Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miksi miehestä usein kuoriutuu ihan erilainen isä kuin etukäteen voisi luulla?
29.12.2022 |
Eräs ystäväni sai lapsen, tyttöystävä tuli vahingossa raskaaksi. Ennen omaa lasta hän ei tykännyt lapsista, ei osannut laittaa ruokaa ja jääkaapissa oli lähinnä valo. Elämäntyyli oli aika itsekäs, hän omistautui uralle ja ei todellakaan haaveillut perheestä, alkonin maistui ihan liikaa. No lapsen synnyttyä hän onkin mitä mahtavin lapsensa kanssa todella paljon aikaa viettävä isä, joka hoitaa lasta paljon ja kantaa vastuunsa.
Itse perustin perheen miehen kanssa, joka oli pitkään haaveillut lapsista. Siivosi, laittoi joka päivä itse ruokaa, ei juossut baareissa, työnsä hoiti vastuullisesti mutta ei tehnyt ylitöitä, auttoi minua kun sairastuin jne. No, nykyään on naimisissa työnsä kanssa, lasta ei hoida yhtään ellen pakota ja silloinkin vain minimin ja välillä mietin kiinnostaako häntä oma lapsensa edes.
Kysymys otsikossa.
Kommentit (183)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni oli nähnyt todella perinteistä menoa tai ei edes mitään perinteistä, vaan ihan uskomatonta touhua: anoppi passasi apen ihan pystyyn, appi ei tiennyt edes, mitä keittiön kaapeissa oli. Hän ei osallistunut lastensa elämään mitenkään, vaan vietti illat telkkarin ääressä. Ei vienyt lapsia kertaakan nukkumaan, ei leikkinyt lastensa kanssa ikinä, ei käynyt vanhempainilloissa, kuusijuhlissa, ei missään. Anoppi kuri perunat sekä miehensä että poikansa lautasille, mieheni ei osallistunut yhteenkään kotityöhön asuessaan kotona, ei vienyt edes roskia koskaan. Näin passattuna mies kasvoi.
Suhteemme alusta saakka hän osallistui erittäin aktiivisesti kotitöihin, teki kaikkea, opetteli huushollaamaan ja laittamaan ruokaa. Silti vähän pelkäsin, miten käy, kun hankimme lapsen. Mutta turhaan pelkäsin. Hänestä tuli mitä omistautunein isä, hoiti vauvoina, luki iltasatuja, leikki, kävi vanhempainilloissa. Lapsemme rakastavat häntä ja isä on heidän sankarinsa.Että jotenkin sitten vain se anoppi ja appi osasivat siitä miehestäsi kasvattaa kunnon kansalaisen, joka ottaa vastuuta omasta perheestään :)
Hän on minulle kertonut, että se kodin esimerkki oli hänelle niin kamala, että päätti itse toimia aivan toisin, kuten on tehnytkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En syytä teitä äitejä tilanteesta, mutta mielestäni näissä tapauksissa on vain yksi keino:
Mies pitää pakottaa kantamaan vastuunsa isänä alusta asti, jos isä meinaa lapsen elämässä olla mukana. Ei niin, että mies tekee vähän tai silloin kun sattuu huvittamaan. Kun mies alusta asti vaihtaa vaipat, syöttää (pullosta tai sitten aikanaan soseita), käy vaunulenkillä ja leikittää, niin siinä siihen lapsenhoitoon oppii. Ei sillä opi, että vaihtaa vaipan kerran viikossa. Jos on lapsen saanut, niin siitä on kannettava vastuu, eikä kyse ole siitä, huvittaako vastuun kantaminen vai ei.
Jonkinlaista työnjakoakin voi tehdä, jos se tuntuu kummastakin mielekkäältä. Meillä mies on alusta asti hoitanut lapsen kylvetyksen/suihkun/hampaiden pesun, minä taas hoidan pyykit. Miehestä on mukavampaa leikkiä pallolla lapsen kanssa, minä taas luen lapsen kanssa kirjoja sylikkäin jne.
Meillä tämä pakottaminen (josta ei joustettu kuin sairaustapauksissa) teki sen, että kumpikin meistä vanhemmista kantaa arjesta vastuuta ja pärjää lapsen kanssa tarvittaessa yksinkin. Lapsi on läheinen kummankin vanhemman kanssa, kun on tottunut siihen, että molemmat kantavat hänestä vastuuta.
Et syytä mutta toteat kuitenkin, että oma vika. Kerrotko vielä, että miten se täysin haluton mies saadaan hoitamaan oma osansa, jos häntä ei edes näy kotona lapsen hereilläoloaikana?
Meillä kävi lapsen vauva-aikana perheneuvolan työntekijä tekemässä reilun työnjaon, jota mies ei noudattanut yhtään kertaa. Käytiin myös pariterapiassa, millä ei ollut mitään vaikutusta. Mies piti myös vanhempainvapaata, mutta jätti silloinkin kaiken lapsen ja kodin hoidon minulle muulloin kuin lyhyiden (4 tuntia päivässä) työpäivieni aikana. Raivosi joka kerta, kun joutui viettämään aikaa lapsen kanssa, vaikka poissaoloni johtui töistä. Kerrotko miten tästä olisi saatu tasapainoinen ja ja mielekäs arki?
Vierailija kirjoitti:
Meillä meni jotenkin hassusti niin, että mies on hyvin kiintynyt lapseen, leikkii ja hoivaa häntä hyvin ja oma-aloitteisesti... mutta. :( Hän ei jotenkaan ole enää ollenkaan kiinnostunut minusta, vaimostaan. Ei halua viettää aikaa kanssani, ei halua mitään läheisyyttä, vauvavuonna nukkui enemmän vierashuoneessa kuin vieressäni. Usein on vetäytynyt ja tokaisee kiukkuisena, että haluaa olla rauhassa, jos vaikka edes halaan häntä. Tuntuu tosi pahalta. Tuntuu välillä siltä, että olin hänelle vain väline saada lapsi, mutta siihen se jääkin sitten. Lapsi saa sitten kyllä ihan kyllikseen rakkautta ja huomiota.
Meillä kävi juuri näin. Lapsi on nyt reilun vuoden ja hänen syntymästään lähtien olen ollut kuin ilmaa miehelleni. Kuin joku inhottava kolmas pyörä jota nyt on vaan pakko sietää kun hoidan lasta kuitenkin about 80% ajasta. Ei yhden ainoaa kertaa ole tehnyt aloitetta läheisyyteen tai että edes juteltaisiin tai käytäisiin jossain kahdestaan. Aikaa kyllä olisi, lapsi on pikkuvauvasta asti nukkunut ihmeen hyvin ja saataisiin koska vain innokas mummo tänne hoitamaan. Miestä vaan ei voisi vähempää kiinnostaa minun seurani. Vastaa tiuskien tai yhdellä sanalla melkein aina kun yritän jutella mukavia ja palauttaa yhteyttä välillämme. On tosi loukattu olo :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En syytä teitä äitejä tilanteesta, mutta mielestäni näissä tapauksissa on vain yksi keino:
Mies pitää pakottaa kantamaan vastuunsa isänä alusta asti, jos isä meinaa lapsen elämässä olla mukana. Ei niin, että mies tekee vähän tai silloin kun sattuu huvittamaan. Kun mies alusta asti vaihtaa vaipat, syöttää (pullosta tai sitten aikanaan soseita), käy vaunulenkillä ja leikittää, niin siinä siihen lapsenhoitoon oppii. Ei sillä opi, että vaihtaa vaipan kerran viikossa. Jos on lapsen saanut, niin siitä on kannettava vastuu, eikä kyse ole siitä, huvittaako vastuun kantaminen vai ei.
Jonkinlaista työnjakoakin voi tehdä, jos se tuntuu kummastakin mielekkäältä. Meillä mies on alusta asti hoitanut lapsen kylvetyksen/suihkun/hampaiden pesun, minä taas hoidan pyykit. Miehestä on mukavampaa leikkiä pallolla lapsen kanssa, minä taas luen lapsen kanssa kirjoja sylikkäin jne.
Meillä tämä pakottaminen (josta ei joustettu kuin sairaustapauksissa) teki sen, että kumpikin meistä vanhemmista kantaa arjesta vastuuta ja pärjää lapsen kanssa tarvittaessa yksinkin. Lapsi on läheinen kummankin vanhemman kanssa, kun on tottunut siihen, että molemmat kantavat hänestä vastuuta.
Et syytä mutta toteat kuitenkin, että oma vika. Kerrotko vielä, että miten se täysin haluton mies saadaan hoitamaan oma osansa, jos häntä ei edes näy kotona lapsen hereilläoloaikana?
Meillä kävi lapsen vauva-aikana perheneuvolan työntekijä tekemässä reilun työnjaon, jota mies ei noudattanut yhtään kertaa. Käytiin myös pariterapiassa, millä ei ollut mitään vaikutusta. Mies piti myös vanhempainvapaata, mutta jätti silloinkin kaiken lapsen ja kodin hoidon minulle muulloin kuin lyhyiden (4 tuntia päivässä) työpäivieni aikana. Raivosi joka kerta, kun joutui viettämään aikaa lapsen kanssa, vaikka poissaoloni johtui töistä. Kerrotko miten tästä olisi saatu tasapainoinen ja ja mielekäs arki?
No ei tietysti täysin halutonta saa tekemään mitään. Mutta suurin osa isistä ei onneksi ole täysin haluttomia vaan vain tottumattomia ja myös vähän liian hyvään tottuneita. Heitä sitten kyllä saa heräteltyä lykkäämällä se lapsi heille heti alusta sen kummemmin kyselemättä että tekisitkö vaan ihan oletuksella että tekee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En syytä teitä äitejä tilanteesta, mutta mielestäni näissä tapauksissa on vain yksi keino:
Mies pitää pakottaa kantamaan vastuunsa isänä alusta asti, jos isä meinaa lapsen elämässä olla mukana. Ei niin, että mies tekee vähän tai silloin kun sattuu huvittamaan. Kun mies alusta asti vaihtaa vaipat, syöttää (pullosta tai sitten aikanaan soseita), käy vaunulenkillä ja leikittää, niin siinä siihen lapsenhoitoon oppii. Ei sillä opi, että vaihtaa vaipan kerran viikossa. Jos on lapsen saanut, niin siitä on kannettava vastuu, eikä kyse ole siitä, huvittaako vastuun kantaminen vai ei.
Jonkinlaista työnjakoakin voi tehdä, jos se tuntuu kummastakin mielekkäältä. Meillä mies on alusta asti hoitanut lapsen kylvetyksen/suihkun/hampaiden pesun, minä taas hoidan pyykit. Miehestä on mukavampaa leikkiä pallolla lapsen kanssa, minä taas luen lapsen kanssa kirjoja sylikkäin jne.
Meillä tämä pakottaminen (josta ei joustettu kuin sairaustapauksissa) teki sen, että kumpikin meistä vanhemmista kantaa arjesta vastuuta ja pärjää lapsen kanssa tarvittaessa yksinkin. Lapsi on läheinen kummankin vanhemman kanssa, kun on tottunut siihen, että molemmat kantavat hänestä vastuuta.
Et syytä mutta toteat kuitenkin, että oma vika. Kerrotko vielä, että miten se täysin haluton mies saadaan hoitamaan oma osansa, jos häntä ei edes näy kotona lapsen hereilläoloaikana?
Meillä kävi lapsen vauva-aikana perheneuvolan työntekijä tekemässä reilun työnjaon, jota mies ei noudattanut yhtään kertaa. Käytiin myös pariterapiassa, millä ei ollut mitään vaikutusta. Mies piti myös vanhempainvapaata, mutta jätti silloinkin kaiken lapsen ja kodin hoidon minulle muulloin kuin lyhyiden (4 tuntia päivässä) työpäivieni aikana. Raivosi joka kerta, kun joutui viettämään aikaa lapsen kanssa, vaikka poissaoloni johtui töistä. Kerrotko miten tästä olisi saatu tasapainoinen ja ja mielekäs arki?
Tällaisen miehen kanssa ei auta kuin ero. Mies on valintansa tehnyt, jos ei edes pakottamalla osallistu.
T. Tuo aiempi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä meni jotenkin hassusti niin, että mies on hyvin kiintynyt lapseen, leikkii ja hoivaa häntä hyvin ja oma-aloitteisesti... mutta. :( Hän ei jotenkaan ole enää ollenkaan kiinnostunut minusta, vaimostaan. Ei halua viettää aikaa kanssani, ei halua mitään läheisyyttä, vauvavuonna nukkui enemmän vierashuoneessa kuin vieressäni. Usein on vetäytynyt ja tokaisee kiukkuisena, että haluaa olla rauhassa, jos vaikka edes halaan häntä. Tuntuu tosi pahalta. Tuntuu välillä siltä, että olin hänelle vain väline saada lapsi, mutta siihen se jääkin sitten. Lapsi saa sitten kyllä ihan kyllikseen rakkautta ja huomiota.
Meillä kävi juuri näin. Lapsi on nyt reilun vuoden ja hänen syntymästään lähtien olen ollut kuin ilmaa miehelleni. Kuin joku inhottava kolmas pyörä jota nyt on vaan pakko sietää kun hoidan lasta kuitenkin about 80% ajasta. Ei yhden ainoaa kertaa ole tehnyt aloitetta läheisyyteen tai että edes juteltaisiin tai käytäisiin jossain kahdestaan. Aikaa kyllä olisi, lapsi on pikkuvauvasta asti nukkunut ihmeen hyvin ja saataisiin koska vain innokas mummo tänne hoitamaan. Miestä vaan ei voisi vähempää kiinnostaa minun seurani. Vastaa tiuskien tai yhdellä sanalla melkein aina kun yritän jutella mukavia ja palauttaa yhteyttä välillämme. On tosi loukattu olo :(
Voi sinua, ja voi meitä kahta. :( <3 Tuntuu ihan kauhealta. Varsinkin kun muutos on niin suuri verrattuna aikaan ennen lasta. Silloin mies tyyliin palvoi minua, oli tosi hellä ja läheinen. Lapsen syntymän myötä en tunnu merkitsevän hänelle enää mitään. Lapsi vain. Oletteko saaneet puhuttua asiasta? Minä jos yritän niin johtaa yleensä miehen suuttumiseen ja riitaan. Vetoaa aina työhön, väsymykseen, mihin lie. Ja että "kyllä hän minua vielä rakastaa, mutta..." Olen niin kateellinen pareille, joissa selvästi näkee, että parit rakastavat toisiaan. En oikein tiedä pitäisikö jatkaa tässä kärvistelyä lapsen vuoksi vai olisiko parempi tämän vuoksi erota.
T. Se jolle vastasit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä meni jotenkin hassusti niin, että mies on hyvin kiintynyt lapseen, leikkii ja hoivaa häntä hyvin ja oma-aloitteisesti... mutta. :( Hän ei jotenkaan ole enää ollenkaan kiinnostunut minusta, vaimostaan. Ei halua viettää aikaa kanssani, ei halua mitään läheisyyttä, vauvavuonna nukkui enemmän vierashuoneessa kuin vieressäni. Usein on vetäytynyt ja tokaisee kiukkuisena, että haluaa olla rauhassa, jos vaikka edes halaan häntä. Tuntuu tosi pahalta. Tuntuu välillä siltä, että olin hänelle vain väline saada lapsi, mutta siihen se jääkin sitten. Lapsi saa sitten kyllä ihan kyllikseen rakkautta ja huomiota.
Meillä kävi juuri näin. Lapsi on nyt reilun vuoden ja hänen syntymästään lähtien olen ollut kuin ilmaa miehelleni. Kuin joku inhottava kolmas pyörä jota nyt on vaan pakko sietää kun hoidan lasta kuitenkin about 80% ajasta. Ei yhden ainoaa kertaa ole tehnyt aloitetta läheisyyteen tai että edes juteltaisiin tai käytäisiin jossain kahdestaan. Aikaa kyllä olisi, lapsi on pikkuvauvasta asti nukkunut ihmeen hyvin ja saataisiin koska vain innokas mummo tänne hoitamaan. Miestä vaan ei voisi vähempää kiinnostaa minun seurani. Vastaa tiuskien tai yhdellä sanalla melkein aina kun yritän jutella mukavia ja palauttaa yhteyttä välillämme. On tosi loukattu olo :(
Voisiko miehesi olla masentunut? Sellaiseen tuo käytös voisi viitata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En syytä teitä äitejä tilanteesta, mutta mielestäni näissä tapauksissa on vain yksi keino:
Mies pitää pakottaa kantamaan vastuunsa isänä alusta asti, jos isä meinaa lapsen elämässä olla mukana. Ei niin, että mies tekee vähän tai silloin kun sattuu huvittamaan. Kun mies alusta asti vaihtaa vaipat, syöttää (pullosta tai sitten aikanaan soseita), käy vaunulenkillä ja leikittää, niin siinä siihen lapsenhoitoon oppii. Ei sillä opi, että vaihtaa vaipan kerran viikossa. Jos on lapsen saanut, niin siitä on kannettava vastuu, eikä kyse ole siitä, huvittaako vastuun kantaminen vai ei.
Jonkinlaista työnjakoakin voi tehdä, jos se tuntuu kummastakin mielekkäältä. Meillä mies on alusta asti hoitanut lapsen kylvetyksen/suihkun/hampaiden pesun, minä taas hoidan pyykit. Miehestä on mukavampaa leikkiä pallolla lapsen kanssa, minä taas luen lapsen kanssa kirjoja sylikkäin jne.
Meillä tämä pakottaminen (josta ei joustettu kuin sairaustapauksissa) teki sen, että kumpikin meistä vanhemmista kantaa arjesta vastuuta ja pärjää lapsen kanssa tarvittaessa yksinkin. Lapsi on läheinen kummankin vanhemman kanssa, kun on tottunut siihen, että molemmat kantavat hänestä vastuuta.
Juuri näin. Meillä minä sanoin miehelle ennen lapsen syntymää että tajua sitten että minä olen uutena äitinä ihan yhtä pihalla siitä lapsen hoidosta kuin sinäkin joten opetellaan sitten yhdessä. Moni mies jotenkin kuvittelee että nainen luonnostaan osaa hoitaa vauvaa mutta että mies ei. No eihän se niin ole, nainen vaan usein joutuu olemaan se joka nopeasti sen opettelee.
No meillä sitten yhdessä ihmeteltiin että miten tämä vauva oikein "toimii" ja kuuntelin miehen ajatuksia ja ideoita ihan samanveroisina kuin omiani. Muistan kun ensimmäisenä yönä kotiutumisen jälkeen ei meinattu saada vauvaa nukahtamaan vaan se vain huusi. Lopulta mies sai sen siliteltyä uneen ja nukahtamaan oman rintansa päälle. Muistan miten oli maailman hienoin tunne katsoa miten vauva tuhisi tyytyväisenä sen oman isän rinnalla ja silloin tajusin että kyllä me tästä yhdessä selvitään. Ja on selvittykin ja nyt lapset jo melkein aikuisia ja mies on ollut niin upea isä kaikilla kun vain voi olla.
Vierailija kirjoitti:
Monelle on vaikea paikka laittaa lapsen tarpeet omiensa edelle.
Miehelle on kova paikka kun vaimolta ei saa enää huomiota, ei ole TÄHTI perheessä, on mustis myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaa'a, ehkä pettyvät/innostuvat, kun ennakkoajatukset/oletukset ei toteutuneetkaan?
Mitä taas tuohon aloittajan "kohtaloon" tulee, niin ensimmäinen ajatus ainakin itellä on, isällä ja äidillä on hieman erilainen näkemys talouden tilasta, varsinkin kun tässä ei puhuta siitä onko äiti palannut töihin vai ei.
Hei te kaksi, jotka kerrotte, ettei mies huomioi ja halua viettää aikaa teidän kanssanne. Pari asiaa:
Ekana ehdottaisin, että kannattaa tsekata miehen testosteronitasot. Omalla miehelläni todettiin matala testosteroni kolmekymppisenä ennen kuin lasta vielä olikaan. Mies oli väsynyt, ei oikein jaksanut mitään eikä seksi tai muu läheisyys kiinnostanut. Oli huojentavaa saada syyksi tuo matala testosteroni, joka selitti oireet. Kannattaa miettiä, voisiko joku tällainen syy olla miehen voinnin takana.
Toinen asia: Oma mieheni (ja minä yhtä lailla) kaipasimme vauvavuonna ja nyt taaperoaikana paljon omaa aikaa. Lapsi on kohta 2 v. Vietämme illat erillään, sillä kumpikin kaipaa omaa aikaa palautuakseen. Mies on nyt hoitovapaalla ja minä käyn töissä. Parisuhdeaikaa ei juuri ole, mutta emme sitä nyt kaipaa/jaksa. Hoidetaan parisuhdetta juttelemalla kotitöiden lomassa päivällä ja puhutaan toisillemme kauniisti. Eiköhän sitten joskus lapsen kasvaessa ole jaksamista yhteiselle ajalle paremmin. Voisiko olla osittain kyse siitä, että miehenne kaipaavat omaa aikaa ja siksi vetäytyvät?
Toivottavasti tilanteenne korjaantuu. Vaikutatte hyviltä ja empaattisilta puolisoilta. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä meni jotenkin hassusti niin, että mies on hyvin kiintynyt lapseen, leikkii ja hoivaa häntä hyvin ja oma-aloitteisesti... mutta. :( Hän ei jotenkaan ole enää ollenkaan kiinnostunut minusta, vaimostaan. Ei halua viettää aikaa kanssani, ei halua mitään läheisyyttä, vauvavuonna nukkui enemmän vierashuoneessa kuin vieressäni. Usein on vetäytynyt ja tokaisee kiukkuisena, että haluaa olla rauhassa, jos vaikka edes halaan häntä. Tuntuu tosi pahalta. Tuntuu välillä siltä, että olin hänelle vain väline saada lapsi, mutta siihen se jääkin sitten. Lapsi saa sitten kyllä ihan kyllikseen rakkautta ja huomiota.
Meillä kävi juuri näin. Lapsi on nyt reilun vuoden ja hänen syntymästään lähtien olen ollut kuin ilmaa miehelleni. Kuin joku inhottava kolmas pyörä jota nyt on vaan pakko sietää kun hoidan lasta kuitenkin about 80% ajasta. Ei yhden ainoaa kertaa ole tehnyt aloitetta läheisyyteen tai että edes juteltaisiin tai käytäisiin jossain kahdestaan. Aikaa kyllä olisi, lapsi on pikkuvauvasta asti nukkunut ihmeen hyvin ja saataisiin koska vain innokas mummo tänne hoitamaan. Miestä vaan ei voisi vähempää kiinnostaa minun seurani. Vastaa tiuskien tai yhdellä sanalla melkein aina kun yritän jutella mukavia ja palauttaa yhteyttä välillämme. On tosi loukattu olo :(
Voi sinua, ja voi meitä kahta. :( <3 Tuntuu ihan kauhealta. Varsinkin kun muutos on niin suuri verrattuna aikaan ennen lasta. Silloin mies tyyliin palvoi minua, oli tosi hellä ja läheinen. Lapsen syntymän myötä en tunnu merkitsevän hänelle enää mitään. Lapsi vain. Oletteko saaneet puhuttua asiasta? Minä jos yritän niin johtaa yleensä miehen suuttumiseen ja riitaan. Vetoaa aina työhön, väsymykseen, mihin lie. Ja että "kyllä hän minua vielä rakastaa, mutta..." Olen niin kateellinen pareille, joissa selvästi näkee, että parit rakastavat toisiaan. En oikein tiedä pitäisikö jatkaa tässä kärvistelyä lapsen vuoksi vai olisiko parempi tämän vuoksi erota.
T. Se jolle vastasit.
Kuulostaa ihan kauhealta tuo teidän tilanteenne. En tiedä mitä olisin tehnyt jos oma liitto olisi mennyt tuohon jamaan kun samalla siinä on pieni lapsi ja kaikki se minkä se tuo. Itse ajattelen että omassa liitossani parasta on juuri se että voimme miehen kanssa olla lapsiperheen arjestakin väsyneinäkin ikäänkuin "samassa veneessä" eli molemmat tajuamme miten paljon se toinen merkitsee vaikka ei aina ehditäkään niin paljon helliä toisiamme kuin haluaisimme. Mutta jo se tieto että se toinenkin kaipaa sitä yhteistä aikaa saa jaksamaan ja antaa uskoa siihen että liitto kestää ja pysyy hyvänä. Samoin kuin ne pienet kosketukset ja hymyt arjen lomassa.
Kiitos jälleen ketjusta. Lueskelen näitä ja vastaavia, koska oma mies vinkuu lasta ja itseäni ei tosiaankaan kiinnosta. Lisäksi tiedän, että heittäytyisi miesvauvaksi heti. Yrittää luistaa kaikesta muustakin aina kun mahdollista. Siivoaa kyllä kun komentaa ja uhkaa siivouspalvelun ostolla :D
Ei lapsia ikinä! En halua kenenkään kotiorjaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus syynä voi olla ajattelutapa "no sähän oot koko päivän kotona". Oletetaan, että kun nainen on vauvan kanssa päivät kotona, nainen ehtii tehdä päivän aikana kaikki kotityöt eikä miehen tultua töistä kotiin pitäisi edes olla enää mitään kotihommia. Ja kun nainen aikanaan palaa taksin töihin, meno ei muutu, koska onkin ajattelutapa "no sähän osaat ne hommat paremmin".
Jotkut on täällä kommentoineet, miten mies ei osallistu pakottamisesta tai maanitteluista huolimatta. Jos miehen asenne on se, että hän ei osallistu, niin ei mies osallistuvaksi mieheksi muutu, vaikka päälläsi seisoisit. Mikään vinkki ei auta, jos mies itse ei halua muuttua ja osallistua. Käytännössä tilanteessa on kaksi vaihtoehtoa: joko hyväksyt tilanteen ja hoidat lapsen itse miehen roikkuessa perheessä mukana tekemättä mitään tai sitten eroatte. Jälkimmäinen vaihtoehto on monesti jopa helpompi, kun perheeseen jää yksi huolehdittava vähemmän eikä tarvitse stressata miehen osallistumattomuutta.
Vierailija kirjoitti:
En syytä teitä äitejä tilanteesta, mutta mielestäni näissä tapauksissa on vain yksi keino:
Mies pitää pakottaa kantamaan vastuunsa isänä alusta asti, jos isä meinaa lapsen elämässä olla mukana. Ei niin, että mies tekee vähän tai silloin kun sattuu huvittamaan. Kun mies alusta asti vaihtaa vaipat, syöttää (pullosta tai sitten aikanaan soseita), käy vaunulenkillä ja leikittää, niin siinä siihen lapsenhoitoon oppii. Ei sillä opi, että vaihtaa vaipan kerran viikossa. Jos on lapsen saanut, niin siitä on kannettava vastuu, eikä kyse ole siitä, huvittaako vastuun kantaminen vai ei.
Jonkinlaista työnjakoakin voi tehdä, jos se tuntuu kummastakin mielekkäältä. Meillä mies on alusta asti hoitanut lapsen kylvetyksen/suihkun/hampaiden pesun, minä taas hoidan pyykit. Miehestä on mukavampaa leikkiä pallolla lapsen kanssa, minä taas luen lapsen kanssa kirjoja sylikkäin jne.
Meillä tämä pakottaminen (josta ei joustettu kuin sairaustapauksissa) teki sen, että kumpikin meistä vanhemmista kantaa arjesta vastuuta ja pärjää lapsen kanssa tarvittaessa yksinkin. Lapsi on läheinen kummankin vanhemman kanssa, kun on tottunut siihen, että molemmat kantavat hänestä vastuuta.
Minä en kyllä millään ymmärrä, että miten aikuinen ihminen pakotetaan tekemään jotain. Siis ihan käytännössä. Miten mies pakotetaan hoitamaan lasta, jos hän välttelee lapsenhoitoa olemalla paljon harrastuksissaan ja omissa menoissaan? Miten pakotetaan ihminen tekemään asiaa, josta hän suoraan kieltäytyy? Olen jo yli nelkyt, ja ollut sekä muutamassa lyhyessä että yhdessä pitkässä parisuhteessa enkä ole vielä keksinyt ainuttakaan keinoa pakottaa toinen ihminen tekemään asiaa, jota hän ei lähtökohtaisesti aio tehdä. Ja kokemukseni mukaan pakottamisyritykset johtaa lähinnä riitaan. Erolla toki voi uhkailla, mutta jos sille tielle lähtee, niin on oltava valmis toteuttamaan heti se uhkaus. Eikä siltikään saa pakotettua miestä vaikkapa hoitamaan lasta, sillä hyvin harva niistä, jotka avioliiton aikana ei viitsi hoitaa lasta alkaisi yhtäkkiä eron jälkeen hoitamaan aktiivisesti lasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä meni jotenkin hassusti niin, että mies on hyvin kiintynyt lapseen, leikkii ja hoivaa häntä hyvin ja oma-aloitteisesti... mutta. :( Hän ei jotenkaan ole enää ollenkaan kiinnostunut minusta, vaimostaan. Ei halua viettää aikaa kanssani, ei halua mitään läheisyyttä, vauvavuonna nukkui enemmän vierashuoneessa kuin vieressäni. Usein on vetäytynyt ja tokaisee kiukkuisena, että haluaa olla rauhassa, jos vaikka edes halaan häntä. Tuntuu tosi pahalta. Tuntuu välillä siltä, että olin hänelle vain väline saada lapsi, mutta siihen se jääkin sitten. Lapsi saa sitten kyllä ihan kyllikseen rakkautta ja huomiota.
Meillä kävi juuri näin. Lapsi on nyt reilun vuoden ja hänen syntymästään lähtien olen ollut kuin ilmaa miehelleni. Kuin joku inhottava kolmas pyörä jota nyt on vaan pakko sietää kun hoidan lasta kuitenkin about 80% ajasta. Ei yhden ainoaa kertaa ole tehnyt aloitetta läheisyyteen tai että edes juteltaisiin tai käytäisiin jossain kahdestaan. Aikaa kyllä olisi, lapsi on pikkuvauvasta asti nukkunut ihmeen hyvin ja saataisiin koska vain innokas mummo tänne hoitamaan. Miestä vaan ei voisi vähempää kiinnostaa minun seurani. Vastaa tiuskien tai yhdellä sanalla melkein aina kun yritän jutella mukavia ja palauttaa yhteyttä välillämme. On tosi loukattu olo :(
Voi sinua, ja voi meitä kahta. :( <3 Tuntuu ihan kauhealta. Varsinkin kun muutos on niin suuri verrattuna aikaan ennen lasta. Silloin mies tyyliin palvoi minua, oli tosi hellä ja läheinen. Lapsen syntymän myötä en tunnu merkitsevän hänelle enää mitään. Lapsi vain. Oletteko saaneet puhuttua asiasta? Minä jos yritän niin johtaa yleensä miehen suuttumiseen ja riitaan. Vetoaa aina työhön, väsymykseen, mihin lie. Ja että "kyllä hän minua vielä rakastaa, mutta..." Olen niin kateellinen pareille, joissa selvästi näkee, että parit rakastavat toisiaan. En oikein tiedä pitäisikö jatkaa tässä kärvistelyä lapsen vuoksi vai olisiko parempi tämän vuoksi erota.
T. Se jolle vastasit.
Mä sanoisin, että erota. Omat vanhempani antoivat minulle mallin parisuhteesta, josta puuttuu paitsi rakkaus, myös kumppanin arvostus (ja ilman sitähän ei rakkautta voi edes olla). Ne opit saivat minut valitsemaan ensimmäisen puolisoni aivan väärin, ja vielä toisenkin kanssa ehdin aikani olla väärillä raiteilla, ennen kuin tajusin, että puolisoiden on tosiaan tarkoitus olla samalla puolella ja keventää toistensa taakkaa, ei lisätä sitä.
Vierailija kirjoitti:
Jotkut on täällä kommentoineet, miten mies ei osallistu pakottamisesta tai maanitteluista huolimatta. Jos miehen asenne on se, että hän ei osallistu, niin ei mies osallistuvaksi mieheksi muutu, vaikka päälläsi seisoisit. Mikään vinkki ei auta, jos mies itse ei halua muuttua ja osallistua. Käytännössä tilanteessa on kaksi vaihtoehtoa: joko hyväksyt tilanteen ja hoidat lapsen itse miehen roikkuessa perheessä mukana tekemättä mitään tai sitten eroatte. Jälkimmäinen vaihtoehto on monesti jopa helpompi, kun perheeseen jää yksi huolehdittava vähemmän eikä tarvitse stressata miehen osallistumattomuutta.
Mutta ymmärräthän, että tuollaisesta miehestä on vaikea uskaltaa erota, koska pelottaa niin paljon huolehtiiko se lapsista eron jälkeen tavatessaan niitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Veikkaampa, että AP:n ensiksi mainitsema mies oli ns. hulivilityyppi vailla vastuuta mistään ja tunsi rajattomuutta. Nyt hänelle tuli syy muuttua, olla vastuullinen lapselleen ja itselleen ja muillekin. Monet miehet muuttuu, kun on pakko muuttua ja sitten se muutos onkin pysyvä...positiivisesti.
Hyvä noin. Vielä kiinnostaisi miksi minun ja kirjoittaja nro kakkosen mies muuttui hyvästä huonoksi tultuaan isäksi,
Ap
Ehkä jo sanottu, mutta voisiko olla kyse haaveiden ja todellisuuden ristiriidasta? Haaveilija pettyy arjen raskauteen ja kokee sen ylikuormaksi joka rikkoo täydellisyyden? Useimmat sopeutuu tavalla tai toisella ja nielee omat haaveensa.
Yllätysisillä taas ei ollut odotuksia ja se lapsiarki olikin mukava lisä elämään tuoden esim. juuri rakennetta ja merkitystä.
Mun mies halusi lapsia ja ok isä onkin sekä hoitaa taloutta tarpeeksi, vaikkakin on haluton ottamaan käytännössä vastuuta lapsesta muuta kuin minun apuna silloin tällöin. Pikkulapsiaika oli minulle aika raskasta ja yksinäistä, mutta sitten helpotti.
Alue: Aihe vapaa
En syytä teitä äitejä tilanteesta, mutta mielestäni näissä tapauksissa on vain yksi keino:
Mies pitää pakottaa kantamaan vastuunsa isänä alusta asti, jos isä meinaa lapsen elämässä olla mukana. Ei niin, että mies tekee vähän tai silloin kun sattuu huvittamaan. Kun mies alusta asti vaihtaa vaipat, syöttää (pullosta tai sitten aikanaan soseita), käy vaunulenkillä ja leikittää, niin siinä siihen lapsenhoitoon oppii. Ei sillä opi, että vaihtaa vaipan kerran viikossa. Jos on lapsen saanut, niin siitä on kannettava vastuu, eikä kyse ole siitä, huvittaako vastuun kantaminen vai ei.
Jonkinlaista työnjakoakin voi tehdä, jos se tuntuu kummastakin mielekkäältä. Meillä mies on alusta asti hoitanut lapsen kylvetyksen/suihkun/hampaiden pesun, minä taas hoidan pyykit. Miehestä on mukavampaa leikkiä pallolla lapsen kanssa, minä taas luen lapsen kanssa kirjoja sylikkäin jne.
Meillä tämä pakottaminen (josta ei joustettu kuin sairaustapauksissa) teki sen, että kumpikin meistä vanhemmista kantaa arjesta vastuuta ja pärjää lapsen kanssa tarvittaessa yksinkin. Lapsi on läheinen kummankin vanhemman kanssa, kun on tottunut siihen, että molemmat kantavat hänestä vastuuta.