Lue keskustelun säännöt.
kannattaako viiskymppisen enää erota? Onko edessä yksinäinen vanhuus?
23.11.2022 |
Lapset lensivät pesästä, pitkä avoliitto on ajatunut hankaluuksiin. Kannattaako tässä iässä enää haaveilla paremmasta elämästä? Vai jääkö sitä vallan yksin loppuiäkseen.
Olen siis nainen, ja arvelen ettei kunnollisia miehiä taida ollakaan. Tai jos onkin niin mistä edes löytäisi sellaisen kun ei käy kapakoissa eikä hyväksy viinaa juovia miehiä.
Kommentit (716)
Oon eronnut 50 vuotiaana. Eikä niitä sinkkupäiviä sitten kestänyt eron jälkeen kuin noin vuoden. Nyt avoliitossa.
Ja vanhuus. Itse elän sen verran aktiivista elämää että minun vanhuus alkaa varmaankin lähempänä siellä 75 vuoden ikää. Niin että kai tätä keski-ikää on vielä reilu 20 vuotta jäljellä ennen vanhuutta?
Joten, antaa mennä vielä täysillä eteenpäin. Ja murehditaan sitä sitten myöhemmin jos silloin on sinkku, eli vanhana.
M53
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa, sinullahan on lapsia jotka huolehtivat sinut hautaan asti. Tuo sinun maalaamasi kohtalo on vain veloilla, jotka kuolevat yksin kiikkutuoliin.
Outo ajatus koko aloitus, voihan se ukko kuolla vaikka huomenna ja sitten olisi edessä se yksinäinen vanhuus?
Parempi nyt, kun aikaa on vielä jäljellä. Muuten se menee hukkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa ihme, että miesvihaajan avioliitto on hankaluuksissa.
Voin vaan kuvitella.. Koskaan ei ole itsessä vikaa, vain ei-kunnollisissa miehissä
Jaksuja hirveesti tuohon täydellisyyteen!
Vierailija kirjoitti:
Eli mieluummin möllötät kotona k.sipään kanssa kuin elät omaa elämääsi niin kuin haluat. Saattaapi olla että möllötät siinä vielä 40 vuotta. Mies toki saattaa kuolla paljonkin aiemmin kuin sinä, kukapa siitä tietää.
Jos kumppani on jostain syystä pakko olla, niin nyt on vielä hyvä mahdollisuus etsiä mukava sellainen. Tosin tilastojen mukaan sekin kuolee aiemmin kuin sinä, mikäli et löydä nuorempaa miestä. Toisaalta, tiedän pareja, jotka ovat löytäneet toisensa vasta 80+v.
Perus palstan miesvihaa... Mistä ihmeestä sinä tiedät kuka tuossa on suhteen k...pää? 🤣 vai onko kumpikaan.
Kun nainen haluaa erota, niin miehen on pakko olla k...pää? Haloo nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletkohan ap ollut parisuhteessa tosi nuoresta alkaen. Olen ollut huomaavinani, että "aina" parisuhteessa olleet, suunnilleen lapsuuskodista kumppanin kanssa yhteen muuttaneet pelkäävät yksin elämistä. Sitten taas kauan yksin eläneille sinkkuus on ok, heillä on kokemus pärjäämisestä.
Itse ainakin koen täysin toisin. Olen saman ihmisen kanssa ollut aina ja jos tämä suhde päättyisi, tiedän että pärjäisin ilman parisuhdettakin enkä varmaan mitään alkaisi etsimällä etsimään. Tuntuu että olen jo saanut kokonaisen parisuhde-elämän kokea. Olen saanut paljon, kun on se koko elinkaari käyty (siis olen vasta kuitenkin n 40 v.) mutta tarkoitan yhdessä kasvamista nuoresta, elämän rakentamista yhdessä, nuoruuden kasvukivut, repiviä erimielisyyksiä, syvällistä ymmärtämistä, matkaa itseen ja toiseen yhdessä ja erikseen, perheen perustamiset ym.
Harvalla on tällaista nykyaikana. Vaikka koko elämä on rakennettu tähän asti yhdessä, molemmilla on paljon omaa tilaa, omia juttuja, omat identiteetit... vastuu omasta onnellisuudesta viime kädessä itsellä.
Teen tutkimusta yksinäisyydestä ja yksinäisille ihmisille kohdistetuista palveluista.
Olen vuosien saatossa
Tavannut työni puolesta paljon erilaisia ihmisiä.
Teen kaikenlaisia huolto ja kunnossapitotöitä uudellamaalla ja usein keikat vie minut ihmisten asuntoihin.
Pyrin aina olemaan ystävällinen ja asiallinen kaikille, myös niille ns hankalille asiakkaille.
Kun asiakkaan luottamus on saatu, he yleensä tarjoavat kahvia tai muita virvokkeita ja alkavat jutustelemaan niitä näitä.
Nyt viimeisen vuoden aikana olen kiinnittänyt huomiota siihen miten moni on selvästikin yksinäisiä tai ainakintuntevat olonsa yksinäisiksi.
He ovat selvästi mielissään kun saavat seuraa ja juttu kaverin.
Keskustelen mielelläni kaikenlaisten ihmisten kanssa eikä se tunnu minusta kiusalliselta.
Joskus käynnistä jää kurja tunne kun työn suorittamisen jälkeen pakkaan työkaluja ja teen lähtöä niin asiakas vaan jatkaa juttua eikä varsinaisen työn lopputulokseen välttämättä edes kiinnitetä huomiota.
Olenkin alkanut pohtimaan olisiko sellaiselle palvelulle tilausta/tarvetta jossa tarjoaisin yksinäisille toisen ihmisen seuraa.
Saisit kaverin harrastuksiin tai vaikka ulos kävelylle.
Mikäli sinulla on jotain huolia/murheita ja tarvitset kuuntelevaa olkapäätä tai sitten vain juttuseuraa ja kortinpeluu kaveria niin sekin onnistuu.
Kaikenlaiset kotityöt ja kodin pikku remppa hommatkin hoituu siinä jutustelun ohessa.
Olisin kiitollinen jos laittaisitte kommentteja ja kehitys ideoita minulle sähköpostiini raimosaari007@gmail.com
Kiittäen
Raimo Saari
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läheisriippuvuus on sairaus.
Toimintakykyinen aikuinen tulee toimeen omillaankin.
Mä erosin 55- vuotiaana henkistä väkivaltaa käyttäneestä alkoholistista. Koska olin hyväkuntoinen, kivan näköinen, hoikahko, iloinen ja mukava, luulin, että löytäisin piankin itselleni miehen, joka osaisi arvostaa naista ja yhteen hiileen puhaltavaa parisuhdetta.
Mutta "p.skan marjat", miehet joita nettideittien kautta tapasin, olisivat halunneetkin heti pöksyihin, eikä muu tutustuminen ensin käynyt laatuun. Sitten tuli korona ja pitkä tauko kaikenlaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Olen ollut jo vuosia yksin, ja nyt alan jo uskoa siihen, ettei tasa-arvoista, toista kunnioittavaa, rakastavaa ja lämmintä parisuhdetta kohdalleni löydykään.
Entisiä kumppaneita en muuten muistele, mutta alan kallistua siihen suuntaan, että olisi pitänyt jättää nekin ajan haaskaukset kokematta.
Paitsi että lapsestani olen ylpeä ja hänen myötään lapsenlapsistakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oon eronnut 50 vuotiaana. Eikä niitä sinkkupäiviä sitten kestänyt eron jälkeen kuin noin vuoden. Nyt avoliitossa.
Ja vanhuus. Itse elän sen verran aktiivista elämää että minun vanhuus alkaa varmaankin lähempänä siellä 75 vuoden ikää. Niin että kai tätä keski-ikää on vielä reilu 20 vuotta jäljellä ennen vanhuutta?
Joten, antaa mennä vielä täysillä eteenpäin. Ja murehditaan sitä sitten myöhemmin jos silloin on sinkku, eli vanhana.
M53
Minkä ikäisen kanssa?
Ei nykyisin enää kavereita saa. Itse pelkään vanhuutta yksin, vähävaraisena, siksi muutan takaisin mieheni luo kun nyt ollaan oltu avoerossa. Teen ihan kaikkeni että asiat menee hyvin. Tämä yksinolo on ihan turhaa elämistä, koko ajan odottaen että jotain tapahtuu. Mitään ei tapahdu. Lisäksi haluan kumppanin matkoille joita edelleen haluan tehtävän. En haaveile elämäni rakkaudesta, tämä kelpaa ihan hyvin. En viitsi enkä jaksa huolehtia kaikesta itse, autokin kaipaa huoltoja jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteissa suurimpia epäonnistujia ovat ne jotka eivät puhu todellisista tunteistaan ja tarpeistaan. Tällaiselle erot ovat epäonnistumisia vaikka kuinka asiaa vääntelisi.
Sarjasuhteilijat saattavat kyllä olla pintapuolisesti hyvinkin vuorovaikutteisia ja voivat vaikuttaa tunteellisilta mutta yleensä piilottelevat oikeita tunnetilojaan puolisoltaan. He ylimiellyttävät puolisojaan koska pelkäävät hylätyksi tuloa.
He ovat siis puolisolleen valheellisia kuvia itsestään heti suhteen alusta lähtien, usein jossain vaiheessa suhdetta pettävät ja hyppäävät seuraavaan suhteeseen lennosta syyttäen edellistä kumppaniaan välinpitämättömäksi, ehdottomaksi ja omistushaluiseksi. Tällaisia ihmisiä kannattaa kaihtaa koska heillä ei ole omatuntoa.
Jep, tuollaiset ihmiset ovat loppu viimein sellaisia jotka eivät tule koskaan onnellisiksi koska he ovat kyvyttömiä löytämään onnea itsestään vaan odottavat että joku toinen tekee sen.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen ja olen aina ollut sinkku ja noin neljäkymmentä vuotiaana edelleen haaveilen ja umeloin tosinaan kumppanin löytämisestä. Mutta niin paljon arvostan ja kunnioitan omaakin elämääni. että en ole valmis saati halukas asettumaan parisuhteeseen kenen hyvänsä kanssa.
On tietysti mahdollista, että elän loppuikänikin sinkkuna mutta olisiko se oikeasti niin kamlaa ja kurjaa? Olen usein miettinyt, että mistä lopulta jään paitsi, jollen löydä ja kohtaa loppuikäni aikanakaan itselleni omaa rakasta ja erityistä.
Parisuhde on mahdollisuus ei onneksi velvollisuus. Valehtelisin jos väittäsin olevani yksinäinen mutta olisihan se enemmän kuin kivaa jos välillä voisin mennä kumppaninsa tai parisuhteensa taakse selitellesään ennen muuta itselleen omia valintojani ja päätöksiäni: puolittaa ja särkeä murheet ja surut sekiä monin kertiastaa ilon ja onnen hetket Hänen kanssaan.
M 40+
Juuri näin, olen samaa mieltä. Sitäpaitsi eihän ap yksin ole jos on lapsia. Toiset ovat ihan oikeasti yksin ilman ketään, ei lapsia eikä sukulaisia.
N45
Olen 6-kymppinen korkeasti koulutettu sinkkumies, En ole koskaan ollut parisuhteessa. Työpaikan ulkopuolella ei juurikaan ihmissuhteita. En ole yksinäinen.
VaahtoVasara kirjoitti:
Läheisriippuvuus on sairaus.
Toimintakykyinen aikuinen tulee toimeen omillaankin.
Tunsin narsistisen naisen, joka ei kyennyt olemaan hetkeäkään yksin. Miesystävät vaihtuivat lennossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen ja olen aina ollut sinkku ja noin neljäkymmentä vuotiaana edelleen haaveilen ja umeloin tosinaan kumppanin löytämisestä. Mutta niin paljon arvostan ja kunnioitan omaakin elämääni. että en ole valmis saati halukas asettumaan parisuhteeseen kenen hyvänsä kanssa.
On tietysti mahdollista, että elän loppuikänikin sinkkuna mutta olisiko se oikeasti niin kamlaa ja kurjaa? Olen usein miettinyt, että mistä lopulta jään paitsi, jollen löydä ja kohtaa loppuikäni aikanakaan itselleni omaa rakasta ja erityistä.
Parisuhde on mahdollisuus ei onneksi velvollisuus. Valehtelisin jos väittäsin olevani yksinäinen mutta olisihan se enemmän kuin kivaa jos välillä voisin mennä kumppaninsa tai parisuhteensa taakse selitellesään ennen muuta itselleen omia valintojani ja päätöksiäni: puolittaa ja särkeä murheet ja surut sekiä monin kertiastaa ilon ja onnen hetket Hänen kanssaan.
M 40+
Juuri näin, olen samaa mieltä. Sitäpaitsi eihän ap yksin ole jos on lapsia. Toiset ovat ihan oikeasti yksin ilman ketään, ei lapsia eikä sukulaisia.
N45
Kiitos! Mutta kysymyksesi kyllä pakottaa kysymään, että ymmärrätkä mitä eroa on käsitteillä olla ja elää yksin vs olla ja elää jne yksinäisenä. - Tulee lapsille aika moinen taakka kannettavaksi, jos heidän tehtävänä olisi estää tai torjua Ap:n joutumista yksinäiseksi.
Ihminen tai ainakin useimmat meistä ihmisistä on lauma eläimiä, jotka kaipaamme toisen ihmisen läheisyyttä.
Tarve tuntea olla toisille tärkeä ja halu tuntea toinen ihminen läheiseksi ja tärkeäksi, jossa lapset voivat toki olla näitä merkittäviä ja tärkeitä mutta toisaalta ei Ap voi elää vain lasten kautta.
On luonnollista että lapset varttuvat ja itsenäsityvät. Useimmat muuttavat omilleen haluten elää oman näkösitään ja oloistaa elämää, johon toki voi kuulua läheinen suhde vanhempaan mutta toisaalta niin vanhemman kuin laps(i)en olisi tajuttava että kumpaisellakin oma elämä elettävänä, jossa ei välttämättä voi olla jatkuvassa tiivissä läheisessä symbioosissa. Tai tilanteessa, jossa esimerkiksi vanhempi pyrkii puuttumaan kaikkiin tai aiankin konteolloimaan suurta osaa lapsen valinnosita ja päätöksistä olivat nämä sitten kumppanin valintaan / parisuhteeseen tai vaikka asuinpaikkaan ja elämänkatsomukseen (vanhempi tiukka ateisisti lapsi haluaa uskoa jumalaan) liittyviä, koska vanhempi pelkää menettävänsä hänet tai menettävänsä lapsen antaman läheisyyden ja merkittävyyden vanhemman omalle elämälle.
- Ei ole myöskään sattumaa että puhutaan myös tyhjän pesän syndroomasta, joka onneksi useimmille on vain hetkellinen välivaihe, joka saattaa koittaa kun jälkikasvu on muuttanut omilleen vaikka hetki sitten vanhempien kalenterkini oli täynnä lasten harrastuksiin kuskaamista, pyykkikori oli aina täynnä, vaikka pyykkikone pyöri useana iltana viikossa tai kuinka paljon saattoivat syödä leipää....
M 40+
Ap:lle, ymmärrän sua. Parisuhde harvemmin on kokonaan huono. Ja kun on tottunut toimimaan puolison kanssa, jonka kanssa on ollut pitkään, on ymmärrettävää miettiä yksinäisyyttä erotessaan. Samantyyppisiä asioita oon itsekin miettinyt.
Tunnen myös miehiä, jotka painiskelevat samanlaisten asioiden kanssa. Se, minkä oon huomannut on, että perheen ja eletyn elämän kanssa tosiaan tulee painolastia. Ja vaikka törmäisikin mukavaan tyyppiin erottuaan, ei parisuhteen rakentaminen tai ylläpitäminen välttämättä onnistu. Ei halua sitoutua enää huonoihin juttuihin toisen elämässä tai piirteissä ja toisinpäin.
Onnea ei voi toisen harteille laittaa. Jos viihtyy yksin ja harrastuksista, vanhoista ystävistä, avustustyöstä tms. saa tarvittavat ihmiskontaktit niin se on jo hyvä alku.
Asiaan ei ole siis yhtä oikeaa vastausta. Ja on hyvä, että miettii tällaisia asioita. Ketjussa ihminen pärjää itsekseen huutelijoita ei kande kuunnella, jos se ei oo lähtökohtaisesti se oma linja nyt. Ihmiset ovat erilaisia ja eri tilanteissa. On eri asia olla suuri osa aikuisikää parisuhteessa kuin sinkkuna. Tottuu erilaisiin asioihin, jotka ei sulje toisiaan pois, mutta vaatii totuttelua.
Marko?