lapsen saanut, niin siitä on kannettava vastuu, eikä kyse ole siitä, huvittaako vastuun kantaminen vai ei.
Jonkinlaista työnjakoakin voi tehdä, jos se tuntuu kummastakin mielekkäältä. Meillä mies on alusta asti hoitanut lapsen kylvetyksen/suihkun/hampaiden pesun, minä taas hoidan pyykit. Miehestä on mukavampaa leikkiä pallolla lapsen kanssa, minä taas luen lapsen kanssa kirjoja sylikkäin jne.
Meillä tämä pakottaminen (josta ei joustettu kuin sairaustapauksissa) teki sen, että kumpikin meistä vanhemmista kantaa arjesta vastuuta ja pärjää lapsen kanssa tarvittaessa yksinkin. Lapsi on läheinen kummankin vanhemman kanssa, kun on tottunut siihen, että molemmat kantavat hänestä vastuuta.
Et syytä naista, mutta silti mielestäsi vastuu miehen toiminnasta on naisen. Hmm.
Ei vastuu miehen toiminnasta vaan vastuu siitä jos sellaista katselee yhtään pidempään. Hyväksymällä edes jollain tasolla tuollaisen käytöksen on itsekin ainakin sen käytöksen mahdollistaja.
Joo, tiedän että tämä kuulostaa kovalta ja että parisuhdetta ei ole helppo lopettaa. Mutta kyllä moni mies nimenomaan laskee sen varaan että se vaimo vaan nalkuttaa ja valittaa mutta ei se kuitenkaan ole eroa oikeasti ottamassa saman tien.
lässynlässyn. (Ei kuulosta kirjoituksesi todellakaan mitenkään kovalta, päinvastoin.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei me edes puhuttu mistään työnjaosta, vaan kumpikin tehtiin vaan! Hoidettiin vauvaa, kotia, tiskattiin, laitettiin ruokaa... mies naureskeli, että tietää tarkkaan kotimme mittasuhteet askelina vielä vuosien päästäkin, kun nukutti koliikkivauvaa kävellen ympäriinsä. Toisen lapsen kohdalla sama juttu. Hänelle kaikki vaan oli niin luontevaa. Kun hän tuli töistä, lapset ryntäsivät häntä vastaan "isi, isi...!" Mulla on mahtava mies. Joskus surettaa se, ettei hänestä taida tulla koskaan ukkia. Hän olisi yhtä ihana ukki!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En syytä teitä äitejä tilanteesta, mutta mielestäni näissä tapauksissa on vain yksi keino:
Mies pitää pakottaa kantamaan vastuunsa isänä alusta asti, jos isä meinaa lapsen elämässä olla mukana. Ei niin, että mies tekee vähän tai silloin kun sattuu huvittamaan. Kun mies alusta asti vaihtaa vaipat, syöttää (pullosta tai sitten aikanaan soseita), käy vaunulenkillä ja leikittää, niin siinä siihen lapsenhoitoon oppii. Ei sillä opi, että vaihtaa vaipan kerran viikossa. Jos on lapsen saanut, niin siitä on kannettava vastuu, eikä kyse ole siitä, huvittaako vastuun kantaminen vai ei.
Jonkinlaista työnjakoakin voi tehdä, jos se tuntuu kummastakin mielekkäältä. Meillä mies on alusta asti hoitanut lapsen kylvetyksen/suihkun/hampaiden pesun, minä taas hoidan pyykit. Miehestä on mukavampaa leikkiä pallolla lapsen kanssa, minä taas luen lapsen kanssa kirjoja sylikkäin jne.
Meillä tämä pakottaminen (josta ei joustettu kuin sairaustapauksissa) teki sen, että kumpikin meistä vanhemmista kantaa arjesta vastuuta ja pärjää lapsen kanssa tarvittaessa yksinkin. Lapsi on läheinen kummankin vanhemman kanssa, kun on tottunut siihen, että molemmat kantavat hänestä vastuuta.
Et syytä naista, mutta silti mielestäsi vastuu miehen toiminnasta on naisen. Hmm.
Ei vastuu miehen toiminnasta vaan vastuu siitä jos sellaista katselee yhtään pidempään. Hyväksymällä edes jollain tasolla tuollaisen käytöksen on itsekin ainakin sen käytöksen mahdollistaja.
Joo, tiedän että tämä kuulostaa kovalta ja että parisuhdetta ei ole helppo lopettaa. Mutta kyllä moni mies nimenomaan laskee sen varaan että se vaimo vaan nalkuttaa ja valittaa mutta ei se kuitenkaan ole eroa oikeasti ottamassa saman tien.
lässynlässyn. (Ei kuulosta kirjoituksesi todellakaan mitenkään kovalta, päinvastoin.)
No siinäpä tulikin sitten oikein kypsä ja hyvin perusteltu mielipide.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miksi mutta niin kävi meilläkin. Mies oli se joka enemmän halusi lasta, vaikutti kaikin puolin kunnon mieheltä ja isämateriaalilta. Oli ollut koti-ihminen jo sinkkunakin, ei juonut alkoholia tms.
Alkoi jo minun raskausaikana kuitenkin osoittaa kärsimättömyyttä oireitani ja kroppani muutoksia kohtaan. Lapsen synnyttyä oli muutaman viikon ihana, sitten häntä alkoi ahdistaa. Pakeni ensin ylitöihin, sitten alkoi istua myös baareissa koska ei kuulemma kestänyt vauvan itkua eikä lihavaksi vasikkaansa imettäväksi lehmäksi muuttunutta vaimoa. Vauvan ollessa 5 kk ilmoitti, että lähtee pysyvästi. Oli jo joku 19-vuotias baaripimu katsottuna tilalle. Hyvä eroonpääsy oli, tunnelma olikin kireä aina kun mies oli kotona. Mutta en edes jälkeenpäin pysty tiedostamaan mitään merkkejä, joista olisi etukäteen voinut aavistaa että miehestä ei välttämättä ole isäksi.
Noniin. Ei lapsia siis minulle. En halua olla YH.
Miehissä on paljon luonnevikaisia. Ovat myös hyviä teeskentelemään vaikka vuosikaupalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naisissa ihan sama. Esiin saattaa hyvinkin kuoriutua rääkyvä kakara.
Totta. Kukaan ei uskonut, että musta tulee hyvä äiti. Itse kyllä tiesin syvällä sisimmässäni, että tulen olemaan hyvä äiti, vaikkei minulla ollut edes vauvakuumetta, enkä osannut laittaa edes ruokaa ennen lasta. Minulla oli hyvä oman äidin malli, teki talouskoulun opeilla erinomaista ruokaa, siivosi, oli kotiäiti ja perhepäivähoitaja, raitis ja kunnollinen tunnollinen ihminen, kuulusteli läksyt ja laittoi rajat.
Ja olen lapsellinen itse, niin oli helppo solahtaa lapsen maailmaan.
Bailasin ja harrastin vaikka mitä ennen lasta, suutelin baarissa vieraita miehiä, vaihdoin miestä kuin sukkaa ja lapsen isäksikin valitsin huonon miehen tyhmyyttäni. Mutta äitinä loistin. Halusin antaa kaiken ajan lapselleni, mitä työltä jäi. En lähtenyt etsimään hänelle uutta isää enkä uusioperhettä, vaan keskityin meihin, kotiin ja lemmikkiin. Leikin lapsen kanssa, hänellä oli paljon kavereita, jotka kulkivat meille ja lapseni heille kuin omaan kotiinsa, lapsi sai harrastaa vaikka rahasta tekikin tiukkaa, lapsella oli aina oma huone, vietettiin aina lomat yhdessä, en käynyt omilla lomilla, enkä edes kaivannut "omaa aikaa". Olinhan elänyt tarpeeksi itsekkäästi ennen lasta, niin minulla oli "varaa" heittäytyä äidiksi. En kokenut häviäväni mitään, kun laitoin lapseni ykköseksi. Pitkään tuntui, etten "hyötynyt" siitä mitenkään erityisesti, mutta nyt kun näen miten tyttäreni hoitaa omia lapsiaan, on kuin ihailisin pankkitilini muhkeaa saldoa.
Näin juuri! Minä olin se, joka aina sanoi, etten lapsia halua. Lapset ärsyttivät eikä niistä ollut juurikaan mitään kokemusta. Biletys, matkustelu ym. omat jutut olivat tärkeitä. Niin vaan sitten tulin raskaaksi yllättäen ja elämä muuttui ihan päälaelleen, samoin ajatusmaailma. Nyt on 2 lasta 3v. ja 6v. ja olen kyllä mielestäni suoriutunut tehtävästäni hyvin. En ole myöskään tuntenut epäonnistuneeni, en ole kokenut lapsiperhearkea raskaaksi ja lapset aina etusijalla.
Sitten tiedän näitä, jotka ovat aina halunneet äidiksi sieltä lapsuudesta lähtien. Ollaan pullantuoksuisen kotiäidin perikuvia ja vauvoja nähdessään lässytetään jne. Sitten liian suuret odotukset ja suorituspaineet saa elämän raskaaksi. Tunnetaan epäonnistuvansa, kun kaikki ei menekään, kuten on kuviteltu. Viini alkaa maistumaan turhan usein ja vaaditaan sitä omaa aikaa, kun kaikki on niin raskasta ja vaikeaa.
Uskon siis, että suorituspaineet, odotukset, kiiltokuvaelämän haluaminen saa monet vanhemmat rasittuneiksi ja aletaan pakenemaan sitä arkea muualle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En syytä teitä äitejä tilanteesta, mutta mielestäni näissä tapauksissa on vain yksi keino:
Mies pitää pakottaa kantamaan vastuunsa isänä alusta asti, jos isä meinaa lapsen elämässä olla mukana. Ei niin, että mies tekee vähän tai silloin kun sattuu huvittamaan. Kun mies alusta asti vaihtaa vaipat, syöttää (pullosta tai sitten aikanaan soseita), käy vaunulenkillä ja leikittää, niin siinä siihen lapsenhoitoon oppii. Ei sillä opi, että vaihtaa vaipan kerran viikossa. Jos on lapsen saanut, niin siitä on kannettava vastuu, eikä kyse ole siitä, huvittaako vastuun kantaminen vai ei.
Jonkinlaista työnjakoakin voi tehdä, jos se tuntuu kummastakin mielekkäältä. Meillä mies on alusta asti hoitanut lapsen kylvetyksen/suihkun/hampaiden pesun, minä taas hoidan pyykit. Miehestä on mukavampaa leikkiä pallolla lapsen kanssa, minä taas luen lapsen kanssa kirjoja sylikkäin jne.
Meillä tämä pakottaminen (josta ei joustettu kuin sairaustapauksissa) teki sen, että kumpikin meistä vanhemmista kantaa arjesta vastuuta ja pärjää lapsen kanssa tarvittaessa yksinkin. Lapsi on läheinen kummankin vanhemman kanssa, kun on tottunut siihen, että molemmat kantavat hänestä vastuuta.
Juuri näin. Meillä minä sanoin miehelle ennen lapsen syntymää että tajua sitten että minä olen uutena äitinä ihan yhtä pihalla siitä lapsen hoidosta kuin sinäkin joten opetellaan sitten yhdessä. Moni mies jotenkin kuvittelee että nainen luonnostaan osaa hoitaa vauvaa mutta että mies ei. No eihän se niin ole, nainen vaan usein joutuu olemaan se joka nopeasti sen opettelee.
No meillä sitten yhdessä ihmeteltiin että miten tämä vauva oikein "toimii" ja kuuntelin miehen ajatuksia ja ideoita ihan samanveroisina kuin omiani. Muistan kun ensimmäisenä yönä kotiutumisen jälkeen ei meinattu saada vauvaa nukahtamaan vaan se vain huusi. Lopulta mies sai sen siliteltyä uneen ja nukahtamaan oman rintansa päälle. Muistan miten oli maailman hienoin tunne katsoa miten vauva tuhisi tyytyväisenä sen oman isän rinnalla ja silloin tajusin että kyllä me tästä yhdessä selvitään. Ja on selvittykin ja nyt lapset jo melkein aikuisia ja mies on ollut niin upea isä kaikilla kun vain voi olla.
Kuule, minä sanoin ihan saman asian miehelle. Ensin nätisti ja myöhemmin vihaisesti. Lopputulos oli täysin eri kuin sinun miehesi kanssa kävi ja nyt olemme jo eronneet. Että eiköhän sun miehesi ollut innokas osallistumaan jo muutenkin, että turha yrittää, että se sinun ansiotasi oli, koska sinä sanoit noin.
Sitä paitsi, kyse on edelleen aikuisesta ihmisestä, joka ihan itse päättää joko vetäytyä siitä lapsiarjesta (vaikka alunperin lupasikin osallistua) tai osallistuu siihen.
Varmasi oli ainakin sellainen jolla oli potentiaalia. Mutta nämä asiat eivät ole mustavalkoisia. On miehiä joilla hoivatyö tulee luonnostaan, sitten niitä joita ei siihen saa kirveelläkään (kuten sinun miehesi) mutta sitten on se iso enemmistö miehiä jotka ovat jossain sillä välillä. Ja heidän kohdallaan voi olla eroa sillä miten asiat esittää ja miten miestä osallistaa heti alussa.
Puhut jo lähtökohtaisesti miehestä, kuin hän olisi yksi lapsi muiden joukossa, ja että äidillä valta ja ohjat. Pitäiskö vähän muuttaa asennetta?
Toki on totta, että vaikuttaa paljon kaikissa elämän asioissa, miten niitä esittää jne. (sukupuolista ja sukupuolirooleista riippumatta). Aika itsestäänselvyyksiä tällaiset. Maalaat kuitenkin sellaista kuvaa, että sen naisen pitäisi olla joku psykologinen velho ja VASTUU ONNISTUMISESSA (isän osallistunimen) olisi suurinpiirtein vain hänellä, kuinka hän ohjailee katrasastaan, miestä siinä mukana. Aika vinoutunut kuva mielestäni. Kyllä miehilläkin on yhtä lailla aivot ja oma tahto kun naisellakin. Ja on miehen omalla vastuulla ennen kaikkea se osallistuminen.
Omasta perheestä ja lapsista huolehtiminen ja "hoivatyö" , joksi tätä toimintaa kutsut, on mielestäni myös vähän eri asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos mies on saanut itse osakseen hyvää vanhemmuutta, erityisesti isältään, hänestä tulee kunnollinen isä. On vaikea kuvitella, että mies, jolla on ollut hyvä isä, ei osaisi ja haluaisi olla sellainen lapselleen. Jos appiukkosi on hoitanut miestäsi tämän ollessa lapsi ja heillä edelleen on läheinen, turvallinen suhde, miehestäsi varmasti tulee hieno isä.
Toki moni myös haluaa katkaista sukunsa huonon kierteen ja olla omia vanhempiaan parempi. Mutta se edellyttää jotain tietoisuutta asian suhteen. Monet eivät tunne itseään ja tunteitaan tietoisella tasolla ja sitten taannutaan itse lapsen tasolle haastavassa tilanteessa.
Vierailija kirjoitti:
Miehissä on paljon luonnevikaisia. Ovat myös hyviä teeskentelemään vaikka vuosikaupalla.
Ehkäpä vika onkin siinä että naiset usein kuvittelevat olevansa niin hyviä tunneasioissa ja siksi kyllä aistivansa että onko se mies kunnollinen vai ei. Mutta se ei kyllä pidä paikkaansa lainkaan. Oman kokemukseni mukaan miehet paljon harvemmin ovat täysin sokeita sen oman kumppanin huonoille puolille. Mies voi ihan rehellisesti sanoa kavereilleen että on se oma vaimo usein aika rasittava mutta on sille sentään hyvä per*se. Naiset sen sijaan usein rakentavat siitä omasta kumppanista jotain kiiltokuvaa jota sitten toistellaan itselle ja kavereille niin pitkään että siihen aletaan uskoa ihan oikeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi naiset kovin usein tappavat lapsensa?
Laittaisitko vähän tilastoa tai muuta faktainkkiä typerälle väitteellesi. (USEIN?)
Minä muutuin isäksi tullessani todella paljon.
Aikaisemmin elämässä ajattelin, että haluan elää ehdottomasti kerrostalossa, en halua tehdä mitään miehisiä "ulkotöitä" tai muita "miesten askareita"; kunhan vain pesen pyykkejä, tiskaan ja siivoan jne. Olin leppoisa ja mukava nojatuolimies, joka viihtyi kirja ja peliohjain kädessä, viinilasi toisessa kädessä. Harrastin kulttuuria ja hyviä keskusteluja.
Ensimmäisen lapsen synnyttyä olimmekin ostaneet remontoitavan ison vanhan talon, jota lämmitetään puilla ja jonka tontilla on iso puutarha ja kasvimaa.
Nyt olen kahden lapsen äreä isä, jolla ei ole aikaa istuskella nojatuolissa. Kädessä ei ole enää kirja, viinilasi tai peliohjain, vaan vasara, kirves, lapio tai moottorisaha. Annan piutpaut kulttuuriharrastuksille ja syvällisille keskusteluille. Teen fyysistä työtä repimällä ja reuhtomalla, kotona ja mökillä (!) on 100 erilaista keskeneräistä projektia. Haaveilen oman metsäpalstan ostosta. Alkoholia en ole nauttinut pisaraakaan moneen vuoteen. Olen uudelleensyntynyt isäni, sillä erotuksella, että teen myös "naisten töitä" ja hoidan lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
128 lisää vielä...
Myös se paine mitä luodaan tuoreille vanhemmille, etenkin äideille on ihan käsittämätöntä. Facebookin vauvaryhmät on täynnä ihan mielipuolista suorittamista mitä jokaisen hyvän äidin tulisi osata ja suorittaa. Ei saa syödä sitä, ei saa syödä tätä. Imetys sitä, imetys tätä, keksitään kaikkia ihme hulinoita sun muita erityistarpeita vauvalle. Vauva tarvitsee 10 erilaista unipesää, unipussia, kohinoita, tutteja jne. Osta sitä, osta tätä, kokeile sitä, kokeile tätä. Järkyttävää suorittamista. Moni ammattilainenkin menee näiden nykyvillitysten mukana.
Täytyy sanoa, että ne eläkeikää lähestyvät "neuvolatädit" ovat paljon järkevämpiä ja omaavat sitä kuuluisaa maalaisjärkeä. Aika yksinkertaisilla asioilla pärjää oikeasti.
Ei miehen kuulu lasta hoitaa, se on lapsen äidin tai sitten yläluokkaisilla imettäjän tehtävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En syytä teitä äitejä tilanteesta, mutta mielestäni näissä tapauksissa on vain yksi keino:
Mies pitää pakottaa kantamaan vastuunsa isänä alusta asti, jos isä meinaa lapsen elämässä olla mukana. Ei niin, että mies tekee vähän tai silloin kun sattuu huvittamaan. Kun mies alusta asti vaihtaa vaipat, syöttää (pullosta tai sitten aikanaan soseita), käy vaunulenkillä ja leikittää, niin siinä siihen lapsenhoitoon oppii. Ei sillä opi, että vaihtaa vaipan kerran viikossa. Jos on lapsen saanut, niin siitä on kannettava vastuu, eikä kyse ole siitä, huvittaako vastuun kantaminen vai ei.
Jonkinlaista työnjakoakin voi tehdä, jos se tuntuu kummastakin mielekkäältä. Meillä mies on alusta asti hoitanut lapsen kylvetyksen/suihkun/hampaiden pesun, minä taas hoidan pyykit. Miehestä on mukavampaa leikkiä pallolla lapsen kanssa, minä taas luen lapsen kanssa kirjoja sylikkäin jne.
Meillä tämä pakottaminen (josta ei joustettu kuin sairaustapauksissa) teki sen, että kumpikin meistä vanhemmista kantaa arjesta vastuuta ja pärjää lapsen kanssa tarvittaessa yksinkin. Lapsi on läheinen kummankin vanhemman kanssa, kun on tottunut siihen, että molemmat kantavat hänestä vastuuta.
Juuri näin. Meillä minä sanoin miehelle ennen lapsen syntymää että tajua sitten että minä olen uutena äitinä ihan yhtä pihalla siitä lapsen hoidosta kuin sinäkin joten opetellaan sitten yhdessä. Moni mies jotenkin kuvittelee että nainen luonnostaan osaa hoitaa vauvaa mutta että mies ei. No eihän se niin ole, nainen vaan usein joutuu olemaan se joka nopeasti sen opettelee.
No meillä sitten yhdessä ihmeteltiin että miten tämä vauva oikein "toimii" ja kuuntelin miehen ajatuksia ja ideoita ihan samanveroisina kuin omiani. Muistan kun ensimmäisenä yönä kotiutumisen jälkeen ei meinattu saada vauvaa nukahtamaan vaan se vain huusi. Lopulta mies sai sen siliteltyä uneen ja nukahtamaan oman rintansa päälle. Muistan miten oli maailman hienoin tunne katsoa miten vauva tuhisi tyytyväisenä sen oman isän rinnalla ja silloin tajusin että kyllä me tästä yhdessä selvitään. Ja on selvittykin ja nyt lapset jo melkein aikuisia ja mies on ollut niin upea isä kaikilla kun vain voi olla.
Kuule, minä sanoin ihan saman asian miehelle. Ensin nätisti ja myöhemmin vihaisesti. Lopputulos oli täysin eri kuin sinun miehesi kanssa kävi ja nyt olemme jo eronneet. Että eiköhän sun miehesi ollut innokas osallistumaan jo muutenkin, että turha yrittää, että se sinun ansiotasi oli, koska sinä sanoit noin.
Sitä paitsi, kyse on edelleen aikuisesta ihmisestä, joka ihan itse päättää joko vetäytyä siitä lapsiarjesta (vaikka alunperin lupasikin osallistua) tai osallistuu siihen.
Varmasi oli ainakin sellainen jolla oli potentiaalia. Mutta nämä asiat eivät ole mustavalkoisia. On miehiä joilla hoivatyö tulee luonnostaan, sitten niitä joita ei siihen saa kirveelläkään (kuten sinun miehesi) mutta sitten on se iso enemmistö miehiä jotka ovat jossain sillä välillä. Ja heidän kohdallaan voi olla eroa sillä miten asiat esittää ja miten miestä osallistaa heti alussa.
Puhut jo lähtökohtaisesti miehestä, kuin hän olisi yksi lapsi muiden joukossa, ja että äidillä valta ja ohjat. Pitäiskö vähän muuttaa asennetta?
Toki on totta, että vaikuttaa paljon kaikissa elämän asioissa, miten niitä esittää jne. (sukupuolista ja sukupuolirooleista riippumatta). Aika itsestäänselvyyksiä tällaiset. Maalaat kuitenkin sellaista kuvaa, että sen naisen pitäisi olla joku psykologinen velho ja VASTUU ONNISTUMISESSA (isän osallistunimen) olisi suurinpiirtein vain hänellä, kuinka hän ohjailee katrasastaan, miestä siinä mukana. Aika vinoutunut kuva mielestäni. Kyllä miehilläkin on yhtä lailla aivot ja oma tahto kun naisellakin. Ja on miehen omalla vastuulla ennen kaikkea se osallistuminen.
Omasta perheestä ja lapsista huolehtiminen ja "hoivatyö" , joksi tätä toimintaa kutsut, on mielestäni myös vähän eri asioita.
Kirjoitin jo aikaisemmin että nimenomaan sanoin omalle miehelleni että en itse tiedä lasten hoidosta yhtään sen enmpää kuin hänkään eli että ollaan ihan samalla viivalla. Vastustan siis nimenomaan sitä ajatusta että äiti olisi joku automaattisesti lapsen hoidon hallitseva luonnonihme joka sitten opettaa sitä tumpeloa miestä. Mutta valitettavasti tämä maailma silti antaa monille miehille sen kuvan että äiti on se luonnollinen hoivaaja ja mies se joka opettelee. Ja siksi nyt vain on niin että monesti se asia pitää miehille ihan erikseen kertoa että näin ei ole.
Elämä on yllättävää.
Et varmaan itsekään ole aina osannut ennustaa, miksi reagoit johonkin asiaan vähän yllättävämmällä tavalla kuin ajattelit :)
Miksi naisesta kuoriutuu niin erilainen vaimo kuin etukäteen voisi luulla? Varsinkin kun niitä lapsia tulee.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miksi mutta niin kävi meilläkin. Mies oli se joka enemmän halusi lasta, vaikutti kaikin puolin kunnon mieheltä ja isämateriaalilta. Oli ollut koti-ihminen jo sinkkunakin, ei juonut alkoholia tms.
Alkoi jo minun raskausaikana kuitenkin osoittaa kärsimättömyyttä oireitani ja kroppani muutoksia kohtaan. Lapsen synnyttyä oli muutaman viikon ihana, sitten häntä alkoi ahdistaa. Pakeni ensin ylitöihin, sitten alkoi istua myös baareissa koska ei kuulemma kestänyt vauvan itkua eikä lihavaksi vasikkaansa imettäväksi lehmäksi muuttunutta vaimoa. Vauvan ollessa 5 kk ilmoitti, että lähtee pysyvästi. Oli jo joku 19-vuotias baaripimu katsottuna tilalle. Hyvä eroonpääsy oli, tunnelma olikin kireä aina kun mies oli kotona. Mutta en edes jälkeenpäin pysty tiedostamaan mitään merkkejä, joista olisi etukäteen voinut aavistaa että miehestä ei välttämättä ole isäksi.
Miehet ovat usein pikkupoikia, jotka tarvitsevat todella paljon huomiota ja siihen kuvioon istuu huonosti pikkulapsi. Se on näin miehenä kyllä hämmentävää omalla kohdallakin todeta, että pikkulapset tuntuu usein hyvältä ajatukselta teoriatasolla, mutta sitten aika nopeasti se vauvan huuto rupeaa nyppimään hermoja, tiedä sitten miksi näin on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miksi mutta niin kävi meilläkin. Mies oli se joka enemmän halusi lasta, vaikutti kaikin puolin kunnon mieheltä ja isämateriaalilta. Oli ollut koti-ihminen jo sinkkunakin, ei juonut alkoholia tms.
Alkoi jo minun raskausaikana kuitenkin osoittaa kärsimättömyyttä oireitani ja kroppani muutoksia kohtaan. Lapsen synnyttyä oli muutaman viikon ihana, sitten häntä alkoi ahdistaa. Pakeni ensin ylitöihin, sitten alkoi istua myös baareissa koska ei kuulemma kestänyt vauvan itkua eikä lihavaksi vasikkaansa imettäväksi lehmäksi muuttunutta vaimoa. Vauvan ollessa 5 kk ilmoitti, että lähtee pysyvästi. Oli jo joku 19-vuotias baaripimu katsottuna tilalle. Hyvä eroonpääsy oli, tunnelma olikin kireä aina kun mies oli kotona. Mutta en edes jälkeenpäin pysty tiedostamaan mitään merkkejä, joista olisi etukäteen voinut aavistaa että miehestä ei välttämättä ole isäksi.
Miehet ovat usein pikkupoikia, jotka tarvitsevat todella paljon huomiota ja siihen kuvioon istuu huonosti pikkulapsi. Se on näin miehenä kyllä hämmentävää omalla kohdallakin todeta, että pikkulapset tuntuu usein hyvältä ajatukselta teoriatasolla, mutta sitten aika nopeasti se vauvan huuto rupeaa nyppimään hermoja, tiedä sitten miksi näin on.
Kyllä se kuule alkaa nyppimään niitä äitejäkin. He vain eivät oikein voi lyödä hanskoja tiskiin koska lapsensa heitteille jättävä nainen on se maailman kamalin asia joka tuomitaan ankarammin kuin Putinin hyökkäyssota.
Ja kas, sterotypiat ponnahtelevat ruudulta!
Melkoinen yllätys.
Totta. Kukaan ei uskonut, että musta tulee hyvä äiti. Itse kyllä tiesin syvällä sisimmässäni, että tulen olemaan hyvä äiti, vaikkei minulla ollut edes vauvakuumetta, enkä osannut laittaa edes ruokaa ennen lasta. Minulla oli hyvä oman äidin malli, teki talouskoulun opeilla erinomaista ruokaa, siivosi, oli kotiäiti ja perhepäivähoitaja, raitis ja kunnollinen tunnollinen ihminen, kuulusteli läksyt ja laittoi rajat.
Ja olen lapsellinen itse, niin oli helppo solahtaa lapsen maailmaan.
Bailasin ja harrastin vaikka mitä ennen lasta, suutelin baarissa vieraita miehiä, vaihdoin miestä kuin sukkaa ja lapsen isäksikin valitsin huonon miehen tyhmyyttäni. Mutta äitinä loistin. Halusin antaa kaiken ajan lapselleni, mitä työltä jäi. En lähtenyt etsimään hänelle uutta isää enkä uusioperhettä, vaan keskityin meihin, kotiin ja lemmikkiin. Leikin lapsen kanssa, hänellä oli paljon kavereita, jotka kulkivat meille ja lapseni heille kuin omaan kotiinsa, lapsi sai harrastaa vaikka rahasta tekikin tiukkaa, lapsella oli aina oma huone, vietettiin aina lomat yhdessä, en käynyt omilla lomilla, enkä edes kaivannut "omaa aikaa". Olinhan elänyt tarpeeksi itsekkäästi ennen lasta, niin minulla oli "varaa" heittäytyä äidiksi. En kokenut häviäväni mitään, kun laitoin lapseni ykköseksi. Pitkään tuntui, etten "hyötynyt" siitä mitenkään erityisesti, mutta nyt kun näen miten tyttäreni hoitaa omia lapsiaan, on kuin ihailisin pankkitilini muhkeaa saldoa.