Lue keskustelun säännöt.
Miten lakata olemasta kynnysmatto? Olen liian ymmärtäväinen ja välttelen konflikteja.
25.12.2022 |
Haluan, että kaikki on hyvin. Haluan antaa oman panostukseni ihmisille, jotka elämässäni ovat. Ne ovat sellaisia arkisia asioita eli siivoamista, ruoanlaittoa, auttamista vaikka paperiasioissa, suunnittelua sekä avustamista. Ei siis mitään isoja asioita ja teen mielelläni mutta toisaalta ei minua kai näinkään arvosteta.
Toisaalta koska koen olevani niin huono ja epäonnistunut elämässä monin tavoin, yritän sitten kompensoida tekemällä kaiken oikein ja hyvin, välttää niitä konflikteja ja otan vastaan ihan mitä vain melkein. En nyt ihan mutta siis jos minua vaikka loukataan niin en osaa puolustua tarpeeksi voimakkaasti.
Yleensä vain alan tekemään lisää ja lisää, samalla olen maassa ja pettymykset purkautuvat kun olen yksin. Silloin joko itken tai jään sängyn pohjalle makaamaan.
Tämä oma tapani elää ihmissuhteissa tai töissä on vienyt minut uupumukseen ja sairastan toistuvaa keskivaikeaa masennusta.
Hävettää olla tällainen. En osaa elää itselleni vaan elän muille, samalla olen tyytymätön ja väsynyt. Kuolema tuntuu ajatuksena vain helpotukselta.
Vaikutan varmasti säälittävältä ja uhrautujalta, sitä varmaan olenkin mutta en tiedä miten osaisin elää muuten kuin hakemalla hyväksyntää ja suorittaa, olemalla hyvä, kiltti ja mukava, empaattinen ja sitten vielä asioiden pitää olla tiptop.
En edes kehtaa kertoa ihmisille koskaan että mikä minua vaivaa vaan esitän vain että kaikki on hyvin.
Jos paljastan olevani oikeasti aivan loppu ja että henkilökohtaiset asiani ovat sekaisin, niin koen vain enemmän olevani epäonnistunut ja turha paska.
Siispä yritän vain huokaista ja olla kuten pitää. Kotona en jaksa itseäni hoitaa kunnolla, ei ole mitään syytä. Vihaan itseäni.
Kommentit (108)
Vierailija kirjoitti:
Sama homma. Koen päivien (viikkojen) huonoa omaatuntoa jos asetan rajat jollekin.
Esimerkkinä, olen reissannut ystäväni kanssa mökkireissuja ja ulkomaanmatkoja. Ystäväni on muuten kivaa seuraa, mutta omaa taipumuksen valittaa semmoisesta turhasta, joka pilaa sitten koko reissun. Valittaa mm hyttysistä, säästä, jos on liikaa porukkaa, mitä vaan.
Nyt viimeksi lähtiessämme mökille kesällä, sanoin jo etukäteen, että on luvattu yhtenä päivänä sadetta. Sille ei kukaan voi mitään ja siitä minulle valittaminen ei auta mitään. Onko sellaiset vaatteet nyt mukana, että voi suojautua hyttysiltä ja ei tule kylmä. Ota myös oma tyyny, ettei tule niska taas kipeäksi.
No eipä ollut varautunut minulta tuollaiseen, niin suuttui ja alkoi tiuskimaan. Lähdettiin silti, mutta tuntui, että tunnelma on pilalla ja minä pilasin sen.
Niin miten näissä tilanteissa toimitaan? Aiemmin olen vaan myötäillyt, pehmitellyt ja hyysäillyt tuollaisia tilanteita ja sitten itseä vtuttaa.
Mutta jos sanon ihan aiheesta ystävällisesti, tulee riita ja koen, että se on syytäni.
Olisiko vain nyt paikallaan kovettaa itsensä? Ei tuollaista turhaa valitusta tarvitse ottaa vastaan ja jos joku siitä ärsyyntyy, että siitä sanoo niin oma vikansako?
Ei kun tuota tietä kulkiessa oma aiempi tunnevammaisuus korvautuu astetta pahemmalla. Ei ole pakko lähteä liikkeelle siitä, ettei vain anna itsestään koskaan mitään. Vaan alkaa tunnustaa itselleen sen, mitä itse toivoo saavansa ja sitten miettii, haluaako edelleen antaa toiselle asiat x-z ymmärtäen, etteivät ne ole ennakkomaksua hoivasta, rakkaudesta ja hyväksynnästä. Useimmiten olisi järkevää kysyä, auttaako apu toista oikeasti vai syventääkö aiheuttamani riippuvuussuhde vain tämän ongelmia. Joku vastasi oivallisesti tähän valittamisasiaan jo, joten minä vastaan kommenttiisi erillisenä. Tuossakaan esimerkissä ei ole mitään syytä kuunnella toisen kitinää antamatta siitä mitään palautetta, vaikka tosiaan palautteen voi antaa sellaisella tavalla joka auttaa ihmistä itseään miettimään omaa käytöstään tyrmäämättä tätä ja häpäisemättä, koska tuollainen vuoden jälkeen annettu realismiterapiahan vain osoittaa kitisijälle, että tämän käytöstä on ikiajat hädintuskin siedetty ja tehty tästä jonkinlainen säälittävä hirviö. Harva ihminen ilahtuisi sellaisesta palautteesta, eikä ole mitään järkeä jättää pyytämättä anteeksi sitä, ettei ole antanut palautetta ajallaan jolloin toisella olisi ollut mahdollisuus korjata käytöstään ja joutumatta huonoon valoon pitkämielisen pyhimyksen silmissä. Kestää useimmilta pitkään päästä nöyryytyksestä yli, etenkin jos on pitänyt itseään korkeampiarvoisena kuin kynnysmattoystävää.
Olen hoivatun juopon lapsi, ja olen todella turhautunut hänen auttajaansa, joka on lisäksi nostanut omanarvontuntoaan haukkumalla piittaamattomia omaisia, jotka eivät hoida eivätkä auta. Hänelle ei mene jakeluun, ettei juoppo suostu muiden apuun niin kauan kuin hänellä on mukava kynnysmatto hoitamassa sotkut ja luotettavasti järjestämässä uutta juotavaa. Miksi juoppo muuttaisi lähelle turhan realistisia omaisia, kun hänellä on täydellisen toimiva palvelu jo olemassa, eihän hän hölmö ole. Vasta hoitokotiin joutuminen havahdutti juopon haaveilemaan tyttären avusta, koska siellähän ei saa viinaa. Hänellä ei siis ollut enää menetettävää.
Itsensä ja autettavansa hengiltä auttava ihminen ei halua nähdä oman toimintansa aggressiivisuutta ja todellista piittaamattomuutta. Hoiva ei ole aukotonta, päin vastoin siinä on lapsenomaista avuttomuutta ja vastuuttomuutta. Ja niinkuin hyttysistä valittavalle matkaseurallekaan, harvempi pystyy auttajallekaan tarjoilemaan riittävän lempeää peiliä. Joten tilanne on molemmille vaikea, jos äkkiä pitäisi alkaa katselemaan tasaväkisempiä rooleja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tosi paljon vastauksista. Niitä on tullut paljon enkä ole vielä ehtinyt kaikkia lukemaan. Luen kyllä ja varmasti useampaan kertaan.
Halusin vaan väliin kirjoittaa vielä, kun olen tässä pohtinut tätä omaa asemaani elämässä tai tapaani olla. En aina ymmärrä miksi haluan olla hyvä ja mukava mutta toisaalta se antaa minulle paljon ja kuitenkin se jää päälle. Sitten yritän pyytää ihmisiltä apua tai kertoa, että tehdäänkö yhdessä jne. Joskus se on kuin seinille puhuisi ja toisaalta koska häpeän itseäni niin haluan myös tehdä paljon yksin (ettei toinen pääse arvostelemaan tekemisiäni).
Olen niin häpeään sidottu persoona ja toisaalta myös oikeasti hyvä tyyppi. Joskus pidän rajani ja olen vahva mielipiteiltäni mutta sitten kuitenkin tulee helposti huono omatunto ja alan taas ymmärtäjäksi.
On varmasti sekavaa tekstiä, koska olen vähän sellainen tyyppi joka aina sulautuu ympäristöön ja lukee koko ajan tilannetta. Voin olla vähän kaikkea, sitä mitä ympäristö "vaatii."Tässä olen paljon ollut viime aikoina yksin. Jätin työtkin hetkeksi, olen meditoinut. Olen levännyt ja itkenyt. Olen yrittänyt ratkaista asioita päässäni.
Nyt on pidemmän masentuneisuus jakson päätteeksi tullut sellainen olo, että haluan muutosta. Nyt haluan muutosta ja tehdä elämästäni minun näköistä.
En tiedä mitä radikaalia teen mutta en vaan voi elää enää näinkään. Olen usein kyllä elämässäni paennut esimerkiksi eri kaupunkeihin ja töihin mutta kuitenkin tämä sama ongelma toistuu vaikka välillä jo luulin kehittyneeni.Eilen olin miesystäväni luona joka välillä kohtelee minua ala-arvoisesti. Aamulla hän alkoi vähättelemään minua ja miettimään mitä hän on saanut elämässään aikaiseksi mutta minä en, suorastaan halveksui ja olin auttanut häntä paljon juuri viime päivät sekä ostanut lahjoja. Se tuntui todella pahalta ja koska loukkaannuin, hän suuttui siitäkin ja kertoi minun olevan dramaattinen. Sitten vain nielin pahan oloni ja menin hetkeksi vessaan hengittämään syvään ja itkemään.
Siinä samalla ajattelin, että voisinpa huutaa ja suuttua, mielessä kirosin mitä sanon. En kuitenkaan pystynyt.Jospa vain osaisin nyt tehdä muutoksia ja olla pelkäämättä. Läheisriippuvainen olen, sehän on selvää. Suomeksi kanssasairastaja, sellainen mukautuja. Terapiaan menen jos on varaa ensi vuonna.
No joo, luen näitä myöhemmin.
Joku taisi kysyä ikää, olen alle 30-vuotias.
Ap
Jätät vaan sen sian. parempia löytyy.
Vierailija kirjoitti:
Suurin voima tulee siitä, kun leikkaa elämästään ne ihmiset, joita yritti parhaansa mukaan palvella ja tuli vain tyhjiin ammennetuksi.
Yhtäkkiä huomaa, ettei kuollutkaan vaan selvisi ja itsetuntokin nousee kohisten, kun haitallinen toiminta ei ole laskemassa sitä.
Näinhän se on. Mutta kynnysmatto toimii silti edelleen itse itseään haitaten, ja jos senkin vielä saa poikki, niin silmät alkavat aueta maailmalle. Ei tarvitse pelätä ja inhota muita järjestelmällisesti kun oppii auttamaan itseään eikä vain saalista enää uutta autettavaa.
Mutta eihän ne triggeripisteet sinänsä poistu, ja jos itsellä on vaikeaa, ne saattavat vahvistua uudelleen. Eli itsestä täytyy tosiaan pitää huolta. Ja miettiä sitä, että kun hoidat jonkun asioita liian intohimoisesti, onko sinulla samaan aikaan vastuullasi muita asioita, joilta tämä uusi harrastus on pois? Esimerkiksi lapsia, oikeita omia lapsia eikä vain se oma sisäinen lapsi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tosi paljon vastauksista. Niitä on tullut paljon enkä ole vielä ehtinyt kaikkia lukemaan. Luen kyllä ja varmasti useampaan kertaan.
Halusin vaan väliin kirjoittaa vielä, kun olen tässä pohtinut tätä omaa asemaani elämässä tai tapaani olla. En aina ymmärrä miksi haluan olla hyvä ja mukava mutta toisaalta se antaa minulle paljon ja kuitenkin se jää päälle. Sitten yritän pyytää ihmisiltä apua tai kertoa, että tehdäänkö yhdessä jne. Joskus se on kuin seinille puhuisi ja toisaalta koska häpeän itseäni niin haluan myös tehdä paljon yksin (ettei toinen pääse arvostelemaan tekemisiäni).
Olen niin häpeään sidottu persoona ja toisaalta myös oikeasti hyvä tyyppi. Joskus pidän rajani ja olen vahva mielipiteiltäni mutta sitten kuitenkin tulee helposti huono omatunto ja alan taas ymmärtäjäksi.
On varmasti sekavaa tekstiä, koska olen vähän sellainen tyyppi joka aina sulautuu ympäristöön ja lukee koko ajan tilannetta. Voin olla vähän kaikkea, sitä mitä ympäristö "vaatii."Tässä olen paljon ollut viime aikoina yksin. Jätin työtkin hetkeksi, olen meditoinut. Olen levännyt ja itkenyt. Olen yrittänyt ratkaista asioita päässäni.
Nyt on pidemmän masentuneisuus jakson päätteeksi tullut sellainen olo, että haluan muutosta. Nyt haluan muutosta ja tehdä elämästäni minun näköistä.
En tiedä mitä radikaalia teen mutta en vaan voi elää enää näinkään. Olen usein kyllä elämässäni paennut esimerkiksi eri kaupunkeihin ja töihin mutta kuitenkin tämä sama ongelma toistuu vaikka välillä jo luulin kehittyneeni.Eilen olin miesystäväni luona joka välillä kohtelee minua ala-arvoisesti. Aamulla hän alkoi vähättelemään minua ja miettimään mitä hän on saanut elämässään aikaiseksi mutta minä en, suorastaan halveksui ja olin auttanut häntä paljon juuri viime päivät sekä ostanut lahjoja. Se tuntui todella pahalta ja koska loukkaannuin, hän suuttui siitäkin ja kertoi minun olevan dramaattinen. Sitten vain nielin pahan oloni ja menin hetkeksi vessaan hengittämään syvään ja itkemään.
Siinä samalla ajattelin, että voisinpa huutaa ja suuttua, mielessä kirosin mitä sanon. En kuitenkaan pystynyt.Jospa vain osaisin nyt tehdä muutoksia ja olla pelkäämättä. Läheisriippuvainen olen, sehän on selvää. Suomeksi kanssasairastaja, sellainen mukautuja. Terapiaan menen jos on varaa ensi vuonna.
No joo, luen näitä myöhemmin.
Joku taisi kysyä ikää, olen alle 30-vuotias.
ApJätät vaan sen sian. parempia löytyy.
Näinhän se olisi. Kaikista mahdollisista sioista ei kannata ruokkia sellaista, joka hoitaa apusi aiheuttamia huonommuudentunteitaan painamalla sinua entistäkin alemmas. Tuossahan se taudinkuva on sanottu suoraan. Tuli joulu, ja tuli annettua apua ja lahjoja. Totta kai ne on pakko kostaa. Eihän tuollainen sikatyyppi oikeasti hyödy kuin ihmisestä joka osaa potkia persiille ja kysyy, mitä ajattelit antaa minulle lahjaksi koska itse et niitä saa ennenkuin osoitat ymmärtäväsi ja hyväksyväsi lahjainstituution molemminpuolisuuden.
Täällä yksi samanlainen; äitini mt-tapaus ja isäni tossukka artisti. Oltiin kuitenkin varakkaita, joten nou hätä.
Meitä lapsia on sina kasvatettu olemaan kilttejä ja sivelliisiä - lopputulos: naimisiin ensimmäisen seurustelukumppanin kanssa. Ja siitähän seurasi: hoidin kodin, annoin seksiä joka päivä (, koska pidän siitä itsekin), olin miellyttävä, opiskelin ylemmän korkeakoulututkinnon ja kävin töissä lapsenhoidon ohella, tienasin enemmän kuin mies ja maksoin näin ollen enemmmän kuluja, olin ihanneminiä ja miehen kamutkin tykkäsi, en ikinä valittanut mistään, vaan kannustin kaikessa, annoin vapaasti mennä. Ja tulin jätetyksi 20 vuoden liiton jälkeen puolet nuoremman jännänaisen takia. Niin, ja olen tosiaan 35-vuotias, 50 kg/ 165 cm ja hyvännäköinen.
On kyllä perseestä tämä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suurin voima tulee siitä, kun leikkaa elämästään ne ihmiset, joita yritti parhaansa mukaan palvella ja tuli vain tyhjiin ammennetuksi.
Yhtäkkiä huomaa, ettei kuollutkaan vaan selvisi ja itsetuntokin nousee kohisten, kun haitallinen toiminta ei ole laskemassa sitä.
Noin kun tekee, on parempi kestää yksinäisyys. Itse en saanut enää uusia ystäviä menetettyjen tilalle.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tosi paljon vastauksista. Niitä on tullut paljon enkä ole vielä ehtinyt kaikkia lukemaan. Luen kyllä ja varmasti useampaan kertaan.
Halusin vaan väliin kirjoittaa vielä, kun olen tässä pohtinut tätä omaa asemaani elämässä tai tapaani olla. En aina ymmärrä miksi haluan olla hyvä ja mukava mutta toisaalta se antaa minulle paljon ja kuitenkin se jää päälle. Sitten yritän pyytää ihmisiltä apua tai kertoa, että tehdäänkö yhdessä jne. Joskus se on kuin seinille puhuisi ja toisaalta koska häpeän itseäni niin haluan myös tehdä paljon yksin (ettei toinen pääse arvostelemaan tekemisiäni).
Olen niin häpeään sidottu persoona ja toisaalta myös oikeasti hyvä tyyppi. Joskus pidän rajani ja olen vahva mielipiteiltäni mutta sitten kuitenkin tulee helposti huono omatunto ja alan taas ymmärtäjäksi.
On varmasti sekavaa tekstiä, koska olen vähän sellainen tyyppi joka aina sulautuu ympäristöön ja lukee koko ajan tilannetta. Voin olla vähän kaikkea, sitä mitä ympäristö "vaatii."Tässä olen paljon ollut viime aikoina yksin. Jätin työtkin hetkeksi, olen meditoinut. Olen levännyt ja itkenyt. Olen yrittänyt ratkaista asioita päässäni.
Nyt on pidemmän masentuneisuus jakson päätteeksi tullut sellainen olo, että haluan muutosta. Nyt haluan muutosta ja tehdä elämästäni minun näköistä.
En tiedä mitä radikaalia teen mutta en vaan voi elää enää näinkään. Olen usein kyllä elämässäni paennut esimerkiksi eri kaupunkeihin ja töihin mutta kuitenkin tämä sama ongelma toistuu vaikka välillä jo luulin kehittyneeni.Eilen olin miesystäväni luona joka välillä kohtelee minua ala-arvoisesti. Aamulla hän alkoi vähättelemään minua ja miettimään mitä hän on saanut elämässään aikaiseksi mutta minä en, suorastaan halveksui ja olin auttanut häntä paljon juuri viime päivät sekä ostanut lahjoja. Se tuntui todella pahalta ja koska loukkaannuin, hän suuttui siitäkin ja kertoi minun olevan dramaattinen. Sitten vain nielin pahan oloni ja menin hetkeksi vessaan hengittämään syvään ja itkemään.
Siinä samalla ajattelin, että voisinpa huutaa ja suuttua, mielessä kirosin mitä sanon. En kuitenkaan pystynyt.Jospa vain osaisin nyt tehdä muutoksia ja olla pelkäämättä. Läheisriippuvainen olen, sehän on selvää. Suomeksi kanssasairastaja, sellainen mukautuja. Terapiaan menen jos on varaa ensi vuonna.
No joo, luen näitä myöhemmin.
Joku taisi kysyä ikää, olen alle 30-vuotias.
Ap
Miksi pidät noin huonosti sinua kohtelevaa miesystävää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tosi paljon vastauksista. Niitä on tullut paljon enkä ole vielä ehtinyt kaikkia lukemaan. Luen kyllä ja varmasti useampaan kertaan.
Halusin vaan väliin kirjoittaa vielä, kun olen tässä pohtinut tätä omaa asemaani elämässä tai tapaani olla. En aina ymmärrä miksi haluan olla hyvä ja mukava mutta toisaalta se antaa minulle paljon ja kuitenkin se jää päälle. Sitten yritän pyytää ihmisiltä apua tai kertoa, että tehdäänkö yhdessä jne. Joskus se on kuin seinille puhuisi ja toisaalta koska häpeän itseäni niin haluan myös tehdä paljon yksin (ettei toinen pääse arvostelemaan tekemisiäni).
Olen niin häpeään sidottu persoona ja toisaalta myös oikeasti hyvä tyyppi. Joskus pidän rajani ja olen vahva mielipiteiltäni mutta sitten kuitenkin tulee helposti huono omatunto ja alan taas ymmärtäjäksi.
On varmasti sekavaa tekstiä, koska olen vähän sellainen tyyppi joka aina sulautuu ympäristöön ja lukee koko ajan tilannetta. Voin olla vähän kaikkea, sitä mitä ympäristö "vaatii."Tässä olen paljon ollut viime aikoina yksin. Jätin työtkin hetkeksi, olen meditoinut. Olen levännyt ja itkenyt. Olen yrittänyt ratkaista asioita päässäni.
Nyt on pidemmän masentuneisuus jakson päätteeksi tullut sellainen olo, että haluan muutosta. Nyt haluan muutosta ja tehdä elämästäni minun näköistä.
En tiedä mitä radikaalia teen mutta en vaan voi elää enää näinkään. Olen usein kyllä elämässäni paennut esimerkiksi eri kaupunkeihin ja töihin mutta kuitenkin tämä sama ongelma toistuu vaikka välillä jo luulin kehittyneeni.Eilen olin miesystäväni luona joka välillä kohtelee minua ala-arvoisesti. Aamulla hän alkoi vähättelemään minua ja miettimään mitä hän on saanut elämässään aikaiseksi mutta minä en, suorastaan halveksui ja olin auttanut häntä paljon juuri viime päivät sekä ostanut lahjoja. Se tuntui todella pahalta ja koska loukkaannuin, hän suuttui siitäkin ja kertoi minun olevan dramaattinen. Sitten vain nielin pahan oloni ja menin hetkeksi vessaan hengittämään syvään ja itkemään.
Siinä samalla ajattelin, että voisinpa huutaa ja suuttua, mielessä kirosin mitä sanon. En kuitenkaan pystynyt.Jospa vain osaisin nyt tehdä muutoksia ja olla pelkäämättä. Läheisriippuvainen olen, sehän on selvää. Suomeksi kanssasairastaja, sellainen mukautuja. Terapiaan menen jos on varaa ensi vuonna.
No joo, luen näitä myöhemmin.
Joku taisi kysyä ikää, olen alle 30-vuotias.
ApJätät vaan sen sian. parempia löytyy.
Ollaan rehellisiä. Parempaa ei välttämättä löydy, varsinkin jos on itse huonossa kunnossa henkisesti. Sekin on asia mikä pitää hyväksyä. Koska moni meistä läheisriippuvaisista roikkuu huonoissa suhteissa juuri siksi ettei usko löytävän parempaa ja se voi olla ihan tottakin. Mutta ellei kehitä itseään parempaan henkiseen kuntoon ei ainakaan sitä parempaa löydy. Ja vaikka sitä on vaikeaa uskoa niin kyllä se ihan oikeasti on parempi olla yksin pitkän aikaa. Mullakin kesti yli 10 vuotta tajuta tehneeni oikean päätöksen kun en edes yrittänyt löytää ketään. Koko ajan hakkasi päässä että pitää olla joku mies elämässä, muuten elän ja hengitän turhaan.
Vasta nyt alan periaatteessa olla siinä kunnossa että ainakin luulen kykeneväni parisuhteeseen, koska vasta nyttemmin olen kyennyt taas olemaan sosiaalinen ja olen jopa onnistunut saamaan itselleni uuden ystävän. Pitkästä aikaa! Mutta on tämäkin iso elämänmuutos, että nyt mulla on joku ihminen elämässä. Siinä on paljon sulattelemista. En mitenkään yritä löytää miestä, mutta jos joku sattuu minusta kiinnostumaan niin saattaisin uskaltaa hitaasti tutustua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä voit ottaa neuvoja vastaan, mutta sinun täytyy tehdä se kaikki yksin ja vain sinulle. Guru voi näyttää sinulle ohjekirjan, mutta sinä pystyt kulkemaan sen tien vain ja ainoastaan yksin.
Näen itseni tekemässä kaikkeni miellyttääkseni tuota gurua, että hän voi ylpeänä katsoa minun löytävän oman itseni ja tieni... :D Olisin erinomainen aivopestävä palvelija jollekulle. T. Ei-Ap
Mä oon usein miettinyt, että tää mun miellyttämisen ja mukautumiseni halu, tai lähes vaistonvarainen taipumukseni, mahtaa osaltaan haitata psykoterapiaanikin. :( Terapeuttini on siis minulle se guru. Ehkä. Toisaalta ehkä masennukseni ja ahdistukseni ovat sitten tuoneet mulle jotakin itsetunnon tapaista, koska usein en jaksa välittää muiden mielipiteistä ja ennakkoluuloista itseäni kohtaan. Masennukseni ja ahdistukseni takia olen monta kertaa ns. menettänyt kasvoni ihmisten edessä. En olekaan se vahva ja viisas selviytyjä, miltä taidan vaikuttaa, ja joka tahtoisin olla. Kun se tulee ilmi muillekin, niin mitäs tässä sitten enää, ollaan nyt sitten mikä ollaan, kasvojen menettämisen jälkeen vaan palataan ja jatketaan.
Mä en ole koskaan käynyt varsinaisessa psykoterapiassa. Olen käynyt niissä ilmaisissa juttelutuokioissa sairaanhoitajan kanssa ja työpaikkani tarjoamissa muutamassa psykologi käynnissä per vuosi. Mutta olen huomannut tuota samaa kuin sinäkin, että yritän miellyttää jopa heitäkin. Sanon asioita jotka koen tekevän heidän työstään tarpeeksi helppoa sen sijaan, että kertoisin mitä OIKEASTI ajattelen. Koska en halua vaivata heitä😀. Ilmankos en ole koskaan kokenut saaneeni mitään niistä käynneistä. Työpaikan psykologi ehkä vähän huomasi minussa jotain, koska hän ehdotti minulle psykoterapiaa. Tällä hetkellä rahatilanteeni ei sitä kuitenkaan salli. Ja sitten kun sallii, pelkään jatkavani samaa miellyttämislinjaa sielläkin joten vähäiset rahani menevät ihan hukkaan kun mietin vaan että: "en kai nyt aiheuta liikaa päänvaivaa tuolle poloiselle, joka joutuu kuuntelemaan ihmisten valituksia vaikka hänellä on varmasti omatkin ongelmansa elämässään".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa aika klassiselta alkoholistiperheen lapsen ongelmalta. Kannattaa lukea Virtahepo olohuoneessa ym. läheisriippuvsisuuteen liittyvää kirjallisuutta ja kannattaa hakea myös apua mt-puolelta.
Istuta tänään itseesi hyvinvoinnin siemen, ja kastele sitä (muulla kuin alkoholilla)
Liikunnan harrastaminen ja eläinten kanssa touhuaminen on myös voimaannuttavaa.
Pidä huoli itsestäsi.
En ole ap, enkä ole lukenut tuota kirjaa, mutta tunnistan sen mistä ap kertoo.
Ongelma on heikossa itsetunnossa. Sinä et oikeasti "yritä auttaa", vaan sinä et ole tunnustanut itsellesi että sinulla on huono itsetunto ja että ansaisisit parempaa. Sen vuoksi, kun ihmisluonto on kuitenkin ohjelmoitu selviytymään, olet selittänyt aikoinaan itsellesi että olet hyvä ihminen, ja että autat muita ihmisiä. Mutta, todellisuudessa näin ei ole. Et halua auttaa ihmisiä pyyteettömästi, vaan taustalla on syy pelko yksinjäämisestä ja siitä että auttamalla muita toivot että heistä tulee sinun ystäviäsi jotka sitten auttavat sinua eteenpäin elämässä.
Tuo on pohjimmiltaan itsekästä, mutta kuka tunnustaisi olevansa itsekäs, varsinkin jos tuo itsekkyys johtuu pelosta? Ei kukaan halua tunnustautua olevansa heikko.
Siitä syystä ap sitten huomaa tuollaiset ihmiset jotka ovat yhtä heikossa asemassa ja ajattelee että hän ansaitsee vain sellaisen yhtä heikon kuin itse on ja tutustuu ja rakastuu heihin. Mutta, sitten tuleekin väkivaltaa ja muuta vastaavaa ongelmaa.
Ap, syy ei ole pohjimmiltaan sinun. Mutta sinun tulee tunnustaa se mistä läheisriippuvuus lähtee. Vasta sitten sinä pystyt itsenäistymään ja annat itsellesi luvan rakastua myös sellaisiin ihmisiin joita et tällä hetkellä usko ansaitsevasi!
Tuo on vähän veteen piirretty viiva, koska terveissä ihmissuhteissa myös ollaan toinen toisen tukena. Olen itsekin yrittänyt etsiä ja tunnistaa, mikä on tervettä ja mikä epätervettä.
Itsessäni se ero, että jos autan oikeasti heikkoa, en yritä saada mitään vastapalvelusta tai bondautumista, mutta kun autan vahvaa ystävää, toivon saavani joku päivä takaisin, kun olen itse heikoilla. Mutta sitten nämä ovat juuri silloin auttamassa jotain heikkoa.
Se varmasti vaikuttaa veteenpiirretyltä viivalta, ellei ole ymmärtänyt sitä tilannetta.
Pitää ymmärtää ystävän ja ystävällisyyden ero.
Joku aikaisemmin kirjoitti että voit ympäröidä itsesi mukavilla ihmisillä. Ihmiset voivat olla sinulle mukavia ja varmasti ovatkin jos palvelet heitä koko ajan.
Mutta, he eivät ole mukavia ihmisiä, he ovat vain mukavia sinulle! Aivan kuten he eivät ole sinun ystäviäsi, vaan he ovat vain ystävällisiä sinulle.
Ystävien täytyy kestää negatiivisia tunteita ja sitä että ystävä ei palvelekaan heitä. Silloin ystävä nousee rinnalle, kun taas palvelija pysyy aina alempana toista.
Jos ympäröit itsesi sellaisilla ihmisillä jotka ovat sinulle ystävällisiä ja joita palvelet, silloin se syntyy pohjimmiltaan itsekkyydestä. Kaiken itsekkyyden ei tarvitse olla pahantahtoista itsekkyyttä, vaan esimerkiksi tuossa tilanteessa itseään suojaavaa itsekkyyttä. Mutta sellainen itsekkyys ei ole tervettä koska vahvuuden etsimisen sijasta sinä etsit vain puskaa johon työntää päänsä kun elämä käy vaikeaksi!
Sellainen "itsekkyys" on tervettä kun toista ei palvele itsekkäistä syistä, vaan ihan vain kohteliaisuudesta. Kuten sanoit, terveissä ihmissuhteissa ollaan toisen tukena. Mutta se ei ole terve ihmissuhde jos toinen palvelee ja toinen häipyy tai lopettaa kuuntelemisen välittömästi kun palvelijalle tulee vaikeuksia.
Oikea, rehellinen auttaja ei koskaan toivo saavansa mitään takaisin, koska nimenomaan siihen ystävyyssuhteet perustuvat. Ystävyyssuhteissa ei palveluksilla ja avulla tehdä kauppaa. Kuten kirjoitit, kun autat vanhaa ystävää, toivot että vanha ystävä auttaa sinua. Ei suhteet toimi tuolla tavalla. Vaikka sinä et olisikaan auttanut ystävääsi, ystäväsi auttaisi sinua silloinkin!
En todellakaan ole samaa mieltä. Tuossa sinun skenaariossasihan tuo ystävä, jota toinen ei ole koskaan auttanut, mutta hän silti itse auttaa koska on ystävä, on juuri ap, kynnysmatto. Ystävyys on AINA vastavuoroista. Ei joka hetki, luultavasti ei ikinä täsmälleen samaan aikaan samanlaista molempien puolelta, mutta AINA vastavuoroista jossain vaiheessa, jollain tapaa. Jos se ei tätä ole, niin se on hyväksikäyttösuhde.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä voit ottaa neuvoja vastaan, mutta sinun täytyy tehdä se kaikki yksin ja vain sinulle. Guru voi näyttää sinulle ohjekirjan, mutta sinä pystyt kulkemaan sen tien vain ja ainoastaan yksin.
Näen itseni tekemässä kaikkeni miellyttääkseni tuota gurua, että hän voi ylpeänä katsoa minun löytävän oman itseni ja tieni... :D Olisin erinomainen aivopestävä palvelija jollekulle. T. Ei-Ap
Mä oon usein miettinyt, että tää mun miellyttämisen ja mukautumiseni halu, tai lähes vaistonvarainen taipumukseni, mahtaa osaltaan haitata psykoterapiaanikin. :( Terapeuttini on siis minulle se guru. Ehkä. Toisaalta ehkä masennukseni ja ahdistukseni ovat sitten tuoneet mulle jotakin itsetunnon tapaista, koska usein en jaksa välittää muiden mielipiteistä ja ennakkoluuloista itseäni kohtaan. Masennukseni ja ahdistukseni takia olen monta kertaa ns. menettänyt kasvoni ihmisten edessä. En olekaan se vahva ja viisas selviytyjä, miltä taidan vaikuttaa, ja joka tahtoisin olla. Kun se tulee ilmi muillekin, niin mitäs tässä sitten enää, ollaan nyt sitten mikä ollaan, kasvojen menettämisen jälkeen vaan palataan ja jatketaan.
Mä en ole koskaan käynyt varsinaisessa psykoterapiassa. Olen käynyt niissä ilmaisissa juttelutuokioissa sairaanhoitajan kanssa ja työpaikkani tarjoamissa muutamassa psykologi käynnissä per vuosi. Mutta olen huomannut tuota samaa kuin sinäkin, että yritän miellyttää jopa heitäkin. Sanon asioita jotka koen tekevän heidän työstään tarpeeksi helppoa sen sijaan, että kertoisin mitä OIKEASTI ajattelen. Koska en halua vaivata heitä😀. Ilmankos en ole koskaan kokenut saaneeni mitään niistä käynneistä. Työpaikan psykologi ehkä vähän huomasi minussa jotain, koska hän ehdotti minulle psykoterapiaa. Tällä hetkellä rahatilanteeni ei sitä kuitenkaan salli. Ja sitten kun sallii, pelkään jatkavani samaa miellyttämislinjaa sielläkin joten vähäiset rahani menevät ihan hukkaan kun mietin vaan että: "en kai nyt aiheuta liikaa päänvaivaa tuolle poloiselle, joka joutuu kuuntelemaan ihmisten valituksia vaikka hänellä on varmasti omatkin ongelmansa elämässään".
Voi ei. Yritä saada käännettyä niin, että noin toimimalla vaikeutat heidän työtään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama ongelma. Ehkä meidän vaan kuuluisi suuttua kaikille hyväksikäyttäjille ja törkimyksille. Suuttua sillä tavalla, että se johtaa muutoksiin ja tekoihin. Ei se ole mikään oikea syy olla paskamainen toista kohtaan, että toinen on kiltti, ymmärtäväinen ja joustava. Ei todellakaan, pikemminkin päin vastoin. Mukavalle ihmiselle kuuluu olla mukava. Törpöt jotka ei tätä tajua, joutavat katoamaan elämästämme. Ikävä kyllä olemme törppö-magneetteja, ja siksi emme yleensä edes huomaa, että on myös niitä ihmisiä, jotka vastaavat kiltteyteen kiltteydellä. Olemme sitä paitsi niin tottuneita tulemaan huonosti kohdelluiksi, että hyvä kohtelu voi tuntua oudolta ja epä-aidolta. Ohitamme ehkä turhan usein toiset mukavat ihmiset, kun ne törpöt vaativat kaikkein eniten meidän aikaamme ja huomiotamme.
Ei suuttuminen ole mikään ratkaisu. Ratkaisu on omien arvojen ja tunteiden tunnistaminen, omasta hyvinvoinnista huolehtiminen ja rajojen asettaminen. Vaikka pitää muiden auttamisesta ja osallistuu mielellään kaikkeen, pitäisi aina ennen lupautumista kysyä itseltään olenko huolehtinut omasta hyvinvoinnista, levosta, vapaa-ajasta, olenko ehtinyt tehdä sitä, mistä itse pidän ja nautin. Jos se on retuperällä pitää opetella sanomaan kohteliaasti nyt en voi/pysty/jaksa auttaa. Ei muuta. Rajat ja ei-sanan opettelu on avain.
Aluksi muut voivat tyrmistyä, alkavat syyllistämään, valittamaan, suuttuvat. Jos he arvostavat sinua ja panostasi niin oppivat näyttämään kiitollisuutensa. Jos ei niin vielä vähemmän syytä auttaa ja potea syyllisyyttä. Ei tarvitse selittää eikä heittäytyä marttyyriksi, vain oppia arvostamaan itseään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä voit ottaa neuvoja vastaan, mutta sinun täytyy tehdä se kaikki yksin ja vain sinulle. Guru voi näyttää sinulle ohjekirjan, mutta sinä pystyt kulkemaan sen tien vain ja ainoastaan yksin.
Näen itseni tekemässä kaikkeni miellyttääkseni tuota gurua, että hän voi ylpeänä katsoa minun löytävän oman itseni ja tieni... :D Olisin erinomainen aivopestävä palvelija jollekulle. T. Ei-Ap
Mä oon usein miettinyt, että tää mun miellyttämisen ja mukautumiseni halu, tai lähes vaistonvarainen taipumukseni, mahtaa osaltaan haitata psykoterapiaanikin. :( Terapeuttini on siis minulle se guru. Ehkä. Toisaalta ehkä masennukseni ja ahdistukseni ovat sitten tuoneet mulle jotakin itsetunnon tapaista, koska usein en jaksa välittää muiden mielipiteistä ja ennakkoluuloista itseäni kohtaan. Masennukseni ja ahdistukseni takia olen monta kertaa ns. menettänyt kasvoni ihmisten edessä. En olekaan se vahva ja viisas selviytyjä, miltä taidan vaikuttaa, ja joka tahtoisin olla. Kun se tulee ilmi muillekin, niin mitäs tässä sitten enää, ollaan nyt sitten mikä ollaan, kasvojen menettämisen jälkeen vaan palataan ja jatketaan.
Mä en ole koskaan käynyt varsinaisessa psykoterapiassa. Olen käynyt niissä ilmaisissa juttelutuokioissa sairaanhoitajan kanssa ja työpaikkani tarjoamissa muutamassa psykologi käynnissä per vuosi. Mutta olen huomannut tuota samaa kuin sinäkin, että yritän miellyttää jopa heitäkin. Sanon asioita jotka koen tekevän heidän työstään tarpeeksi helppoa sen sijaan, että kertoisin mitä OIKEASTI ajattelen. Koska en halua vaivata heitä😀. Ilmankos en ole koskaan kokenut saaneeni mitään niistä käynneistä. Työpaikan psykologi ehkä vähän huomasi minussa jotain, koska hän ehdotti minulle psykoterapiaa. Tällä hetkellä rahatilanteeni ei sitä kuitenkaan salli. Ja sitten kun sallii, pelkään jatkavani samaa miellyttämislinjaa sielläkin joten vähäiset rahani menevät ihan hukkaan kun mietin vaan että: "en kai nyt aiheuta liikaa päänvaivaa tuolle poloiselle, joka joutuu kuuntelemaan ihmisten valituksia vaikka hänellä on varmasti omatkin ongelmansa elämässään".
Minulle terapiasuhde on varmasti ollut ainoa, jossa osasin puhua ihan aidosti mitä tunnen, enkä koettanut miellyttää. Vuodatin ihan suodattamatonta ajatusten virtaa ikkunasta ulos tuijottaen, ja unohdin välillä koko ihmisen olemassaolon. Terapeutiksi valitsin pian eläköityvän, oikein tavallisen näköisen naisihmisen, joka ei muistuttanut ketään tuntemaani ihmistä, joten ehkä salaisuus oli siinä. Kiitos hänelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa aika klassiselta alkoholistiperheen lapsen ongelmalta. Kannattaa lukea Virtahepo olohuoneessa ym. läheisriippuvsisuuteen liittyvää kirjallisuutta ja kannattaa hakea myös apua mt-puolelta.
Istuta tänään itseesi hyvinvoinnin siemen, ja kastele sitä (muulla kuin alkoholilla)
Liikunnan harrastaminen ja eläinten kanssa touhuaminen on myös voimaannuttavaa.
Pidä huoli itsestäsi.
En ole ap, enkä ole lukenut tuota kirjaa, mutta tunnistan sen mistä ap kertoo.
Ongelma on heikossa itsetunnossa. Sinä et oikeasti "yritä auttaa", vaan sinä et ole tunnustanut itsellesi että sinulla on huono itsetunto ja että ansaisisit parempaa. Sen vuoksi, kun ihmisluonto on kuitenkin ohjelmoitu selviytymään, olet selittänyt aikoinaan itsellesi että olet hyvä ihminen, ja että autat muita ihmisiä. Mutta, todellisuudessa näin ei ole. Et halua auttaa ihmisiä pyyteettömästi, vaan taustalla on syy pelko yksinjäämisestä ja siitä että auttamalla muita toivot että heistä tulee sinun ystäviäsi jotka sitten auttavat sinua eteenpäin elämässä.
Tuo on pohjimmiltaan itsekästä, mutta kuka tunnustaisi olevansa itsekäs, varsinkin jos tuo itsekkyys johtuu pelosta? Ei kukaan halua tunnustautua olevansa heikko.
Siitä syystä ap sitten huomaa tuollaiset ihmiset jotka ovat yhtä heikossa asemassa ja ajattelee että hän ansaitsee vain sellaisen yhtä heikon kuin itse on ja tutustuu ja rakastuu heihin. Mutta, sitten tuleekin väkivaltaa ja muuta vastaavaa ongelmaa.
Ap, syy ei ole pohjimmiltaan sinun. Mutta sinun tulee tunnustaa se mistä läheisriippuvuus lähtee. Vasta sitten sinä pystyt itsenäistymään ja annat itsellesi luvan rakastua myös sellaisiin ihmisiin joita et tällä hetkellä usko ansaitsevasi!
Tuo on vähän veteen piirretty viiva, koska terveissä ihmissuhteissa myös ollaan toinen toisen tukena. Olen itsekin yrittänyt etsiä ja tunnistaa, mikä on tervettä ja mikä epätervettä.
Itsessäni se ero, että jos autan oikeasti heikkoa, en yritä saada mitään vastapalvelusta tai bondautumista, mutta kun autan vahvaa ystävää, toivon saavani joku päivä takaisin, kun olen itse heikoilla. Mutta sitten nämä ovat juuri silloin auttamassa jotain heikkoa.
Se varmasti vaikuttaa veteenpiirretyltä viivalta, ellei ole ymmärtänyt sitä tilannetta.
Pitää ymmärtää ystävän ja ystävällisyyden ero.
Joku aikaisemmin kirjoitti että voit ympäröidä itsesi mukavilla ihmisillä. Ihmiset voivat olla sinulle mukavia ja varmasti ovatkin jos palvelet heitä koko ajan.
Mutta, he eivät ole mukavia ihmisiä, he ovat vain mukavia sinulle! Aivan kuten he eivät ole sinun ystäviäsi, vaan he ovat vain ystävällisiä sinulle.
Ystävien täytyy kestää negatiivisia tunteita ja sitä että ystävä ei palvelekaan heitä. Silloin ystävä nousee rinnalle, kun taas palvelija pysyy aina alempana toista.
Jos ympäröit itsesi sellaisilla ihmisillä jotka ovat sinulle ystävällisiä ja joita palvelet, silloin se syntyy pohjimmiltaan itsekkyydestä. Kaiken itsekkyyden ei tarvitse olla pahantahtoista itsekkyyttä, vaan esimerkiksi tuossa tilanteessa itseään suojaavaa itsekkyyttä. Mutta sellainen itsekkyys ei ole tervettä koska vahvuuden etsimisen sijasta sinä etsit vain puskaa johon työntää päänsä kun elämä käy vaikeaksi!
Sellainen "itsekkyys" on tervettä kun toista ei palvele itsekkäistä syistä, vaan ihan vain kohteliaisuudesta. Kuten sanoit, terveissä ihmissuhteissa ollaan toisen tukena. Mutta se ei ole terve ihmissuhde jos toinen palvelee ja toinen häipyy tai lopettaa kuuntelemisen välittömästi kun palvelijalle tulee vaikeuksia.
Oikea, rehellinen auttaja ei koskaan toivo saavansa mitään takaisin, koska nimenomaan siihen ystävyyssuhteet perustuvat. Ystävyyssuhteissa ei palveluksilla ja avulla tehdä kauppaa. Kuten kirjoitit, kun autat vanhaa ystävää, toivot että vanha ystävä auttaa sinua. Ei suhteet toimi tuolla tavalla. Vaikka sinä et olisikaan auttanut ystävääsi, ystäväsi auttaisi sinua silloinkin!
En todellakaan ole samaa mieltä. Tuossa sinun skenaariossasihan tuo ystävä, jota toinen ei ole koskaan auttanut, mutta hän silti itse auttaa koska on ystävä, on juuri ap, kynnysmatto. Ystävyys on AINA vastavuoroista. Ei joka hetki, luultavasti ei ikinä täsmälleen samaan aikaan samanlaista molempien puolelta, mutta AINA vastavuoroista jossain vaiheessa, jollain tapaa. Jos se ei tätä ole, niin se on hyväksikäyttösuhde.
Mitä ihmettä? Väitätkö ihan kirkkain silmin että ystävyys on vastavuoroista? Että kun teet palveluksen jollekulle, niin tuo toinen jää sinulle velkaa palveluksen?
Oletko ihan sekopää? Juuri tuohon kaupankäyntiin perustuvat ne hyväksikäyttösuhteet!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa aika klassiselta alkoholistiperheen lapsen ongelmalta. Kannattaa lukea Virtahepo olohuoneessa ym. läheisriippuvsisuuteen liittyvää kirjallisuutta ja kannattaa hakea myös apua mt-puolelta.
Istuta tänään itseesi hyvinvoinnin siemen, ja kastele sitä (muulla kuin alkoholilla)
Liikunnan harrastaminen ja eläinten kanssa touhuaminen on myös voimaannuttavaa.
Pidä huoli itsestäsi.
En ole ap, enkä ole lukenut tuota kirjaa, mutta tunnistan sen mistä ap kertoo.
Ongelma on heikossa itsetunnossa. Sinä et oikeasti "yritä auttaa", vaan sinä et ole tunnustanut itsellesi että sinulla on huono itsetunto ja että ansaisisit parempaa. Sen vuoksi, kun ihmisluonto on kuitenkin ohjelmoitu selviytymään, olet selittänyt aikoinaan itsellesi että olet hyvä ihminen, ja että autat muita ihmisiä. Mutta, todellisuudessa näin ei ole. Et halua auttaa ihmisiä pyyteettömästi, vaan taustalla on syy pelko yksinjäämisestä ja siitä että auttamalla muita toivot että heistä tulee sinun ystäviäsi jotka sitten auttavat sinua eteenpäin elämässä.
Tuo on pohjimmiltaan itsekästä, mutta kuka tunnustaisi olevansa itsekäs, varsinkin jos tuo itsekkyys johtuu pelosta? Ei kukaan halua tunnustautua olevansa heikko.
Siitä syystä ap sitten huomaa tuollaiset ihmiset jotka ovat yhtä heikossa asemassa ja ajattelee että hän ansaitsee vain sellaisen yhtä heikon kuin itse on ja tutustuu ja rakastuu heihin. Mutta, sitten tuleekin väkivaltaa ja muuta vastaavaa ongelmaa.
Ap, syy ei ole pohjimmiltaan sinun. Mutta sinun tulee tunnustaa se mistä läheisriippuvuus lähtee. Vasta sitten sinä pystyt itsenäistymään ja annat itsellesi luvan rakastua myös sellaisiin ihmisiin joita et tällä hetkellä usko ansaitsevasi!
Tuo on vähän veteen piirretty viiva, koska terveissä ihmissuhteissa myös ollaan toinen toisen tukena. Olen itsekin yrittänyt etsiä ja tunnistaa, mikä on tervettä ja mikä epätervettä.
Itsessäni se ero, että jos autan oikeasti heikkoa, en yritä saada mitään vastapalvelusta tai bondautumista, mutta kun autan vahvaa ystävää, toivon saavani joku päivä takaisin, kun olen itse heikoilla. Mutta sitten nämä ovat juuri silloin auttamassa jotain heikkoa.
Se varmasti vaikuttaa veteenpiirretyltä viivalta, ellei ole ymmärtänyt sitä tilannetta.
Pitää ymmärtää ystävän ja ystävällisyyden ero.
Joku aikaisemmin kirjoitti että voit ympäröidä itsesi mukavilla ihmisillä. Ihmiset voivat olla sinulle mukavia ja varmasti ovatkin jos palvelet heitä koko ajan.
Mutta, he eivät ole mukavia ihmisiä, he ovat vain mukavia sinulle! Aivan kuten he eivät ole sinun ystäviäsi, vaan he ovat vain ystävällisiä sinulle.
Ystävien täytyy kestää negatiivisia tunteita ja sitä että ystävä ei palvelekaan heitä. Silloin ystävä nousee rinnalle, kun taas palvelija pysyy aina alempana toista.
Jos ympäröit itsesi sellaisilla ihmisillä jotka ovat sinulle ystävällisiä ja joita palvelet, silloin se syntyy pohjimmiltaan itsekkyydestä. Kaiken itsekkyyden ei tarvitse olla pahantahtoista itsekkyyttä, vaan esimerkiksi tuossa tilanteessa itseään suojaavaa itsekkyyttä. Mutta sellainen itsekkyys ei ole tervettä koska vahvuuden etsimisen sijasta sinä etsit vain puskaa johon työntää päänsä kun elämä käy vaikeaksi!
Sellainen "itsekkyys" on tervettä kun toista ei palvele itsekkäistä syistä, vaan ihan vain kohteliaisuudesta. Kuten sanoit, terveissä ihmissuhteissa ollaan toisen tukena. Mutta se ei ole terve ihmissuhde jos toinen palvelee ja toinen häipyy tai lopettaa kuuntelemisen välittömästi kun palvelijalle tulee vaikeuksia.
Oikea, rehellinen auttaja ei koskaan toivo saavansa mitään takaisin, koska nimenomaan siihen ystävyyssuhteet perustuvat. Ystävyyssuhteissa ei palveluksilla ja avulla tehdä kauppaa. Kuten kirjoitit, kun autat vanhaa ystävää, toivot että vanha ystävä auttaa sinua. Ei suhteet toimi tuolla tavalla. Vaikka sinä et olisikaan auttanut ystävääsi, ystäväsi auttaisi sinua silloinkin!
En todellakaan ole samaa mieltä. Tuossa sinun skenaariossasihan tuo ystävä, jota toinen ei ole koskaan auttanut, mutta hän silti itse auttaa koska on ystävä, on juuri ap, kynnysmatto. Ystävyys on AINA vastavuoroista. Ei joka hetki, luultavasti ei ikinä täsmälleen samaan aikaan samanlaista molempien puolelta, mutta AINA vastavuoroista jossain vaiheessa, jollain tapaa. Jos se ei tätä ole, niin se on hyväksikäyttösuhde.
Mitä ihmettä? Väitätkö ihan kirkkain silmin että ystävyys on vastavuoroista? Että kun teet palveluksen jollekulle, niin tuo toinen jää sinulle velkaa palveluksen?
Oletko ihan sekopää? Juuri tuohon kaupankäyntiin perustuvat ne hyväksikäyttösuhteet!
En ole tuo aiempi kirjoittaja, mutta ystävyys on vastavuoroista. Ei vastavuoroista niin että jää toiselle palveluksen velkaa ja jokainen teko lasketaan velaksi, vaan niin että molemmat välittävät toisesta ja haluavat olla toiselle hyvä ystävä. Ystävyyteen kuuluu se, että molemmat saavat ystävyydestä jotain, eikä pelkästään niin että toinen toteuttaa toisen toiveet. Eli molemmat joustavat, tulevat vastaan ja tekevät mukavia asioita toiselle koska itse haluavat tehdä niin. Ystävät ovat toisilleen tasavertaiset, eikä kumpikaan yritä hyväksikäyttää toista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa aika klassiselta alkoholistiperheen lapsen ongelmalta. Kannattaa lukea Virtahepo olohuoneessa ym. läheisriippuvsisuuteen liittyvää kirjallisuutta ja kannattaa hakea myös apua mt-puolelta.
Istuta tänään itseesi hyvinvoinnin siemen, ja kastele sitä (muulla kuin alkoholilla)
Liikunnan harrastaminen ja eläinten kanssa touhuaminen on myös voimaannuttavaa.
Pidä huoli itsestäsi.
En ole ap, enkä ole lukenut tuota kirjaa, mutta tunnistan sen mistä ap kertoo.
Ongelma on heikossa itsetunnossa. Sinä et oikeasti "yritä auttaa", vaan sinä et ole tunnustanut itsellesi että sinulla on huono itsetunto ja että ansaisisit parempaa. Sen vuoksi, kun ihmisluonto on kuitenkin ohjelmoitu selviytymään, olet selittänyt aikoinaan itsellesi että olet hyvä ihminen, ja että autat muita ihmisiä. Mutta, todellisuudessa näin ei ole. Et halua auttaa ihmisiä pyyteettömästi, vaan taustalla on syy pelko yksinjäämisestä ja siitä että auttamalla muita toivot että heistä tulee sinun ystäviäsi jotka sitten auttavat sinua eteenpäin elämässä.
Tuo on pohjimmiltaan itsekästä, mutta kuka tunnustaisi olevansa itsekäs, varsinkin jos tuo itsekkyys johtuu pelosta? Ei kukaan halua tunnustautua olevansa heikko.
Siitä syystä ap sitten huomaa tuollaiset ihmiset jotka ovat yhtä heikossa asemassa ja ajattelee että hän ansaitsee vain sellaisen yhtä heikon kuin itse on ja tutustuu ja rakastuu heihin. Mutta, sitten tuleekin väkivaltaa ja muuta vastaavaa ongelmaa.
Ap, syy ei ole pohjimmiltaan sinun. Mutta sinun tulee tunnustaa se mistä läheisriippuvuus lähtee. Vasta sitten sinä pystyt itsenäistymään ja annat itsellesi luvan rakastua myös sellaisiin ihmisiin joita et tällä hetkellä usko ansaitsevasi!
Tuo on vähän veteen piirretty viiva, koska terveissä ihmissuhteissa myös ollaan toinen toisen tukena. Olen itsekin yrittänyt etsiä ja tunnistaa, mikä on tervettä ja mikä epätervettä.
Itsessäni se ero, että jos autan oikeasti heikkoa, en yritä saada mitään vastapalvelusta tai bondautumista, mutta kun autan vahvaa ystävää, toivon saavani joku päivä takaisin, kun olen itse heikoilla. Mutta sitten nämä ovat juuri silloin auttamassa jotain heikkoa.
Se varmasti vaikuttaa veteenpiirretyltä viivalta, ellei ole ymmärtänyt sitä tilannetta.
Pitää ymmärtää ystävän ja ystävällisyyden ero.
Joku aikaisemmin kirjoitti että voit ympäröidä itsesi mukavilla ihmisillä. Ihmiset voivat olla sinulle mukavia ja varmasti ovatkin jos palvelet heitä koko ajan.
Mutta, he eivät ole mukavia ihmisiä, he ovat vain mukavia sinulle! Aivan kuten he eivät ole sinun ystäviäsi, vaan he ovat vain ystävällisiä sinulle.
Ystävien täytyy kestää negatiivisia tunteita ja sitä että ystävä ei palvelekaan heitä. Silloin ystävä nousee rinnalle, kun taas palvelija pysyy aina alempana toista.
Jos ympäröit itsesi sellaisilla ihmisillä jotka ovat sinulle ystävällisiä ja joita palvelet, silloin se syntyy pohjimmiltaan itsekkyydestä. Kaiken itsekkyyden ei tarvitse olla pahantahtoista itsekkyyttä, vaan esimerkiksi tuossa tilanteessa itseään suojaavaa itsekkyyttä. Mutta sellainen itsekkyys ei ole tervettä koska vahvuuden etsimisen sijasta sinä etsit vain puskaa johon työntää päänsä kun elämä käy vaikeaksi!
Sellainen "itsekkyys" on tervettä kun toista ei palvele itsekkäistä syistä, vaan ihan vain kohteliaisuudesta. Kuten sanoit, terveissä ihmissuhteissa ollaan toisen tukena. Mutta se ei ole terve ihmissuhde jos toinen palvelee ja toinen häipyy tai lopettaa kuuntelemisen välittömästi kun palvelijalle tulee vaikeuksia.
Oikea, rehellinen auttaja ei koskaan toivo saavansa mitään takaisin, koska nimenomaan siihen ystävyyssuhteet perustuvat. Ystävyyssuhteissa ei palveluksilla ja avulla tehdä kauppaa. Kuten kirjoitit, kun autat vanhaa ystävää, toivot että vanha ystävä auttaa sinua. Ei suhteet toimi tuolla tavalla. Vaikka sinä et olisikaan auttanut ystävääsi, ystäväsi auttaisi sinua silloinkin!
En todellakaan ole samaa mieltä. Tuossa sinun skenaariossasihan tuo ystävä, jota toinen ei ole koskaan auttanut, mutta hän silti itse auttaa koska on ystävä, on juuri ap, kynnysmatto. Ystävyys on AINA vastavuoroista. Ei joka hetki, luultavasti ei ikinä täsmälleen samaan aikaan samanlaista molempien puolelta, mutta AINA vastavuoroista jossain vaiheessa, jollain tapaa. Jos se ei tätä ole, niin se on hyväksikäyttösuhde.
Mitä ihmettä? Väitätkö ihan kirkkain silmin että ystävyys on vastavuoroista? Että kun teet palveluksen jollekulle, niin tuo toinen jää sinulle velkaa palveluksen?
Oletko ihan sekopää? Juuri tuohon kaupankäyntiin perustuvat ne hyväksikäyttösuhteet!
Olen eri, mutta kyllä minun mielestäni ystävyyteen kuuluu vastavuproisuus tai siitä tulee hyväksikäyttösuhde.
On olemassa hyvä sanonta: "Don't set yourself on fire to keep someone else warm."
Tämä sanonta on auttanut itseäni, kun olen terapioinut ja auttanut ihmisiä vuosia saamatta siitä itse mitään.
Miten osata olla olematta kynnysmatto, mutta riittävän joustava, että ihmissuhteet toimivat.
Itsellä on yksi tuttava jota vältettävä kuin ruttoa. Muiden kanssa kanssakäynti on leppoista.
Tämänkin tekee hankalaksi rajanveto, vaikka tuon asian tiedostaisi. Ei voi olettaa, että kukaan olisi täysin minua varten, mutta mikä on se määrä paljonko minulla on "oikeus" odottaa minua varten olemista. Missä kohtaa ylittyy sen raja, että on parempi erota kuin selvitä vähemmällä kuin tarvitsisi, mutta saada kuitenkin jotain.