Miten nämä 90- luvun puolivälissä syntyneet on kasvatettu, kun joka toisella on mielenterveysongelmia?

Olen syntynyt -90. Kotona ei ollut väkivaltaa tai alkoholiongelmia. Olin hyvin kohdeltu ja omien mielenterveysongelmien syyksi olen lukemani perusteella olettanut oman luontaisen stressaavaisuuteni kaikista asioista ja kropan pitkäaikaisen tulehdustilan atooppisen ihon takia. Yliopistotutkinnot olen suorittanut välillä tapahtuneesta keskeytyksestä huolimatta. Nyt olen suht hyvässä kunnossa lääkityksen ollessa kohdallaan.

Kai mielenterveysongelmat voivat johtua muustakin kuin kasvatuksesta. On sitä ihmisen elämässä sentään muutakin. Pelkkä välittäjäaineiden epätasapainokin voi aiheuttaa mielenterveysongelman.

Vierailija kirjoitti:

Kai olet laittanut aikuisena välit poikki väkivaltaisiin vanhempiisi???

Epäonnistuneet ja huonot vanhemmat eivät ansaitse lastensa kunnioitusta. Huonot ja väkivaltaiset äidit ja isät saavat vanheta ja sairastaa ihan yksin ja ilman lastensa apua, tukea ja yhteydenpitoa.

Minusta yhdenkään puolustuskyvyttömän lapsen ei pidä antaa anteeksi ja hyväksyä aikuisen ihmisen lapseen kohdistamaa kaltoinkohtelua ja väkivaltaa. Kaltoinkohtelija ja pahoinpitelijä on joillakin lapsilla äiti ja joillakin isä tai molemmat vanhemmat. Joillakin on väkivaltainen sisarus. On perheitä, joissa lapsia on kohdellut huonosti ja kurittanut väkivaltainen isoäiti tai isoisä, täti tai setä. Perhe ja lähisukulaiset ovat yleensä olleet pahimpia lasten kaltoinkohtelijoita.

Kouluissa opettajat ja rehtorit ovat kiusanneet ja jopa pahoinpidelleet oppilaita, pieniä ja isompia lapsia yleisesti vielä 1970- ja 1980-luvulla. Nykyään nämä lapsia nöyryyttävät ja väkivaltaisesti kurittavat kansankynttilät saisivat käytöksestään rikostuomion ja heidät irtisanottaisiin työstään.

Joskus lapsia on kurittanut perhepäivähoitaja tai päiväkodin hoitaja. Perhepäivähoitoa ja päiväkoteja ei ole muutama kymmenen vuotta sitten juurikaan valvottu. Perhepäivähoitajaksi on palkattu 1970- ja 1980-luvulla täysin kouluttamattomia ja työttömiä naisia. Jotkut perhepäivähoitajat ovat kohdelleet kaltoin ja kurittaneet hoitolapsia ja muun muassa pakottaneet lapsia syömään ruokaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleistä oli ja avoimesti puhuttiin kavereiden kesken tästä. Eikä me edes tiedetty, että ne tukkapöllyt, luunapit ja vyöllä viskomiset olivat väärin jopa aikuisten tekeminä. Tuohon aikaan oli mentaliteetti, että aikuiset saivat pahoinpidellä lapsia kurituksen nimessä. "Se joka kuritta on kasvanut, kunniatta kuolee", oli sanonta jota kuuli paljon.

Minäkin muistan ysäriltä tietämättömyyden kuplan, jossa lapset eivät yleisesti tienneet että tällainen meininki oli Suomessa ollut (ainakin teoriassa) lailla kiellettyä jo jonkin aikaa. Ja muistan tuon saman sanonnan ja sen miten sitä viljeltiin. Hienon ja syvällisen kuuloinen sanonta, mutta todellisuus sen takana oli sitten se, että rimpuilen ja kiemurtelen mahallani epätoivoisesti, samalla kun paljaalle takalistolle satelee iskuja, kyyneleet ja räkä valuvat valtoimenaan pitkin naamaa, ja hengitys katkeilee, kun huutoitkua puskee ulos semmoista vauhtia etteivät keuhkot pysy perässä.

Ja vanhemmat olivat ihan normaalit, ei päihde- tai mielenterveysongelmaiset. Sen suurimman osan ajasta, kun huonoa käytöstä tai tottelemattomuutta ei esiintynyt, kohtelivat ihan hyvin ja osoittivat myös hellyyttä.

70-80 luvulla kasvatetuilla lapsilla ei olekaan pehmeä pää joka ei kestä opiskelua eikä työntekoa. Perhepäivähoitajat tekivät aivan oikein pakottaesaan laiset syömään. Lapsen tehtävä ei ole valita mitä syö ja mitä ei. Seuraavan eduskunnan tehtävä on palauttaa voimaan lasten ruumiillinen kuritus ja muut kurinpitotoimet. Itse en haluaisi kasvattaa lapsiani Suomessa vaan näiden saavan konservatiivisen kasvatuksen mieluiten jonkun uskontokunnan pitämässä koulussa.

Itse olen syntynyt -96 ja tunnen olevani mieleltäni suhteellisen terve.

Osa ihmisistä selvisi lamasta ok, osa ei. Osa niistäkin, jotka eivät olleet itse syypäitä tilanteensa huononemiseen (esim. työttömyys), otti elämänsä ohjakset omiin käsiinsä ja kantoi vastuun itsestään ja perheestään. Näiden vanhempien lapset ovat nyt niitä pärjääjiä.

Osa niistä, jotka kärsivät ilman omaa syytään, eivät kyenneet tekemään samoin. Sitten on nähdäkseni iso joukko, josta ei juuri puhuta, jotka olivat itse aiheuttaneet päällensä rösähtäneet ongelmat (tuhlurielämä nousukauden aikaan, isot velat, kalliit autot ja huonekalut, tupla-asunnot) mutta eivät tähänkään päivään mennessä ole suostuneet katsomaan peiliin vaan katkeroituneina syyttävät muita. Millä todennäköisyydellä asiansa sössinyt, katkeroitunut valittaja olisi päässyt töihin edes nousukaudella (n. 1994-2008)? Mitä nämä katkeroituneet työttömät ovat muuta tehneet 90-luvulla kuin lapsia? Missä nämä lapset ovat nyt? Lienevätkö juuri näitä aloituksessa ihmeteltyjä?

Tämä ei tietenkään ole koko selitys, eikä mihinkään laajaan asiaan voikaan olla vain yhtä selitystä, mutta tuo on minun veikkaukseni yhdeksi syyksi. Kyse ei ole remmistä/kurista eikä edes lapsenkasvatukseen suoraan kuuluvasta tunnetaitojen opetuksesta, vaan kokonaisvaltaisemmasta maailmankuvasta ja arvomaailmasta, joka on periytynyt vanhemmilta, tässä tapauksessa katkeruuden ja näköalattomuuden periyttämisenä, ajatuksena, että kaikki muut ovat sinulle jotain velkaa, yhteiskunta ja koulu yhtä p**kaa, ja sinä ja me emme ole mitään velkaa kenellekään. Meillä on vain oikeuksia, ei velvollisuuksia.

Kiinnostaisi tietää, olivatko 80-luvun kasinotaloudessa ja lainamainosten keskellä ylikulutukseen ratkenneet impulssikontrollin ongelmista kärsineitä ja jos, päätyivätkö juuri he tekemään enemmän lapsia kuin muut 90-luvulla, mikä voisi selittää nykyisten kolmikymppisten ja heidän lastensa keskuudessa räjähdysmäisesti kasvanutta nepsyepidemiaa (et. ad(h)d). Epidemia ei voi selittyä vain diagnostiikan kehittymisellä ja stigman häviämisellä (eihän se stigma ole mihinkään hävinnyt, käsi sydämellä). Lieneeköhän kukaan tutkinut?

Suvit ja Niinat ry. saattaisi selittyä myös tällä. Ja ongelma eikun pahenee, jos mietitään miten samantyyppisin vakuuksin (=vakuudetta) saa pikavippejä ja kulutusluottoja nytkin. Ja elämänhallintaongelmien ylisukupolvinen vaikutus kasvaa eksponentiaalisesti mitä enemmän lapsia ongelmaisen perheessä on. Kuten Niina-ketjussa todettiin, tilastojen (ja yleisen elämänkokemuksen) valossa todennäköisesti yksi seitsemästä lapsesta pääsee murtautumaan ulos lapsuudenkotinsa mallista. Perustan tämän teoriani osin siihen nyt poistetun keskustelun "tietoon", että Niinan äiti on ollut aikoinaan samanlainen kuin tyttärensä nyt.

Lama-ajan ylisukupolvisia vaikutuksia olen miettinyt jo pidemmän aikaa. Lama-ajan teininä tajusin jo ennen vuosikymmenen loppua, että ne 80-luvun lopulla ja 90-luvulla syntyneet lapset, joiden vanhemmat niin kärsivät ja valittivat ja olivat lamaantuneita ja masentuneita, eivät voi kasvaa hyvin. Se oli yksi syy siihen, että luovuin haaveistani tulla opettajaksi. Tajusin 2000-luvun alussa, että suuri osa oppilaistani tulisi olemaan noita, jotka eivät ole saaneet kasvaa tasapainoisessa kodissa ja että heidän ongelmansa tulisivat koululuokkaan. Tuolloin en vielä ollut lukenut aiheesta, vaan mutu perustui vain jotenkin siihen elämään ja tunnelmiin, joita olin "imenyt itseeni" lapsena ja teininä. Myöhemmin olen saanut vahvistusta mutuilleni mediasta sekä 1987 syntyneiden kohorttitutkimuksista. Vähän muitakin köyhyys- ja lamatutkimuksia lukenut. Sen sijaan adhd-levinneisyyden pohdiskelu on ihan vaan omaa tämänhetkistä mutuani. Ehkä joku joskus tutkii sitä ja toteaa hypoteesini vääräksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On 70-luvulla syntyneitä, ketkä ovat olleet 90-luvulla vielä alaikäisiä. Eli alle 18-vuotiaita. Esimerkiksi on ollut lapsi, koska on ollut 16-vuotias vuonna 1995 ja on siis syntynyt 70-luvulla. 70-luvulla syntyneillä on paljonkin yhteistä 90-luvulla syntyneiden kanssa tällä hetkellä vuonna 2022 ja myös tulevina vuosina.

Jos ymmärsin kommenttisi oikein niin olen osittain samaa mieltä. Myös 70-luvulla tai sitä ennenkin syntyneillä on varmasti aika paljon yhteistä 80- ja 90-luvun lasten kanssa, kun kasvatustavat ja suhtautuminen lapsiin ovat saattaneet olla samantyyliset. Eli syntymävuodesta huolimatta vanhemmat ovat usein olleet henkisesti etäisiä, ehkä väkivaltaisiakin ja jättäneet lapset pitkälti oman onnensa nojaan. 90-luvulla syntyneiden tilanne nykyisin on kuitenkin erilainen, kun esim. lastenkasvatukseen liittyvät odotukset ja olosuhteet ovat ihan erilaiset kuin heidän omassa lapsuudessaan vielä pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Heillä on nyt taakkanaan väkivallan ja kaltoinkohtelun kierteen katkaiseminen ja muita juuri tähän aikaan liittyviä haasteita.

50-luvun lopulla syntynyttä, kuka on tullut äidiksi voi olla ollut alle 20 vuotias, seo nollut 70-lukua silloin. Jotkut 50-luvun äidit ovat raskautuneet seuraavina vuosikymmeninä. Viiskytluvun äidit ovat synnyttäneet 70-luvulla, 80-luvulla ja 90-luvulla. Eli tyypilisesti varmaan eniten 80- ja 90-luvulla ovat synnyttäneet. Samalla tavalla 70-90-luvuilla syntyneet kuuluvat samaan ryhmään. Heidän lapsensa myös, ketkä syntyvät 00-, 2010-, ja 2020-luvuilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on ainakin pidetty kovaa kuria ja väkivalta on ollut päivittäistä, niin henkisenä kuin fyysisenäkin. Kasa mt-ongelmia tuli, puunata en itseäni jaksa ja somesta Luen vain muiden juttuja. Kavereilla samat meiningit. Olisipa lastensuojelu toiminut paremmin 90- ja 2000- luvuilla.

Tuohon aikaan oli vielä boomerit kasvattamassa ja kuviteltiin että lapsi tarvitsee kuria. Tunnetaidoista ei ymmärretty vielä mitään.

Voit Tunnetaidot olivat vahvasti tapetilla kasvatusasioissa 90-luvulla.

Sain ensimmäisen lapseni 90-luvun alussa, ja kahlasin hirveän pinon kasvatus oppaita, mmLiisa Keltikangas-Järvinen ja Jari Sinkkonen.

Jos sinä olet lukenut oppaita ja miettinyt tunnetaitoja niin se ei vastaa koko Suomen perheitä ja heidän kasvatusoppejaan yms. Itse synnyin 90-luvun alussa. Olin vähän ujo ja arka lapsi. Tämä ei isääni miellyttänyt yhtään. Näin minun olisi aina pitänyt olla rohkeampi. Äitini kanssa meni paremmin, mutta toisaalta antoi isän toimia kanssani miten sattuu. Hän suuttui aina todella paljon jos tein jonkun virheen tai sanoin vastaan. Sitten olisi taas koulussa pitänyt olla rohkea. Minulla oli aina "väärät" kaverit tai olin liian ujo hänestä. Olisi halunnut rohkean ja vahvan lapsen. Hänen mielekseen esim urheilin ja kilpailin paljon. Jos menestyi niin kaikki hyvin vähän aikaa. Oikeastaan kaikki tuo oli vain pakosta tehtyä. En itse nauttinut kilpailemisesta. Jännitin ja stressasin sitä kaikkea. Kaikki harrastukset olivat vain vanhempien omien haaveiden toistoa. Eivät niinkään omia valintojani. Olin hyvin epävarma ja koulussa muiden oli helppoa määräillä.

Myöhemmin kiusattiin. En saanut kotoa mitään tukea siihen. Olin vain heikko, kun en kestänyt sitä kaikkea. Tämä jatkui koko nuoruuden. Lopulta huonossa kunnossa pyysin apua heiltä, mutta huonoin tuloksin. En olisi jaksanut enää elää. Silti jäin ilman apua. Ymmärsin sen, että pitää itse kestää ja pärjätä. Meillä jo itkeminen oli heikkoutta. Näin en tunnista itseäni viestistäsi. Minun maailmaani eivät tunnetaidot kuuluneet. Samoin opetuksessa yms ei aihetta käsitelty. Reippaita lapsia suosittiin ja arvostettiin. Kaikkien piti näytellä ja olla esillä muuten paljon. Eivät ujot ja hiljaiset saaneet mitään apua jännitykseensä yms. Isäni suurperheestä ja joutunut pärjäämään omillaan jo nuorena. Sen vuoksi ymmärrän häntä kaikesta huolimatta. On vaatinut vahvan luonteen, että on selvinnyt. Se sitten näkyy käytöksessä. Äitini taas on ollut huonossa suhteessa oman äitinsä kanssa. Ovat tapelleet kaikesta. Tämä näkyy siinä millaiset myös meidän välimme ovat. Narsismia mukana ehkä myös. Pahoittelen tätä valitusra, mutta tämä kaikki vaikuttaa elämääni. Monella tietysti paljon pahempaa ollut. Sivusta tämä.

Isäsi ymmärsi, että nykyisin, jotta voi elää edes jotenkin hyvän elämän on oltava vahva. Vahvuus on joko synnynnäistä tai sitten sitä on kehitettävä haastamalla itseään aina kaav kovemmin. Reippautta suositaan, koska se tarkoittaa pärjäämistä. Arat ja ujot jäävät jalkoihin, eikä yksikään isä toivo lapselleen sellaista kohtaloa.

Sinun väärät kaverit olivat hänestä vääriä, koska isäsi ymmärsi suhteiden merkityksen työelämässä, samoin väärissä porukoissa oleminen vie helposti väärille teille.

Miten sinä kasvattaisit lapsen pärjäämään tässä maailmassa ja saamaan hyvän elämän? En usko, että sinäkään kannustaisit heikkouteen, ujouteen tai jopa laiskuuteen?

Minusta monen kannattaisi lähetää siitä ajatuksesta, että vanhemmat toivovat parasta lapsilleen. He vaan eivät ole kyenneet tai osanneet valita ja käyttää ehkä yhtäkään tehokasta keinoa siihen ja ovat jopa tehneet enemmän tuhoa kuin hyvää.

Miksi sinä alat nyt isääni puolustella? Et sinä häntä tunne. Ja miksi isäni olisi pitänyt minua karaista jos se vaan sai pahaa aikaan ja olin tottunut kotona antamaan periksi kaikessa niin en enää osannut koulussakaan puoliani pitää. Mikä tässä oli hyvää sinusta. Vanhempi voi kannustaa ja kehua lastaan ja kehittää hänen itsetuntoaan. Se ei vaan tapahdu arvostelemalla ja huudolla. Sain koulussa kokea kiusaamista mikä oli jo omalla tavallaan ikävää ja sai ymmärtämään millaisia ihmiset ovat. Ei tähän olisi mitään kodinsisäisiä kiistoja enää kaivannut. Nämä kaikki sekä huono itsetunto ja liiallinen kiltteys olivat syy siihen millainen olen nykyisinkin. Moni on sanonut, että ujompi ihminen pärjää elämässään jos omaa hyvän itsetunnon. Se tarkoita sitä, että vanhempien pitäisi tehdä lapsestaan itsensä kaltaisia.

Ihmettelen myös miksi tartut niihin kavereihin. Jos joku rauhallinen ja kiltti kaveri oli isästäni väärä ja minun olisi pitänyt olla sen sosiaalisen ja ilkeän tyypin kaveri niin miksi en voinut valita seuraani itse. Ei siihen tarvita vanhempien päätöstä jos kyseessä ei ole mikään ikävä porukka esim päihteitä käyttävät tyypit. Tässäkin oli vaan isästäni liian "nössöt" tyypit kyseessä ja toivoi taas minun muuttuvan.

Kysyt miten itse kasvattaisin lapseni. Ainakin tahtoisin heidän ymmärtävän, että he kelpaavat minulle vikoineen. En haluaisi muuttaa heitä ha hyväksyisin heidät omina persooninaan. En huutaisi tai arvostelisi turhasta. Kasvattaisin niin, että saisivat hyvän itsetunnon ja auttaisin jos vaan pystyisin apua pyydettäessä. Kirjoitin, että ymmärrän isäänikin. Se ei tarkoita, että annan kaikkea anteeksi. Isäni oli aikuinen ja minä lapsi. Hänelle kuuluu vastuu omasta käytöksestään, vaikka tausta on sellainen, kun on. Samoin jokainen tyyppi on erilainen. Esim isälläni monta veljeä joista moni on hyvin kiltti ja rauhallinen tyyppi. Tämä ihan todistetusti ja tunnen heidät. Näin isäni taustalla kasvoi myös muunlaisia persoonia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 94 syntynyt. Isä löi, repi hiuksista. Itkua ei isä sallinut, jos itkin käski huoneeseen itkemään. Äiti uhkasi vyöllä ja koivuniemen herralla. Kotiaresti käytössä, useamman kerran olin kk kotiarestissa. Kotoa muistan karanneeni metsään kun pelkäsin niin paljon raivoavaa isääni. Pakkasessa seisotettiin sisävaatteet päällä. Meillä ei juuri halailtu, kehuttu tms. Siskoni otti isäni kanssa asian Perhepäivähoitaja myös seisotti nurkassa ja laittoi jäähylle. Vanhempani syntyneet 60-luvun lopulla.

Äh, jäi kesken. Siskoni otti asian isäni kanssa puheeksi. Ei kuulemma muista ikinä näitä asioita tapahtuneen ja sanoi että valehtelemme. Oli myös veljensä kanssa puhunut asiasta ja veli sanoi kummissaan että niin hänenkin lapset sanoneet samaa eikä muista koskaan olleensa väkivaltainen lapsiaan kohtaan. Serkkuni ja siskoni ilmeisesti olemme sitten kovia kuvittelemaan

Se voi hyvin pitää paikkansa ettei hän muista.

Monelle yli 50 vuotiaalle katsos on tapahtunut niin paljon asioita ettei niitä kaikkia vaan voi enää muistaa. Itse en edes muista suurimman osan luokkakavereitteni nimiä, vaikka olen monen kanssa ollut vuosia samalla luokalla lapsena.

Vanhemmat uhkailevat lapsiaan, koska hekin saattavat olla aivan äärirajoilla oman jaksamisen kanssa. Sinä muistat tietysti sinuun kohdistuneen uhkailun, mutta samanaikaisesti isäsi on saattanut olla erittäin stressaantunut vaikka rahojen,työn, työkavereiden tai uhkailevien naapureiden takia. Hän saattaa muistaa vaikka töissä samanaikaisesti olleet irtisanomisneuvottelut, mutta ei muista kun illalla superstressaantuneena huutanut ja ehkä lyönyt teitä, kun kello on 23,30 te ette ole käyneet nukkumaan, vaan kikatelleet siellä sängyssä ja hänen on pitänyt keksittyä vaikka siihen, miten saada kasaan joku summa ettette menetä kotianne.

90-luku on ollut laman takia monelle todella stressaavaa ja vaikeaa aikaa ja osalle vain ne kaikkein suurimmat ja vakavimmat jutut ovat jääneet mieleen.

Sinun muistissa ei ole mistä isäsi ja äitisi raivosi tai et ainakaan kirjoita niistä. Ehkä se olisi viimeinen pisara tai ainoa mihin he konkreettisesti pystyivät edes jotenkin reagoimaan ja kyetä muuttamaan? Ei ole ollut helppoa olla vanhempi koskaan. Ihminen on ihminen ja hänellä ei usein ole mikään kauhea kärsivällisyys tai hillintäkyky.

Lapset ovat ja osaavat myös olla todella rasittavia ja vaikeita. On uhmaikää, teinikapinaa ja tottelemattomuutta. Se lapsi pitäisi saade tekemään niitä pakollisia asioita, kuten vaikka käymään koulua tai pitämään huone siistinä ja pesemään itsensä ja lapset saattavat vain nauraa ja kapinoidaan vastaan.

Isäsi oli todennäköisesti todella turhautunut teihin tai sinuun tai itseensä, jos hän raivosi pahasti ilman alkoholia. Joskus mietin miten toiset vanhemmat selviävät hengissä niiden omien lastensa kanssa. Jotkut teinit ja lapset kun ihan oikeasti ovat aika kauheita. Kyllä, koska ne pahimmat koulukiusaajat esimerkiksi, hekin ovat jonkun äidin ja isän lapsia, jotka illaksi menevät kotiin ja ovat ehkä ihan yhtä kauheita siellä kun koulussa. Voiko oikeasti syyttää sellaisia vanhempia, jos heillä menee hermot niihin lapsiin?

Vanhemmat eivät ole mikään oma rotunsa, vaan ne on niitä samoja ihmisiä, jotka aikanaan kävivät tarhassa, koulussa tai asuivat naapurissa. Tavallisia ihmisiä, joilla ei ole kun ihan tavallinen stressinsietokyky ja itsehillintä. Toisilla parempi ja toisilla huonompi ja isäsi näköjään ei kuulunut näihin, jotka olisivat kyenneet purkaa pahaa oloaan muuten kun raivoamalla.

Oivoi, minä ja siskoni ollaan molemmat oltu kilttejä ja hiljaisia 9-10 oppilaita. Molemmat ylisuorittajia. Isäni on nykypäivänä ainakin alkoholisti. Äiti kertonut että monet kerrat jätetty sukujuhlat, häät yms väliin, koska isä yltyi juomaan ja tappeli kaikkien kanssa. Äitini myös aikuisiällä kertonut että pahoinpidellyt äitiäni useasti niin selvinpäin kuin kännissäkin. Ikinä ei juonut näkösällä vaan aina piilossa. Jääkokkareella heitti mua kännissä takaraivoon kun suuttui lumisista vaatteista ja oltiin oltu lumisotaa siskon kanssa ulkona. Mulla ei ole muistikuvaa onko ollut humalassa vai ei kun meille raivonnut. Olen saanut selkäsaunan mm.kun en halunnut syödä ruokaa loppuun, sain koulusta huonon arvosanan, en pärjännyt urheilukisoissa.

Pelkkiä ehdotuksia:

-Muoti-ilmiö

-Median luoma kuva tilanteesta

-Taustalla vaikuttamassa hyvinvointibisnes (rahaa, valtaa, asemaa,työpaikkoja)

-Huomion ja hyväksynnän hakua väärinkeinoin

-Opetettu ajattelemaan asioita lääketieteen käsitteistöjen ja määritelmien  kautta

-Eksyksissä, meno Suomessa ja tai maailmasssa mennyt niin sekavaksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai olet laittanut aikuisena välit poikki väkivaltaisiin vanhempiisi???

Epäonnistuneet ja huonot vanhemmat eivät ansaitse lastensa kunnioitusta. Huonot ja väkivaltaiset äidit ja isät saavat vanheta ja sairastaa ihan yksin ja ilman lastensa apua, tukea ja yhteydenpitoa.

Minusta yhdenkään puolustuskyvyttömän lapsen ei pidä antaa anteeksi ja hyväksyä aikuisen ihmisen lapseen kohdistamaa kaltoinkohtelua ja väkivaltaa. Kaltoinkohtelija ja pahoinpitelijä on joillakin lapsilla äiti ja joillakin isä tai molemmat vanhemmat. Joillakin on väkivaltainen sisarus. On perheitä, joissa lapsia on kohdellut huonosti ja kurittanut väkivaltainen isoäiti tai isoisä, täti tai setä. Perhe ja lähisukulaiset ovat yleensä olleet pahimpia lasten kaltoinkohtelijoita.

Kouluissa opettajat ja rehtorit ovat kiusanneet ja jopa pahoinpidelleet oppilaita, pieniä ja isompia lapsia yleisesti vielä 1970- ja 1980-luvulla. Nykyään nämä lapsia nöyryyttävät ja väkivaltaisesti kurittavat kansankynttilät saisivat käytöksestään rikostuomion ja heidät irtisanottaisiin työstään.

Joskus lapsia on kurittanut perhepäivähoitaja tai päiväkodin hoitaja. Perhepäivähoitoa ja päiväkoteja ei ole muutama kymmenen vuotta sitten juurikaan valvottu. Perhepäivähoitajaksi on palkattu 1970- ja 1980-luvulla täysin kouluttamattomia ja työttömiä naisia. Jotkut perhepäivähoitajat ovat kohdelleet kaltoin ja kurittaneet hoitolapsia ja muun muassa pakottaneet lapsia syömään ruokaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleistä oli ja avoimesti puhuttiin kavereiden kesken tästä. Eikä me edes tiedetty, että ne tukkapöllyt, luunapit ja vyöllä viskomiset olivat väärin jopa aikuisten tekeminä. Tuohon aikaan oli mentaliteetti, että aikuiset saivat pahoinpidellä lapsia kurituksen nimessä. "Se joka kuritta on kasvanut, kunniatta kuolee", oli sanonta jota kuuli paljon.

Minäkin muistan ysäriltä tietämättömyyden kuplan, jossa lapset eivät yleisesti tienneet että tällainen meininki oli Suomessa ollut (ainakin teoriassa) lailla kiellettyä jo jonkin aikaa. Ja muistan tuon saman sanonnan ja sen miten sitä viljeltiin. Hienon ja syvällisen kuuloinen sanonta, mutta todellisuus sen takana oli sitten se, että rimpuilen ja kiemurtelen mahallani epätoivoisesti, samalla kun paljaalle takalistolle satelee iskuja, kyyneleet ja räkä valuvat valtoimenaan pitkin naamaa, ja hengitys katkeilee, kun huutoitkua puskee ulos semmoista vauhtia etteivät keuhkot pysy perässä.

Ja vanhemmat olivat ihan normaalit, ei päihde- tai mielenterveysongelmaiset. Sen suurimman osan ajasta, kun huonoa käytöstä tai tottelemattomuutta ei esiintynyt, kohtelivat ihan hyvin ja osoittivat myös hellyyttä.

70-80 luvulla kasvatetuilla lapsilla ei olekaan pehmeä pää joka ei kestä opiskelua eikä työntekoa. Perhepäivähoitajat tekivät aivan oikein pakottaesaan laiset syömään. Lapsen tehtävä ei ole valita mitä syö ja mitä ei. Seuraavan eduskunnan tehtävä on palauttaa voimaan lasten ruumiillinen kuritus ja muut kurinpitotoimet. Itse en haluaisi kasvattaa lapsiani Suomessa vaan näiden saavan konservatiivisen kasvatuksen mieluiten jonkun uskontokunnan pitämässä koulussa.

Mikä siinä remmin käytössä on niin kasvattavaa, että mikään muu ei muka toimisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffebulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykynuorilla on niin raskasta käydä lukio, kun siinä pitää niin paljon suorittaa. Tosi monihan saa psykiatrisia diagnooseja juuri lukiossa, kun ei kestä opiskelupaineita. Hulluinta on, että nämä ihmiset pääsääntöisesti ressaavat siitä, että heidän pitää päästä sisään haluamaansa tavoiteltuun jatko-opiskelupaikkaan. Se vaan, että jos pää leviää ressistä jo lukion paineista, on aika älytöntä olettaa että vielä ressaavammat yliopisto-opinnot sujuisivat jotenkin paremmin kuin lukio - työelämästä puhumattakaan.

Itse siis olen sitä tätisukupolvea, joka saattoi lukiossa jäädä luokalle. Lukio oli pakko suorittaa kolmessa vuodessa ja kirjoittaa kaikki aineet kerralla. Voin vannoa, että meidän lukion vuosiluokasta kukaan ei stressannut lukiosta kuten nykyään on normaalia. Se yksi tokaluokan tuplaava oli ihan erityisen chilli äijä.

Mulla on tällainen muistikuva myös. Voisiko se johtua siitä, että ennen vanhaan lukioon meni vain ne, joilla oli edellytykset päästä sieltä läpi? Nykyäänhän kaikki menee lukioon, myös ne, joilla ei ole mitään kapasiteettia AMK:hon saati yliopistolle. Pelkkä lukiokin tuottaa suuria vaikeuksia ja loppuun palamista vaikka sisältöä on kevennetty (verrattuna 90-lukuun) ja kirjoitukset voi venyttää usealle vuodelle.

Suurimmalle osalle amis olisi järkevin vaihtoehto. Tuo suorittamisen pakko voi olla vähän erilaista nykyään kuin silloin. 90-luvulla oli ihan ok mennä amikseen.

Kyllä ainakin tätisukupolvi kävi opon juttusilla kertomassa, mihin aikoo toiselle asteelle hakea. Ja silloin sanottiin suoraan oppilaalle, että tälle ei suositella lukioon menoa. Lisäksi oma matematiikan opettaja kävi jokaisen kanssa lävitse sitä, kannattaako heidän valita lyhyt vai pitkä matematiikka. Tällaista pidettiin hyvänä opettamisena ja ohjaamisena, nykyään varmaan olisi kyseessä kamala kiusaaminen ja yläkoululaiset traumatisoituisivat moisesta törkeydestä.

Olen ketjuun aiemmin kirjoittanut opettaja ja voin osaltani vahvistaa käsityksesi. Tässä on tapahtunut aika lyhyen ajan sisällä ilmeinen muutos. Erityisesti oppivelvollisuuden laajenemisen myötä on voimistunut ajatus siitä, että kaikkien halukkaiden pitäisi pystyä suorittamaan lukio. Jos opinnoissa on haasteita, ei puhuta siitä, mitä nuori voisi asialle tehdä vaan mitä koulun tulisi tehdä.

Opiskelumateriaalit ovat sähköistymisen myötä muuttuneet sekä sisällöiltään että ulkoasultaan viihdyttävämmiksi. Videot ovat korvanneet pitkät tekstit, ja oppikirjojen tekstit voi myös lukemisen sijaan kuunnella. Edes näitä mahdollisuuksia ei suuri osa opiskelijoista viitsi käyttää, sillä on mukavampi tunneilla katsella TikTok-videoita ja pelata nettipelejä - ja puhun tosiaan siis lukion, en yläkoulun oppitunneista. Nykyään ei opettaja voi sanoa nuorelle, että miksi oikeastaan tulit lukioon, kun ei opiskelu selvästikään kiinnosta. Siitä saa helposti huoltajat kimppuunsa ja nuori käy valittamassa opolle tai kuraattorille, kuinka opettaja ei kannusta tarpeeksi.

Tokikaan näillä asioilla ei ole ollut vaikutusta nykyisten kolmekymppisten elämässä, mutta havaintojeni mukaan tässä on taustalla jo pidempään jatkunut trendi, jossa lapsuutta venytetään yhä pidemmälle niin, että nuoren ei tarvitse oppia ottamaan vastuuta oppimisestaan tai yleensä elämästään. Moni kolmekymppinenkin mieltää itsensä nykyään "nuoreksi", jolla ei ole aikuisen ihmisen velvollisuuksia.

Tämä oli tärkeä huomio, kiitos siitä. Vaikka on ehkä vähän ot, tuon silti esille, että sama pedagogiikka näköjään jatkuu yliopistossa. Suoritin reilut puoli vuosikymmentä sitten kaksi yliopistopedagogiikan kurssia, ja olin järkyttynyt. Kaikki perinteinen luentomallinen opetus oli pannassa - viis siitä, että asiaa tuntevan luennointi ja sitten oppilaiden kysymykset ja dialogityyppinen keskustelu opettajan ja oppilaiden välillä on ollut opetuksen ja oppimisen pohjana jo antiikin filosofeista lähtien. Sana didaktiikka mainittiin 10 op:n opinnoissa tasan yhden kerran, sivulauseessa ("emme keskity nyt didaktiikkaan"). 90 minuutin yliopistoluennolle piti mahduttaa jokaiseen useampia erilaisia tehtäviä, joilla kaikilla hienot metodologiset nimet. Nämä vielä menisivät, mutta koko opettamis- ja oppimisideologian perustana oli ajatus siitä, että opettajan tehtävä on saada oppilas innostumaan, kiinnostumaan ja tekemään töitä. Ja että sitä varten tarvitaan (omaa sanastoani) kaikenlaisia temppuja. Siis korkeimman koulutuksen paikassa yliopisto-opettajan tehtävä on saada opiskelija viihtymään ja kiinnostumaan ja motivoitumaan.

Ymmärtäisin tuon kaiken ala-asteen osalta. Myös yläasteen osalta. Kun peruskoulu on pakollinen. Mutta yliopistoon ei kukaan ole ketään pakottanut, ja aikuinen ihminen on itse valinnut oman pääaineensa (tai mitä ne nyt ovatkaan, kun perinteisiä oppiaineita eli disipliinejä ei entiseen malliin edes välttämättä ole). Tuntui aivan idioottimaiselta, etenkin kun oma akateeminen koulutustausta nimenomaan antoi näkymää siihen, että parituhatta vuotta on menty ja ihmiskunta kehittynyt 1900-luvun loppuun asti tietyllä perusmallilla, jota kukin opettaja on varioinut luonteensa ja halunsa mukaan. Toki kukaan ei kaipaa niitä 90 minuutin professori-lukee-paperista-putkeen -luentoja, mutta ei sellaisia ole 2000-luvulla juuri kukaan pitänytkään. Kumma kyllä ne ihmiset, jotka tämänkin yhteiskuntamme ovat rakentaneet, ovat saaneet oppinsa sellaisilla metodeilla, jotka nyt ovat yliopistopedagogien mukaan (omilla sanoillani) suoraan s**tanasta.

Minua oikeasti hirvittää, jos sama riman laskemisen ja kaiken helpommaksi tekemisen malli kattaa ihmisen opintopolun alakoulusta maisteriksi asti. Että millaisia ne ihmiset tuon opintoputken jälkeen ovat.

Vierailija kirjoitti:

Kasvissyöntihän noilla on todella yleistä ja se johtaa helposti aivojen krooniseen puutetilaan ja masennukseen. Elimistö ja aivot menevät säästömoodiin, koska eivät saa ajattelun ja hyvinvoinnin kannalta tarvittavia proteiineja. Näkyy ulospäin masennuksena, flegmaattisuutena ja huonona ryhtinä.

Olen tuntenut muutaman masentuneen ihmisen, ja yhdistävä tekijä heillä oli kasvissyönti. Otin kerran tämän puheeksi yhden heistä kanssa, ja hän kiisti teorian ja vetosi joihinkin tutkimuksiin, joiden nojalla kasvissyöjät ovat muita älykkäämpiä ihmisiä, seuraavat maailman asioita ja siksi ahdistuvat helpommin.

En ihan purematta niele tuotakaan, mutta toisaalta en minä lähde kertomaan toisille, miten heidän tulee elää. Ei minua häirinnyt heidän kasvissyöntinsä. Sen sijaan se vuosia jatkunut masentunut valitus häiritsi (terapiaan ei voinut mennä, milloin mistäkin syystä), ja en vaan jaksanut kuunnella sitä, miten syy kaikkiin ongelmiin oli jossain ihmisen ulkopuolella (yleensä vanhemmissa, toki myös työpaikassa ja sen ihmisissä). Häivyin pikku hiljaa näiden ihmisten elämästä, mutta en heidän kasvissyöntinsä vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai olet laittanut aikuisena välit poikki väkivaltaisiin vanhempiisi???

Epäonnistuneet ja huonot vanhemmat eivät ansaitse lastensa kunnioitusta. Huonot ja väkivaltaiset äidit ja isät saavat vanheta ja sairastaa ihan yksin ja ilman lastensa apua, tukea ja yhteydenpitoa.

Minusta yhdenkään puolustuskyvyttömän lapsen ei pidä antaa anteeksi ja hyväksyä aikuisen ihmisen lapseen kohdistamaa kaltoinkohtelua ja väkivaltaa. Kaltoinkohtelija ja pahoinpitelijä on joillakin lapsilla äiti ja joillakin isä tai molemmat vanhemmat. Joillakin on väkivaltainen sisarus. On perheitä, joissa lapsia on kohdellut huonosti ja kurittanut väkivaltainen isoäiti tai isoisä, täti tai setä. Perhe ja lähisukulaiset ovat yleensä olleet pahimpia lasten kaltoinkohtelijoita.

Kouluissa opettajat ja rehtorit ovat kiusanneet ja jopa pahoinpidelleet oppilaita, pieniä ja isompia lapsia yleisesti vielä 1970- ja 1980-luvulla. Nykyään nämä lapsia nöyryyttävät ja väkivaltaisesti kurittavat kansankynttilät saisivat käytöksestään rikostuomion ja heidät irtisanottaisiin työstään.

Joskus lapsia on kurittanut perhepäivähoitaja tai päiväkodin hoitaja. Perhepäivähoitoa ja päiväkoteja ei ole muutama kymmenen vuotta sitten juurikaan valvottu. Perhepäivähoitajaksi on palkattu 1970- ja 1980-luvulla täysin kouluttamattomia ja työttömiä naisia. Jotkut perhepäivähoitajat ovat kohdelleet kaltoin ja kurittaneet hoitolapsia ja muun muassa pakottaneet lapsia syömään ruokaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleistä oli ja avoimesti puhuttiin kavereiden kesken tästä. Eikä me edes tiedetty, että ne tukkapöllyt, luunapit ja vyöllä viskomiset olivat väärin jopa aikuisten tekeminä. Tuohon aikaan oli mentaliteetti, että aikuiset saivat pahoinpidellä lapsia kurituksen nimessä. "Se joka kuritta on kasvanut, kunniatta kuolee", oli sanonta jota kuuli paljon.

Minäkin muistan ysäriltä tietämättömyyden kuplan, jossa lapset eivät yleisesti tienneet että tällainen meininki oli Suomessa ollut (ainakin teoriassa) lailla kiellettyä jo jonkin aikaa. Ja muistan tuon saman sanonnan ja sen miten sitä viljeltiin. Hienon ja syvällisen kuuloinen sanonta, mutta todellisuus sen takana oli sitten se, että rimpuilen ja kiemurtelen mahallani epätoivoisesti, samalla kun paljaalle takalistolle satelee iskuja, kyyneleet ja räkä valuvat valtoimenaan pitkin naamaa, ja hengitys katkeilee, kun huutoitkua puskee ulos semmoista vauhtia etteivät keuhkot pysy perässä.

Ja vanhemmat olivat ihan normaalit, ei päihde- tai mielenterveysongelmaiset. Sen suurimman osan ajasta, kun huonoa käytöstä tai tottelemattomuutta ei esiintynyt, kohtelivat ihan hyvin ja osoittivat myös hellyyttä.

70-80 luvulla kasvatetuilla lapsilla ei olekaan pehmeä pää joka ei kestä opiskelua eikä työntekoa. Perhepäivähoitajat tekivät aivan oikein pakottaesaan laiset syömään. Lapsen tehtävä ei ole valita mitä syö ja mitä ei. Seuraavan eduskunnan tehtävä on palauttaa voimaan lasten ruumiillinen kuritus ja muut kurinpitotoimet. Itse en haluaisi kasvattaa lapsiani Suomessa vaan näiden saavan konservatiivisen kasvatuksen mieluiten jonkun uskontokunnan pitämässä koulussa.

Mikä siinä remmin käytössä on niin kasvattavaa, että mikään muu ei muka toimisi?

Varsinkin kun täälläkin kaikki sitä kokeneet kertovat, miten kurjat muistot siitä jäi.

Kun lukee näitä kommentteja, tulee vaikutelma, että suurin osa keskustelijoista on lähtöisin alemmista sosiaaliluokista, koska en osaa yhdistää kuvauksia mihinkään vuosikymmeneen, vaikka olen elänyt seitsemällä eri vuosikymmenellä. Tuttavapiiriini on kuulunut ainoastaan kaksi alkoholin suurkuluttajaa. Toinen oli opiskelutoveri, joka hävisikin kesken opintojen ja toinen oli bibolaari-häiriöstä kärsivä mies, joka ryyppäsi aina mania-vaiheessa.

Laskutaidossakin saattaisi joillakin olla hieman petrattavaa, sillä olen syntynyt 50-luvun puolivälissä ja tulin äidiksi 80-luvun loppupuolella, mikä oli silloin varsin normaali ikä. Matkapuhelimien aikakausikin oli keskustelussa. Tiiliskiven kokoinen Mobira Cityman lanseerattiin vuonna 1987 ja vasta vuonna 2007 Suomessa oli 4 miljoonaa matkapuhelinta.

AD(H)D:n yleistymisestä sen verran, ettei Suomessa puhuttu 80-luvulla AD(H)D:stä, vaan käytettiin termiä MBD (Minimal Brain Dysfunction). Lieneekö tämä sotkenut tilastoja.

No minulla vaikutti koulukiusaaminen ja muutenkin löytyy hyvin mt-ongelmia suvusta. Lääkärit osaavat lähinnä nostaa lääkitystä. Eikö pitäisi tavoitella sitä masennuksesta parantumista?

Mutta hyvä tietää, että vika on vain kasvatuksessa.

Vierailija kirjoitti:

Suuret ikäluokat ovat suurimmaksi osaksi syypää omien lastensa ja omien lastensa epäonnistuneen kotikasvatuksen kautta myös lastenlastensa ongelmiin.

1940- ja 1950-luvulla syntyneet suuret ikäluokat ovat surkeimpia äitejä ja isiä ikinä! Suurten ikäluokkien lapset ovat kasvaneet kodeissa, joissa on epäempaattinen, turvaton, vinoutunut, sairas ja tunnekylmä ilmapiiri. Vain raha puhuu. Kulissit on kodin ulkopuolella pidettävä pystyssä, vaikka perheenjäseniltä menisi terveys ja henki. Oman kodin ongelmista ei saa huudella kodin ulkopuolella. Sairasta!!!

Suuret ikäluokat ovat pääosin hyväksyneet lapsiin kohdistuvan henkisen ja fyysisen väkivallan, laiminlyönnin ja kaltoinkohtelun. Joitakin myönteisiä poikkeuksia on, että kotona on ollut turvallinen ilmapiiri. Kaikkia lapsia ei ole kotona laiminlyöty, kaltoinkohdeltu, kuritettu, lyöty, piiskattu ja piesty. Suurten ikäluokkien kodeissa on vallinnut henkisen ja fyysisen väkivallan uhka ja väkivalta.

Vielä 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla äideillä, isillä, sukulaisilla, koulujen opettajilla ja rehtoreilla ja yleensäkin aikuisilla ihmisillä on ollut lähes rajaton valta suhteessa alaikäisiin ja puolustuskyvyttömiin lapsiin. Lasten ruumiillinen kuritus on kielletty Suomessa lailla vasta 1980-luvulla. Suuret ikäluokat ovat pääosin ilkeitä ja katkeria ihmisiä ja tunnekylmiä ja epäempaattisia narsisteja.

Kovasti on aggressiota tässä kirjoituksessa. Itse asiassa on kuitenkin paljon perää. Olen saksalaisesta tietokirjallisuudesta lukenut tästä paljon, siellä ovat 70-luvulla syntyneet havahtuneet oman lapsuutensa tunnekylmyyteen ja verranneet omien vanhempiensa varhaislapsuutta (sodan aikana tai välittömästi sen jälkeen) kasvatustieteen ja psykologian tutkimuksiin. Ja todenneet, miten sodan aikana ja sen jälkeen pienten lasten vanhemmilla ei ollut resursseja antaa lapsille edes aivan alkeellista psykologista turvaa. Suomessa varmasti ihan samaa, mutta toisin kuin Saksa (et. itäpuoli) Suomea ei miehitetty (eikä puna-armeijan sotilaat tehneet väkivaltaa massamittaisesti kaikille naisille ka tytöille). Toisaalta Suomessa pelättiin miehitystä niiden muutaman sodanjälkeisen vuoden ajan, kun suuret ikäluokat syntyivät ja olivat aivan pieniä, ja pula ja köyhyys olivat ihan käsinkosketeltava ongelma.

Ysärin lama teki pahaa jälkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on ainakin pidetty kovaa kuria ja väkivalta on ollut päivittäistä, niin henkisenä kuin fyysisenäkin. Kasa mt-ongelmia tuli, puunata en itseäni jaksa ja somesta Luen vain muiden juttuja. Kavereilla samat meiningit. Olisipa lastensuojelu toiminut paremmin 90- ja 2000- luvuilla.

Tuohon aikaan oli vielä boomerit kasvattamassa ja kuviteltiin että lapsi tarvitsee kuria. Tunnetaidoista ei ymmärretty vielä mitään.

Voit Tunnetaidot olivat vahvasti tapetilla kasvatusasioissa 90-luvulla.

Sain ensimmäisen lapseni 90-luvun alussa, ja kahlasin hirveän pinon kasvatus oppaita, mmLiisa Keltikangas-Järvinen ja Jari Sinkkonen.

Jos sinä olet lukenut oppaita ja miettinyt tunnetaitoja niin se ei vastaa koko Suomen perheitä ja heidän kasvatusoppejaan yms. Itse synnyin 90-luvun alussa. Olin vähän ujo ja arka lapsi. Tämä ei isääni miellyttänyt yhtään. Näin minun olisi aina pitänyt olla rohkeampi. Äitini kanssa meni paremmin, mutta toisaalta antoi isän toimia kanssani miten sattuu. Hän suuttui aina todella paljon jos tein jonkun virheen tai sanoin vastaan. Sitten olisi taas koulussa pitänyt olla rohkea. Minulla oli aina "väärät" kaverit tai olin liian ujo hänestä. Olisi halunnut rohkean ja vahvan lapsen. Hänen mielekseen esim urheilin ja kilpailin paljon. Jos menestyi niin kaikki hyvin vähän aikaa. Oikeastaan kaikki tuo oli vain pakosta tehtyä. En itse nauttinut kilpailemisesta. Jännitin ja stressasin sitä kaikkea. Kaikki harrastukset olivat vain vanhempien omien haaveiden toistoa. Eivät niinkään omia valintojani. Olin hyvin epävarma ja koulussa muiden oli helppoa määräillä.

Myöhemmin kiusattiin. En saanut kotoa mitään tukea siihen. Olin vain heikko, kun en kestänyt sitä kaikkea. Tämä jatkui koko nuoruuden. Lopulta huonossa kunnossa pyysin apua heiltä, mutta huonoin tuloksin. En olisi jaksanut enää elää. Silti jäin ilman apua. Ymmärsin sen, että pitää itse kestää ja pärjätä. Meillä jo itkeminen oli heikkoutta. Näin en tunnista itseäni viestistäsi. Minun maailmaani eivät tunnetaidot kuuluneet. Samoin opetuksessa yms ei aihetta käsitelty. Reippaita lapsia suosittiin ja arvostettiin. Kaikkien piti näytellä ja olla esillä muuten paljon. Eivät ujot ja hiljaiset saaneet mitään apua jännitykseensä yms. Isäni suurperheestä ja joutunut pärjäämään omillaan jo nuorena. Sen vuoksi ymmärrän häntä kaikesta huolimatta. On vaatinut vahvan luonteen, että on selvinnyt. Se sitten näkyy käytöksessä. Äitini taas on ollut huonossa suhteessa oman äitinsä kanssa. Ovat tapelleet kaikesta. Tämä näkyy siinä millaiset myös meidän välimme ovat. Narsismia mukana ehkä myös. Pahoittelen tätä valitusra, mutta tämä kaikki vaikuttaa elämääni. Monella tietysti paljon pahempaa ollut. Sivusta tämä.

Isäsi ymmärsi, että nykyisin, jotta voi elää edes jotenkin hyvän elämän on oltava vahva. Vahvuus on joko synnynnäistä tai sitten sitä on kehitettävä haastamalla itseään aina kaav kovemmin. Reippautta suositaan, koska se tarkoittaa pärjäämistä. Arat ja ujot jäävät jalkoihin, eikä yksikään isä toivo lapselleen sellaista kohtaloa.

Sinun väärät kaverit olivat hänestä vääriä, koska isäsi ymmärsi suhteiden merkityksen työelämässä, samoin väärissä porukoissa oleminen vie helposti väärille teille.

Miten sinä kasvattaisit lapsen pärjäämään tässä maailmassa ja saamaan hyvän elämän? En usko, että sinäkään kannustaisit heikkouteen, ujouteen tai jopa laiskuuteen?

Minusta monen kannattaisi lähetää siitä ajatuksesta, että vanhemmat toivovat parasta lapsilleen. He vaan eivät ole kyenneet tai osanneet valita ja käyttää ehkä yhtäkään tehokasta keinoa siihen ja ovat jopa tehneet enemmän tuhoa kuin hyvää.

Miksi sinä alat nyt isääni puolustella? Et sinä häntä tunne. Ja miksi isäni olisi pitänyt minua karaista jos se vaan sai pahaa aikaan ja olin tottunut kotona antamaan periksi kaikessa niin en enää osannut koulussakaan puoliani pitää. Mikä tässä oli hyvää sinusta. Vanhempi voi kannustaa ja kehua lastaan ja kehittää hänen itsetuntoaan. Se ei vaan tapahdu arvostelemalla ja huudolla. Sain koulussa kokea kiusaamista mikä oli jo omalla tavallaan ikävää ja sai ymmärtämään millaisia ihmiset ovat. Ei tähän olisi mitään kodinsisäisiä kiistoja enää kaivannut. Nämä kaikki sekä huono itsetunto ja liiallinen kiltteys olivat syy siihen millainen olen nykyisinkin. Moni on sanonut, että ujompi ihminen pärjää elämässään jos omaa hyvän itsetunnon. Se tarkoita sitä, että vanhempien pitäisi tehdä lapsestaan itsensä kaltaisia.

Ihmettelen myös miksi tartut niihin kavereihin. Jos joku rauhallinen ja kiltti kaveri oli isästäni väärä ja minun olisi pitänyt olla sen sosiaalisen ja ilkeän tyypin kaveri niin miksi en voinut valita seuraani itse. Ei siihen tarvita vanhempien päätöstä jos kyseessä ei ole mikään ikävä porukka esim päihteitä käyttävät tyypit. Tässäkin oli vaan isästäni liian "nössöt" tyypit kyseessä ja toivoi taas minun muuttuvan.

Kysyt miten itse kasvattaisin lapseni. Ainakin tahtoisin heidän ymmärtävän, että he kelpaavat minulle vikoineen. En haluaisi muuttaa heitä ha hyväksyisin heidät omina persooninaan. En huutaisi tai arvostelisi turhasta. Kasvattaisin niin, että saisivat hyvän itsetunnon ja auttaisin jos vaan pystyisin apua pyydettäessä. Kirjoitin, että ymmärrän isäänikin. Se ei tarkoita, että annan kaikkea anteeksi. Isäni oli aikuinen ja minä lapsi. Hänelle kuuluu vastuu omasta käytöksestään, vaikka tausta on sellainen, kun on. Samoin jokainen tyyppi on erilainen. Esim isälläni monta veljeä joista moni on hyvin kiltti ja rauhallinen tyyppi. Tämä ihan todistetusti ja tunnen heidät. Näin isäni taustalla kasvoi myös muunlaisia persoonia.

En tietenkään tunne isääsi ja käytän osittain kertomustasi laajemmin kuvaamaan ajatuksiani vastaavanlaisia tarinoita ja mitä ajattelen kun kuulen niitä.

Lasten kasvattaminen on vaikeaa, koska se maailma jonne he joutuvat on aika julma ja armoton. Sinä ja isäsi näitte tietenkin ystäväsi ja sinunkin käytöksesi eri näkökulmasta.

Sinulle oli tärkeintä, että teillä oli yhdessä kivaa, mutta aikuisille ystävyydessä on monesti myös vaikka hyötyaspekti mukana tai ainakin, ettei se olisi haitaksi. Mieti miltä tuntuisi olla vaikka noiden Koskelan murhan teinien vanhempi, koulusurmaajien tai sen tytön joka yritti myrkyttää ja sitten puukotti ystävänsä ihastuksensa takia?

En tiedä miksi viimeaikoina olen vaan alkanut näkemään suurta ymmärrystä ja sääliä monia näitä vanhempia kohtaan, jotka vaikuttavat jotenkin ihan tavallisilta haastattelujen perusteella ja jotka joutuvat kantamaan kauheaa taakkaa omien lastensa takia. Vaikka ihan varmasti, kun nekin lapset syntyivät nuo äidit ja isät sanoivat ihan samoja sanoja kuin sinä. Kuinka lapset kelpaavat vikoineen, ei pyri muuttamaan heidän luonnettaan ja hyväksyvät heidän käytöksensä huutamatta.

Asioilla on aina kaksi puolta ja nykyisin nähdään aina vaan se lasten puoli tai siis niiden yli 30v. lasten, vaikka se vanhempien osa olisi kuinka julma tahansa.

Kodinsisäiset kiistat ovat tietenkin inhottavia ja kuka nyt ei niiltä haluaisi säästyä. Mutta ne kuuluvat jokaisen ihmisen elämään. Ei ole perhettä, jossa ei olisi koskaan milloinkaan riidelty tai sitten se perhe ei ole viettänyt aikaa yhdessä. Toisaalta ajattelen jopa, että jos uskaltaa riidellä omien perheenjäsentensä kanssa tarkoittaa se sitä ettei pelkää ghoustaamista ja hylkäämistä. Ystävyys/rakkaussuhteissa kun yksikin väärä sana saattaa johtaa heti nykyaikana siihen.

Isäsi vastuu oli saada sinut maailmalle ja sen hän näyttää saaneen tehtyä. Sinun vastuulla on sitten kehittää se oma luonne ja hankkia se mitä sinä siihen sinun aikuiselämääsi haluat ja millainen siinä haluat olla ihmisenä.

Se, ettei joku muu koe sinun ominaisuuksiasi parhaimpana ei tarkoita, että sinun on oltava sitä mieltä. Nyt aikuisena voi ajatella, jopa ettet ole tarpeeksi kiltti tai tarpeeksi ujo. Sinä määrittelet aikuisena itse arvosi. Ei muut, joten ihan turha ajattelet, että sinusta tuli jonkun ulkopuolisen syyn takia vajaa tai väärä.

Ei ole mitään syytä edes miettiä anteeksiantoja. Teidän rajat ja arvot mikä on oikein ovat eri ja kannattaa lähinnä miettiä mitkä ne sinun on ja ovatko nekään lopulta oikeat ja realistiset. Luulen ihan oikeasti, että kaikki vanhemmat lähtevät ihan oikeasti siitä ajatuksesta ja pyrkimyksestä tehdä oikein ja parhaimman mahdollisen. Sitten vaan se ihmisen vajavaisuus ja heikkous saa otteen ja lopputulokset ovat mitä ovat lapsen persoonan yhdistettynä.

Vanhemmat joilla omia traumoja, eivät ole käsitelleet niitä menemällä terapiaan, vaan ovat syyllistäneet ja raivonneet omille lapsilleen, viattomille olennoille.

Ja onko lapset ansainneet sen, miten heidän itsetunto ja arvostus pelaa nykyään? Kuka on syyllinen tähän, no ei lapsi todellakaan.

Katsokaa vanhemmat peiliin jos pystytte.

Ja älkää ihmetelkö jos lapsenne eivät koe teitä läheisiksi aikuisiässä. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 94 syntynyt. Isä löi, repi hiuksista. Itkua ei isä sallinut, jos itkin käski huoneeseen itkemään. Äiti uhkasi vyöllä ja koivuniemen herralla. Kotiaresti käytössä, useamman kerran olin kk kotiarestissa. Kotoa muistan karanneeni metsään kun pelkäsin niin paljon raivoavaa isääni. Pakkasessa seisotettiin sisävaatteet päällä. Meillä ei juuri halailtu, kehuttu tms. Siskoni otti isäni kanssa asian Perhepäivähoitaja myös seisotti nurkassa ja laittoi jäähylle. Vanhempani syntyneet 60-luvun lopulla.

Äh, jäi kesken. Siskoni otti asian isäni kanssa puheeksi. Ei kuulemma muista ikinä näitä asioita tapahtuneen ja sanoi että valehtelemme. Oli myös veljensä kanssa puhunut asiasta ja veli sanoi kummissaan että niin hänenkin lapset sanoneet samaa eikä muista koskaan olleensa väkivaltainen lapsiaan kohtaan. Serkkuni ja siskoni ilmeisesti olemme sitten kovia kuvittelemaan

Se voi hyvin pitää paikkansa ettei hän muista.

Monelle yli 50 vuotiaalle katsos on tapahtunut niin paljon asioita ettei niitä kaikkia vaan voi enää muistaa. Itse en edes muista suurimman osan luokkakavereitteni nimiä, vaikka olen monen kanssa ollut vuosia samalla luokalla lapsena.

Vanhemmat uhkailevat lapsiaan, koska hekin saattavat olla aivan äärirajoilla oman jaksamisen kanssa. Sinä muistat tietysti sinuun kohdistuneen uhkailun, mutta samanaikaisesti isäsi on saattanut olla erittäin stressaantunut vaikka rahojen,työn, työkavereiden tai uhkailevien naapureiden takia. Hän saattaa muistaa vaikka töissä samanaikaisesti olleet irtisanomisneuvottelut, mutta ei muista kun illalla superstressaantuneena huutanut ja ehkä lyönyt teitä, kun kello on 23,30 te ette ole käyneet nukkumaan, vaan kikatelleet siellä sängyssä ja hänen on pitänyt keksittyä vaikka siihen, miten saada kasaan joku summa ettette menetä kotianne.

90-luku on ollut laman takia monelle todella stressaavaa ja vaikeaa aikaa ja osalle vain ne kaikkein suurimmat ja vakavimmat jutut ovat jääneet mieleen.

Sinun muistissa ei ole mistä isäsi ja äitisi raivosi tai et ainakaan kirjoita niistä. Ehkä se olisi viimeinen pisara tai ainoa mihin he konkreettisesti pystyivät edes jotenkin reagoimaan ja kyetä muuttamaan? Ei ole ollut helppoa olla vanhempi koskaan. Ihminen on ihminen ja hänellä ei usein ole mikään kauhea kärsivällisyys tai hillintäkyky.

Lapset ovat ja osaavat myös olla todella rasittavia ja vaikeita. On uhmaikää, teinikapinaa ja tottelemattomuutta. Se lapsi pitäisi saade tekemään niitä pakollisia asioita, kuten vaikka käymään koulua tai pitämään huone siistinä ja pesemään itsensä ja lapset saattavat vain nauraa ja kapinoidaan vastaan.

Isäsi oli todennäköisesti todella turhautunut teihin tai sinuun tai itseensä, jos hän raivosi pahasti ilman alkoholia. Joskus mietin miten toiset vanhemmat selviävät hengissä niiden omien lastensa kanssa. Jotkut teinit ja lapset kun ihan oikeasti ovat aika kauheita. Kyllä, koska ne pahimmat koulukiusaajat esimerkiksi, hekin ovat jonkun äidin ja isän lapsia, jotka illaksi menevät kotiin ja ovat ehkä ihan yhtä kauheita siellä kun koulussa. Voiko oikeasti syyttää sellaisia vanhempia, jos heillä menee hermot niihin lapsiin?

Vanhemmat eivät ole mikään oma rotunsa, vaan ne on niitä samoja ihmisiä, jotka aikanaan kävivät tarhassa, koulussa tai asuivat naapurissa. Tavallisia ihmisiä, joilla ei ole kun ihan tavallinen stressinsietokyky ja itsehillintä. Toisilla parempi ja toisilla huonompi ja isäsi näköjään ei kuulunut näihin, jotka olisivat kyenneet purkaa pahaa oloaan muuten kun raivoamalla.

Oivoi, minä ja siskoni ollaan molemmat oltu kilttejä ja hiljaisia 9-10 oppilaita. Molemmat ylisuorittajia. Isäni on nykypäivänä ainakin alkoholisti. Äiti kertonut että monet kerrat jätetty sukujuhlat, häät yms väliin, koska isä yltyi juomaan ja tappeli kaikkien kanssa. Äitini myös aikuisiällä kertonut että pahoinpidellyt äitiäni useasti niin selvinpäin kuin kännissäkin. Ikinä ei juonut näkösällä vaan aina piilossa. Jääkokkareella heitti mua kännissä takaraivoon kun suuttui lumisista vaatteista ja oltiin oltu lumisotaa siskon kanssa ulkona. Mulla ei ole muistikuvaa onko ollut humalassa vai ei kun meille raivonnut. Olen saanut selkäsaunan mm.kun en halunnut syödä ruokaa loppuun, sain koulusta huonon arvosanan, en pärjännyt urheilukisoissa.

Isäsi on alkoholisti ja ihmettelet ettei hän muista? Minä pikemmin ihmettelisin, jos hän muistaisi. En yhtään epäile, etteikö alkoholisteilla ja viinahimossa ole pinna kireällä mitä naurettavimmissa asioissa ja reaktiot täysin suhteettomia. En kyllä oikein näe mitään hyötyä edes hakea jotain anteeksiantoa tuon tyyppisessä tilanteessa.

Sen sijaan ehkä kannattaisi keskustella äitisi kanssa miksei hän tehnyt asialle mitään? Missä hänen vastuunsa asiasta on?