Te naiset jotka ette halua omia lapsia niin mikä siihen on syynä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kolmekymppiseksi asti sitä mieltä, että en koskaan halua lapsia ja maailma on muutenkin niin pilalla, että ei kannata lisääntyä. Elämä on niin ihanan helppoa ja yksinkertaista ilman lapsia, voi tehdä kaikkea hauskaa spontaanisti. En myöskään erityisesti pidä muiden lapsista.

Sitten jossain vaiheessa kolmenkympin jälkeen alkoi hiipiä ajatus siitä, että tämä elämä tuntuu kyllä tosi hyvä tyhjältä: käyn töissä ansaitsemassa rahaa ja harrastan juttuja, eikä elämässä ole isompia muutoksia eikä sisältöä. En ole kiinnostunut urasta eikä minusta tule mitään merkittävää harrastusteni saralla, en ole kunnianhimoinen, haluan vain tehdä jotain itselle merkittävää jolla tienaa kohtuullisesti. Heräsi ajatus, että oma perhe toisi jotain syvällisempää sisältöä elämään ja seuraavan sukupolven kasvun turvaaminen jotain suurempaa merkitystä elämään tällä pallolla. Siitä voisi saada myös jotain uskoa ja toivoa maailman tulevaisuuden suhteen. Jos hyvin käy, niin perhe piristää elämää vanhoilla päivillä. Kunhan lapset itsenäistyy ja lähtee omilleen, niin ehtii palata näihin vanhoihin rutiineihin, joissa käyn vain töissä ja viihdytän itseäni. Sitten tapasin miehenkin, jolla oli samanlaisia ajatuksia perhe-elämästä, lapsista ja maailmasta, ja nyt on esikoinen matkalla. Hyvä ja seesteinen olo, hyvä hetki tälle elämänmuutokselle tässä 35 vuoden kieppeillä.

Sisältöä elämään saa muustakin kuin lapsista.

Kyllä saa, se on ihan totta.

Mutta se vaatii loputonta aktiivisuutta itseltä. Kaikista ei siihen ole. Lasten kanssa on ns. välttämätöntä touhottaa edes jotakin. Kun vanhenet, alkavat lastenlapset käydä kylässä ja näin tuovat mukavan jatkumon elämän aktiivisuudelle. Viimeistään Eläkeiässä kaverit vähenevät poikkeuksetta, usein jo aiemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kolmekymppiseksi asti sitä mieltä, että en koskaan halua lapsia ja maailma on muutenkin niin pilalla, että ei kannata lisääntyä. Elämä on niin ihanan helppoa ja yksinkertaista ilman lapsia, voi tehdä kaikkea hauskaa spontaanisti. En myöskään erityisesti pidä muiden lapsista.

Sitten jossain vaiheessa kolmenkympin jälkeen alkoi hiipiä ajatus siitä, että tämä elämä tuntuu kyllä tosi hyvä tyhjältä: käyn töissä ansaitsemassa rahaa ja harrastan juttuja, eikä elämässä ole isompia muutoksia eikä sisältöä. En ole kiinnostunut urasta eikä minusta tule mitään merkittävää harrastusteni saralla, en ole kunnianhimoinen, haluan vain tehdä jotain itselle merkittävää jolla tienaa kohtuullisesti. Heräsi ajatus, että oma perhe toisi jotain syvällisempää sisältöä elämään ja seuraavan sukupolven kasvun turvaaminen jotain suurempaa merkitystä elämään tällä pallolla. Siitä voisi saada myös jotain uskoa ja toivoa maailman tulevaisuuden suhteen. Jos hyvin käy, niin perhe piristää elämää vanhoilla päivillä. Kunhan lapset itsenäistyy ja lähtee omilleen, niin ehtii palata näihin vanhoihin rutiineihin, joissa käyn vain töissä ja viihdytän itseäni. Sitten tapasin miehenkin, jolla oli samanlaisia ajatuksia perhe-elämästä, lapsista ja maailmasta, ja nyt on esikoinen matkalla. Hyvä ja seesteinen olo, hyvä hetki tälle elämänmuutokselle tässä 35 vuoden kieppeillä.

Sisältöä elämään saa muustakin kuin lapsista.

Lapsettomuuden ongelmat realisoituu vasta myöhemmällä iällä.

Missä iässä ja mitä ne ongelmat on? Minulla on kaksi hieman alle ysikymppistä sukulaistätiä, joilla ei ole lapsia. Ja jotka eivät asiaa myöskään harmittele, vaikka heille se on varmasti ollut haastavampi valinta kuin minulle ottaen huomioon miten maailma on muuttunut. Onko heillä siis ihan kohta odotettavissa tämä ongelmien realisoituminen?

Ennemmin ihmettelen miksi kukaan haluaa lapsia tähän hulluun maailmaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kolmekymppiseksi asti sitä mieltä, että en koskaan halua lapsia ja maailma on muutenkin niin pilalla, että ei kannata lisääntyä. Elämä on niin ihanan helppoa ja yksinkertaista ilman lapsia, voi tehdä kaikkea hauskaa spontaanisti. En myöskään erityisesti pidä muiden lapsista.

Sitten jossain vaiheessa kolmenkympin jälkeen alkoi hiipiä ajatus siitä, että tämä elämä tuntuu kyllä tosi hyvä tyhjältä: käyn töissä ansaitsemassa rahaa ja harrastan juttuja, eikä elämässä ole isompia muutoksia eikä sisältöä. En ole kiinnostunut urasta eikä minusta tule mitään merkittävää harrastusteni saralla, en ole kunnianhimoinen, haluan vain tehdä jotain itselle merkittävää jolla tienaa kohtuullisesti. Heräsi ajatus, että oma perhe toisi jotain syvällisempää sisältöä elämään ja seuraavan sukupolven kasvun turvaaminen jotain suurempaa merkitystä elämään tällä pallolla. Siitä voisi saada myös jotain uskoa ja toivoa maailman tulevaisuuden suhteen. Jos hyvin käy, niin perhe piristää elämää vanhoilla päivillä. Kunhan lapset itsenäistyy ja lähtee omilleen, niin ehtii palata näihin vanhoihin rutiineihin, joissa käyn vain töissä ja viihdytän itseäni. Sitten tapasin miehenkin, jolla oli samanlaisia ajatuksia perhe-elämästä, lapsista ja maailmasta, ja nyt on esikoinen matkalla. Hyvä ja seesteinen olo, hyvä hetki tälle elämänmuutokselle tässä 35 vuoden kieppeillä.

Sisältöä elämään saa muustakin kuin lapsista.

Lapsettomuuden ongelmat realisoituu vasta myöhemmällä iällä.

Ympyrä sulkeutuu aina lopulta tähän: lapsi hankitaan omaksi vanhuudenturvaksi. 

Kuinka "epäitsekästä"! 

Lisäksi tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää, että omat huolet ja tarpeet eivät välttämättä ole muilla samanlaisia. Sitten olet yksin - kyllä, pidän siitä nyt enkä näe, miksi muuttuisin vanhemmalla iällä. Samoin kuin joitakin korona-aika on ahdistanut ja joitakin ei. 2 vuotta kotona pääosin ilman ihmiskontakteja? Huh, miten vapauttavaa. En koe jääneeni mistään paitsi (sori).

Sitten mitä pärjäämiseen tulee, moni ihminen on melko itsenäinen aikuisiällä ja on tullut oltua myös sairaana tai toipilaana ilman apuja. Eihän se koskaan kivaa ole, mutta selvitty joten kuten. Se ei ole pelko, että miten sitten pärjää, kun tietää että usein pärjää ja jos ei pärjää, ei sekään ole mukavaa että sitoo läheiset holhoamiseen kun ei itse enää edes tajua mitään ja kunnon läsnäoloa ei ole puoleen tai toiseen. Siinä sitä vasta moni kipuileekin. Läheisestä tulee vieras, taakka. Luopumaan joutuu jo kun toinen on vielä täällä. Ei riitä oma aika ja sitten uskotellaan itselle, että kyllä sillä omalla vanhemmalla on siellä ihan hyvä hoito. Tietenkin monet eivät kauheasti edes jaksa välittää ja kaikki yhteisöllisyys on tarveharkintaista puhetta ylipäänsä.

Monenlaista nähnyt ja noissa puheissa on hirveästi idealismia sekä ihan tyhmyyttä, ei vakuuta sitä vähääkään. Ja monesta asiasta joka naamioidaan epäitsekkyydeksi tai välittämiseksi, paljastuu ettei niihin kovin aidosti edes kyetä. Ollaan niin minäkeskeisiä, että voidaan itselle selittää oma etu muiden eduksi. Se mikä palvelee itseä, palvelee myös aina muita, koska kaikki katsotaan itsen kautta. Moni ei pysty edes samastumaan lapsiinsa ja näiden erilliseen kokemusmaailmaan.

Minäkeskeisyyttähän tuo lainausketjun ensimmäinen lisääntynytkin ilmentää: MINÄMINÄMINÄ tajusi, että elämäni on tyhjää, ja tahdon tehdä jotain merkittävää, ja niinq jättää jälkeni maailmaan huolehtimalla jälkipolvista. MINUN jälkipolvistani.

Ihminen tekee oikeastaan aina ihan kaiken itsekkäistä motiiveista. Autetaan, koska siitä tulee hyvä mieli, tai sillä vältellään syyllisyyttä ja pahaa oloa. Jne. Tuskinpa edes joku äiti Teresa on oikeasti täysin altruistinen: ei vaan kestänyt syyllisyyden taaakkaa ja ahdistusta vähäosaisia lapsia nähdessään. Jos se ei olisi tuntenut mitään kielteistä, ei olisi toiminutkaan. Eli auttoi päästäkseen ikävistä tunteistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kolmekymppiseksi asti sitä mieltä, että en koskaan halua lapsia ja maailma on muutenkin niin pilalla, että ei kannata lisääntyä. Elämä on niin ihanan helppoa ja yksinkertaista ilman lapsia, voi tehdä kaikkea hauskaa spontaanisti. En myöskään erityisesti pidä muiden lapsista.

Sitten jossain vaiheessa kolmenkympin jälkeen alkoi hiipiä ajatus siitä, että tämä elämä tuntuu kyllä tosi hyvä tyhjältä: käyn töissä ansaitsemassa rahaa ja harrastan juttuja, eikä elämässä ole isompia muutoksia eikä sisältöä. En ole kiinnostunut urasta eikä minusta tule mitään merkittävää harrastusteni saralla, en ole kunnianhimoinen, haluan vain tehdä jotain itselle merkittävää jolla tienaa kohtuullisesti. Heräsi ajatus, että oma perhe toisi jotain syvällisempää sisältöä elämään ja seuraavan sukupolven kasvun turvaaminen jotain suurempaa merkitystä elämään tällä pallolla. Siitä voisi saada myös jotain uskoa ja toivoa maailman tulevaisuuden suhteen. Jos hyvin käy, niin perhe piristää elämää vanhoilla päivillä. Kunhan lapset itsenäistyy ja lähtee omilleen, niin ehtii palata näihin vanhoihin rutiineihin, joissa käyn vain töissä ja viihdytän itseäni. Sitten tapasin miehenkin, jolla oli samanlaisia ajatuksia perhe-elämästä, lapsista ja maailmasta, ja nyt on esikoinen matkalla. Hyvä ja seesteinen olo, hyvä hetki tälle elämänmuutokselle tässä 35 vuoden kieppeillä.

Sisältöä elämään saa muustakin kuin lapsista.

Kyllä saa, se on ihan totta.

Mutta se vaatii loputonta aktiivisuutta itseltä. Kaikista ei siihen ole. Lasten kanssa on ns. välttämätöntä touhottaa edes jotakin. Kun vanhenet, alkavat lastenlapset käydä kylässä ja näin tuovat mukavan jatkumon elämän aktiivisuudelle. Viimeistään Eläkeiässä kaverit vähenevät poikkeuksetta, usein jo aiemmin.

Ahaa, eli jos ihminen ei kykene olemaan itseohjautuva, tarvitaan lapsia tuomaan sisältöä elämään?

Miten surullista niille lapsille. Mamma ei kykene edes itseään ohjaamaan, joten tehdään mukuloita ajankuluksi.

Miten ihminen, joka ei kykene pitämään rotia itselleen, voi kuvitella kykenevänsä tekemään sitä muille? Ts. kasvattamaan?

Lastenteossa pitäisi olla joku sama sääntö kuin parisuhteessa. Älä pariudu, ellet osaa olla onnellinen yksinkin, ja jos et osaa olla onnellinen ja toimelias ilman lapsiakin, ÄLÄ  tee niitä.

Ei niiden muiden ihmisten ole tarkoitus olla meidän huvipuistoja tai turvariepuja.

Kammottavaa ajatella aikuista äiti-ihmistä, joka ei kykene elämään mielekästä elämää ihan itsekseen, omia asioitaan toimitellen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kolmekymppiseksi asti sitä mieltä, että en koskaan halua lapsia ja maailma on muutenkin niin pilalla, että ei kannata lisääntyä. Elämä on niin ihanan helppoa ja yksinkertaista ilman lapsia, voi tehdä kaikkea hauskaa spontaanisti. En myöskään erityisesti pidä muiden lapsista.

Sitten jossain vaiheessa kolmenkympin jälkeen alkoi hiipiä ajatus siitä, että tämä elämä tuntuu kyllä tosi hyvä tyhjältä: käyn töissä ansaitsemassa rahaa ja harrastan juttuja, eikä elämässä ole isompia muutoksia eikä sisältöä. En ole kiinnostunut urasta eikä minusta tule mitään merkittävää harrastusteni saralla, en ole kunnianhimoinen, haluan vain tehdä jotain itselle merkittävää jolla tienaa kohtuullisesti. Heräsi ajatus, että oma perhe toisi jotain syvällisempää sisältöä elämään ja seuraavan sukupolven kasvun turvaaminen jotain suurempaa merkitystä elämään tällä pallolla. Siitä voisi saada myös jotain uskoa ja toivoa maailman tulevaisuuden suhteen. Jos hyvin käy, niin perhe piristää elämää vanhoilla päivillä. Kunhan lapset itsenäistyy ja lähtee omilleen, niin ehtii palata näihin vanhoihin rutiineihin, joissa käyn vain töissä ja viihdytän itseäni. Sitten tapasin miehenkin, jolla oli samanlaisia ajatuksia perhe-elämästä, lapsista ja maailmasta, ja nyt on esikoinen matkalla. Hyvä ja seesteinen olo, hyvä hetki tälle elämänmuutokselle tässä 35 vuoden kieppeillä.

Sisältöä elämään saa muustakin kuin lapsista.

Miksi lapsettomia haukutaan itsekkäiksi, kun lapsia hankitaan siksi, että halutaan sisältöä elämään? Eikö se (ja monet muutkin syyt) ole itsekkäitä syitä? Aika harva oikeasti hankkii lapsen ensisijaisesti siksi, että Suomen valtiolla riittäisi tulevaisuudessa tunnollisia veronmaksajia. Halutaan sitä pepunpyyhkijää vanhuudessa, halutaan nostaa omaa statusta, halutaan toteuttaa itseä, elämä on tyhjää muuten, oman egon jatkeeksi yms

Haluaisin vain, että tuo perätön oletus lapsettomien suuremmasta itsekkyydestä haudattaisiin. Sekä lapsettomat että lapselliset ovat itsekkäitä JA epäitsekkäitä. Päinvastoin, lapsettomaksi päätyminen koska ei voi tarjota lapselle sitä elämää mitä tämä ansaitsisi, ei voi olla itsekäs valinta.

Kaikkien olisi syytä pohtia kunnolla, miksi lapsia hankkii ja onko rahkeita heidän kasvattamiseensa, ennen kuin sen tekee. Muissa asioissa tuetaan päätösten pohdintaa rauhassa monelta eri taholta, mutta lapsia hankkiessa suositaan jostakin syystä edelleen maagista ajatusta, että kyllä kaikki järjestyy ja päinvastoin, ryhdytään lastentekoon jopa siksi, ettei myöhemmin kaduttaisi. Ikään kuin varmuuden vuoksi. Haloo, siinä luodaan uusi tietoinen ihmiselämä tälle pallolle seuraavaksi n. 90 vuodeksi. Ei lasten kuuluisi olla meidän itsensätoteuttamisprojekteja.

outlander1960 kirjoitti:

Elämä ehtii vielä pilata kehosi, ikä tulee ja ryyppyjä, sairauksia, ym. ei keho on tarkoitus säilyttää kauneina Instaa varten. Mikä on elämä ilman arpeja, ihan tyhjä ontto kuori.

Onkohan tämä ihan de luxe -tason ironiaa, jota minä yksinkertainen en ymmärrä?

Vai voiko joku oikeasti kirjoittaa äidinkieltään noin väärin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakaan tämän pallon elollisilla ei ole mitään muuta syytä olemassaololleen kuin lisääntyminen. Eihän se itsestään jollain tasolla tietoiselle olennolle välttämättä ole helppoa sulattaa. Ja vielä vaikeampaa egosentriselle, koska se kaiken tyhjyys voi olla hyytävää kohdata.

Eikä se lisääntyminenkään luultavasti ole tärkeää.

Universumia ei hiukkaakaan kiinnosta lisäännymmekö vaiko emme, jo Aurinkokunnan laidalta katsottuna Maapallo on nuppineulan päätä pienempi kiven hippunen jonka pinnalla kaikki 140 miljardia ihmistä ovat asuneet. Vastaavia järjestelmiä on Linnunradalla noin 400 miljardia ja galakseja taas 2000 miljardia.

Yhdelläkään ihmisellä ei ole pienintäkään merkitystä isommassa mittakaavassa, emme tule koskaan pääsemään edes lähimmälle tähdelle ja lajimme sotaisuus tiedostaen, hyvä niin.

Lähin tähtemme on aurinko, eikä sinne menemistä estä oikein muu kuin sopimaton lämpötila ja säteily.

Jos taas tarkoitat lähimmän tähtijärjestelmän planeettoja, sano sitten niin.

Olen lastenkotikakara

Vierailija kirjoitti:

Oikeastiko joku vielä katsoo aiheelliseksi kysyä syitä tällaiseen? Ihan yhtä hyvin voisi tentata, miksi joku haluaa lapsia.[/quote

Sehän voi olla tietyille ihmisille vaikea ymmärtää, mutta on luonnollista haluta saada jälkikasvua. Niin se luonto toimii, ja jokainenhan haluaa lisääntyä. Ei kukaan seksistä luovu. Osa vaan ottaa ne rusinat pullasta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kolmekymppiseksi asti sitä mieltä, että en koskaan halua lapsia ja maailma on muutenkin niin pilalla, että ei kannata lisääntyä. Elämä on niin ihanan helppoa ja yksinkertaista ilman lapsia, voi tehdä kaikkea hauskaa spontaanisti. En myöskään erityisesti pidä muiden lapsista.

Sitten jossain vaiheessa kolmenkympin jälkeen alkoi hiipiä ajatus siitä, että tämä elämä tuntuu kyllä tosi hyvä tyhjältä: käyn töissä ansaitsemassa rahaa ja harrastan juttuja, eikä elämässä ole isompia muutoksia eikä sisältöä. En ole kiinnostunut urasta eikä minusta tule mitään merkittävää harrastusteni saralla, en ole kunnianhimoinen, haluan vain tehdä jotain itselle merkittävää jolla tienaa kohtuullisesti. Heräsi ajatus, että oma perhe toisi jotain syvällisempää sisältöä elämään ja seuraavan sukupolven kasvun turvaaminen jotain suurempaa merkitystä elämään tällä pallolla. Siitä voisi saada myös jotain uskoa ja toivoa maailman tulevaisuuden suhteen. Jos hyvin käy, niin perhe piristää elämää vanhoilla päivillä. Kunhan lapset itsenäistyy ja lähtee omilleen, niin ehtii palata näihin vanhoihin rutiineihin, joissa käyn vain töissä ja viihdytän itseäni. Sitten tapasin miehenkin, jolla oli samanlaisia ajatuksia perhe-elämästä, lapsista ja maailmasta, ja nyt on esikoinen matkalla. Hyvä ja seesteinen olo, hyvä hetki tälle elämänmuutokselle tässä 35 vuoden kieppeillä.

Sisältöä elämään saa muustakin kuin lapsista.

Lapsettomuuden ongelmat realisoituu vasta myöhemmällä iällä.

Missä iässä ja mitä ne ongelmat on? Minulla on kaksi hieman alle ysikymppistä sukulaistätiä, joilla ei ole lapsia. Ja jotka eivät asiaa myöskään harmittele, vaikka heille se on varmasti ollut haastavampi valinta kuin minulle ottaen huomioon miten maailma on muuttunut. Onko heillä siis ihan kohta odotettavissa tämä ongelmien realisoituminen?

Ovat poikkeus sääntöön tai vanhan kansan mukaan tyytyneet osaansa eivätkä valita. Tai sitten heillä on loputon määrä sukulaisia ja heidän lastenlapsiaan jotka käyvät viihdyttämässä.

Itselläni on yksi täti, 75v ja hän on kovin yksinäinen. On yksi lapsi mutta ollut vankilassa puolet elämästään eikä pois pääse ennenkuin äidistä aika jättää. Säälin häntä. Itselläni on myös 2 viiskymppistä kaveria joilla ei ole lapsia. Toinen harrastaa ja käy koko ajan jossain, saa sitä kautta sisältöä elämään. Toisella ei ole mitään kodin ulkopuolista elämää, olen hänen ainoa kontaktinsa kodin ulkopuolelta. Aviomies hänellä on. Näissä kahdessa ero konkretisoituu siten, että tämä aktiiviurheilija kertoo aina mitä kaikkea on tehnyt ja on positiivinen. Toisen elämä on kurja ja omat vierailuni heillä ovat lähinnä huolien kuuntelua :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kolmekymppiseksi asti sitä mieltä, että en koskaan halua lapsia ja maailma on muutenkin niin pilalla, että ei kannata lisääntyä. Elämä on niin ihanan helppoa ja yksinkertaista ilman lapsia, voi tehdä kaikkea hauskaa spontaanisti. En myöskään erityisesti pidä muiden lapsista.

Sitten jossain vaiheessa kolmenkympin jälkeen alkoi hiipiä ajatus siitä, että tämä elämä tuntuu kyllä tosi hyvä tyhjältä: käyn töissä ansaitsemassa rahaa ja harrastan juttuja, eikä elämässä ole isompia muutoksia eikä sisältöä. En ole kiinnostunut urasta eikä minusta tule mitään merkittävää harrastusteni saralla, en ole kunnianhimoinen, haluan vain tehdä jotain itselle merkittävää jolla tienaa kohtuullisesti. Heräsi ajatus, että oma perhe toisi jotain syvällisempää sisältöä elämään ja seuraavan sukupolven kasvun turvaaminen jotain suurempaa merkitystä elämään tällä pallolla. Siitä voisi saada myös jotain uskoa ja toivoa maailman tulevaisuuden suhteen. Jos hyvin käy, niin perhe piristää elämää vanhoilla päivillä. Kunhan lapset itsenäistyy ja lähtee omilleen, niin ehtii palata näihin vanhoihin rutiineihin, joissa käyn vain töissä ja viihdytän itseäni. Sitten tapasin miehenkin, jolla oli samanlaisia ajatuksia perhe-elämästä, lapsista ja maailmasta, ja nyt on esikoinen matkalla. Hyvä ja seesteinen olo, hyvä hetki tälle elämänmuutokselle tässä 35 vuoden kieppeillä.

Sisältöä elämään saa muustakin kuin lapsista.

Kyllä saa, se on ihan totta.

Mutta se vaatii loputonta aktiivisuutta itseltä. Kaikista ei siihen ole. Lasten kanssa on ns. välttämätöntä touhottaa edes jotakin. Kun vanhenet, alkavat lastenlapset käydä kylässä ja näin tuovat mukavan jatkumon elämän aktiivisuudelle. Viimeistään Eläkeiässä kaverit vähenevät poikkeuksetta, usein jo aiemmin.

Jotkut tykkäävät touhottaa, jotkut eivät voi sietää touhottamista. Mutta tuo avasi aika hyvin vastuuttomuutta, jota yritetään siirtää itse elämästään, seurastaan, pärjäämisestään, omista, itsenäisistä valinnoistaan vastuun ottaville veloille. Tämä ikuisuuskysymys taisi ratketa tässä.

Kun ei muuten siihen kyetä, larpataan vastuullista perheen kautta. Ja oikeasti kysellään, kuka minusta huolehtii vanhana, mistä saan seuraa jos se ei ole automaattisesti elämässäni, kuka minua kuuntelee, mikä tarkoitukseni on? Ja kaikkiin näihin tarvitaan muita avustamaan. Itse ei pärjätä, tarvitaan ulkoinen rakenne turvaamaan itsensä kanssa toimeentuleminen ja emotionaalinen lohdutus. Miettikääpä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kolmekymppiseksi asti sitä mieltä, että en koskaan halua lapsia ja maailma on muutenkin niin pilalla, että ei kannata lisääntyä. Elämä on niin ihanan helppoa ja yksinkertaista ilman lapsia, voi tehdä kaikkea hauskaa spontaanisti. En myöskään erityisesti pidä muiden lapsista.

Sitten jossain vaiheessa kolmenkympin jälkeen alkoi hiipiä ajatus siitä, että tämä elämä tuntuu kyllä tosi hyvä tyhjältä: käyn töissä ansaitsemassa rahaa ja harrastan juttuja, eikä elämässä ole isompia muutoksia eikä sisältöä. En ole kiinnostunut urasta eikä minusta tule mitään merkittävää harrastusteni saralla, en ole kunnianhimoinen, haluan vain tehdä jotain itselle merkittävää jolla tienaa kohtuullisesti. Heräsi ajatus, että oma perhe toisi jotain syvällisempää sisältöä elämään ja seuraavan sukupolven kasvun turvaaminen jotain suurempaa merkitystä elämään tällä pallolla. Siitä voisi saada myös jotain uskoa ja toivoa maailman tulevaisuuden suhteen. Jos hyvin käy, niin perhe piristää elämää vanhoilla päivillä. Kunhan lapset itsenäistyy ja lähtee omilleen, niin ehtii palata näihin vanhoihin rutiineihin, joissa käyn vain töissä ja viihdytän itseäni. Sitten tapasin miehenkin, jolla oli samanlaisia ajatuksia perhe-elämästä, lapsista ja maailmasta, ja nyt on esikoinen matkalla. Hyvä ja seesteinen olo, hyvä hetki tälle elämänmuutokselle tässä 35 vuoden kieppeillä.

Sisältöä elämään saa muustakin kuin lapsista.

Kyllä saa, se on ihan totta.

Mutta se vaatii loputonta aktiivisuutta itseltä. Kaikista ei siihen ole. Lasten kanssa on ns. välttämätöntä touhottaa edes jotakin. Kun vanhenet, alkavat lastenlapset käydä kylässä ja näin tuovat mukavan jatkumon elämän aktiivisuudelle. Viimeistään Eläkeiässä kaverit vähenevät poikkeuksetta, usein jo aiemmin.

Ahaa, eli jos ihminen ei kykene olemaan itseohjautuva, tarvitaan lapsia tuomaan sisältöä elämään?

Miten surullista niille lapsille. Mamma ei kykene edes itseään ohjaamaan, joten tehdään mukuloita ajankuluksi.

Miten ihminen, joka ei kykene pitämään rotia itselleen, voi kuvitella kykenevänsä tekemään sitä muille? Ts. kasvattamaan?

Lastenteossa pitäisi olla joku sama sääntö kuin parisuhteessa. Älä pariudu, ellet osaa olla onnellinen yksinkin, ja jos et osaa olla onnellinen ja toimelias ilman lapsiakin, ÄLÄ  tee niitä.

Ei niiden muiden ihmisten ole tarkoitus olla meidän huvipuistoja tai turvariepuja.

Kammottavaa ajatella aikuista äiti-ihmistä, joka ei kykene elämään mielekästä elämää ihan itsekseen, omia asioitaan toimitellen.

Lapsia ei tehdä aikaa kuluttamaan. Huomaat lasten tuoman sisällön elämääsi ja sen positiivisen vaikutuksen vasta sitten kun elämä alkaa olla ehtoopuolella.

Itse olen 50v ja olen miettinyt tätä asiaa paljon viime aikoina. On kiva kun joulunpyhinä on talo täynnä porukkaa ja lähes kaikki lomat vietämme edelleen yhdessä reissatessa milloin missäkin. Tietysti tämä vaatii hyvät välit eikä sekään kaikilta onnistu vaikka olisi kuinka monta lasta tehtynä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastiko joku vielä katsoo aiheelliseksi kysyä syitä tällaiseen? Ihan yhtä hyvin voisi tentata, miksi joku haluaa lapsia.[/quote

Sehän voi olla tietyille ihmisille vaikea ymmärtää, mutta on luonnollista haluta saada jälkikasvua. Niin se luonto toimii, ja jokainenhan haluaa lisääntyä. Ei kukaan seksistä luovu. Osa vaan ottaa ne rusinat pullasta

Ei. Mitään lisääntymisviettiä ei ole yhdelläkään eläinlajilla. On sukuvietti, joka ohjaa ne parittelemaan, mutta eivät ne ajattele, että tästä seuraa ihan pörröisiä pentuja. Narttukoiralle tulee penikat täytenä yllätyksenä säädetty viikkomäärä astutuksen jälkeen, mutta hormonit ja vaistot sitten ohjaavat hoivaamaan pentuja -paitsi että kaikilla eivät ohjaa.

Ja tosiaan, me ihmiset voimme ottaa rusinat pullasta ja saada seksin ilot ilman lasten tuomaa rasitetta. Tiede on sitten hieno asia, eikö sinustakin?

Ja etköhän sinäkin ole poiminut rusinoita pullasta. Varmasti olet ehkäissyt ainakin joskus, ainakin jollain tavalla, vai 15 lapsen äitikö siellä kirjoittelee?

Se, että minä olen poiminut rusinat pullasta 2-3 kertaa useammin kuin nykyäidit, ei taida olla kovin merkittävä ero.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastiko joku vielä katsoo aiheelliseksi kysyä syitä tällaiseen? Ihan yhtä hyvin voisi tentata, miksi joku haluaa lapsia.[/quote

Sehän voi olla tietyille ihmisille vaikea ymmärtää, mutta on luonnollista haluta saada jälkikasvua. Niin se luonto toimii, ja jokainenhan haluaa lisääntyä. Ei kukaan seksistä luovu. Osa vaan ottaa ne rusinat pullasta

No eihän halua, mitä ihmettä. :D Juurihan tässä ketjussa puhutaan niistä ihmisistä jotka eivät halua lisääntyä. Kaikki eivät halua seksiäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kolmekymppiseksi asti sitä mieltä, että en koskaan halua lapsia ja maailma on muutenkin niin pilalla, että ei kannata lisääntyä. Elämä on niin ihanan helppoa ja yksinkertaista ilman lapsia, voi tehdä kaikkea hauskaa spontaanisti. En myöskään erityisesti pidä muiden lapsista.

Sitten jossain vaiheessa kolmenkympin jälkeen alkoi hiipiä ajatus siitä, että tämä elämä tuntuu kyllä tosi hyvä tyhjältä: käyn töissä ansaitsemassa rahaa ja harrastan juttuja, eikä elämässä ole isompia muutoksia eikä sisältöä. En ole kiinnostunut urasta eikä minusta tule mitään merkittävää harrastusteni saralla, en ole kunnianhimoinen, haluan vain tehdä jotain itselle merkittävää jolla tienaa kohtuullisesti. Heräsi ajatus, että oma perhe toisi jotain syvällisempää sisältöä elämään ja seuraavan sukupolven kasvun turvaaminen jotain suurempaa merkitystä elämään tällä pallolla. Siitä voisi saada myös jotain uskoa ja toivoa maailman tulevaisuuden suhteen. Jos hyvin käy, niin perhe piristää elämää vanhoilla päivillä. Kunhan lapset itsenäistyy ja lähtee omilleen, niin ehtii palata näihin vanhoihin rutiineihin, joissa käyn vain töissä ja viihdytän itseäni. Sitten tapasin miehenkin, jolla oli samanlaisia ajatuksia perhe-elämästä, lapsista ja maailmasta, ja nyt on esikoinen matkalla. Hyvä ja seesteinen olo, hyvä hetki tälle elämänmuutokselle tässä 35 vuoden kieppeillä.

Sisältöä elämään saa muustakin kuin lapsista.

Miksi lapsettomia haukutaan itsekkäiksi, kun lapsia hankitaan siksi, että halutaan sisältöä elämään? Eikö se (ja monet muutkin syyt) ole itsekkäitä syitä? Aika harva oikeasti hankkii lapsen ensisijaisesti siksi, että Suomen valtiolla riittäisi tulevaisuudessa tunnollisia veronmaksajia. Halutaan sitä pepunpyyhkijää vanhuudessa, halutaan nostaa omaa statusta, halutaan toteuttaa itseä, elämä on tyhjää muuten, oman egon jatkeeksi yms

Haluaisin vain, että tuo perätön oletus lapsettomien suuremmasta itsekkyydestä haudattaisiin. Sekä lapsettomat että lapselliset ovat itsekkäitä JA epäitsekkäitä. Päinvastoin, lapsettomaksi päätyminen koska ei voi tarjota lapselle sitä elämää mitä tämä ansaitsisi, ei voi olla itsekäs valinta.

Kaikkien olisi syytä pohtia kunnolla, miksi lapsia hankkii ja onko rahkeita heidän kasvattamiseensa, ennen kuin sen tekee. Muissa asioissa tuetaan päätösten pohdintaa rauhassa monelta eri taholta, mutta lapsia hankkiessa suositaan jostakin syystä edelleen maagista ajatusta, että kyllä kaikki järjestyy ja päinvastoin, ryhdytään lastentekoon jopa siksi, ettei myöhemmin kaduttaisi. Ikään kuin varmuuden vuoksi. Haloo, siinä luodaan uusi tietoinen ihmiselämä tälle pallolle seuraavaksi n. 90 vuodeksi. Ei lasten kuuluisi olla meidän itsensätoteuttamisprojekteja.

Olet yksinkertainen. Ei lapsia hankita siksi että saataisiin sisältöä elämään. Evoluutio ja luonnon laki sanelee vauvakuumeen yms. siihen liittyvät. Harva meistä hankkii lapsia loputtomasti asian plussia ja miinuksia punniten

. Toki toivon itsekin että näin olisi, eikä yhteiskunnan tarvitsisi esim. kantaa seurauksia narkomaanien ja alkoholistien lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kolmekymppiseksi asti sitä mieltä, että en koskaan halua lapsia ja maailma on muutenkin niin pilalla, että ei kannata lisääntyä. Elämä on niin ihanan helppoa ja yksinkertaista ilman lapsia, voi tehdä kaikkea hauskaa spontaanisti. En myöskään erityisesti pidä muiden lapsista.

Sitten jossain vaiheessa kolmenkympin jälkeen alkoi hiipiä ajatus siitä, että tämä elämä tuntuu kyllä tosi hyvä tyhjältä: käyn töissä ansaitsemassa rahaa ja harrastan juttuja, eikä elämässä ole isompia muutoksia eikä sisältöä. En ole kiinnostunut urasta eikä minusta tule mitään merkittävää harrastusteni saralla, en ole kunnianhimoinen, haluan vain tehdä jotain itselle merkittävää jolla tienaa kohtuullisesti. Heräsi ajatus, että oma perhe toisi jotain syvällisempää sisältöä elämään ja seuraavan sukupolven kasvun turvaaminen jotain suurempaa merkitystä elämään tällä pallolla. Siitä voisi saada myös jotain uskoa ja toivoa maailman tulevaisuuden suhteen. Jos hyvin käy, niin perhe piristää elämää vanhoilla päivillä. Kunhan lapset itsenäistyy ja lähtee omilleen, niin ehtii palata näihin vanhoihin rutiineihin, joissa käyn vain töissä ja viihdytän itseäni. Sitten tapasin miehenkin, jolla oli samanlaisia ajatuksia perhe-elämästä, lapsista ja maailmasta, ja nyt on esikoinen matkalla. Hyvä ja seesteinen olo, hyvä hetki tälle elämänmuutokselle tässä 35 vuoden kieppeillä.

Sisältöä elämään saa muustakin kuin lapsista.

Kyllä saa, se on ihan totta.

Mutta se vaatii loputonta aktiivisuutta itseltä. Kaikista ei siihen ole. Lasten kanssa on ns. välttämätöntä touhottaa edes jotakin. Kun vanhenet, alkavat lastenlapset käydä kylässä ja näin tuovat mukavan jatkumon elämän aktiivisuudelle. Viimeistään Eläkeiässä kaverit vähenevät poikkeuksetta, usein jo aiemmin.

Ahaa, eli jos ihminen ei kykene olemaan itseohjautuva, tarvitaan lapsia tuomaan sisältöä elämään?

Miten surullista niille lapsille. Mamma ei kykene edes itseään ohjaamaan, joten tehdään mukuloita ajankuluksi.

Miten ihminen, joka ei kykene pitämään rotia itselleen, voi kuvitella kykenevänsä tekemään sitä muille? Ts. kasvattamaan?

Lastenteossa pitäisi olla joku sama sääntö kuin parisuhteessa. Älä pariudu, ellet osaa olla onnellinen yksinkin, ja jos et osaa olla onnellinen ja toimelias ilman lapsiakin, ÄLÄ  tee niitä.

Ei niiden muiden ihmisten ole tarkoitus olla meidän huvipuistoja tai turvariepuja.

Kammottavaa ajatella aikuista äiti-ihmistä, joka ei kykene elämään mielekästä elämää ihan itsekseen, omia asioitaan toimitellen.

Lapsia ei tehdä aikaa kuluttamaan. Huomaat lasten tuoman sisällön elämääsi ja sen positiivisen vaikutuksen vasta sitten kun elämä alkaa olla ehtoopuolella.

Itse olen 50v ja olen miettinyt tätä asiaa paljon viime aikoina. On kiva kun joulunpyhinä on talo täynnä porukkaa ja lähes kaikki lomat vietämme edelleen yhdessä reissatessa milloin missäkin. Tietysti tämä vaatii hyvät välit eikä sekään kaikilta onnistu vaikka olisi kuinka monta lasta tehtynä.

Lainaamani mamma juuri väitti, että lapsia tehdään että on joku syy touhuta, kun itsekseen ei osaa. Lue koko lainausketju ennen vastaamista.

Minä olen 44, ja vietin joulun miehen kanssa kahden mökillä. En todellakaan tahtonut vanhempieni luo, missä oli "talo täynnä porukkaa".

En myöskään missään tapauksessa halua reissata porukalla. Harrastusreissut kaveriporukalla on juuri ja juuri siedettäviä, sielläkin tosin olen omissa oloissani niin paljon kuin ikinä mahdollista.

Katsos kun osa meistä on itsenäisiä ihmisiä, jotka eivät kaipaa ihan koko ajan jotakuta silittämään päätään.

Kuulostaa muutenkin siltä, että olet epäonnistunut vanhemman tärkeimmässä tehtävässä: et ole osannut kasvattaa lapsistasi itsenäisiä olentoja, etkä ole osannut päästää irti. Aikuisilla lapsilla pitäisi olla parempaa matkaseuraa kuin oma äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kolmekymppiseksi asti sitä mieltä, että en koskaan halua lapsia ja maailma on muutenkin niin pilalla, että ei kannata lisääntyä. Elämä on niin ihanan helppoa ja yksinkertaista ilman lapsia, voi tehdä kaikkea hauskaa spontaanisti. En myöskään erityisesti pidä muiden lapsista.

Sitten jossain vaiheessa kolmenkympin jälkeen alkoi hiipiä ajatus siitä, että tämä elämä tuntuu kyllä tosi hyvä tyhjältä: käyn töissä ansaitsemassa rahaa ja harrastan juttuja, eikä elämässä ole isompia muutoksia eikä sisältöä. En ole kiinnostunut urasta eikä minusta tule mitään merkittävää harrastusteni saralla, en ole kunnianhimoinen, haluan vain tehdä jotain itselle merkittävää jolla tienaa kohtuullisesti. Heräsi ajatus, että oma perhe toisi jotain syvällisempää sisältöä elämään ja seuraavan sukupolven kasvun turvaaminen jotain suurempaa merkitystä elämään tällä pallolla. Siitä voisi saada myös jotain uskoa ja toivoa maailman tulevaisuuden suhteen. Jos hyvin käy, niin perhe piristää elämää vanhoilla päivillä. Kunhan lapset itsenäistyy ja lähtee omilleen, niin ehtii palata näihin vanhoihin rutiineihin, joissa käyn vain töissä ja viihdytän itseäni. Sitten tapasin miehenkin, jolla oli samanlaisia ajatuksia perhe-elämästä, lapsista ja maailmasta, ja nyt on esikoinen matkalla. Hyvä ja seesteinen olo, hyvä hetki tälle elämänmuutokselle tässä 35 vuoden kieppeillä.

Sisältöä elämään saa muustakin kuin lapsista.

Lapsettomuuden ongelmat realisoituu vasta myöhemmällä iällä.

Missä iässä ja mitä ne ongelmat on? Minulla on kaksi hieman alle ysikymppistä sukulaistätiä, joilla ei ole lapsia. Ja jotka eivät asiaa myöskään harmittele, vaikka heille se on varmasti ollut haastavampi valinta kuin minulle ottaen huomioon miten maailma on muuttunut. Onko heillä siis ihan kohta odotettavissa tämä ongelmien realisoituminen?

Ovat poikkeus sääntöön tai vanhan kansan mukaan tyytyneet osaansa eivätkä valita. Tai sitten heillä on loputon määrä sukulaisia ja heidän lastenlapsiaan jotka käyvät viihdyttämässä.

Itselläni on yksi täti, 75v ja hän on kovin yksinäinen. On yksi lapsi mutta ollut vankilassa puolet elämästään eikä pois pääse ennenkuin äidistä aika jättää. Säälin häntä. Itselläni on myös 2 viiskymppistä kaveria joilla ei ole lapsia. Toinen harrastaa ja käy koko ajan jossain, saa sitä kautta sisältöä elämään. Toisella ei ole mitään kodin ulkopuolista elämää, olen hänen ainoa kontaktinsa kodin ulkopuolelta. Aviomies hänellä on. Näissä kahdessa ero konkretisoituu siten, että tämä aktiiviurheilija kertoo aina mitä kaikkea on tehnyt ja on positiivinen. Toisen elämä on kurja ja omat vierailuni heillä ovat lähinnä huolien kuuntelua :(

Eli koska lapsen hankkinut tätisi on yksinäinen, täytyy myös toisen lapsettomien sukulaisten olla? Vai mitä ajoit takaa? Sitten taas vertailusi lapsettomista ystävistäsi, toinen on positiivinen ja toinen ei. Toinen aktiivinen ja toinen ei. Toisella sisältöä elämässä ja toisella ei.

Voimme päätellä, että jokaisen elämä on omanlaisensa. Todistit itse, etteivät em. seikat riipu mitenkään perhestatusteksesta, vaan yksilöistä. Voi olla mitä vaan, vaikka on lapsia. Voi tulla mitä vaan vaikka ei ole. Juurikin näin. Kumpikaan tilanne ei ole tae mistään.

Pissavehje menee pilalle ja joutuu lopettamaan teini-iän jo 30-40 vuotiaana. Ikävää, kun en voikaan enää olla maailman napa.

Vierailija kirjoitti:

Väkivalta perheessä. Narsistinen äiti.

Pelkään, että olisin kuitenkin samanlainen äiti.

Erilaiset pelot ohjaavat paljon ihmisten tekoja. Ammatinvalintaa yms. Ei haeta lääkikseen koska en ehkä pääsisi kuitenkaan sisään ja yritykselleni naurettaisiin.

Ei tehdä lapsia, koska ehkä olisin yhtä huono äiti kuin omanikin.