Lue keskustelun säännöt.
Päälle puhuminen - kun mikään ei auta
Onko kokemuksia ihmisistä, jotka keskeyttävät ja puhuvat päälle?
Minulla on muutamia tällaisia lähisukulaisissani (pakko pitää yhteyttä).
Ei auta, vaikka olen vuosikausia jopa vihaisesti sanonut, että "älä keskeytä, vaan kuuntele lause loppuun". Olen siis kymmeniä kertoja sanonut, että keskeyttäminen on ärsyttävää.
Keskeyttäminen on siis systemaattista. Monesti keskeytetään jo kesken ENSIMMÄISEN lauseen, kun olen saanut sanottua tyyliin 4 sanaa. Ja se keskeytys tapahtuu niin, että tämä keskeyttäjä alkaa puhumaan monologiaan ja yritän siihen väliin ujuttaa tarinani sana sanalta. Niin raivostuttavaa! Puhelimessa tämä korostuu, sillä päällekkäin puhuminen ei vain onnistu, kumpikaan ei kuule toisiaan. Olen siis yrittänyt sitäkin, että sinnikkäästi yritän saada edes sen ensimmäisen lauseeni loppuun.
Mistä tämä keskeyttäminen johtuu?
Mikä siihen auttaa? Muuta kuin olla sitten juttelematta näiden ihmisten kanssa?
Kommentit (264)
Vierailija kirjoitti:
Olen itse semmoinen.
Juolahtaa toisen puheesta joku juttu mieleen ja tarvii saada se kerrottua, ennenkuin unohdan.On huono tapa. Malttamaton.
Ja on se ärsyttävää itsellekin, kun sitten ei kaikkea saakuunneltua. Kultakalan muisti; äkkiä saatava asiat ulos ennen kuin ne unohtui.
Mulla sama. Mutta tiedostan tämän ja pyydän anteeksi. On kyllä huono tapa. Jotenkin tuntuu että on vaan syljettävä kovaa vauhtia omat asiat esiin. Olen leski ja paljon yksin , vaikuttaisko tämä asiaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopetan yhteydenpidon tällaisiin kavereihin. En jaksa kuunnella niitä itsekehumonologeja tai valitusta. Toista ei oikeasti yhtään kiinnosta onko sinulla jotain sanottavaa.
Edustat täydellisesti tämän päivän ihmistä. Vain juuri oikealla tavalla käyttäytyvät ihmiset huolitaan enää siihen omaan elämään.
Joko osaat puhua juuri niistä oikeista asioista, juuri oikea ajan ja oikealla asenteella tai saat poistua toisen elämästä. Ei enää yhteidenpitoa sinulle. Niin se nykyisin menee.Ei kehuja, ei valitusta, ei mikään mikä voi häiritä sitä toisen postiivista vibaa ja tietenkin pitää olla aito. Sellainen pitää nykyisin ystävän osata olla.
Sinua ei oikeasti kiinnosta mitä sillä toisella on sanottavaa, jos ei sitä tpisatakaam.
Eikä ainakaan, jos se on jotain sellaista joka ei mahdu parametreihin siitä mikä on sinusta kiinnostavaa. Nyky ystävyydet ovat kuin Netflix, uuttaa viihdettä kehiin, jos se nykyinen vaikuttaa tylsältä ja ei itseä miellyttävältä. Enää ei tarvitse kärsiä siitä, että joutuu kuunnella muita ja heidän ei kiinnostavia juttujaan.Ymmärrät varmaan itsekin, kun hetken aikaa mietit, että aloituksessa ei tarkoitettu tuollaista tilannetta, jota kuvaat. Vaan sitä, kun kaverin kanssa jutellessa toinen puhuu koko ajan päälle ja keskeyttää.
Työkaverini on juuri tuollainen. Ei osaa lopettaa edes silloin, kun joku tiuskaisee, että älä koko ajan puhu päälle. Kerran oli suorastaan hupaisaa kuunnella, kun hän keskusteli samanlaisen esihenkilön kanssa. Kumpikin puhui kilpaa päälle, eikä kuunnellut yhtään. Se nyt vaan on käytöstapojen puutetta.Ymmärrät varmaan itsekin, että aloitus koski ap:tä ja hänen kokemusta, mutta minä kommentoin yhtä ja määrättyä tekstiä ja siinä joku kirjoittaa selvästi, mitä hän tekee tilanteessa, joissa joku valittaa tai pitää itsekehumonologin. En ap:n tekstiä.
Mitä se teksti tarkoittaa, jota kommentoin? Sitä, että kirjoittaja määrittelee aika tarkkaan sen mitä kuuntelee ja siinä ei toiselle jää muuta, kuin joko muokata se mitä sanoo, jos aika pysyä vielä kontaktiin otettavien piirissä. Kykenet ehkä ymmärtämään asian, jos ajattelet tarkkaan ja luet sekä mitä kirjoitettiin ja mihin vastasin.
Sinä tulkitsit tekstini sinulle sopivaan narratiiviin, muokkaamalla sen mihin vastasin, niinkuin vastaukseni olisi ollut johonkin toiseen kysymykseen, eli ap:n alkukommentiin ja sitten selittämällä, etten minä ehkä oikein ymmärrä. Kumpihan meistä ei oikein ymmärrä? Nykyisin tilanne on kun henkilö, jota kommentoin, että moni ei enää kuuntele yhtään mitään valitusta, vaikka sillä toisella on hätä, ongelma tms. ja hänellä olisi tarve purkaa sille ystävälle asiaa. Nykyisin ne niin kutsut ystävät käskevät ne valittavat kaverit ja ystävät terapeutille, eikä heistä siinä ole mitään outoa.
Se mikä ennen oli, ystävä tunnetaan hädässä on muuttunut, että ystävä tunnetaan ja häntä kuunnellaan, vaan kun on kivaa ja helppoa ja positiivista kerrottavaa. Tosin sitäkään ei saa olla liikaa tai ei ainakaan hehkuttaa liikaa.
Ap, kirjoittaa päälle puhumisesta, mutta minä haluan tuoda esille, joka kerta kun näen tekstejä, joissa ylpeillään kuinka deletoidaan ihmiset elämästä, kun puheet eivät miellytä, että se on nykyhetken ilmiö. Olen myös aika varma, että tähänkin tulee joku kommentoimaan ajanhengen mukaisesti, kuinka kirjoitan väärästä asiasta, väärässä paikassa, väärään määrän ja ehkä liian negatiivisesti. Opettaen kuinka oikein pitää puhua, jos meinaa säilyä nykyajan kaverilistoilla.Ihmisillä on aina kiire ja vähän halua enää kuunnella yhtään ketään. Moni tosiaan tuntee itsensä ei-kuulluksi ja se ajaa kilpailemaan siitä pienestä hetkestä, kun joku kerrankin kuuntelee.
Nostit tärkeän asian esiin, kiitos siitä. Mielipiteeni on vain oma kokemukseni, enkä väitä että asia on näin. Olen miettinyt asiaa omakohtaisesti, ja tullut siihen tulokseen, että jos ihmisellä on yksikin (saati useampi) masentunut tai muista mt-ongelmista kärsivä läheinen ystävä elämässään, joka valittaa mutta ei tee asialle mitään, käy tämän ihmisen kanssa oleminen koko ajan raskaammaksi. Tarkoitan tilannetta, jossa ihminen saattaa työterveyshuollon mukaan olla keskivaikeasti masentunut, mutta ihminen ei suostu hankkiutumaan terapiaan tai edes ajattelemaan lääkitystä. Sen sijaan ihminen vain valittaa kaikesta, koko puhetyyli on sitä valitusta, ja valituksen aiheet yleensä samat. Jos kohteliaisuuteen pyrkivä ihminen, kuten itse kuvittelen olevani, sitten kuitenkin eri syistä joutuu ja haluaakin olla tämän ystävänsä kanssa tekemisissä, siinä kuormittuu. Sitten kun toinen ystävä toisaalla alkaa osoittaa samoja merkkejä, on samankaltaista kuormitusta sitten toisessakin ystävyyssuhteessa. Ja kun kolmas tulee... voimavarat eivät vain riitä. Miten suojella itseään? Jos yrittää sanoa valittajalle, että nyt tämä kommunikaatio ei toimi, toinen suuttuu ja uhriutuu. Jos yrittää sanoa, että valittajan kuva tilanteestaan ei ole ulkopuolisen silmin realistinen, valittaja suuttuu ja uhriutuu. Luoja tietää, että olen yrittänyt, vuosien ajan, saada tärkeää ystävyyssuhdetta toimimaaan. Toimimaan siis niin, että en kirjaimellisesti toimisi sille ystävälle sinä terapeuttina, jolle ihminen ei suostu hakeutumaan. (Mielessäni olevassa tapauksessa kyse ei ollut edes taloudellisista tekijöistä, valittajalla pysyvä, hyväpalkkainen asiantuntijatyö.) Kun vuosia tällaisessa ystävyyssuhteessa kamppailleena kävi niin, että toinen hyvä ystävä sairastui akuuttiin mt-häiriöön ja kun kävi ilmi, että hän ei (ilmeisesti osin juuri sairaudentunnottomuuden vuoksi) halua terapiahoitoa, purskahdin itkuun yhteiselle ystävällemme. Sanoin, että en kestä toista hoitamatonta tapausta lähipiirissäni. Tämä ilmeisesti havahdutti useamman ihmisen siinä piirissä, ja ihminen suostui ottamaan vastaan ammattiapua. Mutta tämäkin kokemus taas vei voimavarojani. Ja kun seuraava ihminen, taas eri ystäväpiirissä, alkoi valittaa enemmän, oli kestokykyni jo aivan riekaleina.
Lähtökohtaisesti en pidä itseäni minään rajattomana tossukkana, vaan kyse oli juurikin syvään juurtuneesta ajatuksesta, että kaveria ei jätetä ja että minun elämääni mahtuu ja sinne haluan monenlaista ihmistä. Mutta se sai minut uupumaan niin totaalisesti, että vaikka myöhemmin jouduinkin katkaisemaan välit ensinmainittuun valittajaan ja kanssakäyminen kahden muun kanssa on vähentynyt aivan minimiin, olen edelleen, vuosien jälkeen täydellisen herkillä siihen, jos joko uusi tuttavuus tai vanhempi ystävä alkaa osoittaa sellaisia merkkejä, että valittaa tilanteestaan mutta ei ole viime kädessä valmis tekemään sellaisia elämän- ja ajattelunmuutoksia, joita tilanteen parantuminen vaatisi ja jotka olisivat mahdollisia. Sen sijaan minulla riittää myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat hankalassa tilanteessa jolle ei oikein voi mitään mutta jotka kuitenkin pyrkivät eri tavoin parantamaan tilannettaan (esim. fyysinen sairaus ja kuntoutus siihen).
Tämä meni nyt varsinaisen aiheen ohi, mutta halusin vastata tähän kommenttiin. Kommentoijaa pyydän miettimään, voisiko tämä minun kuvailemani kaltainen tilanne olla syynä joissain tapauksissa siihen, että ihmiset väistävät ystävää, jolla on jokin hätä ja tarve puhua. Eli että nämä ihmiset ovat laillani kuormittuneet aiemmissa ystävyyssuhteissaan niin pahasti, että pelkäävät saman toistuvan uudelleen. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus, jossa jokaisessa tilanteessa ja jokaisessa ihmissuhteessa on kuitenkin mukana myös ihmisen koko aiempi elämä ja aiemmat ja samanaikaiset muut ihmissuhteet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopetan yhteydenpidon tällaisiin kavereihin. En jaksa kuunnella niitä itsekehumonologeja tai valitusta. Toista ei oikeasti yhtään kiinnosta onko sinulla jotain sanottavaa.
Edustat täydellisesti tämän päivän ihmistä. Vain juuri oikealla tavalla käyttäytyvät ihmiset huolitaan enää siihen omaan elämään.
Joko osaat puhua juuri niistä oikeista asioista, juuri oikea ajan ja oikealla asenteella tai saat poistua toisen elämästä. Ei enää yhteidenpitoa sinulle. Niin se nykyisin menee.Ei kehuja, ei valitusta, ei mikään mikä voi häiritä sitä toisen postiivista vibaa ja tietenkin pitää olla aito. Sellainen pitää nykyisin ystävän osata olla.
Sinua ei oikeasti kiinnosta mitä sillä toisella on sanottavaa, jos ei sitä tpisatakaam.
Eikä ainakaan, jos se on jotain sellaista joka ei mahdu parametreihin siitä mikä on sinusta kiinnostavaa. Nyky ystävyydet ovat kuin Netflix, uuttaa viihdettä kehiin, jos se nykyinen vaikuttaa tylsältä ja ei itseä miellyttävältä. Enää ei tarvitse kärsiä siitä, että joutuu kuunnella muita ja heidän ei kiinnostavia juttujaan.Ymmärrät varmaan itsekin, kun hetken aikaa mietit, että aloituksessa ei tarkoitettu tuollaista tilannetta, jota kuvaat. Vaan sitä, kun kaverin kanssa jutellessa toinen puhuu koko ajan päälle ja keskeyttää.
Työkaverini on juuri tuollainen. Ei osaa lopettaa edes silloin, kun joku tiuskaisee, että älä koko ajan puhu päälle. Kerran oli suorastaan hupaisaa kuunnella, kun hän keskusteli samanlaisen esihenkilön kanssa. Kumpikin puhui kilpaa päälle, eikä kuunnellut yhtään. Se nyt vaan on käytöstapojen puutetta.Ymmärrät varmaan itsekin, että aloitus koski ap:tä ja hänen kokemusta, mutta minä kommentoin yhtä ja määrättyä tekstiä ja siinä joku kirjoittaa selvästi, mitä hän tekee tilanteessa, joissa joku valittaa tai pitää itsekehumonologin. En ap:n tekstiä.
Mitä se teksti tarkoittaa, jota kommentoin? Sitä, että kirjoittaja määrittelee aika tarkkaan sen mitä kuuntelee ja siinä ei toiselle jää muuta, kuin joko muokata se mitä sanoo, jos aika pysyä vielä kontaktiin otettavien piirissä. Kykenet ehkä ymmärtämään asian, jos ajattelet tarkkaan ja luet sekä mitä kirjoitettiin ja mihin vastasin.
Sinä tulkitsit tekstini sinulle sopivaan narratiiviin, muokkaamalla sen mihin vastasin, niinkuin vastaukseni olisi ollut johonkin toiseen kysymykseen, eli ap:n alkukommentiin ja sitten selittämällä, etten minä ehkä oikein ymmärrä. Kumpihan meistä ei oikein ymmärrä? Nykyisin tilanne on kun henkilö, jota kommentoin, että moni ei enää kuuntele yhtään mitään valitusta, vaikka sillä toisella on hätä, ongelma tms. ja hänellä olisi tarve purkaa sille ystävälle asiaa. Nykyisin ne niin kutsut ystävät käskevät ne valittavat kaverit ja ystävät terapeutille, eikä heistä siinä ole mitään outoa.
Se mikä ennen oli, ystävä tunnetaan hädässä on muuttunut, että ystävä tunnetaan ja häntä kuunnellaan, vaan kun on kivaa ja helppoa ja positiivista kerrottavaa. Tosin sitäkään ei saa olla liikaa tai ei ainakaan hehkuttaa liikaa.
Ap, kirjoittaa päälle puhumisesta, mutta minä haluan tuoda esille, joka kerta kun näen tekstejä, joissa ylpeillään kuinka deletoidaan ihmiset elämästä, kun puheet eivät miellytä, että se on nykyhetken ilmiö. Olen myös aika varma, että tähänkin tulee joku kommentoimaan ajanhengen mukaisesti, kuinka kirjoitan väärästä asiasta, väärässä paikassa, väärään määrän ja ehkä liian negatiivisesti. Opettaen kuinka oikein pitää puhua, jos meinaa säilyä nykyajan kaverilistoilla.Ihmisillä on aina kiire ja vähän halua enää kuunnella yhtään ketään. Moni tosiaan tuntee itsensä ei-kuulluksi ja se ajaa kilpailemaan siitä pienestä hetkestä, kun joku kerrankin kuuntelee.
Nostit tärkeän asian esiin, kiitos siitä. Mielipiteeni on vain oma kokemukseni, enkä väitä että asia on näin. Olen miettinyt asiaa omakohtaisesti, ja tullut siihen tulokseen, että jos ihmisellä on yksikin (saati useampi) masentunut tai muista mt-ongelmista kärsivä läheinen ystävä elämässään, joka valittaa mutta ei tee asialle mitään, käy tämän ihmisen kanssa oleminen koko ajan raskaammaksi. Tarkoitan tilannetta, jossa ihminen saattaa työterveyshuollon mukaan olla keskivaikeasti masentunut, mutta ihminen ei suostu hankkiutumaan terapiaan tai edes ajattelemaan lääkitystä. Sen sijaan ihminen vain valittaa kaikesta, koko puhetyyli on sitä valitusta, ja valituksen aiheet yleensä samat. Jos kohteliaisuuteen pyrkivä ihminen, kuten itse kuvittelen olevani, sitten kuitenkin eri syistä joutuu ja haluaakin olla tämän ystävänsä kanssa tekemisissä, siinä kuormittuu. Sitten kun toinen ystävä toisaalla alkaa osoittaa samoja merkkejä, on samankaltaista kuormitusta sitten toisessakin ystävyyssuhteessa. Ja kun kolmas tulee... voimavarat eivät vain riitä. Miten suojella itseään? Jos yrittää sanoa valittajalle, että nyt tämä kommunikaatio ei toimi, toinen suuttuu ja uhriutuu. Jos yrittää sanoa, että valittajan kuva tilanteestaan ei ole ulkopuolisen silmin realistinen, valittaja suuttuu ja uhriutuu. Luoja tietää, että olen yrittänyt, vuosien ajan, saada tärkeää ystävyyssuhdetta toimimaaan. Toimimaan siis niin, että en kirjaimellisesti toimisi sille ystävälle sinä terapeuttina, jolle ihminen ei suostu hakeutumaan. (Mielessäni olevassa tapauksessa kyse ei ollut edes taloudellisista tekijöistä, valittajalla pysyvä, hyväpalkkainen asiantuntijatyö.) Kun vuosia tällaisessa ystävyyssuhteessa kamppailleena kävi niin, että toinen hyvä ystävä sairastui akuuttiin mt-häiriöön ja kun kävi ilmi, että hän ei (ilmeisesti osin juuri sairaudentunnottomuuden vuoksi) halua terapiahoitoa, purskahdin itkuun yhteiselle ystävällemme. Sanoin, että en kestä toista hoitamatonta tapausta lähipiirissäni. Tämä ilmeisesti havahdutti useamman ihmisen siinä piirissä, ja ihminen suostui ottamaan vastaan ammattiapua. Mutta tämäkin kokemus taas vei voimavarojani. Ja kun seuraava ihminen, taas eri ystäväpiirissä, alkoi valittaa enemmän, oli kestokykyni jo aivan riekaleina.
Lähtökohtaisesti en pidä itseäni minään rajattomana tossukkana, vaan kyse oli juurikin syvään juurtuneesta ajatuksesta, että kaveria ei jätetä ja että minun elämääni mahtuu ja sinne haluan monenlaista ihmistä. Mutta se sai minut uupumaan niin totaalisesti, että vaikka myöhemmin jouduinkin katkaisemaan välit ensinmainittuun valittajaan ja kanssakäyminen kahden muun kanssa on vähentynyt aivan minimiin, olen edelleen, vuosien jälkeen täydellisen herkillä siihen, jos joko uusi tuttavuus tai vanhempi ystävä alkaa osoittaa sellaisia merkkejä, että valittaa tilanteestaan mutta ei ole viime kädessä valmis tekemään sellaisia elämän- ja ajattelunmuutoksia, joita tilanteen parantuminen vaatisi ja jotka olisivat mahdollisia. Sen sijaan minulla riittää myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat hankalassa tilanteessa jolle ei oikein voi mitään mutta jotka kuitenkin pyrkivät eri tavoin parantamaan tilannettaan (esim. fyysinen sairaus ja kuntoutus siihen).
Tämä meni nyt varsinaisen aiheen ohi, mutta halusin vastata tähän kommenttiin. Kommentoijaa pyydän miettimään, voisiko tämä minun kuvailemani kaltainen tilanne olla syynä joissain tapauksissa siihen, että ihmiset väistävät ystävää, jolla on jokin hätä ja tarve puhua. Eli että nämä ihmiset ovat laillani kuormittuneet aiemmissa ystävyyssuhteissaan niin pahasti, että pelkäävät saman toistuvan uudelleen. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus, jossa jokaisessa tilanteessa ja jokaisessa ihmissuhteessa on kuitenkin mukana myös ihmisen koko aiempi elämä ja aiemmat ja samanaikaiset muut ihmissuhteet.
Ohi aiheen tai ei, hyvin kirjoitettu!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopetan yhteydenpidon tällaisiin kavereihin. En jaksa kuunnella niitä itsekehumonologeja tai valitusta. Toista ei oikeasti yhtään kiinnosta onko sinulla jotain sanottavaa.
Edustat täydellisesti tämän päivän ihmistä. Vain juuri oikealla tavalla käyttäytyvät ihmiset huolitaan enää siihen omaan elämään.
Joko osaat puhua juuri niistä oikeista asioista, juuri oikea ajan ja oikealla asenteella tai saat poistua toisen elämästä. Ei enää yhteidenpitoa sinulle. Niin se nykyisin menee.Ei kehuja, ei valitusta, ei mikään mikä voi häiritä sitä toisen postiivista vibaa ja tietenkin pitää olla aito. Sellainen pitää nykyisin ystävän osata olla.
Sinua ei oikeasti kiinnosta mitä sillä toisella on sanottavaa, jos ei sitä tpisatakaam.
Eikä ainakaan, jos se on jotain sellaista joka ei mahdu parametreihin siitä mikä on sinusta kiinnostavaa. Nyky ystävyydet ovat kuin Netflix, uuttaa viihdettä kehiin, jos se nykyinen vaikuttaa tylsältä ja ei itseä miellyttävältä. Enää ei tarvitse kärsiä siitä, että joutuu kuunnella muita ja heidän ei kiinnostavia juttujaan.Ymmärrät varmaan itsekin, kun hetken aikaa mietit, että aloituksessa ei tarkoitettu tuollaista tilannetta, jota kuvaat. Vaan sitä, kun kaverin kanssa jutellessa toinen puhuu koko ajan päälle ja keskeyttää.
Työkaverini on juuri tuollainen. Ei osaa lopettaa edes silloin, kun joku tiuskaisee, että älä koko ajan puhu päälle. Kerran oli suorastaan hupaisaa kuunnella, kun hän keskusteli samanlaisen esihenkilön kanssa. Kumpikin puhui kilpaa päälle, eikä kuunnellut yhtään. Se nyt vaan on käytöstapojen puutetta.Ymmärrät varmaan itsekin, että aloitus koski ap:tä ja hänen kokemusta, mutta minä kommentoin yhtä ja määrättyä tekstiä ja siinä joku kirjoittaa selvästi, mitä hän tekee tilanteessa, joissa joku valittaa tai pitää itsekehumonologin. En ap:n tekstiä.
Mitä se teksti tarkoittaa, jota kommentoin? Sitä, että kirjoittaja määrittelee aika tarkkaan sen mitä kuuntelee ja siinä ei toiselle jää muuta, kuin joko muokata se mitä sanoo, jos aika pysyä vielä kontaktiin otettavien piirissä. Kykenet ehkä ymmärtämään asian, jos ajattelet tarkkaan ja luet sekä mitä kirjoitettiin ja mihin vastasin.
Sinä tulkitsit tekstini sinulle sopivaan narratiiviin, muokkaamalla sen mihin vastasin, niinkuin vastaukseni olisi ollut johonkin toiseen kysymykseen, eli ap:n alkukommentiin ja sitten selittämällä, etten minä ehkä oikein ymmärrä. Kumpihan meistä ei oikein ymmärrä? Nykyisin tilanne on kun henkilö, jota kommentoin, että moni ei enää kuuntele yhtään mitään valitusta, vaikka sillä toisella on hätä, ongelma tms. ja hänellä olisi tarve purkaa sille ystävälle asiaa. Nykyisin ne niin kutsut ystävät käskevät ne valittavat kaverit ja ystävät terapeutille, eikä heistä siinä ole mitään outoa.
Se mikä ennen oli, ystävä tunnetaan hädässä on muuttunut, että ystävä tunnetaan ja häntä kuunnellaan, vaan kun on kivaa ja helppoa ja positiivista kerrottavaa. Tosin sitäkään ei saa olla liikaa tai ei ainakaan hehkuttaa liikaa.
Ap, kirjoittaa päälle puhumisesta, mutta minä haluan tuoda esille, joka kerta kun näen tekstejä, joissa ylpeillään kuinka deletoidaan ihmiset elämästä, kun puheet eivät miellytä, että se on nykyhetken ilmiö. Olen myös aika varma, että tähänkin tulee joku kommentoimaan ajanhengen mukaisesti, kuinka kirjoitan väärästä asiasta, väärässä paikassa, väärään määrän ja ehkä liian negatiivisesti. Opettaen kuinka oikein pitää puhua, jos meinaa säilyä nykyajan kaverilistoilla.Ihmisillä on aina kiire ja vähän halua enää kuunnella yhtään ketään. Moni tosiaan tuntee itsensä ei-kuulluksi ja se ajaa kilpailemaan siitä pienestä hetkestä, kun joku kerrankin kuuntelee.
Nostit tärkeän asian esiin, kiitos siitä. Mielipiteeni on vain oma kokemukseni, enkä väitä että asia on näin. Olen miettinyt asiaa omakohtaisesti, ja tullut siihen tulokseen, että jos ihmisellä on yksikin (saati useampi) masentunut tai muista mt-ongelmista kärsivä läheinen ystävä elämässään, joka valittaa mutta ei tee asialle mitään, käy tämän ihmisen kanssa oleminen koko ajan raskaammaksi. Tarkoitan tilannetta, jossa ihminen saattaa työterveyshuollon mukaan olla keskivaikeasti masentunut, mutta ihminen ei suostu hankkiutumaan terapiaan tai edes ajattelemaan lääkitystä. Sen sijaan ihminen vain valittaa kaikesta, koko puhetyyli on sitä valitusta, ja valituksen aiheet yleensä samat. Jos kohteliaisuuteen pyrkivä ihminen, kuten itse kuvittelen olevani, sitten kuitenkin eri syistä joutuu ja haluaakin olla tämän ystävänsä kanssa tekemisissä, siinä kuormittuu. Sitten kun toinen ystävä toisaalla alkaa osoittaa samoja merkkejä, on samankaltaista kuormitusta sitten toisessakin ystävyyssuhteessa. Ja kun kolmas tulee... voimavarat eivät vain riitä. Miten suojella itseään? Jos yrittää sanoa valittajalle, että nyt tämä kommunikaatio ei toimi, toinen suuttuu ja uhriutuu. Jos yrittää sanoa, että valittajan kuva tilanteestaan ei ole ulkopuolisen silmin realistinen, valittaja suuttuu ja uhriutuu. Luoja tietää, että olen yrittänyt, vuosien ajan, saada tärkeää ystävyyssuhdetta toimimaaan. Toimimaan siis niin, että en kirjaimellisesti toimisi sille ystävälle sinä terapeuttina, jolle ihminen ei suostu hakeutumaan. (Mielessäni olevassa tapauksessa kyse ei ollut edes taloudellisista tekijöistä, valittajalla pysyvä, hyväpalkkainen asiantuntijatyö.) Kun vuosia tällaisessa ystävyyssuhteessa kamppailleena kävi niin, että toinen hyvä ystävä sairastui akuuttiin mt-häiriöön ja kun kävi ilmi, että hän ei (ilmeisesti osin juuri sairaudentunnottomuuden vuoksi) halua terapiahoitoa, purskahdin itkuun yhteiselle ystävällemme. Sanoin, että en kestä toista hoitamatonta tapausta lähipiirissäni. Tämä ilmeisesti havahdutti useamman ihmisen siinä piirissä, ja ihminen suostui ottamaan vastaan ammattiapua. Mutta tämäkin kokemus taas vei voimavarojani. Ja kun seuraava ihminen, taas eri ystäväpiirissä, alkoi valittaa enemmän, oli kestokykyni jo aivan riekaleina.
Lähtökohtaisesti en pidä itseäni minään rajattomana tossukkana, vaan kyse oli juurikin syvään juurtuneesta ajatuksesta, että kaveria ei jätetä ja että minun elämääni mahtuu ja sinne haluan monenlaista ihmistä. Mutta se sai minut uupumaan niin totaalisesti, että vaikka myöhemmin jouduinkin katkaisemaan välit ensinmainittuun valittajaan ja kanssakäyminen kahden muun kanssa on vähentynyt aivan minimiin, olen edelleen, vuosien jälkeen täydellisen herkillä siihen, jos joko uusi tuttavuus tai vanhempi ystävä alkaa osoittaa sellaisia merkkejä, että valittaa tilanteestaan mutta ei ole viime kädessä valmis tekemään sellaisia elämän- ja ajattelunmuutoksia, joita tilanteen parantuminen vaatisi ja jotka olisivat mahdollisia. Sen sijaan minulla riittää myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat hankalassa tilanteessa jolle ei oikein voi mitään mutta jotka kuitenkin pyrkivät eri tavoin parantamaan tilannettaan (esim. fyysinen sairaus ja kuntoutus siihen).
Tämä meni nyt varsinaisen aiheen ohi, mutta halusin vastata tähän kommenttiin. Kommentoijaa pyydän miettimään, voisiko tämä minun kuvailemani kaltainen tilanne olla syynä joissain tapauksissa siihen, että ihmiset väistävät ystävää, jolla on jokin hätä ja tarve puhua. Eli että nämä ihmiset ovat laillani kuormittuneet aiemmissa ystävyyssuhteissaan niin pahasti, että pelkäävät saman toistuvan uudelleen. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus, jossa jokaisessa tilanteessa ja jokaisessa ihmissuhteessa on kuitenkin mukana myös ihmisen koko aiempi elämä ja aiemmat ja samanaikaiset muut ihmissuhteet.
Minulla löytyy kyllä ymmärrystä tilanteita kohtaan. Ja varsinkin vakavien mielenterveysongelmien kohdalla se kuuntelevan osapuolena oleminen on aivan äärettömän raskasta.
Mutta onko se kuitenkaan moraalisesti oikein jättää se ihminen juuri silloin kun hän on heikoimmillaan ja sanoa, että suojelen vain itseäni? Myös silloin kun itse ajattelee, ettei jaksa?
Jos kuuntelijalla olisi varaventtiili jolle purkaa, hän selviäisi, mutta kun hänelle taas vastavuoroisesti lyödään luuri korvaan ja hänet deletoidaan jäljelle jää useita yksinäisiä ihmisiä, jotka kaikki voivat huonosti. Jokainen joka jättää jakamatta sen raskaiden ja vaikeuksissa olevien taakkaa lastaa sen taakan jonkun muun selkään.
Jos sinun ystäväpiirissä olisi ollut 10 kuuntelijaa, niin yhden joka kuunteli 100 tuntia ei olisi tarvinnut kantaa vastuuta läheisestään vaan 10 ihmistä olisi antanut 10 tuntia. Kun 9 sanoo, ettei minua kiinnosta kuunnella ja deletoin vaikeat ihmiset elämästäni, niin jossain on se 1 ihminen, jonka moraali ei anna sen toisen upota, mutta samalla riskeeraa sen oman hukkumisensa.
Sinulla on syysi ja niillä on seuraukset. Jokainen näistä deletoivista ihmisistä kertoo aina pätevän syyn ja se lähtee aina minä keskeisyydestä. Minun on suojeltava itseäni, minun on huolehdittava omasta terveydestäni, minä en halua tuhlata minun elämääni jne. Satoja tuhansia ellei miljoonia, jotka ajattelevat näin. Paradoksaalisesti mitä enemmän he ajattelevat itseään, ihan kuten kaikki muutkin ympärillään, kun heille tulee ongelmia ja kaikille niitä tulee, muiden tai itsensä aiheuttamina, he ovat ja jäävät yksin. Eikä heitä suojele kukaan enää. Ratkaisu on, että kaikki auttaa, ei vaan yksi, mutta yleinen asenne on, ettei kenenkään kuulu auttaa ja kuunnella.
Kun jonain päivänä jäät yksin, kun tarvitset apua, johtuu se juuri tästä asenteesta. Koska aina vaan useammalla on se asenne, koska sitä myydän sitä ainoana järkevänä. Katkeroittavaksi sen tekee, että sinä olet kuitenkin aikanasi sen oman osuutesi tehnyt. Joten tosiaalta kun ei mitään ole muille antanut hädän hetkellä, ei odota sitä myöskään itselleen myöhemmin ja kokee ansainneensa juuri sen mitä saa. Eli ei yhtään mitään.
Minulla löytyy myötätuntoa, jopa niitä kohtaan jotka eivät kykene parantamaan omaa asemaansa. Sairaudet varsinkin usein saattavat juuri aiheuttaa sen, ettei sairas edes koe olevansa sairas. Ihmisyyttä ei ole se, että osaan ajatella vain itseäni, vaan myös muita.
Kaikenlainen perseily oikeutetaan nykyään adhd:lla ja muilla "diagnooseilla"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En keskustelisi tuollaisten kanssa.
Laita tärkeät asiat viestillä ja vähennä puheluita/keskusteluja.Ei varmaan muutu jos ei suora puhe tehoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopetan yhteydenpidon tällaisiin kavereihin. En jaksa kuunnella niitä itsekehumonologeja tai valitusta. Toista ei oikeasti yhtään kiinnosta onko sinulla jotain sanottavaa.
Edustat täydellisesti tämän päivän ihmistä. Vain juuri oikealla tavalla käyttäytyvät ihmiset huolitaan enää siihen omaan elämään.
Joko osaat puhua juuri niistä oikeista asioista, juuri oikea ajan ja oikealla asenteella tai saat poistua toisen elämästä. Ei enää yhteidenpitoa sinulle. Niin se nykyisin menee.Ei kehuja, ei valitusta, ei mikään mikä voi häiritä sitä toisen postiivista vibaa ja tietenkin pitää olla aito. Sellainen pitää nykyisin ystävän osata olla.
Sinua ei oikeasti kiinnosta mitä sillä toisella on sanottavaa, jos ei sitä tpisatakaam.
Eikä ainakaan, jos se on jotain sellaista joka ei mahdu parametreihin siitä mikä on sinusta kiinnostavaa. Nyky ystävyydet ovat kuin Netflix, uuttaa viihdettä kehiin, jos se nykyinen vaikuttaa tylsältä ja ei itseä miellyttävältä. Enää ei tarvitse kärsiä siitä, että joutuu kuunnella muita ja heidän ei kiinnostavia juttujaan.Ymmärrät varmaan itsekin, kun hetken aikaa mietit, että aloituksessa ei tarkoitettu tuollaista tilannetta, jota kuvaat. Vaan sitä, kun kaverin kanssa jutellessa toinen puhuu koko ajan päälle ja keskeyttää.
Työkaverini on juuri tuollainen. Ei osaa lopettaa edes silloin, kun joku tiuskaisee, että älä koko ajan puhu päälle. Kerran oli suorastaan hupaisaa kuunnella, kun hän keskusteli samanlaisen esihenkilön kanssa. Kumpikin puhui kilpaa päälle, eikä kuunnellut yhtään. Se nyt vaan on käytöstapojen puutetta.Ymmärrät varmaan itsekin, että aloitus koski ap:tä ja hänen kokemusta, mutta minä kommentoin yhtä ja määrättyä tekstiä ja siinä joku kirjoittaa selvästi, mitä hän tekee tilanteessa, joissa joku valittaa tai pitää itsekehumonologin. En ap:n tekstiä.
Mitä se teksti tarkoittaa, jota kommentoin? Sitä, että kirjoittaja määrittelee aika tarkkaan sen mitä kuuntelee ja siinä ei toiselle jää muuta, kuin joko muokata se mitä sanoo, jos aika pysyä vielä kontaktiin otettavien piirissä. Kykenet ehkä ymmärtämään asian, jos ajattelet tarkkaan ja luet sekä mitä kirjoitettiin ja mihin vastasin.
Sinä tulkitsit tekstini sinulle sopivaan narratiiviin, muokkaamalla sen mihin vastasin, niinkuin vastaukseni olisi ollut johonkin toiseen kysymykseen, eli ap:n alkukommentiin ja sitten selittämällä, etten minä ehkä oikein ymmärrä. Kumpihan meistä ei oikein ymmärrä? Nykyisin tilanne on kun henkilö, jota kommentoin, että moni ei enää kuuntele yhtään mitään valitusta, vaikka sillä toisella on hätä, ongelma tms. ja hänellä olisi tarve purkaa sille ystävälle asiaa. Nykyisin ne niin kutsut ystävät käskevät ne valittavat kaverit ja ystävät terapeutille, eikä heistä siinä ole mitään outoa.
Se mikä ennen oli, ystävä tunnetaan hädässä on muuttunut, että ystävä tunnetaan ja häntä kuunnellaan, vaan kun on kivaa ja helppoa ja positiivista kerrottavaa. Tosin sitäkään ei saa olla liikaa tai ei ainakaan hehkuttaa liikaa.
Ap, kirjoittaa päälle puhumisesta, mutta minä haluan tuoda esille, joka kerta kun näen tekstejä, joissa ylpeillään kuinka deletoidaan ihmiset elämästä, kun puheet eivät miellytä, että se on nykyhetken ilmiö. Olen myös aika varma, että tähänkin tulee joku kommentoimaan ajanhengen mukaisesti, kuinka kirjoitan väärästä asiasta, väärässä paikassa, väärään määrän ja ehkä liian negatiivisesti. Opettaen kuinka oikein pitää puhua, jos meinaa säilyä nykyajan kaverilistoilla.Ihmisillä on aina kiire ja vähän halua enää kuunnella yhtään ketään. Moni tosiaan tuntee itsensä ei-kuulluksi ja se ajaa kilpailemaan siitä pienestä hetkestä, kun joku kerrankin kuuntelee.
Nostit tärkeän asian esiin, kiitos siitä. Mielipiteeni on vain oma kokemukseni, enkä väitä että asia on näin. Olen miettinyt asiaa omakohtaisesti, ja tullut siihen tulokseen, että jos ihmisellä on yksikin (saati useampi) masentunut tai muista mt-ongelmista kärsivä läheinen ystävä elämässään, joka valittaa mutta ei tee asialle mitään, käy tämän ihmisen kanssa oleminen koko ajan raskaammaksi. Tarkoitan tilannetta, jossa ihminen saattaa työterveyshuollon mukaan olla keskivaikeasti masentunut, mutta ihminen ei suostu hankkiutumaan terapiaan tai edes ajattelemaan lääkitystä. Sen sijaan ihminen vain valittaa kaikesta, koko puhetyyli on sitä valitusta, ja valituksen aiheet yleensä samat. Jos kohteliaisuuteen pyrkivä ihminen, kuten itse kuvittelen olevani, sitten kuitenkin eri syistä joutuu ja haluaakin olla tämän ystävänsä kanssa tekemisissä, siinä kuormittuu. Sitten kun toinen ystävä toisaalla alkaa osoittaa samoja merkkejä, on samankaltaista kuormitusta sitten toisessakin ystävyyssuhteessa. Ja kun kolmas tulee... voimavarat eivät vain riitä. Miten suojella itseään? Jos yrittää sanoa valittajalle, että nyt tämä kommunikaatio ei toimi, toinen suuttuu ja uhriutuu. Jos yrittää sanoa, että valittajan kuva tilanteestaan ei ole ulkopuolisen silmin realistinen, valittaja suuttuu ja uhriutuu. Luoja tietää, että olen yrittänyt, vuosien ajan, saada tärkeää ystävyyssuhdetta toimimaaan. Toimimaan siis niin, että en kirjaimellisesti toimisi sille ystävälle sinä terapeuttina, jolle ihminen ei suostu hakeutumaan. (Mielessäni olevassa tapauksessa kyse ei ollut edes taloudellisista tekijöistä, valittajalla pysyvä, hyväpalkkainen asiantuntijatyö.) Kun vuosia tällaisessa ystävyyssuhteessa kamppailleena kävi niin, että toinen hyvä ystävä sairastui akuuttiin mt-häiriöön ja kun kävi ilmi, että hän ei (ilmeisesti osin juuri sairaudentunnottomuuden vuoksi) halua terapiahoitoa, purskahdin itkuun yhteiselle ystävällemme. Sanoin, että en kestä toista hoitamatonta tapausta lähipiirissäni. Tämä ilmeisesti havahdutti useamman ihmisen siinä piirissä, ja ihminen suostui ottamaan vastaan ammattiapua. Mutta tämäkin kokemus taas vei voimavarojani. Ja kun seuraava ihminen, taas eri ystäväpiirissä, alkoi valittaa enemmän, oli kestokykyni jo aivan riekaleina.
Lähtökohtaisesti en pidä itseäni minään rajattomana tossukkana, vaan kyse oli juurikin syvään juurtuneesta ajatuksesta, että kaveria ei jätetä ja että minun elämääni mahtuu ja sinne haluan monenlaista ihmistä. Mutta se sai minut uupumaan niin totaalisesti, että vaikka myöhemmin jouduinkin katkaisemaan välit ensinmainittuun valittajaan ja kanssakäyminen kahden muun kanssa on vähentynyt aivan minimiin, olen edelleen, vuosien jälkeen täydellisen herkillä siihen, jos joko uusi tuttavuus tai vanhempi ystävä alkaa osoittaa sellaisia merkkejä, että valittaa tilanteestaan mutta ei ole viime kädessä valmis tekemään sellaisia elämän- ja ajattelunmuutoksia, joita tilanteen parantuminen vaatisi ja jotka olisivat mahdollisia. Sen sijaan minulla riittää myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat hankalassa tilanteessa jolle ei oikein voi mitään mutta jotka kuitenkin pyrkivät eri tavoin parantamaan tilannettaan (esim. fyysinen sairaus ja kuntoutus siihen).
Tämä meni nyt varsinaisen aiheen ohi, mutta halusin vastata tähän kommenttiin. Kommentoijaa pyydän miettimään, voisiko tämä minun kuvailemani kaltainen tilanne olla syynä joissain tapauksissa siihen, että ihmiset väistävät ystävää, jolla on jokin hätä ja tarve puhua. Eli että nämä ihmiset ovat laillani kuormittuneet aiemmissa ystävyyssuhteissaan niin pahasti, että pelkäävät saman toistuvan uudelleen. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus, jossa jokaisessa tilanteessa ja jokaisessa ihmissuhteessa on kuitenkin mukana myös ihmisen koko aiempi elämä ja aiemmat ja samanaikaiset muut ihmissuhteet.
Minulla löytyy kyllä ymmärrystä tilanteita kohtaan. Ja varsinkin vakavien mielenterveysongelmien kohdalla se kuuntelevan osapuolena oleminen on aivan äärettömän raskasta.
Mutta onko se kuitenkaan moraalisesti oikein jättää se ihminen juuri silloin kun hän on heikoimmillaan ja sanoa, että suojelen vain itseäni? Myös silloin kun itse ajattelee, ettei jaksa?Jos kuuntelijalla olisi varaventtiili jolle purkaa, hän selviäisi, mutta kun hänelle taas vastavuoroisesti lyödään luuri korvaan ja hänet deletoidaan jäljelle jää useita yksinäisiä ihmisiä, jotka kaikki voivat huonosti. Jokainen joka jättää jakamatta sen raskaiden ja vaikeuksissa olevien taakkaa lastaa sen taakan jonkun muun selkään.
Jos sinun ystäväpiirissä olisi ollut 10 kuuntelijaa, niin yhden joka kuunteli 100 tuntia ei olisi tarvinnut kantaa vastuuta läheisestään vaan 10 ihmistä olisi antanut 10 tuntia. Kun 9 sanoo, ettei minua kiinnosta kuunnella ja deletoin vaikeat ihmiset elämästäni, niin jossain on se 1 ihminen, jonka moraali ei anna sen toisen upota, mutta samalla riskeeraa sen oman hukkumisensa.
Sinulla on syysi ja niillä on seuraukset. Jokainen näistä deletoivista ihmisistä kertoo aina pätevän syyn ja se lähtee aina minä keskeisyydestä. Minun on suojeltava itseäni, minun on huolehdittava omasta terveydestäni, minä en halua tuhlata minun elämääni jne. Satoja tuhansia ellei miljoonia, jotka ajattelevat näin. Paradoksaalisesti mitä enemmän he ajattelevat itseään, ihan kuten kaikki muutkin ympärillään, kun heille tulee ongelmia ja kaikille niitä tulee, muiden tai itsensä aiheuttamina, he ovat ja jäävät yksin. Eikä heitä suojele kukaan enää. Ratkaisu on, että kaikki auttaa, ei vaan yksi, mutta yleinen asenne on, ettei kenenkään kuulu auttaa ja kuunnella.Kun jonain päivänä jäät yksin, kun tarvitset apua, johtuu se juuri tästä asenteesta. Koska aina vaan useammalla on se asenne, koska sitä myydän sitä ainoana järkevänä. Katkeroittavaksi sen tekee, että sinä olet kuitenkin aikanasi sen oman osuutesi tehnyt. Joten tosiaalta kun ei mitään ole muille antanut hädän hetkellä, ei odota sitä myöskään itselleen myöhemmin ja kokee ansainneensa juuri sen mitä saa. Eli ei yhtään mitään.
Minulla löytyy myötätuntoa, jopa niitä kohtaan jotka eivät kykene parantamaan omaa asemaansa. Sairaudet varsinkin usein saattavat juuri aiheuttaa sen, ettei sairas edes koe olevansa sairas. Ihmisyyttä ei ole se, että osaan ajatella vain itseäni, vaan myös muita.
Kirjoitat hyvin ja kauniisti, kiitos siitä. En ole periaatteellisella tasolla lainkaan eri mieltä kanssasi. Käytäntö on ikävä kyllä vain toinen.
Eri ihmisillä on eri syistä hyvin eri määrä ihmisiä ympärillään. Siksi ehdottamasi "taakanjako" ei käytännössä toimi. Kyllä, on epäreilua, että hauskoilla, iloisilla ja elämänmyönteisillä ihmisillä on enemmän ystäviä kuin vähän kielteisemmillä ihmisillä, mutta eikö tässä korrelaatiossa ole kuitenkin kyse myös kausaatiosta.
Kysyit, onko moraalisesti oikein "jättää se ihminen juuri silloin kun hän on heikoimmillaan". Ei tietenkään ole oikein. Mutta jos se ihminen on "heikoimmillaan" vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, mikä tilanne silloin lopulta on? Tästä tullaan toiseen käytännön kysymykseen eli siihen, miksi ihmiset ylipäätään voivat niin huonosti ja mikä on ihmisen oma vastuu hoitaa itsensä parempaan kuntoon? Jos ihminen itse sanoo, että työterveys totesi keskivaikean masennuksen, mutta ihminen ei suostu menemään eri keksimistään syistä keskustelemaan hoitomahdollisuuksista vaan antaa tilanteen ja itsensä olla odottaen, että se hyvä ja läheinen ystävä kyllä kuuntelee hänen valituksensa, mitä muuta se "ilmainen terapeutti" voi tehdä suojellakseen itseään muuta kuin katkaista välit (ei kerralla, vaan vuosien aikana lukuisten keskusteluyritysten jälkeen)? Ongelmana voi olla sekin, että ihminen ei pääse oikeanlaiseen hoitoon, mutta nähdäkseni tilanne on silloin aivan erilainen kuin se, että ihminen ei halua hakeutua hoitoon. Mitä voi tehdä aikuiselle masentuneelle ihmiselle, joka ei kuitenkaan ole akuutisti vaaraksi itselleen tai muille?
Itse olen pyrkinyt ylläpitämään monia eri ihmissuhteita, niin ystävyys-, kaveri- kuin tuttavasuhteitakin, hyvin monenlaisiin eri ihmisiin. Yksi tausta-ajatus on siinä ollut, etten halua "pistää vahinkoa kiertämään" - että kun itsellänikin on murheita, niin voin puhua niistä useampien eri ihmisten kanssa niin, ettei kukaan yksittäinen ihminen rasitu minun ongelmistani ja minun valituksestani liikaa. Asiaa pitäisi kysyä ystäviltäni ja muilta, olenko onnistunut pyrkimyksissäni.
Mitä tulee mainitsemaasi minäkeskeisyyteen, olen miettinyt asiaa hyvin paljon. Tilanne oli kuitenkin vuosia se, että se, että minä aloin voida huonosti ystäväni vuoksi, ei parantanut ystäväni tilannetta laisinkaan. Sillä, että minä viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen kuuntelin hänen valituksiaan, ei ollut loppupeleissä mitään vaikutusta. Samat aiheet, samat valitukset, vuodesta toiseen. Siitä, olisiko ystävällä muita ystäviä, joille asioita purkaa, ei jostain syystä voinut keskustella. Vuosien ajan jouduin itse käyttämään muita ystäviäni mainitseminasi varaventtiileinä - valitin tästä ystävästäni, joka vain valitti. Nyt tilanne on siltä osin eri näissä ystävyyssuhteissani, että yksi minun suunnaltani kuuluva valituksenaihe on pysyvästi poissa. Toivon, että entinen ystäväni on viimein hankkiutunut terapiaan hoitamaan masennustaan sekä mahdollisia muita mielenterveyden ongelmiaan.
Ehkä voisin tiivistää tähän, että hoitamattomat mielenterveysongelmat aiheuttavat syviä haavoja ja pitkiä seuraamusketjuja ihmisten välillä. Eivät vain puolisoiden välillä ja perheiden sisällä, vaan myös ystävyys-, kaveri- ja tuttavuussuhteissa. Ja hännät voivat olla niin pitkät, kuten minunkin tapauksessani, että ihmisestä tulee niin varovainen, että läheiset ihmissuhteet kiinnostavan ihmisen kanssa saattavat jäädä kokonaan syntymättä noiden vanhojen kuormittavien kokemusten vuoksi.
Kuten sanoin, olen kanssasi periaatteellisesti ihan samaa mieltä. Mutta joissain tapauksissa sen varaventtiilin pitäisi oikeasti olla psykologian alan ammattilainen.
Vierailija kirjoitti:
Suurinta osaa ihmisistä jaksan kuunnella hyvin. Ja sitten on muutama, joka on uskomattoman hidas puhumaan ja jaarittelee asian ympärillä. Yritän nopeuttaa asiaa keskeyttämällä kysymyksellä, joka palauttaa asian ja loikkii välivaiheiden yli.
Toisella saattaa olla hitaampi asioiden prosessointi ja siihen on montakin eri syytä. Perusteellisuus saattaa kummuta tarpeesta muistaa kaikki tärkeä, jolloin kertomus täytyy toistaa sen oppimisen kaavaa. Sillä reitillä saattaa olla paljonkin sinulle jo tuttuja asioita, mutta myös sellaisia huomioita mihin et itse vielä ole törmännyt. Kannattaa kuunnella.
Toisella saattaa siis olla tärkeää sanoa ääneen ne sinulle tutut asiat, jotta ajatuksen juoksu ja rakenne pysyy samana. Eihän hän muutenkaan tiedä mitkä asiat ovat jo sinulle tuttuja ja voisi vaikka jättää selittäminen niiltä osin vähemmälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on työporukassa kaksi niin tilaa vievää ihmistä, että jos ei puhu päälle, niin saattaa mennä helposti kokonainen kahden tunnin kokous, että ei sano yhtään mitään. Olen aina pitänyt päällepuhumista todella ikävänä tapana, mutta nyt olen hyväksynyt sen, että sitten, kun minulla tulee jokin asia mieleen, sanon sen, kun toinen heistä on lopettanut puheenvuoronsa, eli ihan normaalisti, omalla vuorollani, vaikka toinen aloittaisi samaan aikaan. Mutta koska he ovat niin puheliaita, lähes aina oma puheeni menee sen toisen, joka aloittaa taas oman puheenvuoronsa samaan aikaan, päälle. En kuitenkaan hiljene, vaan jatkan asiani loppuun. Usein se toinen tekee samoin ja puhun sitten asiani kokonaan sen toisen päälle. Toinen näistä on johtaja ja tietenkin, jos oma näkemykseni tulee johtajan kanssa samaan aikaan, kaikki kuuntelevat johtajaa ja ajattelevat, että minä olen se tökerö, joka puhuu päälle, eikä se johtaja. Molemmat nämä ovat erittäin suosittuja ihmisiä työyhteisössä, jossa on monta määräaikaista nuorta ihmistä töissä meidän lisäksi, ja jotka ovat hyvin mielinkielin tälle johtajalle ja tälle toiselle suosikille. Olen yrittänyt ottaa puheeksi, että työyhteisössämme on hyvin tilaavieviä ihmisiä ja että kokouksissa on monia, jotka eivät sano mitään, mutta eipä ole vaikutusta. Toinen näistä on vielä tunnettu vuorovaikutuksen asiantuntija. Olen siis päättänyt, että kun minulla tulee asiaa, niin sanon sen vaikka itse johtaja puhuisi samaan aikaan. En voi oikein olla hiljaakaan, silloin kun päätetään myös itseäni koskevista asioista. Sanon ehkä yhden tai kaksi asiaa per kokous. Ja sekin on viissiin liikaa, koska aina ei saa edes omaa puheenvuoroa. Että sellainen työyhteisö. Puhun siis päälle. Ja sillä selvä.
Niin raivostuttavaa, tulee tunne toinen ei ole kiinnostunut, mitä sulle kuuluu.Ja jos jossain välissä kysäisee ja sanot vaikka, että flunssaa on pidellyt, alkaa kuulumaan kuinka kipeänä hän on ollut, sitten tuleekin kaikki vaivat ja kolotukset.Tai asia mikä tahansa, aina hänelle on käynyt jotain mikä pitää kertoa pitemmän kaavan kautta. Hyvä esim: soitin kun olisi ollut asiaa.Oli juuri kävelylenkillä ja koko puhelun ajan selosti missä on menossa. Lopetteli puhelua ennenkuin kerkesin "kissaa" sanoa ja huikkasi, kiva kun soitit!En ehtinyt asiaani kertoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse semmoinen.
Juolahtaa toisen puheesta joku juttu mieleen ja tarvii saada se kerrottua, ennenkuin unohdan.On huono tapa. Malttamaton.
Ja on se ärsyttävää itsellekin, kun sitten ei kaikkea saakuunneltua. Kultakalan muisti; äkkiä saatava asiat ulos ennen kuin ne unohtui.
Mulla sama. Mutta tiedostan tämän ja pyydän anteeksi. On kyllä huono tapa. Jotenkin tuntuu että on vaan syljettävä kovaa vauhtia omat asiat esiin. Olen leski ja paljon yksin , vaikuttaisko tämä asiaan?
Ei, vaan sivistymättömyys.
Minulla oli tällainen yhteistyökumppani kauam sitten töissä, kun piti tehdä lapsiasiakkaani asioissa yhteistyötä.
Kokeilin kaikki kikat. Vaikenin ja puhuin vasta, kun toinen lopetti puhumisen. Alkoi taas puhua päälle, kun olin noin 3-4 ekaa sanaa saanut sanottua.
Sitten kokeilin, mitä käy, jos en vain lopeta puhumista, vaan jatkan väkisin, vaikka toinen alkaa puhua päälle. Ei lopettanut puhumista, vaan meillä oli kohta huutokilpailu menossa. Tästäkään ei siis ollut apua.
Sitten sanoin ihan suoraan, että saanko puhua loppuun. Hän vastasi: "Ole hyvä." Ja taas kun aloitin puhumisen, niin hän alkoi puhua jälleen 3-4 ekan sanan jälkeen päälle. Siihen kun sanoin, että lopeta keskeyttäminen, kiitos, niin häipyi huoneesta.
Hän siis oli muutenkin aika vaikean oloinen ihminen, joka tiuski ja mykkäkouluili minullekin, vaikka olin tällainen satunnainen kontakti, jonka hän kohtasi vain noin kerran viikossa ja joka yritti puhua yhden lapsen asioista hyvässä hengessä. Asiakkaani perheelläkin meni tähän henkilöön hermot ja heillä kotona käydessä meni puolet ajasta vaikean varhaiskasvattajan käytöksen ruotimiseen. Olin sitten jopa hänen esihenkilöönsä yhteydessä, josta ei ollut mitään apua.
Sitten vain päätin, etten ole hänen kanssaan missään tekemisissä. Luikahdin aina paikalta pois, ettei tarvinnut puhua. Ja olin tosi pahoillani niiden lasten puolesta, jotka joutuivat olemaan tuon ihmisen kanssa tekemisissä. Ongelma poistui, kun viimein erään kesän jälkeen kuulin, että hän on jäänyt pois töistä. Saatoin päästää riemunkiljahduksen kotona.
Suosittelen katkaisemaan välit. Ei tuollainen ihminen voi antaa sinulle mitään, eikä toista voi muuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopetan yhteydenpidon tällaisiin kavereihin. En jaksa kuunnella niitä itsekehumonologeja tai valitusta. Toista ei oikeasti yhtään kiinnosta onko sinulla jotain sanottavaa.
Edustat täydellisesti tämän päivän ihmistä. Vain juuri oikealla tavalla käyttäytyvät ihmiset huolitaan enää siihen omaan elämään.
Joko osaat puhua juuri niistä oikeista asioista, juuri oikea ajan ja oikealla asenteella tai saat poistua toisen elämästä. Ei enää yhteidenpitoa sinulle. Niin se nykyisin menee.Ei kehuja, ei valitusta, ei mikään mikä voi häiritä sitä toisen postiivista vibaa ja tietenkin pitää olla aito. Sellainen pitää nykyisin ystävän osata olla.
Sinua ei oikeasti kiinnosta mitä sillä toisella on sanottavaa, jos ei sitä tpisatakaam.
Eikä ainakaan, jos se on jotain sellaista joka ei mahdu parametreihin siitä mikä on sinusta kiinnostavaa. Nyky ystävyydet ovat kuin Netflix, uuttaa viihdettä kehiin, jos se nykyinen vaikuttaa tylsältä ja ei itseä miellyttävältä. Enää ei tarvitse kärsiä siitä, että joutuu kuunnella muita ja heidän ei kiinnostavia juttujaan.Ymmärrät varmaan itsekin, kun hetken aikaa mietit, että aloituksessa ei tarkoitettu tuollaista tilannetta, jota kuvaat. Vaan sitä, kun kaverin kanssa jutellessa toinen puhuu koko ajan päälle ja keskeyttää.
Työkaverini on juuri tuollainen. Ei osaa lopettaa edes silloin, kun joku tiuskaisee, että älä koko ajan puhu päälle. Kerran oli suorastaan hupaisaa kuunnella, kun hän keskusteli samanlaisen esihenkilön kanssa. Kumpikin puhui kilpaa päälle, eikä kuunnellut yhtään. Se nyt vaan on käytöstapojen puutetta.Ymmärrät varmaan itsekin, että aloitus koski ap:tä ja hänen kokemusta, mutta minä kommentoin yhtä ja määrättyä tekstiä ja siinä joku kirjoittaa selvästi, mitä hän tekee tilanteessa, joissa joku valittaa tai pitää itsekehumonologin. En ap:n tekstiä.
Mitä se teksti tarkoittaa, jota kommentoin? Sitä, että kirjoittaja määrittelee aika tarkkaan sen mitä kuuntelee ja siinä ei toiselle jää muuta, kuin joko muokata se mitä sanoo, jos aika pysyä vielä kontaktiin otettavien piirissä. Kykenet ehkä ymmärtämään asian, jos ajattelet tarkkaan ja luet sekä mitä kirjoitettiin ja mihin vastasin.
Sinä tulkitsit tekstini sinulle sopivaan narratiiviin, muokkaamalla sen mihin vastasin, niinkuin vastaukseni olisi ollut johonkin toiseen kysymykseen, eli ap:n alkukommentiin ja sitten selittämällä, etten minä ehkä oikein ymmärrä. Kumpihan meistä ei oikein ymmärrä? Nykyisin tilanne on kun henkilö, jota kommentoin, että moni ei enää kuuntele yhtään mitään valitusta, vaikka sillä toisella on hätä, ongelma tms. ja hänellä olisi tarve purkaa sille ystävälle asiaa. Nykyisin ne niin kutsut ystävät käskevät ne valittavat kaverit ja ystävät terapeutille, eikä heistä siinä ole mitään outoa.
Se mikä ennen oli, ystävä tunnetaan hädässä on muuttunut, että ystävä tunnetaan ja häntä kuunnellaan, vaan kun on kivaa ja helppoa ja positiivista kerrottavaa. Tosin sitäkään ei saa olla liikaa tai ei ainakaan hehkuttaa liikaa.
Ap, kirjoittaa päälle puhumisesta, mutta minä haluan tuoda esille, joka kerta kun näen tekstejä, joissa ylpeillään kuinka deletoidaan ihmiset elämästä, kun puheet eivät miellytä, että se on nykyhetken ilmiö. Olen myös aika varma, että tähänkin tulee joku kommentoimaan ajanhengen mukaisesti, kuinka kirjoitan väärästä asiasta, väärässä paikassa, väärään määrän ja ehkä liian negatiivisesti. Opettaen kuinka oikein pitää puhua, jos meinaa säilyä nykyajan kaverilistoilla.Ihmisillä on aina kiire ja vähän halua enää kuunnella yhtään ketään. Moni tosiaan tuntee itsensä ei-kuulluksi ja se ajaa kilpailemaan siitä pienestä hetkestä, kun joku kerrankin kuuntelee.
Nostit tärkeän asian esiin, kiitos siitä. Mielipiteeni on vain oma kokemukseni, enkä väitä että asia on näin. Olen miettinyt asiaa omakohtaisesti, ja tullut siihen tulokseen, että jos ihmisellä on yksikin (saati useampi) masentunut tai muista mt-ongelmista kärsivä läheinen ystävä elämässään, joka valittaa mutta ei tee asialle mitään, käy tämän ihmisen kanssa oleminen koko ajan raskaammaksi. Tarkoitan tilannetta, jossa ihminen saattaa työterveyshuollon mukaan olla keskivaikeasti masentunut, mutta ihminen ei suostu hankkiutumaan terapiaan tai edes ajattelemaan lääkitystä. Sen sijaan ihminen vain valittaa kaikesta, koko puhetyyli on sitä valitusta, ja valituksen aiheet yleensä samat. Jos kohteliaisuuteen pyrkivä ihminen, kuten itse kuvittelen olevani, sitten kuitenkin eri syistä joutuu ja haluaakin olla tämän ystävänsä kanssa tekemisissä, siinä kuormittuu. Sitten kun toinen ystävä toisaalla alkaa osoittaa samoja merkkejä, on samankaltaista kuormitusta sitten toisessakin ystävyyssuhteessa. Ja kun kolmas tulee... voimavarat eivät vain riitä. Miten suojella itseään? Jos yrittää sanoa valittajalle, että nyt tämä kommunikaatio ei toimi, toinen suuttuu ja uhriutuu. Jos yrittää sanoa, että valittajan kuva tilanteestaan ei ole ulkopuolisen silmin realistinen, valittaja suuttuu ja uhriutuu. Luoja tietää, että olen yrittänyt, vuosien ajan, saada tärkeää ystävyyssuhdetta toimimaaan. Toimimaan siis niin, että en kirjaimellisesti toimisi sille ystävälle sinä terapeuttina, jolle ihminen ei suostu hakeutumaan. (Mielessäni olevassa tapauksessa kyse ei ollut edes taloudellisista tekijöistä, valittajalla pysyvä, hyväpalkkainen asiantuntijatyö.) Kun vuosia tällaisessa ystävyyssuhteessa kamppailleena kävi niin, että toinen hyvä ystävä sairastui akuuttiin mt-häiriöön ja kun kävi ilmi, että hän ei (ilmeisesti osin juuri sairaudentunnottomuuden vuoksi) halua terapiahoitoa, purskahdin itkuun yhteiselle ystävällemme. Sanoin, että en kestä toista hoitamatonta tapausta lähipiirissäni. Tämä ilmeisesti havahdutti useamman ihmisen siinä piirissä, ja ihminen suostui ottamaan vastaan ammattiapua. Mutta tämäkin kokemus taas vei voimavarojani. Ja kun seuraava ihminen, taas eri ystäväpiirissä, alkoi valittaa enemmän, oli kestokykyni jo aivan riekaleina.
Lähtökohtaisesti en pidä itseäni minään rajattomana tossukkana, vaan kyse oli juurikin syvään juurtuneesta ajatuksesta, että kaveria ei jätetä ja että minun elämääni mahtuu ja sinne haluan monenlaista ihmistä. Mutta se sai minut uupumaan niin totaalisesti, että vaikka myöhemmin jouduinkin katkaisemaan välit ensinmainittuun valittajaan ja kanssakäyminen kahden muun kanssa on vähentynyt aivan minimiin, olen edelleen, vuosien jälkeen täydellisen herkillä siihen, jos joko uusi tuttavuus tai vanhempi ystävä alkaa osoittaa sellaisia merkkejä, että valittaa tilanteestaan mutta ei ole viime kädessä valmis tekemään sellaisia elämän- ja ajattelunmuutoksia, joita tilanteen parantuminen vaatisi ja jotka olisivat mahdollisia. Sen sijaan minulla riittää myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat hankalassa tilanteessa jolle ei oikein voi mitään mutta jotka kuitenkin pyrkivät eri tavoin parantamaan tilannettaan (esim. fyysinen sairaus ja kuntoutus siihen).
Tämä meni nyt varsinaisen aiheen ohi, mutta halusin vastata tähän kommenttiin. Kommentoijaa pyydän miettimään, voisiko tämä minun kuvailemani kaltainen tilanne olla syynä joissain tapauksissa siihen, että ihmiset väistävät ystävää, jolla on jokin hätä ja tarve puhua. Eli että nämä ihmiset ovat laillani kuormittuneet aiemmissa ystävyyssuhteissaan niin pahasti, että pelkäävät saman toistuvan uudelleen. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus, jossa jokaisessa tilanteessa ja jokaisessa ihmissuhteessa on kuitenkin mukana myös ihmisen koko aiempi elämä ja aiemmat ja samanaikaiset muut ihmissuhteet.
Minulla löytyy kyllä ymmärrystä tilanteita kohtaan. Ja varsinkin vakavien mielenterveysongelmien kohdalla se kuuntelevan osapuolena oleminen on aivan äärettömän raskasta.
Mutta onko se kuitenkaan moraalisesti oikein jättää se ihminen juuri silloin kun hän on heikoimmillaan ja sanoa, että suojelen vain itseäni? Myös silloin kun itse ajattelee, ettei jaksa?Jos kuuntelijalla olisi varaventtiili jolle purkaa, hän selviäisi, mutta kun hänelle taas vastavuoroisesti lyödään luuri korvaan ja hänet deletoidaan jäljelle jää useita yksinäisiä ihmisiä, jotka kaikki voivat huonosti. Jokainen joka jättää jakamatta sen raskaiden ja vaikeuksissa olevien taakkaa lastaa sen taakan jonkun muun selkään.
Jos sinun ystäväpiirissä olisi ollut 10 kuuntelijaa, niin yhden joka kuunteli 100 tuntia ei olisi tarvinnut kantaa vastuuta läheisestään vaan 10 ihmistä olisi antanut 10 tuntia. Kun 9 sanoo, ettei minua kiinnosta kuunnella ja deletoin vaikeat ihmiset elämästäni, niin jossain on se 1 ihminen, jonka moraali ei anna sen toisen upota, mutta samalla riskeeraa sen oman hukkumisensa.
Sinulla on syysi ja niillä on seuraukset. Jokainen näistä deletoivista ihmisistä kertoo aina pätevän syyn ja se lähtee aina minä keskeisyydestä. Minun on suojeltava itseäni, minun on huolehdittava omasta terveydestäni, minä en halua tuhlata minun elämääni jne. Satoja tuhansia ellei miljoonia, jotka ajattelevat näin. Paradoksaalisesti mitä enemmän he ajattelevat itseään, ihan kuten kaikki muutkin ympärillään, kun heille tulee ongelmia ja kaikille niitä tulee, muiden tai itsensä aiheuttamina, he ovat ja jäävät yksin. Eikä heitä suojele kukaan enää. Ratkaisu on, että kaikki auttaa, ei vaan yksi, mutta yleinen asenne on, ettei kenenkään kuulu auttaa ja kuunnella.Kun jonain päivänä jäät yksin, kun tarvitset apua, johtuu se juuri tästä asenteesta. Koska aina vaan useammalla on se asenne, koska sitä myydän sitä ainoana järkevänä. Katkeroittavaksi sen tekee, että sinä olet kuitenkin aikanasi sen oman osuutesi tehnyt. Joten tosiaalta kun ei mitään ole muille antanut hädän hetkellä, ei odota sitä myöskään itselleen myöhemmin ja kokee ansainneensa juuri sen mitä saa. Eli ei yhtään mitään.
Minulla löytyy myötätuntoa, jopa niitä kohtaan jotka eivät kykene parantamaan omaa asemaansa. Sairaudet varsinkin usein saattavat juuri aiheuttaa sen, ettei sairas edes koe olevansa sairas. Ihmisyyttä ei ole se, että osaan ajatella vain itseäni, vaan myös muita.Kirjoitat hyvin ja kauniisti, kiitos siitä. En ole periaatteellisella tasolla lainkaan eri mieltä kanssasi. Käytäntö on ikävä kyllä vain toinen.
Eri ihmisillä on eri syistä hyvin eri määrä ihmisiä ympärillään. Siksi ehdottamasi "taakanjako" ei käytännössä toimi. Kyllä, on epäreilua, että hauskoilla, iloisilla ja elämänmyönteisillä ihmisillä on enemmän ystäviä kuin vähän kielteisemmillä ihmisillä, mutta eikö tässä korrelaatiossa ole kuitenkin kyse myös kausaatiosta.
Kysyit, onko moraalisesti oikein "jättää se ihminen juuri silloin kun hän on heikoimmillaan". Ei tietenkään ole oikein. Mutta jos se ihminen on "heikoimmillaan" vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, mikä tilanne silloin lopulta on? Tästä tullaan toiseen käytännön kysymykseen eli siihen, miksi ihmiset ylipäätään voivat niin huonosti ja mikä on ihmisen oma vastuu hoitaa itsensä parempaan kuntoon? Jos ihminen itse sanoo, että työterveys totesi keskivaikean masennuksen, mutta ihminen ei suostu menemään eri keksimistään syistä keskustelemaan hoitomahdollisuuksista vaan antaa tilanteen ja itsensä olla odottaen, että se hyvä ja läheinen ystävä kyllä kuuntelee hänen valituksensa, mitä muuta se "ilmainen terapeutti" voi tehdä suojellakseen itseään muuta kuin katkaista välit (ei kerralla, vaan vuosien aikana lukuisten keskusteluyritysten jälkeen)? Ongelmana voi olla sekin, että ihminen ei pääse oikeanlaiseen hoitoon, mutta nähdäkseni tilanne on silloin aivan erilainen kuin se, että ihminen ei halua hakeutua hoitoon. Mitä voi tehdä aikuiselle masentuneelle ihmiselle, joka ei kuitenkaan ole akuutisti vaaraksi itselleen tai muille?
Itse olen pyrkinyt ylläpitämään monia eri ihmissuhteita, niin ystävyys-, kaveri- kuin tuttavasuhteitakin, hyvin monenlaisiin eri ihmisiin. Yksi tausta-ajatus on siinä ollut, etten halua "pistää vahinkoa kiertämään" - että kun itsellänikin on murheita, niin voin puhua niistä useampien eri ihmisten kanssa niin, ettei kukaan yksittäinen ihminen rasitu minun ongelmistani ja minun valituksestani liikaa. Asiaa pitäisi kysyä ystäviltäni ja muilta, olenko onnistunut pyrkimyksissäni.
Mitä tulee mainitsemaasi minäkeskeisyyteen, olen miettinyt asiaa hyvin paljon. Tilanne oli kuitenkin vuosia se, että se, että minä aloin voida huonosti ystäväni vuoksi, ei parantanut ystäväni tilannetta laisinkaan. Sillä, että minä viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen kuuntelin hänen valituksiaan, ei ollut loppupeleissä mitään vaikutusta. Samat aiheet, samat valitukset, vuodesta toiseen. Siitä, olisiko ystävällä muita ystäviä, joille asioita purkaa, ei jostain syystä voinut keskustella. Vuosien ajan jouduin itse käyttämään muita ystäviäni mainitseminasi varaventtiileinä - valitin tästä ystävästäni, joka vain valitti. Nyt tilanne on siltä osin eri näissä ystävyyssuhteissani, että yksi minun suunnaltani kuuluva valituksenaihe on pysyvästi poissa. Toivon, että entinen ystäväni on viimein hankkiutunut terapiaan hoitamaan masennustaan sekä mahdollisia muita mielenterveyden ongelmiaan.
Ehkä voisin tiivistää tähän, että hoitamattomat mielenterveysongelmat aiheuttavat syviä haavoja ja pitkiä seuraamusketjuja ihmisten välillä. Eivät vain puolisoiden välillä ja perheiden sisällä, vaan myös ystävyys-, kaveri- ja tuttavuussuhteissa. Ja hännät voivat olla niin pitkät, kuten minunkin tapauksessani, että ihmisestä tulee niin varovainen, että läheiset ihmissuhteet kiinnostavan ihmisen kanssa saattavat jäädä kokonaan syntymättä noiden vanhojen kuormittavien kokemusten vuoksi.
Kuten sanoin, olen kanssasi periaatteellisesti ihan samaa mieltä. Mutta joissain tapauksissa sen varaventtiilin pitäisi oikeasti olla psykologian alan ammattilainen.
Täysin samaa mieltä! Nämä valittajat jotka sysäävät vastuun itsestään ovat sairaudentunnottomia. Kun ehdottaa ammattiapua "voi kun sulle on niiin paljon helpompi puhua kuin vieraalle". He ovat itsekkäitä , vain heidän asiat ja huolet ovat tärkeitä. On tervettä sanoa rehellisesti että on uupunut eikä jaksa kuunnella valitusta , neuvoja on annettu mutta niihin ei viitsitä mennä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun läheinen tekee niin että huomaan että nyt lopettaa kuuntelemisen ja sitten aloittaa kesken kaiken ihan eri aiheesta. Ja selkeästi vielä naurahtaa omalle ilmeisesti paljon paremmalle jutulle ennen kuin aloittaa. Tulee niin aliarvostettu olo. Ja luonnollisesti aina puhuu päälle. Pakko ajatella että olen maailman tylsin ihminen.
Mä teen tuota tahtomattani ADHD:n takia. Ei vaan aivot pysy keskittyneenä yhteen asiaan kauaa. Ei ole kiinni siitä että toinen olisi tylsä, tapahtuu kaikkien kanssa. Myös kesken lukemisen, elokuvien, työnteon jne.
Omien juttujen kertomiseen kuitenkin pystyy keskittymään vaikka tunnin putkeen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun läheinen tekee niin että huomaan että nyt lopettaa kuuntelemisen ja sitten aloittaa kesken kaiken ihan eri aiheesta. Ja selkeästi vielä naurahtaa omalle ilmeisesti paljon paremmalle jutulle ennen kuin aloittaa. Tulee niin aliarvostettu olo. Ja luonnollisesti aina puhuu päälle. Pakko ajatella että olen maailman tylsin ihminen.
Mä teen tuota tahtomattani ADHD:n takia. Ei vaan aivot pysy keskittyneenä yhteen asiaan kauaa. Ei ole kiinni siitä että toinen olisi tylsä, tapahtuu kaikkien kanssa. Myös kesken lukemisen, elokuvien, työnteon jne.
Omien juttujen kertomiseen kuitenkin pystyy keskittymään vaikka tunnin putkeen?
Tätä minäkin olen ihmetellyt... Voisiko joku asiasta tietävä avata tätä asiaa, vastata tuohon kysymykseen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun läheinen tekee niin että huomaan että nyt lopettaa kuuntelemisen ja sitten aloittaa kesken kaiken ihan eri aiheesta. Ja selkeästi vielä naurahtaa omalle ilmeisesti paljon paremmalle jutulle ennen kuin aloittaa. Tulee niin aliarvostettu olo. Ja luonnollisesti aina puhuu päälle. Pakko ajatella että olen maailman tylsin ihminen.
Mä teen tuota tahtomattani ADHD:n takia. Ei vaan aivot pysy keskittyneenä yhteen asiaan kauaa. Ei ole kiinni siitä että toinen olisi tylsä, tapahtuu kaikkien kanssa. Myös kesken lukemisen, elokuvien, työnteon jne.
Omien juttujen kertomiseen kuitenkin pystyy keskittymään vaikka tunnin putkeen?
Liittyykö ADHD:seen/siihen että on elänyt sen kanssa ikänsä se, että kuvittelee että "minä nyt vaan oon tämmönen" eikä mitään tarvetta muuttaa omaa käyttäytymistä ole? Selittääkö sillä sairaudella vaan omaa huonoa käytöstään? Ja sitten tulee paha mieli, kun ympäristö ei loputtomiin jaksa ymmärtää sitä sen toisen epäkohteliaisuutta?
Mikä on ADHD-laisen vastuu siitä, että hänen juttukaverilleen "Tulee niin aliarvostettu olo" (edeltävä kommentti)?
Vai onko niin, että ADHD-laisen ei tartte kantaa mitään vastuuta omasta käytöksestään ja muun porukan viihtyvyydestä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on yksi tuttu, joka on varmaan mahdottomin päällepuhuja. Selittää sitä ADHD:lla, mutta come on.
Olen itse hyvinkin puhelias ihminen, joka nauttii nopeatempoisesta keskustelusta, mutta hänen seurassaan en voi kuin olla hiljaa. Ei puheeseen tule kuin lyhyitä välejä, joihin voisi äkkiä yrittää jotakin sanoa, mutta ei sellainen edes ole keskustelemista. Viimeksi hänen luonaan yökylässä en puhunut valehtelematta montaakaan kokonaista lausetta koko aikana, koska sellaista väliä ei vaan tullut. Hän jopa laittoi lopulta perään viestin, että hei, en muistanut lainkaan kysyä mitä sulle kuuluu. :)
Harmittaa oikeasti, koska kyseessä on ystävällinen ja kiva ihminen, kun kommunikoidaan kirjoittamalla.
Kuten joku jo totesi, ja kuten itsekin olen saanut kokea, ADHD-ihminen voi hyvinkin selittää omaa huonoa käytöstään diagnoosillaan - ja saattaa itsekin uskoa siihen, että se on se sairaus, joka saa hänet vain puhumaan omista ja itseä kiinnostavista asioista. Ja kun se on se sairaus, niin eihän sille mitään vaan voi. Eli että ihminen ei edes yritä tarkastella omaa toimintaansa ulkoapäin, miltä se vaikuttaa muiden mielestä. Hän vain on millainen hän on ja se johtuu ADHD:sta. Sitten ihmettelee, kun ei saa ketään kahviseuraksi tai reissuseuraksi tai minnekään tapahtumiin seuraksi.
On onneksi ADHD-diagnoosin saaneita ihmisiä, jotka ovat fiksuja ja kykeneviä itsereflektioon ja joilla on jokin käsitys maailmasta ja sosiaalisista suhteista ja jotka täälläkin - kiitos siitä - kertovat, että ei ADHD ole sama asia kuin huonot käytöstavat ja että huonosti käyttäytyvät ADHD:t pilaavat muiden diagnoosin saaneiden maineen.
Se mikä on kohteliasta, määrittyy valtaväestön taipumusten ja mieltymysten mukaan. Kuten muutama täällä totesi, puhuvat adhd-ihmiset toistensa päälle, eikä kukaan loukkaannu tai pidä tätä epäkohteliaana. Itse ymmärrän, millaista käytöstä muut odottavat ja toivovat ja pyrin toimimaan sen mukaan. Olen huomaavainen ja kohtelias, mikä minulla tarkoittaa hyvin rauhallista ja mietittyä kommunikointia. Kuuntelen pääosin, jotta vältän epämiellyttävät tilanteet. Rajoitan spontaaniutta, jottei tule huolimattomuusvirheitä ajoituksessa tai äänen volyymissa.
Mutta tässä on se ongelma, että vaikka minä sopeudun ja näen siihen hirveästi vaivaa, eivät muut yleensä palauta palvelusta. Yksisuuntainen tie. He eivät huomioi sitä, mikä minulle olisi helpompaa (olla oma itseni ja OIREET voisi jättää ymmärtäväisesti huomiotta). Huomiointi ja ystävällisyys ei silloin ole molemminpuolista. Minulla on ystäviä ja tulen muiden kanssa hyvin toimeen, mutta välillä miettii mitä arvoa on suhteilla joissa ei voi olla itsensä tai edes sinnepäin. Jotka toimivat vain jos minä joustan muiden sääntöjen ja toiveiden mukaan, mutta muut eivät edes yritä kauheasti asettua minun asemaani. Eivät pohdi, että minulle saattaa olla yhtä kuormittavaa peittää jatkuvasti tietoisesti oireita kuin heille olisi yrittää ymmärtää ja sietää niitä välillä. Jotkut tähän pystyvät empaattisesti ja ottavat oireet oireina, suhtautuvat niihin lempeästi ja ymmärtäväisesti, näkevät niiden taakse. Sen muun mitä myös olen niiden ilmiasun takana.
Kyllä, ongelma on minulla. Mutta en itsekään tartu muiden heikkoihin kohtiin, nolaa tai säti jos joku muu on ajattelematon. Ei ymmärrä heti jotain, tai on erilainen suhteessa minuun tai muihin. Annan muiden olla omia itsejään ja yritän myötäelää. Koska tiedän miltä se vastakohta tuntuu, enkä toivo sitä muille.
"Se mikä on kohteliasta, määrittyy valtaväestön taipumusten ja mieltymysten mukaan." Kyllä, ja myös ns. normi-ihmisen pitää pystyä vaihtelemaan kommunikaatiotyyliään tilanteen mukaan. Paljon on keskusteltu introvertti-ekstrovertti -akselista ja siitä, miten introvertit kuormittuvat sosiaalisissa tilanteissa. Tämä sekä "erityisherkkyys" ovat ehkä jossain määrin rinnastettavissa ADHD-ihmisen kokemaan kuormitukseen, joskin ilmeisesti ADHD on näihin verrattuna pahimmillaan todella invalidisoiva sairaus.
Olen itse ollut hyvin sallivainen ystävyys- ja kaveruussuhteideni osalta, ja iloinnut siitä, että tunnen hyvin monenlaisia ihmisiä. Ja juurikin antanut ihmisten olla sitä, mitä he ovat. Jossain kohtaa vain alkoi ystävän ADHD vaivata, tai pikemminkin se, että häntä piti sen vuoksi "ymmärtää" ihan joka asiassa. Ystävä väärinkäytti diagnoosiaan ja käyttäytyi vain yksinkertaisesti huonosti. Siinä kohtaa minäkin aloin miettiä, juuri kuten sanoit, "mitä arvoa on suhteilla joissa ei voi olla itsensä tai edes sinnepäin" - jos minä ei-ADHD:na olin aina se, joka joutui joustamaan, ottamaan huomioon myöhästelyt, venyttämään kärsivällisyyttäni äärettömiin kuunnellessani ystävän mitäsattuu-puheita. Jouduin joskus päättämään etukäteen ja miettimään etukäteen strategiat, jos halusin puhua jostakin itselleni sillä hetkellä tärkeästä asiasta, oikeasti painamaan ja runnomaan oman puheenvuoroni läpi tavalla, jota missään muissa ns. normaalien ihmisten kanssa ei koskaan olisi tullut edes mieleenkään. Eli jouduin tavallaan rikkomaan itseäni ja omia käyttäytymissäännöksiäni vasten, jotta pystyin olemaan "oma itseni" (ottamaan puheeksi ja keskustelunaiheeksi aiheen, joka ominulle oli tärkeä) tuossa suhteessa ADHD-ihmisen kanssa. "Huomiointi ja ystävällisyys eivät silloin ole molemminpuolista." Juuri tämän sain kokea niin voimakkaasti, että ystävyyssuhde loppui monien vuosien jälkeen. En vain enää jaksanut.
Nämä meidän tässä kuvailemamme asiat kertonevat siitä, että luvassa saattaa olla laajempaa yhteiskunnallista kuplautumista nepsydiagnoosin saaneiden ja ns. normaalien välillä. Ihmiset voivat parhaiten ollessaan sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa on helppoa ja mukavaa olla. Parasta onkin, jos/kun ihminen löytää ne omanlaisensa ihmiset, ja sitä toivon kaikille. Mutta vastapuolena sille on se, että jos vähemmistöt alkavat vaatia sitä, että enemmistö ottaa heidät huomioon tavoilla, joka on enemmistölle vierasta, johtaa todennäköisesti väistämättä siihen, että erilaiset ihmiset ovat jatkossa yhä enemmän omissa porukoissaan. Toivottavasti näin ei käy, ja toivottavasti oma negatiivinen kokemukseni on vain yksittäistapaus, jota muiden ei tarvitse kokea.
Kuulostaa, että meillä tulokulmista huolimatta on ollut samanlainen tunnekokemus. Mutta haluaisin tuoda esille, että siinä missä jouduit taiteilemaan ja joustamaan tämän yhden ihmisen kohdalla ja koit sen liian raskaaksi, on vastaava tilanne minulle valtaosa muista ihmisistä. Ehkä yksi 10:stä on se, jonka voi olla oma itsensä. Muulloin sopeudun ja joustan muiden preferenssien mukaan. Peitän adhd-piirteet. Tarkkailen käytöstäni. Aina ja joka paikassa, koko elämäni ajan. En voi sanoa, etten jaksa sitä, koska en voi erkaantua yhteiskunnasta. Enemmistö asettaa normit ja minun tehtäväksi jää noudattaa niitä, eihän ketään kiinnosta mikä minua rasittaa kun se ei heitä rasita.
Tässä näkee, kuinka ihmiset eivät eivät ymmärrä erilaisuuden ja vähemmistössä olemisen merkitystä. Minä osaan sopeutua. Minun on pakko, joka päivä. Suojellakseni itseäni. Ja todistit juuri kirjoituksellasi miksi. Vaikka toivoisin ymmärrystä myös minun kohdalleni, kuten pyrin muut minun näkökulmastani erilaiset, huomioimaan. Ei näin tule käymään. Koska vastaus tähän inhimilliseen toiveeseen on, ei pysty ja jos jotain toivotte, ei teillä ole siihen oikeutta ja ei ole kohtuullista. Eikä ketää edes kiinnosta vähemmistöjen muka-ongelmat ja minä tämänkin mielipiteen kiinnostuneena kuuntelen, kun tapaamme. Tottakai esitän kiinnostunutta, koska otan tunteesi huomioon. Kuuntelen enemmän kuin puhun, jotten puhu päälle. Kerro vaan lisää.
Mutta ei se haittaa. Teen mitä täytyy ja sinun ei tarvitse. Voin olla työkaverisi, jolle avaudut huonokäytöksisten nepsyjen tekosyistä. Luulet, että jaat kokemuksen vertaisesi kanssa ja minä myötäilen, koska olen kohtelias ja voin sen tehdä. Suotta aiheutan sinulle häpeää tai kognitiivista dissonanssia tuomalla esiin ymmärtämättömyytesi. Koska minä valitsen sen saman kuin joka ikinen päivä, hymyilen jotta tulemme toimeen. Hymyilen, jotta et saa tietää minulla olevan adhd, mistä ehkä sen perusteella voit tehdä minusta oletuksia ja liittää siihen asioita, jotka eivät siihen liity. Sanoa, että kaikki ongelmani ovat tekosyitä, koska ne eivät ole dinulle ongelma. Kun kerrot, kuinka tuo yhden ihmisen kanssa tapahtunut itseään vastaan toimiminen oli liikaa, kannustan sinua. "Tietenkin aivan kohtuutonta kestää!" Näin me tulemme toimeen ja voin jopa aidosti samaistua, koska tunnen samat asiat keskustellessamme, tunnen joka päivä. Mutta kuten sanoit, enemmistö määrää ja jos alan itseäni esille tuomaan - niin miten se meni - joudutaan sitten olemaan eri ympyröissä, koska enemmistölle olisi aivan liikaa sopeutua johonkin harvaan random vähemmistön edustajaan silloin tällöin. Joten minä sopeudun kun kerta jaksan ja pystyn, eikä ole oikein vaihtoehtojakaan. Mutta oikeastihan olet tosi kiva ja joustava ja hyvätapainen, etkä ollenkaan kohtuuton eikö niin ja minä tarkasti päälle puhumatta sanon kyllä, ehdottomasti ja hymyilen kohteliaasti. Ja kappas, vuorovaikutus on helppoa ja vaivatonta. Kuten sanoit, toivottavasti asiat eivät muutu ja eiväthän ne muutu. Nähdään tuolla jossain, vaivattomissa merkeissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun läheinen tekee niin että huomaan että nyt lopettaa kuuntelemisen ja sitten aloittaa kesken kaiken ihan eri aiheesta. Ja selkeästi vielä naurahtaa omalle ilmeisesti paljon paremmalle jutulle ennen kuin aloittaa. Tulee niin aliarvostettu olo. Ja luonnollisesti aina puhuu päälle. Pakko ajatella että olen maailman tylsin ihminen.
Mä teen tuota tahtomattani ADHD:n takia. Ei vaan aivot pysy keskittyneenä yhteen asiaan kauaa. Ei ole kiinni siitä että toinen olisi tylsä, tapahtuu kaikkien kanssa. Myös kesken lukemisen, elokuvien, työnteon jne.
Omien juttujen kertomiseen kuitenkin pystyy keskittymään vaikka tunnin putkeen?
Tätä minäkin olen ihmetellyt... Voisiko joku asiasta tietävä avata tätä asiaa, vastata tuohon kysymykseen?
Ei ole kyseessä keskittymiskyvyn puutos vaan sen tahdonalaisen suuntaamisen vaikeus tai mahdottomuus. Kun keskittyminen johonkin katkeaa, aiheuttaa sen jokin aivojen sillä hetkellä priorisoima muka kiinnostavampi asia. Jos asia koetaan tarpeeksi kiinnostavaksi, aivot priorisoivat sen, vaikka sitten tunnin ajan. Eli oikeastaan tämä pidempi keskittyminenkään ei ole päätös, vaan se nyt vaan kiinnostaa silloin sen ajan mitä kestää. Johtuu välittäjäaineiden puutteellisesta toiminnasta, nämä vastaavat mm. huomion suuntaamisesta, tehtävän joustavasta vaihtamisesta ja priorisoinnista sekä motivaatiosta ja tunnesäätelystä. Sitten taas moni "sijaistoiminta" tähtää näiden aineiden lisäämiseen ja tasapainottamiseen orgaanisesti. Liikkuminen lisää niitä, impulsivisuus ja stressi, kiihtymys, innostus. Eli oireet ovat yritys tuottaa näitä enemmän ja paikata niiden vajetta, jotta järkevä toiminta ja jonkinlainen keskittyminen mahdollistuisi. Niin nurinkurista kuin se onkin.
Miksi ajattelet, että sinun ajatuksesi on niin tärkeä, että sen vuoksi pitää olla epäkohtelias ja alentaa toista ihmistä? Antaa toisen ihmisen AINA saada tietää, että hänen ajattelunsa ja puheensa ei ole yhtä tärkeää kuin sinun?
Onko oikeasti se ensimmäisenä esiin juolahtava ajatus ihan varmasti, koko tähänastisen elämänkokemuksesi nojalla se kaikkein tärkein ja vakavasti otettavin ajatus, joka on AIVAN PAKKO saada ulos juuri sillä hetkellä, kun se päähäsi sattuu pälkähtämään? Kysytkö itseltäsi koskaan tätä kysymystä?
Otan asian siksi esiin, että suurin osa ihmisistä ajattelee aktiivisesti paitsi omaa toimintaansa ja miten se muihin vaikuttaa, myös omaa ajatteluaan. Ja on tullut siihen tulokseen, että jos mieleen tullut asia on sellainen, että se ei pysy mielessä vaikkapa kymmentä minuuttia tai palaa myöhemmin mieleen, se on asia, joka ei ole lainkaan tärkeä, ei ainakaan niin tärkeä, että se pitäisi heti saada sanottua.
Kärjistäen sanottuna keskeyttämisen oikeuttaa vain hätätilanne, esim. autolla ajaessa kuljettaja puhuu asiastaan ja vieressä istuva hoksaa, että nyt tulee kovaa vauhtia pyörä punaisia päin. Tällöin on oikeasti tarpeen keskeyttää sen toisen puhe, jotta onnettomuudelta vältyttäisiin.
Tuo on ilmeisen yleistä, tämän keskustelun nojalla, että ihminen kuvittelee sen oman asiansa ja oman ajatuksensa olevan poikkeuksetta tärkeämpi kuin se ajatus ja se asia, jota sillä hetkellä puhevuoron saanut haluaa tuoda esiin.
Se, miten toimit, ei ole vain "ärsyttävää" vaan se on faktisesti itsesi asettamista toisen ihmisen yläpuolelle. Niin, ja yksinkertaisesti huonoa käytöstä. Eivätkö vanhemmat kasvattaneet, eikö päivähoito ja koulu? Eikö edes elämä?