Miten nämä 90- luvun puolivälissä syntyneet on kasvatettu, kun joka toisella on mielenterveysongelmia?

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat ovat sitä ikäpolvea, että kun kävivät yliopistossa minkä tahansa alan maisteriksi, niin työllistyivät heti korkeapalkkaiseen ja helppoon duuniin. Sitten meille milleniaaleille tyrkytettiin samaa, ja lopputulos oli työttömäksi maisteriksi valmistuminen.

Vanhempien syy!

Vierailija kirjoitti:

Yleistä oli ja avoimesti puhuttiin kavereiden kesken tästä. Eikä me edes tiedetty, että ne tukkapöllyt, luunapit ja vyöllä viskomiset olivat väärin jopa aikuisten tekeminä. Tuohon aikaan oli mentaliteetti, että aikuiset saivat pahoinpidellä lapsia kurituksen nimessä. "Se joka kuritta on kasvanut, kunniatta kuolee", oli sanonta jota kuuli paljon.

Minäkin muistan ysäriltä tietämättömyyden kuplan, jossa lapset eivät yleisesti tienneet että tällainen meininki oli Suomessa ollut (ainakin teoriassa) lailla kiellettyä jo jonkin aikaa. Ja muistan tuon saman sanonnan ja sen miten sitä viljeltiin. Hienon ja syvällisen kuuloinen sanonta, mutta todellisuus sen takana oli sitten se, että rimpuilen ja kiemurtelen mahallani epätoivoisesti, samalla kun paljaalle takalistolle satelee iskuja, kyyneleet ja räkä valuvat valtoimenaan pitkin naamaa, ja hengitys katkeilee, kun huutoitkua puskee ulos semmoista vauhtia etteivät keuhkot pysy perässä.

Ja vanhemmat olivat ihan normaalit, ei päihde- tai mielenterveysongelmaiset. Sen suurimman osan ajasta, kun huonoa käytöstä tai tottelemattomuutta ei esiintynyt, kohtelivat ihan hyvin ja osoittivat myös hellyyttä.

Olen juuri AP mainitsemaa sukupolvea. Ymmärrän, että vanhemmalla sukupolvella on hankala ymmärtää nuorten huolet, koska eivät ole kokeneet samaa. Mitä tähänastisesta aikuiselämästäni olen oppinut on se, että kyllä kaikki kurjistuu tavalla tai toisella.

- ei lupausta vakinaisesta töistä, minkä vuoksi perhe elämä, oma asunto tai muutkaan huvitukset eivät ehkä koskaan ole ajankohtaisia

- palkka ei ole noussut pätkääkään viimeiseen vuosikymmeneen

- koulutus on kuralla, leikkaukset ovat johtaneet siihen että koulut eivät kouluta työelämään riittävissä määrin

- saan olla varma, että hyvinvointiyhteiskunta tulee elämäni aikana päätökseen. Jos olen hengissä, niin työurani on valjastettu makselemaan valtavaa valtionlainaa, josta ovat päässeet nauttimaan lähinnä ne, jotka ovat haudassa kun maksun aika tulee

- meitä on vähän, muiden mielipiteet ja edut menevät tulevaisuutemme edelle

- työnteko ei luo vaurautta

- yhteiskunnalta ei mitään lupausta paremmasta, ei myöskään tukea

- jos leikkauksia tehdään, niin se tehdään meiltä. Tämä on ollut trendi jo pitkään.

- jos teen lapsia, ei yhteiskuntaa kiinnosta heidänkään tulevaisuus

- ihan vaan köyhyys ja puhdas vitutus

Yleisesti ottaen pidän vanhemman väen ylenkatsomista silkkana tietämättömyytenä: ovathan ne kehitysmaidenkin ihmiset typeriä ja laiskoja kun eivät mene töihin ja sijoita ja kulkevat surkeat vaatteet päällä kun prismassakin on nyt alennusmyynnit käynnissä.

Puhun paljon raha-asioista ja rahahan ei tuo onnea? Sanoi kuka? Se, jolla sitä rahaa on ja se joka sen on saanut helpolla. Tulkaahan aikuiset ihmiset kokeilemaan, miltä se elämä tässä päässä näyttää

Jos 90-luvun puolivälissä syntyneiden vanhemmat olisivat käyneet terapiassa niin läheskään niin monen silloin syntyneen ei tarvitsisi käydä nyt terapiassa.

Pyhävitrutus kirjoitti:

Olen juuri AP mainitsemaa sukupolvea. Ymmärrän, että vanhemmalla sukupolvella on hankala ymmärtää nuorten huolet, koska eivät ole kokeneet samaa. Mitä tähänastisesta aikuiselämästäni olen oppinut on se, että kyllä kaikki kurjistuu tavalla tai toisella.

- ei lupausta vakinaisesta töistä, minkä vuoksi perhe elämä, oma asunto tai muutkaan huvitukset eivät ehkä koskaan ole ajankohtaisia

- palkka ei ole noussut pätkääkään viimeiseen vuosikymmeneen

- koulutus on kuralla, leikkaukset ovat johtaneet siihen että koulut eivät kouluta työelämään riittävissä määrin

- saan olla varma, että hyvinvointiyhteiskunta tulee elämäni aikana päätökseen. Jos olen hengissä, niin työurani on valjastettu makselemaan valtavaa valtionlainaa, josta ovat päässeet nauttimaan lähinnä ne, jotka ovat haudassa kun maksun aika tulee

- meitä on vähän, muiden mielipiteet ja edut menevät tulevaisuutemme edelle

- työnteko ei luo vaurautta

- yhteiskunnalta ei mitään lupausta paremmasta, ei myöskään tukea

- jos leikkauksia tehdään, niin se tehdään meiltä. Tämä on ollut trendi jo pitkään.

- jos teen lapsia, ei yhteiskuntaa kiinnosta heidänkään tulevaisuus

- ihan vaan köyhyys ja puhdas vitutus

Yleisesti ottaen pidän vanhemman väen ylenkatsomista silkkana tietämättömyytenä: ovathan ne kehitysmaidenkin ihmiset typeriä ja laiskoja kun eivät mene töihin ja sijoita ja kulkevat surkeat vaatteet päällä kun prismassakin on nyt alennusmyynnit käynnissä.

Puhun paljon raha-asioista ja rahahan ei tuo onnea? Sanoi kuka? Se, jolla sitä rahaa on ja se joka sen on saanut helpolla. Tulkaahan aikuiset ihmiset kokeilemaan, miltä se elämä tässä päässä näyttää

Näitten lisäksi huoli maapallon tulevaisuudesta ja koko ajan lisääntyvä epävarmuus siihen liittyen. Mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan, koko ajan lisääntyviä ympäristökatastrofeja ja massoittain ilmastopakolaisia? Jos olisin parikymppinen ja lapseton, en tiedä uskaltaisinko enää tehdä lapsia. Entäs jos ei enää olekaan heille elämisen edellytyksiä täällä? Samaa tuskaa kokee kovin moni muukin nuori.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on ainakin pidetty kovaa kuria ja väkivalta on ollut päivittäistä, niin henkisenä kuin fyysisenäkin. Kasa mt-ongelmia tuli, puunata en itseäni jaksa ja somesta Luen vain muiden juttuja. Kavereilla samat meiningit. Olisipa lastensuojelu toiminut paremmin 90- ja 2000- luvuilla.

Tuohon aikaan oli vielä boomerit kasvattamassa ja kuviteltiin että lapsi tarvitsee kuria. Tunnetaidoista ei ymmärretty vielä mitään.

Voit Tunnetaidot olivat vahvasti tapetilla kasvatusasioissa 90-luvulla.

Sain ensimmäisen lapseni 90-luvun alussa, ja kahlasin hirveän pinon kasvatus oppaita, mmLiisa Keltikangas-Järvinen ja Jari Sinkkonen.

Joka on sinänsä hienoa, mutta voi surkeusmitä oli tarjolla, jos Keltinkangas ja Sinkkonen. Ei tule lämmintä, mutkatonta,, hyvää suhdetta lapsiin noillaeväillä. Lukekaa kiintymyssuhteesta, sensitiivisyydestä, kuuntelutaidoista, myönteisestä kommunikaatiosta, ja googlettakaa NVC. Ei mitään kaavamaisia näin voisi olla höpinöitä ihmisten elämän raameiksi kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleistä oli ja avoimesti puhuttiin kavereiden kesken tästä. Eikä me edes tiedetty, että ne tukkapöllyt, luunapit ja vyöllä viskomiset olivat väärin jopa aikuisten tekeminä. Tuohon aikaan oli mentaliteetti, että aikuiset saivat pahoinpidellä lapsia kurituksen nimessä. "Se joka kuritta on kasvanut, kunniatta kuolee", oli sanonta jota kuuli paljon.

Minäkin muistan ysäriltä tietämättömyyden kuplan, jossa lapset eivät yleisesti tienneet että tällainen meininki oli Suomessa ollut (ainakin teoriassa) lailla kiellettyä jo jonkin aikaa. Ja muistan tuon saman sanonnan ja sen miten sitä viljeltiin. Hienon ja syvällisen kuuloinen sanonta, mutta todellisuus sen takana oli sitten se, että rimpuilen ja kiemurtelen mahallani epätoivoisesti, samalla kun paljaalle takalistolle satelee iskuja, kyyneleet ja räkä valuvat valtoimenaan pitkin naamaa, ja hengitys katkeilee, kun huutoitkua puskee ulos semmoista vauhtia etteivät keuhkot pysy perässä.

Ja vanhemmat olivat ihan normaalit, ei päihde- tai mielenterveysongelmaiset. Sen suurimman osan ajasta, kun huonoa käytöstä tai tottelemattomuutta ei esiintynyt, kohtelivat ihan hyvin ja osoittivat myös hellyyttä.

Olisipa ollut edes vitsaa, koska siitä ei ole hengenvaaraa. Meillä oli nyrkkiä ja kuristamista.

Pyhävitrutus kirjoitti:

Olen juuri AP mainitsemaa sukupolvea. Ymmärrän, että vanhemmalla sukupolvella on hankala ymmärtää nuorten huolet, koska eivät ole kokeneet samaa. Mitä tähänastisesta aikuiselämästäni olen oppinut on se, että kyllä kaikki kurjistuu tavalla tai toisella.

- ei lupausta vakinaisesta töistä, minkä vuoksi perhe elämä, oma asunto tai muutkaan huvitukset eivät ehkä koskaan ole ajankohtaisia

- palkka ei ole noussut pätkääkään viimeiseen vuosikymmeneen

- koulutus on kuralla, leikkaukset ovat johtaneet siihen että koulut eivät kouluta työelämään riittävissä määrin

- saan olla varma, että hyvinvointiyhteiskunta tulee elämäni aikana päätökseen. Jos olen hengissä, niin työurani on valjastettu makselemaan valtavaa valtionlainaa, josta ovat päässeet nauttimaan lähinnä ne, jotka ovat haudassa kun maksun aika tulee

- meitä on vähän, muiden mielipiteet ja edut menevät tulevaisuutemme edelle

- työnteko ei luo vaurautta

- yhteiskunnalta ei mitään lupausta paremmasta, ei myöskään tukea

- jos leikkauksia tehdään, niin se tehdään meiltä. Tämä on ollut trendi jo pitkään.

- jos teen lapsia, ei yhteiskuntaa kiinnosta heidänkään tulevaisuus

- ihan vaan köyhyys ja puhdas vitutus

Yleisesti ottaen pidän vanhemman väen ylenkatsomista silkkana tietämättömyytenä: ovathan ne kehitysmaidenkin ihmiset typeriä ja laiskoja kun eivät mene töihin ja sijoita ja kulkevat surkeat vaatteet päällä kun prismassakin on nyt alennusmyynnit käynnissä.

Puhun paljon raha-asioista ja rahahan ei tuo onnea? Sanoi kuka? Se, jolla sitä rahaa on ja se joka sen on saanut helpolla. Tulkaahan aikuiset ihmiset kokeilemaan, miltä se elämä tässä päässä näyttää

Kyllä, koko aikuisiän maailmantilanne on mennyt monin tavoin huonompaan suuntaan. Rahat loppuu, kaikesta leikataan, hinnat kallistuu, työt on pelkkää pätkää,pitää tehostaa ja tehostaa työtahtia että saadaan säästöjä, mikään mitä teet ei ole oikein eikä riitä, eläkkeelle tuskin tulee pääsemään koskaan (yksikään omasta n. 30-40v tuttavapiirissä ei usko pääsevänsä valtion maksamalle eläkkeelle ennen kuin terveys pettää lopullisesti), maailma menee lamasta lamaan ilman mitään nousukautta, ilmastonmuutos, sotaa ja kaikkea hirveyttä siellä täällä.

Luulen että osa ahdistuksesta johtuu myös siitä, että tieto lisää tuskaa ja kaikki maailman tieto on nykyään parin klikkauksen päässä jokaisen ulottuvilla. Ei ole helppoa keskittyä elämään vain omaa elämäänsä, kun joka päivä feediin puskee tietoa siitä miten huonosti tai hienosti muilla menee.

Seuraavaa olen oppinut tuosta ikäluokasta käytännössä jokaisen tuntemani kohdalla:

Yksi syy on se, että nuorille suolletaan televisio-ohjelmia, joiden päätarkoitus on juottaa porukat humalaan ja pettämään toisiaan. Tällä opetetaan sivuraiteella, että arvoilla ja luotettavuudella ei ole mitään merkitystä. Tämä alkaa heijastua takaisin sisäänpäin. Ei ole mitään, mikä olisi luotettavasti pysyvää. Sisimmässän ihmisenä tietää, että jokin on väärin, mutta kaikki hehkuttaa sitä, mistä tulee ristiriitainen paine.

Kun ihmiset oppivat koko nuoren ikänsä lukemaan mielipiteensä somesta muodostamatta sitä oikeasti itse, tai uskaltamatta sanoa sitä oikeaa omaa mielipidettään, koko identiteetti rakentuu vähitellen sattumanvaraisesti heilahtelevien suuntausten mukaan perustumatta millekään, mitä itse sisimmässään kokee.

Kun noita kahta tuetaan sillä, että netti ja telkkari on täynnä keksittyä menestystä ja muuta höttöä, se oman onnistumisen tunne ei tunnu onnistumiselta, koska se vertautuu vääriin asioihin. Lakataan arvostamasta omia saavutuksia, mistä aiheutuu lisää tyytymättömyyttä. Siinä vaihessa, kun alkaa itse uskoa omaan arvottomuuteensa, ja kokee itsensä voimattomaksi muuttaa sitä tilannetta, alkaa mieli mustua ja itseluottamus rakoilla.

Jos suunnittelee jotain ja se menee pieleen, ei muisteta, että sille on luonnollinen syynsä. Jos haluat, että asiat tapahtuvat viisarilla näyttäen kello 12 suuntaan, maailma toimii kuitenkin myös niihin 11 muuhun suuntaan, eikä siihen voi vaikuttaa. Mitä enemmän vastustaa näitä 11 muuta käännettä, sitä vaikeampaa kaikki tuntuu olevan. Tämä on kasvun asia oppia ymmärtämään. Muita vaihtoehtoja kuin se oma tahto asioiden tapahtumiselle vain on enemmän. Se pitää hyväksyä.

Ainoa keino on aloittaa tutustumaan itseensä. Omaksuu omia ajatuksia, eikä muiden, ja miettii, mikä oikeasti itselle on tärkeää, eikä hyväksytä toisilla. Toisen oikea on sinulle väärä, ja toisinpäin. Työ on se, millä eletään ja maksetaan laskut, mutta harrastukset tuovat itselle sen, millä löydetään uutta ja kasvetaan sitä löytäessä. Pitää ymmärtää, että epäonnistuminen on yksi tärkeimpiä asioita voida tulla hyväksi jossain. Kun jotain asiaa perehtyy kunnolla, huomaa hyvin äkkiä, kuinka paljon enemmän lähes kaikki todella vaatii -ja tämän sivutuotteena kaikkian asioiden arvostus vaikeuden ja perehtymisen ymmärryksellä palautuu itsestään takaisin niihin oikeisiin prioriteetteihin.

Ihmiset, jotka yrittävät elää pettymättä, pettyvät kaikkein katkerimmin.

 

Olin avainkaulalapsi ja kasvatin itse itseni. Lapsena kehuttiin todella kiltiksi, mutta tietyt taidot jäi oppimatta liittyen elämänhallintaan ja sosiaalisiin taitoihin. Kasvatuksesta joudun siis kirjaimellisesti syyttämään vain itseäni ja edelleen ei näytä sujuvan. Tässä iässä sitä ei enää kukaan muukaan voi hoitaa joten jatkan yrityksiä. :)

Mulle on täysi mysteeri se miten muut vastaavassa tilanteessa ovat onnistuneet minua paljon paremmin ja otan mielelläni vastaan vinkkejä.

Väitän että liika netissä oleminen ahdistaa. Lasten täytyisi liikkua samoinkuin  nuortenkin. Ns. ystävät löytyy  face bookista. Eine ole oikeita ystäviä. Ennen ihmiset olivat onnellisempia. Oltiin yhteilöllisiä. Lapset leikki ja vanhemmat laittoivat kotiintuloajatn Nykyäänmoni vanhempi ei edes tiedä missä oma lapsi tai nuori luuraa.

Uusperheet osasyynä varmasti.

Vierailija kirjoitti:

Pyhävitrutus kirjoitti:

Olen juuri AP mainitsemaa sukupolvea. Ymmärrän, että vanhemmalla sukupolvella on hankala ymmärtää nuorten huolet, koska eivät ole kokeneet samaa. Mitä tähänastisesta aikuiselämästäni olen oppinut on se, että kyllä kaikki kurjistuu tavalla tai toisella.

- ei lupausta vakinaisesta töistä, minkä vuoksi perhe elämä, oma asunto tai muutkaan huvitukset eivät ehkä koskaan ole ajankohtaisia

- palkka ei ole noussut pätkääkään viimeiseen vuosikymmeneen

- koulutus on kuralla, leikkaukset ovat johtaneet siihen että koulut eivät kouluta työelämään riittävissä määrin

- saan olla varma, että hyvinvointiyhteiskunta tulee elämäni aikana päätökseen. Jos olen hengissä, niin työurani on valjastettu makselemaan valtavaa valtionlainaa, josta ovat päässeet nauttimaan lähinnä ne, jotka ovat haudassa kun maksun aika tulee

- meitä on vähän, muiden mielipiteet ja edut menevät tulevaisuutemme edelle

- työnteko ei luo vaurautta

- yhteiskunnalta ei mitään lupausta paremmasta, ei myöskään tukea

- jos leikkauksia tehdään, niin se tehdään meiltä. Tämä on ollut trendi jo pitkään.

- jos teen lapsia, ei yhteiskuntaa kiinnosta heidänkään tulevaisuus

- ihan vaan köyhyys ja puhdas vitutus

Yleisesti ottaen pidän vanhemman väen ylenkatsomista silkkana tietämättömyytenä: ovathan ne kehitysmaidenkin ihmiset typeriä ja laiskoja kun eivät mene töihin ja sijoita ja kulkevat surkeat vaatteet päällä kun prismassakin on nyt alennusmyynnit käynnissä.

Puhun paljon raha-asioista ja rahahan ei tuo onnea? Sanoi kuka? Se, jolla sitä rahaa on ja se joka sen on saanut helpolla. Tulkaahan aikuiset ihmiset kokeilemaan, miltä se elämä tässä päässä näyttää

Näitten lisäksi huoli maapallon tulevaisuudesta ja koko ajan lisääntyvä epävarmuus siihen liittyen. Mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan, koko ajan lisääntyviä ympäristökatastrofeja ja massoittain ilmastopakolaisia? Jos olisin parikymppinen ja lapseton, en tiedä uskaltaisinko enää tehdä lapsia. Entäs jos ei enää olekaan heille elämisen edellytyksiä täällä? Samaa tuskaa kokee kovin moni muukin nuori.

Lisäksi esim. noista ympäristöasioista on tämän ikäisten (n. 90-syntyneet) näkökulmasta puhuttu jo pitkään, jostain 2000-luvun alkupuolelta asti. Siitä asti siis suurinpiirtein, kun olivat teinejä eli ovat jotain jo maailmanmenosta ymmärtäneet. Keski-ikäisiä ja sitä vanhempia ei oikein tuntunut kiinnostavan silloin eikä kiinnosta nyt 10, 20 vuotta myöhemminkään vaan aika yleisesti edelleen pidetään nuorison hömpötyksenä kaikenlaisia ilmastohuolia. Iäkkäämpien ei olekaan tarvinnut kasvaa saman huolen ympäröimänä eikä ilmastoasiat ole vaikuttaneet tai tule vaikuttamaan heidän elämäänsä yhtä voimakkaasti, niin on helppoa tietysti itsekkäästi väheksyä ja naureskella samalla kun suunnittelevat seuraavaa etelänlomaa.

Vierailija kirjoitti:

Olin avainkaulalapsi ja kasvatin itse itseni. Lapsena kehuttiin todella kiltiksi, mutta tietyt taidot jäi oppimatta liittyen elämänhallintaan ja sosiaalisiin taitoihin. Kasvatuksesta joudun siis kirjaimellisesti syyttämään vain itseäni ja edelleen ei näytä sujuvan. Tässä iässä sitä ei enää kukaan muukaan voi hoitaa joten jatkan yrityksiä. :)

Mulle on täysi mysteeri se miten muut vastaavassa tilanteessa ovat onnistuneet minua paljon paremmin ja otan mielelläni vastaan vinkkejä.

Kuinkahan paljon tällä on osuutta lasten pahoinvointiin? Suomessa pienet lapset kasvattaa varhaiskasvatuksen ylityöllistetty henkilökunta, ja kouluikäiset lähtee yksin kouluun ja jätetään koulun jälkeen yksin. Lapset näkee omia vanhempiaan enemmän vain loma-aikoina. Jo vaippa-ikäisenä lapsi tekee "pitkää päivää" päiväkodissa. Itkevä lapsi jätetään päiväkotiin koska vanhemmalle sanotaan että ei se haittaa ja se lopettaa kyllä heti kun häviät näkyvistä. (Tottakai lopettaa, kun huomaa että vanhempi ei tule takaisin vaikka itkee.)

Varhainen itsenäisyys ja omatoimisuus on kunnia-asia. Monessa muussa maassa lapsia ei suin surminkaan jätetä yksin alakoululaisina. 

Osa pärjää yksinkin, mutta osa ei pärjää sitten ollenkaan vaan tarvitsisivat aikuista. Mitä siitä seuraa? Turvattomuuden tunnetta, epäluottamusta aikuisiin auktoriteetteihin ja sääntöihin, ahdistusta? 

Millaisessa yhteiskunnassa nämä 90-luvun lapset ovat kasvaneet? Miettikää sitä.

Jos synnyit laman aikaan tai heti sen jälkeen saattoi perheen elämäntilanne vaikuttaa aika paljon perheen tunneilmapiiriin.

Heidän vanhemmat olivat syntyneet siinä 1960-1970 luvulla. Millaisen vanhemmuuden opin he olivat saaneet omilta ehkä 1930-1950 luvulla syntyneiltä vanhemmilta.

Sitten tämä 2000 luvun some, netti ym maailma. Se oli jotain niin uutta ettei edellisillä sukupolvilla ollut taitoja ohjata tähän digi elämään

Olen 94 syntynyt. Isä löi, repi hiuksista. Itkua ei isä sallinut, jos itkin käski huoneeseen itkemään. Äiti uhkasi vyöllä ja koivuniemen herralla. Kotiaresti käytössä, useamman kerran olin kk kotiarestissa. Kotoa muistan karanneeni metsään kun pelkäsin niin paljon raivoavaa isääni. Pakkasessa seisotettiin sisävaatteet päällä. Meillä ei juuri halailtu, kehuttu tms. Siskoni otti isäni kanssa asian Perhepäivähoitaja myös seisotti nurkassa ja laittoi jäähylle. Vanhempani syntyneet 60-luvun lopulla.

Vierailija kirjoitti:

Olen 94 syntynyt. Isä löi, repi hiuksista. Itkua ei isä sallinut, jos itkin käski huoneeseen itkemään. Äiti uhkasi vyöllä ja koivuniemen herralla. Kotiaresti käytössä, useamman kerran olin kk kotiarestissa. Kotoa muistan karanneeni metsään kun pelkäsin niin paljon raivoavaa isääni. Pakkasessa seisotettiin sisävaatteet päällä. Meillä ei juuri halailtu, kehuttu tms. Siskoni otti isäni kanssa asian Perhepäivähoitaja myös seisotti nurkassa ja laittoi jäähylle. Vanhempani syntyneet 60-luvun lopulla.

Äh, jäi kesken. Siskoni otti asian isäni kanssa puheeksi. Ei kuulemma muista ikinä näitä asioita tapahtuneen ja sanoi että valehtelemme. Oli myös veljensä kanssa puhunut asiasta ja veli sanoi kummissaan että niin hänenkin lapset sanoneet samaa eikä muista koskaan olleensa väkivaltainen lapsiaan kohtaan. Serkkuni ja siskoni ilmeisesti olemme sitten kovia kuvittelemaan

Ennen oli vaan jännästi enemmän itsemurhia ja alkoholismia = hoitamattomia mielenterveysongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleistä oli ja avoimesti puhuttiin kavereiden kesken tästä. Eikä me edes tiedetty, että ne tukkapöllyt, luunapit ja vyöllä viskomiset olivat väärin jopa aikuisten tekeminä. Tuohon aikaan oli mentaliteetti, että aikuiset saivat pahoinpidellä lapsia kurituksen nimessä. "Se joka kuritta on kasvanut, kunniatta kuolee", oli sanonta jota kuuli paljon.

Minäkin muistan ysäriltä tietämättömyyden kuplan, jossa lapset eivät yleisesti tienneet että tällainen meininki oli Suomessa ollut (ainakin teoriassa) lailla kiellettyä jo jonkin aikaa. Ja muistan tuon saman sanonnan ja sen miten sitä viljeltiin. Hienon ja syvällisen kuuloinen sanonta, mutta todellisuus sen takana oli sitten se, että rimpuilen ja kiemurtelen mahallani epätoivoisesti, samalla kun paljaalle takalistolle satelee iskuja, kyyneleet ja räkä valuvat valtoimenaan pitkin naamaa, ja hengitys katkeilee, kun huutoitkua puskee ulos semmoista vauhtia etteivät keuhkot pysy perässä.

Ja vanhemmat olivat ihan normaalit, ei päihde- tai mielenterveysongelmaiset. Sen suurimman osan ajasta, kun huonoa käytöstä tai tottelemattomuutta ei esiintynyt, kohtelivat ihan hyvin ja osoittivat myös hellyyttä.

Missä ihmeessä te ootte kasvaneet ? Keksitkö noita juttuja? Mä olen 60-luvulla syntynyt ja vanhemmat ei ole ikinä hakanneet. Ei myöskään kavereita ole hakattu.  Sitä paitsi 90-luvulla tiedettiin hyvin, että lapsia on lainvastaista rangaista lyömällä. 

Mielenkiintoinen ketju, missä monet 90-luvulla syntyneet kertovat mielenterveysongelmiensa syyksi väkivaltaisen ja tunnekylmän kodin ja toisaalta taas vähän vanhemmat tulevat kertomaan, kuinka näitä ko. aikakauden lapsia ei ole (fyysisesti) kuritettu.