Lue keskustelun säännöt.
Päälle puhuminen - kun mikään ei auta
Onko kokemuksia ihmisistä, jotka keskeyttävät ja puhuvat päälle?
Minulla on muutamia tällaisia lähisukulaisissani (pakko pitää yhteyttä).
Ei auta, vaikka olen vuosikausia jopa vihaisesti sanonut, että "älä keskeytä, vaan kuuntele lause loppuun". Olen siis kymmeniä kertoja sanonut, että keskeyttäminen on ärsyttävää.
Keskeyttäminen on siis systemaattista. Monesti keskeytetään jo kesken ENSIMMÄISEN lauseen, kun olen saanut sanottua tyyliin 4 sanaa. Ja se keskeytys tapahtuu niin, että tämä keskeyttäjä alkaa puhumaan monologiaan ja yritän siihen väliin ujuttaa tarinani sana sanalta. Niin raivostuttavaa! Puhelimessa tämä korostuu, sillä päällekkäin puhuminen ei vain onnistu, kumpikaan ei kuule toisiaan. Olen siis yrittänyt sitäkin, että sinnikkäästi yritän saada edes sen ensimmäisen lauseeni loppuun.
Mistä tämä keskeyttäminen johtuu?
Mikä siihen auttaa? Muuta kuin olla sitten juttelematta näiden ihmisten kanssa?
Kommentit (264)
Minun ukkoni se keksii aina uusia kiusaamistapoja. Tuon keskeyttämisen tein mahdottomaksi siten, etten aloita mitään juttua ennenkuin on mennyt tupakalla käymään.
Ikävin tapa oli keskeyttää aloittamani stoori paljastamalla jutun juoni heti, kun tiesi mistä aioin kertoa.
Ollaan siis vanha pariskunta ja nämä meidän jutut jo varmaan huvittaa sivullisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomalaiset näköjään on niin virkamieskansaa, että normaaliin keskusteluun tarvitaan asialista,missä sovittu puheenvuorot ja käytettävä aika. Ensin alustus jonka jälkeen toinen saa lyhyesti kommentoida.
Itse olen se herkästi innostuva, jonka mielestä se että toinenkin innostuu ja puhutaan päälle ja limittäin ja lomittain välillä käsillä huitoen ja asiasta toiseen loikkie ,on parasta keskustelua. Tykkään siitäkin, kun joku sivusta huutelee kommentteja. Sellaista iloista höpötystä. Mutta me ollaan erilaisia ja tätä se nyt vaan on.
Vierailija kirjoitti:
Onko nämä teidän pälpättäjät itä-Suomesta? Karjalaisia?
Mulla on yks tuttava sieltä päin ja sen on just tuommonen, että puhuu vaan omiaan koko ajan eikä jaksa tai viitsi kuunnella mua ollenkaan.En enää ole sen kanssa väleissä kun en saa meidän keskusteluista mitään.
Ei kun Espoosta ja Helsingistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse semmoinen.
Juolahtaa toisen puheesta joku juttu mieleen ja tarvii saada se kerrottua, ennenkuin unohdan.On huono tapa. Malttamaton.
Ja on se ärsyttävää itsellekin, kun sitten ei kaikkea saakuunneltua. Kultakalan muisti; äkkiä saatava asiat ulos ennen kuin ne unohtui.
Mulla sama. Mutta tiedostan tämän ja pyydän anteeksi. On kyllä huono tapa. Jotenkin tuntuu että on vaan syljettävä kovaa vauhtia omat asiat esiin. Olen leski ja paljon yksin , vaikuttaisko tämä asiaan?
Ei, vaan sivistymättömyys.
Ihminen joka tiedostaa asian ja TEKEE asialle jotain tuskin on sivistymätön. Moukkakorttti menee näille jotka ei tee asialle mitään. Minä en suostu kynnysmatoksi. Aina on ilkeitä ihmisiä jotka kilttejä käyttää hyväksi .
Ärsyttävä päällepuhujan alatyyppi on jutun varastaja, joka jatkaa puhumista toisen aloittamasta asiasta vaikka ei todellisuudessa tietäisi siitä mitään oleellista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ärsyttävä päällepuhujan alatyyppi on jutun varastaja, joka jatkaa puhumista toisen aloittamasta asiasta vaikka ei todellisuudessa tietäisi siitä mitään oleellista.
No tämä. Olin jo unohtanut koko mansplaining-sanan olemassaolon kun sain vastikään kokea puolitutun miehen osalta todella outoa käytöstä. Kun kerroin, minkä alan asiantuntija olen, alkoi tämä mies (aivan eri alalta) selostaa sitä, mitä minun alani on ja ei ole. En muista, onko koskaan aiemmin käynyt näin, ei ainakaan vuosikymmeniin. Ja tohtoritason mies kyseessä, en olisi ikinä uskonut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on yksi tuttu, joka on varmaan mahdottomin päällepuhuja. Selittää sitä ADHD:lla, mutta come on.
Olen itse hyvinkin puhelias ihminen, joka nauttii nopeatempoisesta keskustelusta, mutta hänen seurassaan en voi kuin olla hiljaa. Ei puheeseen tule kuin lyhyitä välejä, joihin voisi äkkiä yrittää jotakin sanoa, mutta ei sellainen edes ole keskustelemista. Viimeksi hänen luonaan yökylässä en puhunut valehtelematta montaakaan kokonaista lausetta koko aikana, koska sellaista väliä ei vaan tullut. Hän jopa laittoi lopulta perään viestin, että hei, en muistanut lainkaan kysyä mitä sulle kuuluu. :)
Harmittaa oikeasti, koska kyseessä on ystävällinen ja kiva ihminen, kun kommunikoidaan kirjoittamalla.
Kuten joku jo totesi, ja kuten itsekin olen saanut kokea, ADHD-ihminen voi hyvinkin selittää omaa huonoa käytöstään diagnoosillaan - ja saattaa itsekin uskoa siihen, että se on se sairaus, joka saa hänet vain puhumaan omista ja itseä kiinnostavista asioista. Ja kun se on se sairaus, niin eihän sille mitään vaan voi. Eli että ihminen ei edes yritä tarkastella omaa toimintaansa ulkoapäin, miltä se vaikuttaa muiden mielestä. Hän vain on millainen hän on ja se johtuu ADHD:sta. Sitten ihmettelee, kun ei saa ketään kahviseuraksi tai reissuseuraksi tai minnekään tapahtumiin seuraksi.
On onneksi ADHD-diagnoosin saaneita ihmisiä, jotka ovat fiksuja ja kykeneviä itsereflektioon ja joilla on jokin käsitys maailmasta ja sosiaalisista suhteista ja jotka täälläkin - kiitos siitä - kertovat, että ei ADHD ole sama asia kuin huonot käytöstavat ja että huonosti käyttäytyvät ADHD:t pilaavat muiden diagnoosin saaneiden maineen.
Se mikä on kohteliasta, määrittyy valtaväestön taipumusten ja mieltymysten mukaan. Kuten muutama täällä totesi, puhuvat adhd-ihmiset toistensa päälle, eikä kukaan loukkaannu tai pidä tätä epäkohteliaana. Itse ymmärrän, millaista käytöstä muut odottavat ja toivovat ja pyrin toimimaan sen mukaan. Olen huomaavainen ja kohtelias, mikä minulla tarkoittaa hyvin rauhallista ja mietittyä kommunikointia. Kuuntelen pääosin, jotta vältän epämiellyttävät tilanteet. Rajoitan spontaaniutta, jottei tule huolimattomuusvirheitä ajoituksessa tai äänen volyymissa.
Mutta tässä on se ongelma, että vaikka minä sopeudun ja näen siihen hirveästi vaivaa, eivät muut yleensä palauta palvelusta. Yksisuuntainen tie. He eivät huomioi sitä, mikä minulle olisi helpompaa (olla oma itseni ja OIREET voisi jättää ymmärtäväisesti huomiotta). Huomiointi ja ystävällisyys ei silloin ole molemminpuolista. Minulla on ystäviä ja tulen muiden kanssa hyvin toimeen, mutta välillä miettii mitä arvoa on suhteilla joissa ei voi olla itsensä tai edes sinnepäin. Jotka toimivat vain jos minä joustan muiden sääntöjen ja toiveiden mukaan, mutta muut eivät edes yritä kauheasti asettua minun asemaani. Eivät pohdi, että minulle saattaa olla yhtä kuormittavaa peittää jatkuvasti tietoisesti oireita kuin heille olisi yrittää ymmärtää ja sietää niitä välillä. Jotkut tähän pystyvät empaattisesti ja ottavat oireet oireina, suhtautuvat niihin lempeästi ja ymmärtäväisesti, näkevät niiden taakse. Sen muun mitä myös olen niiden ilmiasun takana.
Kyllä, ongelma on minulla. Mutta en itsekään tartu muiden heikkoihin kohtiin, nolaa tai säti jos joku muu on ajattelematon. Ei ymmärrä heti jotain, tai on erilainen suhteessa minuun tai muihin. Annan muiden olla omia itsejään ja yritän myötäelää. Koska tiedän miltä se vastakohta tuntuu, enkä toivo sitä muille.
"Se mikä on kohteliasta, määrittyy valtaväestön taipumusten ja mieltymysten mukaan." Kyllä, ja myös ns. normi-ihmisen pitää pystyä vaihtelemaan kommunikaatiotyyliään tilanteen mukaan. Paljon on keskusteltu introvertti-ekstrovertti -akselista ja siitä, miten introvertit kuormittuvat sosiaalisissa tilanteissa. Tämä sekä "erityisherkkyys" ovat ehkä jossain määrin rinnastettavissa ADHD-ihmisen kokemaan kuormitukseen, joskin ilmeisesti ADHD on näihin verrattuna pahimmillaan todella invalidisoiva sairaus.
Olen itse ollut hyvin sallivainen ystävyys- ja kaveruussuhteideni osalta, ja iloinnut siitä, että tunnen hyvin monenlaisia ihmisiä. Ja juurikin antanut ihmisten olla sitä, mitä he ovat. Jossain kohtaa vain alkoi ystävän ADHD vaivata, tai pikemminkin se, että häntä piti sen vuoksi "ymmärtää" ihan joka asiassa. Ystävä väärinkäytti diagnoosiaan ja käyttäytyi vain yksinkertaisesti huonosti. Siinä kohtaa minäkin aloin miettiä, juuri kuten sanoit, "mitä arvoa on suhteilla joissa ei voi olla itsensä tai edes sinnepäin" - jos minä ei-ADHD:na olin aina se, joka joutui joustamaan, ottamaan huomioon myöhästelyt, venyttämään kärsivällisyyttäni äärettömiin kuunnellessani ystävän mitäsattuu-puheita. Jouduin joskus päättämään etukäteen ja miettimään etukäteen strategiat, jos halusin puhua jostakin itselleni sillä hetkellä tärkeästä asiasta, oikeasti painamaan ja runnomaan oman puheenvuoroni läpi tavalla, jota missään muissa ns. normaalien ihmisten kanssa ei koskaan olisi tullut edes mieleenkään. Eli jouduin tavallaan rikkomaan itseäni ja omia käyttäytymissäännöksiäni vasten, jotta pystyin olemaan "oma itseni" (ottamaan puheeksi ja keskustelunaiheeksi aiheen, joka ominulle oli tärkeä) tuossa suhteessa ADHD-ihmisen kanssa. "Huomiointi ja ystävällisyys eivät silloin ole molemminpuolista." Juuri tämän sain kokea niin voimakkaasti, että ystävyyssuhde loppui monien vuosien jälkeen. En vain enää jaksanut.
Nämä meidän tässä kuvailemamme asiat kertonevat siitä, että luvassa saattaa olla laajempaa yhteiskunnallista kuplautumista nepsydiagnoosin saaneiden ja ns. normaalien välillä. Ihmiset voivat parhaiten ollessaan sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa on helppoa ja mukavaa olla. Parasta onkin, jos/kun ihminen löytää ne omanlaisensa ihmiset, ja sitä toivon kaikille. Mutta vastapuolena sille on se, että jos vähemmistöt alkavat vaatia sitä, että enemmistö ottaa heidät huomioon tavoilla, joka on enemmistölle vierasta, johtaa todennäköisesti väistämättä siihen, että erilaiset ihmiset ovat jatkossa yhä enemmän omissa porukoissaan. Toivottavasti näin ei käy, ja toivottavasti oma negatiivinen kokemukseni on vain yksittäistapaus, jota muiden ei tarvitse kokea.
Kuulostaa, että meillä tulokulmista huolimatta on ollut samanlainen tunnekokemus. Mutta haluaisin tuoda esille, että siinä missä jouduit taiteilemaan ja joustamaan tämän yhden ihmisen kohdalla ja koit sen liian raskaaksi, on vastaava tilanne minulle valtaosa muista ihmisistä. Ehkä yksi 10:stä on se, jonka voi olla oma itsensä. Muulloin sopeudun ja joustan muiden preferenssien mukaan. Peitän adhd-piirteet. Tarkkailen käytöstäni. Aina ja joka paikassa, koko elämäni ajan. En voi sanoa, etten jaksa sitä, koska en voi erkaantua yhteiskunnasta. Enemmistö asettaa normit ja minun tehtäväksi jää noudattaa niitä, eihän ketään kiinnosta mikä minua rasittaa kun se ei heitä rasita.
Tässä näkee, kuinka ihmiset eivät eivät ymmärrä erilaisuuden ja vähemmistössä olemisen merkitystä. Minä osaan sopeutua. Minun on pakko, joka päivä. Suojellakseni itseäni. Ja todistit juuri kirjoituksellasi miksi. Vaikka toivoisin ymmärrystä myös minun kohdalleni, kuten pyrin muut minun näkökulmastani erilaiset, huomioimaan. Ei näin tule käymään. Koska vastaus tähän inhimilliseen toiveeseen on, ei pysty ja jos jotain toivotte, ei teillä ole siihen oikeutta ja ei ole kohtuullista. Eikä ketää edes kiinnosta vähemmistöjen muka-ongelmat ja minä tämänkin mielipiteen kiinnostuneena kuuntelen, kun tapaamme. Tottakai esitän kiinnostunutta, koska otan tunteesi huomioon. Kuuntelen enemmän kuin puhun, jotten puhu päälle. Kerro vaan lisää.
Mutta ei se haittaa. Teen mitä täytyy ja sinun ei tarvitse. Voin olla työkaverisi, jolle avaudut huonokäytöksisten nepsyjen tekosyistä. Luulet, että jaat kokemuksen vertaisesi kanssa ja minä myötäilen, koska olen kohtelias ja voin sen tehdä. Suotta aiheutan sinulle häpeää tai kognitiivista dissonanssia tuomalla esiin ymmärtämättömyytesi. Koska minä valitsen sen saman kuin joka ikinen päivä, hymyilen jotta tulemme toimeen. Hymyilen, jotta et saa tietää minulla olevan adhd, mistä ehkä sen perusteella voit tehdä minusta oletuksia ja liittää siihen asioita, jotka eivät siihen liity. Sanoa, että kaikki ongelmani ovat tekosyitä, koska ne eivät ole dinulle ongelma. Kun kerrot, kuinka tuo yhden ihmisen kanssa tapahtunut itseään vastaan toimiminen oli liikaa, kannustan sinua. "Tietenkin aivan kohtuutonta kestää!" Näin me tulemme toimeen ja voin jopa aidosti samaistua, koska tunnen samat asiat keskustellessamme, tunnen joka päivä. Mutta kuten sanoit, enemmistö määrää ja jos alan itseäni esille tuomaan - niin miten se meni - joudutaan sitten olemaan eri ympyröissä, koska enemmistölle olisi aivan liikaa sopeutua johonkin harvaan random vähemmistön edustajaan silloin tällöin. Joten minä sopeudun kun kerta jaksan ja pystyn, eikä ole oikein vaihtoehtojakaan. Mutta oikeastihan olet tosi kiva ja joustava ja hyvätapainen, etkä ollenkaan kohtuuton eikö niin ja minä tarkasti päälle puhumatta sanon kyllä, ehdottomasti ja hymyilen kohteliaasti. Ja kappas, vuorovaikutus on helppoa ja vaivatonta. Kuten sanoit, toivottavasti asiat eivät muutu ja eiväthän ne muutu. Nähdään tuolla jossain, vaivattomissa merkeissä.
Kiitos vastauksestasi ja oman kokemuksesi avaamisesta. Ja kiitos, kun käyttäydyt kulttuuristen perusoletusten mukaisesti. Siitä on myös itsellesi hyötyä ihan niin kauan, kun et kerro keskustelukumppaneillesi omista haasteistasi. Jos kertoisit, saattaisi tilanne osaltasi helpottaa. Kuulun itse useampaan vähemmistöön, joten tiedän kyllä, mitä on olla hiljaa tilanteessa, jossa on erilainen kuin muut. Ja olen iloinen siitä, että erilaiset vähemmistöt saavat ääntään kuuluviin ja avaavat kokemusmaailmaansa ja osoittavat, että korjattavaa maailmassamme on. Usein vammaisille tarpeellinen esteettömyys on hyödyksi myös ns. normaaleille. On sanomattakin selvää, ja olen myös itse sitä tuonut muualla esille, että niin kouluissa kuin työelämässäkin avotilojen määrä aiheuttaa ongelmia ihan ns. normaaleillekin ihmisille, saati sitten erityishaasteisille.
Ja kuten totesin, toivon, että minun yksittäistapaukseni ei ole yleistapaus. Olen ilmiselvästi jollakin tavalla traumatisoitunut tämän entisen ystäväni käytöksestä. Ehkä olin vain aivan liikaa tekemisissä hänen kanssaan. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, tämän oman kokemukseni nojalla siis, että yksikin huonostikäyttäytyvä nepsy pilaa lukuisten kaltaistesi hyvinkäyttäytyvien nepsyjen maineen. Sama tilanne on kaikilla vähemmistöillä. Mikä siihen olisi avuksi?
Tekstistäni varmasti huomasi, että asia on tunteita herättävä, juuri syrjintä rasauttaa erityisesti koska se on niin kohtuutonta. Ei vain omaa tilannetta koskien, liittyy myös alaani. Sehän ei perustu faktaan, jolloin monet siitä kärsivät. Mielestäni asiaan auttaa vain se, että yhä useampi pyrkii ja haluaa aidosti kuunnella muita. Kun ei tiedä. Niin ei saakaan tietää jos ei kuuntele. Ei oma sopeutumisenikaan mahdollistuisi, jos en olisi aktiivisesti huomioinut, kuinka muut ehkä kokevat asiat eri tavoin kuin minä. Ei olisi tullut luontaisesti varmaan pieninkään tarvetta rajoittaa puhetulvaa, jos en huomioisi, että se voi muita kuormittaa. He eivät sitä positiivisena asiana pidä, vaikka en tarkoituksellisesti pyri heitä ohittamaan. Silti he kokevat sen niin ja huomioin sen. Se onnistuu vain, jos olen kiinnostunut siitä, mitä he kokevat.
Tuo mitä kuvasit, että yksi ryhmän edustaja vaikuttaa kuvaan muista. Varmasti se niin on. Sille on nimikin. Syrjintä. Ennakkoluulot. Selvästikään en ole tähän ratkaisua keksinyt, koska ilmiö rajoittaa omaakin elämääni. Mutta eivät kaikki ole ennakkoluuloisia. Monet ovat hyvin avoimia, uteliaita ja omaavat suhteellisuudentajun. Pelkkä ystävällisyyskin riittää ehkäisemään syrjinnän haittoja, vaikkei ihan ymmärtäisikään toisen näkemyksiä.
Mutta maailma on rankka ja resurssit vaikuttavat aina ihmisen kykyyn tarkastella asioita. Kun ne ovat vähäiset, ei ole "varaa" olla avoin ja venyä. Tottakai se, että ystäväsi loukkasi sinua, aiheuttaa suojautumista riskeiltä, jolloin ennakkoluulot syntyvät siitä. Mutta adhd-tyyppejä on ihan yhtä erilaisia, kuin miehiä, naisia, ihan mitä ryhmää vain edustavissa. Oireet ovat eri asia, kuin täysi piittaamattomuus niiden vaikutuksista muihin. Tai välinpitämättömyys muita kohtaan. Ehkäpä ystäväsi asenne häiritsi lopulta oireita enemmän..?
Ehkä leimoille annetaan liikaa valtaa koska se on yksinkertaista. Mihin ryhmään kukakin kuuluu ja mitä se hänessä edustaa? Päätämme aina itse, minkä jaottelun alle toiset laskemme ja minkä merkityksen tälle itse annamme. Mihin keskitymme, mitä odotamme ja suurimpana varmaan, mitä pelkäämme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on töissä tällainen ihminen. Minun ratkaisuni on olla vaikenematta ja jatkaa asiani selostusta normaalisti. Siinä sitten puhumme yhteen ääneen, eikä kukaan mahdollisista läsnäolijoista luonnollisestikaan saa siitä kuoromölinästä mitään tolkkua, mutta se ei ollut minun valintani. Tällainen toiminta aiheuttaa päällepuhujassa suurta närkästystä sekä mahdollisissa läsnäolijoissa suuttumusta, koska heidän aikansa menee hukkaan - mutta edelleenkään se ei ole minun valintani.
Mainittakoon, että en todellakaan jaarittele yhteen putkeen pitkiä aikoja, että siksi päälle pitäisi puhua. Ehei, tämä henkilö tekee sitä keskeyttämistä "alempiarvoiseksi" katsomilleen henkilöille.
Minulle on ihan yksi lysti, jos koko kokous kuluu kuoromölinään ja ihmiset turhautuvat. Se ei ole minun aiheuttamaani. Jokaisen pitäisi sen verran osata odottaa vuoroaan, kun kokouksessa asiat esitetään, että ihminen saisi sanoa lauseensa loppuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopetan yhteydenpidon tällaisiin kavereihin. En jaksa kuunnella niitä itsekehumonologeja tai valitusta. Toista ei oikeasti yhtään kiinnosta onko sinulla jotain sanottavaa.
Edustat täydellisesti tämän päivän ihmistä. Vain juuri oikealla tavalla käyttäytyvät ihmiset huolitaan enää siihen omaan elämään.
Joko osaat puhua juuri niistä oikeista asioista, juuri oikea ajan ja oikealla asenteella tai saat poistua toisen elämästä. Ei enää yhteidenpitoa sinulle. Niin se nykyisin menee.Ei kehuja, ei valitusta, ei mikään mikä voi häiritä sitä toisen postiivista vibaa ja tietenkin pitää olla aito. Sellainen pitää nykyisin ystävän osata olla.
Sinua ei oikeasti kiinnosta mitä sillä toisella on sanottavaa, jos ei sitä tpisatakaam.
Eikä ainakaan, jos se on jotain sellaista joka ei mahdu parametreihin siitä mikä on sinusta kiinnostavaa. Nyky ystävyydet ovat kuin Netflix, uuttaa viihdettä kehiin, jos se nykyinen vaikuttaa tylsältä ja ei itseä miellyttävältä. Enää ei tarvitse kärsiä siitä, että joutuu kuunnella muita ja heidän ei kiinnostavia juttujaan.Ymmärrät varmaan itsekin, kun hetken aikaa mietit, että aloituksessa ei tarkoitettu tuollaista tilannetta, jota kuvaat. Vaan sitä, kun kaverin kanssa jutellessa toinen puhuu koko ajan päälle ja keskeyttää.
Työkaverini on juuri tuollainen. Ei osaa lopettaa edes silloin, kun joku tiuskaisee, että älä koko ajan puhu päälle. Kerran oli suorastaan hupaisaa kuunnella, kun hän keskusteli samanlaisen esihenkilön kanssa. Kumpikin puhui kilpaa päälle, eikä kuunnellut yhtään. Se nyt vaan on käytöstapojen puutetta.Ymmärrät varmaan itsekin, että aloitus koski ap:tä ja hänen kokemusta, mutta minä kommentoin yhtä ja määrättyä tekstiä ja siinä joku kirjoittaa selvästi, mitä hän tekee tilanteessa, joissa joku valittaa tai pitää itsekehumonologin. En ap:n tekstiä.
Mitä se teksti tarkoittaa, jota kommentoin? Sitä, että kirjoittaja määrittelee aika tarkkaan sen mitä kuuntelee ja siinä ei toiselle jää muuta, kuin joko muokata se mitä sanoo, jos aika pysyä vielä kontaktiin otettavien piirissä. Kykenet ehkä ymmärtämään asian, jos ajattelet tarkkaan ja luet sekä mitä kirjoitettiin ja mihin vastasin.
Sinä tulkitsit tekstini sinulle sopivaan narratiiviin, muokkaamalla sen mihin vastasin, niinkuin vastaukseni olisi ollut johonkin toiseen kysymykseen, eli ap:n alkukommentiin ja sitten selittämällä, etten minä ehkä oikein ymmärrä. Kumpihan meistä ei oikein ymmärrä? Nykyisin tilanne on kun henkilö, jota kommentoin, että moni ei enää kuuntele yhtään mitään valitusta, vaikka sillä toisella on hätä, ongelma tms. ja hänellä olisi tarve purkaa sille ystävälle asiaa. Nykyisin ne niin kutsut ystävät käskevät ne valittavat kaverit ja ystävät terapeutille, eikä heistä siinä ole mitään outoa.
Se mikä ennen oli, ystävä tunnetaan hädässä on muuttunut, että ystävä tunnetaan ja häntä kuunnellaan, vaan kun on kivaa ja helppoa ja positiivista kerrottavaa. Tosin sitäkään ei saa olla liikaa tai ei ainakaan hehkuttaa liikaa.
Ap, kirjoittaa päälle puhumisesta, mutta minä haluan tuoda esille, joka kerta kun näen tekstejä, joissa ylpeillään kuinka deletoidaan ihmiset elämästä, kun puheet eivät miellytä, että se on nykyhetken ilmiö. Olen myös aika varma, että tähänkin tulee joku kommentoimaan ajanhengen mukaisesti, kuinka kirjoitan väärästä asiasta, väärässä paikassa, väärään määrän ja ehkä liian negatiivisesti. Opettaen kuinka oikein pitää puhua, jos meinaa säilyä nykyajan kaverilistoilla.Ihmisillä on aina kiire ja vähän halua enää kuunnella yhtään ketään. Moni tosiaan tuntee itsensä ei-kuulluksi ja se ajaa kilpailemaan siitä pienestä hetkestä, kun joku kerrankin kuuntelee.
Nostit tärkeän asian esiin, kiitos siitä. Mielipiteeni on vain oma kokemukseni, enkä väitä että asia on näin. Olen miettinyt asiaa omakohtaisesti, ja tullut siihen tulokseen, että jos ihmisellä on yksikin (saati useampi) masentunut tai muista mt-ongelmista kärsivä läheinen ystävä elämässään, joka valittaa mutta ei tee asialle mitään, käy tämän ihmisen kanssa oleminen koko ajan raskaammaksi. Tarkoitan tilannetta, jossa ihminen saattaa työterveyshuollon mukaan olla keskivaikeasti masentunut, mutta ihminen ei suostu hankkiutumaan terapiaan tai edes ajattelemaan lääkitystä. Sen sijaan ihminen vain valittaa kaikesta, koko puhetyyli on sitä valitusta, ja valituksen aiheet yleensä samat. Jos kohteliaisuuteen pyrkivä ihminen, kuten itse kuvittelen olevani, sitten kuitenkin eri syistä joutuu ja haluaakin olla tämän ystävänsä kanssa tekemisissä, siinä kuormittuu. Sitten kun toinen ystävä toisaalla alkaa osoittaa samoja merkkejä, on samankaltaista kuormitusta sitten toisessakin ystävyyssuhteessa. Ja kun kolmas tulee... voimavarat eivät vain riitä. Miten suojella itseään? Jos yrittää sanoa valittajalle, että nyt tämä kommunikaatio ei toimi, toinen suuttuu ja uhriutuu. Jos yrittää sanoa, että valittajan kuva tilanteestaan ei ole ulkopuolisen silmin realistinen, valittaja suuttuu ja uhriutuu. Luoja tietää, että olen yrittänyt, vuosien ajan, saada tärkeää ystävyyssuhdetta toimimaaan. Toimimaan siis niin, että en kirjaimellisesti toimisi sille ystävälle sinä terapeuttina, jolle ihminen ei suostu hakeutumaan. (Mielessäni olevassa tapauksessa kyse ei ollut edes taloudellisista tekijöistä, valittajalla pysyvä, hyväpalkkainen asiantuntijatyö.) Kun vuosia tällaisessa ystävyyssuhteessa kamppailleena kävi niin, että toinen hyvä ystävä sairastui akuuttiin mt-häiriöön ja kun kävi ilmi, että hän ei (ilmeisesti osin juuri sairaudentunnottomuuden vuoksi) halua terapiahoitoa, purskahdin itkuun yhteiselle ystävällemme. Sanoin, että en kestä toista hoitamatonta tapausta lähipiirissäni. Tämä ilmeisesti havahdutti useamman ihmisen siinä piirissä, ja ihminen suostui ottamaan vastaan ammattiapua. Mutta tämäkin kokemus taas vei voimavarojani. Ja kun seuraava ihminen, taas eri ystäväpiirissä, alkoi valittaa enemmän, oli kestokykyni jo aivan riekaleina.
Lähtökohtaisesti en pidä itseäni minään rajattomana tossukkana, vaan kyse oli juurikin syvään juurtuneesta ajatuksesta, että kaveria ei jätetä ja että minun elämääni mahtuu ja sinne haluan monenlaista ihmistä. Mutta se sai minut uupumaan niin totaalisesti, että vaikka myöhemmin jouduinkin katkaisemaan välit ensinmainittuun valittajaan ja kanssakäyminen kahden muun kanssa on vähentynyt aivan minimiin, olen edelleen, vuosien jälkeen täydellisen herkillä siihen, jos joko uusi tuttavuus tai vanhempi ystävä alkaa osoittaa sellaisia merkkejä, että valittaa tilanteestaan mutta ei ole viime kädessä valmis tekemään sellaisia elämän- ja ajattelunmuutoksia, joita tilanteen parantuminen vaatisi ja jotka olisivat mahdollisia. Sen sijaan minulla riittää myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat hankalassa tilanteessa jolle ei oikein voi mitään mutta jotka kuitenkin pyrkivät eri tavoin parantamaan tilannettaan (esim. fyysinen sairaus ja kuntoutus siihen).
Tämä meni nyt varsinaisen aiheen ohi, mutta halusin vastata tähän kommenttiin. Kommentoijaa pyydän miettimään, voisiko tämä minun kuvailemani kaltainen tilanne olla syynä joissain tapauksissa siihen, että ihmiset väistävät ystävää, jolla on jokin hätä ja tarve puhua. Eli että nämä ihmiset ovat laillani kuormittuneet aiemmissa ystävyyssuhteissaan niin pahasti, että pelkäävät saman toistuvan uudelleen. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus, jossa jokaisessa tilanteessa ja jokaisessa ihmissuhteessa on kuitenkin mukana myös ihmisen koko aiempi elämä ja aiemmat ja samanaikaiset muut ihmissuhteet.
Minulla löytyy kyllä ymmärrystä tilanteita kohtaan. Ja varsinkin vakavien mielenterveysongelmien kohdalla se kuuntelevan osapuolena oleminen on aivan äärettömän raskasta.
Mutta onko se kuitenkaan moraalisesti oikein jättää se ihminen juuri silloin kun hän on heikoimmillaan ja sanoa, että suojelen vain itseäni? Myös silloin kun itse ajattelee, ettei jaksa?Jos kuuntelijalla olisi varaventtiili jolle purkaa, hän selviäisi, mutta kun hänelle taas vastavuoroisesti lyödään luuri korvaan ja hänet deletoidaan jäljelle jää useita yksinäisiä ihmisiä, jotka kaikki voivat huonosti. Jokainen joka jättää jakamatta sen raskaiden ja vaikeuksissa olevien taakkaa lastaa sen taakan jonkun muun selkään.
Jos sinun ystäväpiirissä olisi ollut 10 kuuntelijaa, niin yhden joka kuunteli 100 tuntia ei olisi tarvinnut kantaa vastuuta läheisestään vaan 10 ihmistä olisi antanut 10 tuntia. Kun 9 sanoo, ettei minua kiinnosta kuunnella ja deletoin vaikeat ihmiset elämästäni, niin jossain on se 1 ihminen, jonka moraali ei anna sen toisen upota, mutta samalla riskeeraa sen oman hukkumisensa.
Sinulla on syysi ja niillä on seuraukset. Jokainen näistä deletoivista ihmisistä kertoo aina pätevän syyn ja se lähtee aina minä keskeisyydestä. Minun on suojeltava itseäni, minun on huolehdittava omasta terveydestäni, minä en halua tuhlata minun elämääni jne. Satoja tuhansia ellei miljoonia, jotka ajattelevat näin. Paradoksaalisesti mitä enemmän he ajattelevat itseään, ihan kuten kaikki muutkin ympärillään, kun heille tulee ongelmia ja kaikille niitä tulee, muiden tai itsensä aiheuttamina, he ovat ja jäävät yksin. Eikä heitä suojele kukaan enää. Ratkaisu on, että kaikki auttaa, ei vaan yksi, mutta yleinen asenne on, ettei kenenkään kuulu auttaa ja kuunnella.Kun jonain päivänä jäät yksin, kun tarvitset apua, johtuu se juuri tästä asenteesta. Koska aina vaan useammalla on se asenne, koska sitä myydän sitä ainoana järkevänä. Katkeroittavaksi sen tekee, että sinä olet kuitenkin aikanasi sen oman osuutesi tehnyt. Joten tosiaalta kun ei mitään ole muille antanut hädän hetkellä, ei odota sitä myöskään itselleen myöhemmin ja kokee ansainneensa juuri sen mitä saa. Eli ei yhtään mitään.
Minulla löytyy myötätuntoa, jopa niitä kohtaan jotka eivät kykene parantamaan omaa asemaansa. Sairaudet varsinkin usein saattavat juuri aiheuttaa sen, ettei sairas edes koe olevansa sairas. Ihmisyyttä ei ole se, että osaan ajatella vain itseäni, vaan myös muita.Kirjoitat hyvin ja kauniisti, kiitos siitä. En ole periaatteellisella tasolla lainkaan eri mieltä kanssasi. Käytäntö on ikävä kyllä vain toinen.
Eri ihmisillä on eri syistä hyvin eri määrä ihmisiä ympärillään. Siksi ehdottamasi "taakanjako" ei käytännössä toimi. Kyllä, on epäreilua, että hauskoilla, iloisilla ja elämänmyönteisillä ihmisillä on enemmän ystäviä kuin vähän kielteisemmillä ihmisillä, mutta eikö tässä korrelaatiossa ole kuitenkin kyse myös kausaatiosta.
Kysyit, onko moraalisesti oikein "jättää se ihminen juuri silloin kun hän on heikoimmillaan". Ei tietenkään ole oikein. Mutta jos se ihminen on "heikoimmillaan" vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, mikä tilanne silloin lopulta on? Tästä tullaan toiseen käytännön kysymykseen eli siihen, miksi ihmiset ylipäätään voivat niin huonosti ja mikä on ihmisen oma vastuu hoitaa itsensä parempaan kuntoon? Jos ihminen itse sanoo, että työterveys totesi keskivaikean masennuksen, mutta ihminen ei suostu menemään eri keksimistään syistä keskustelemaan hoitomahdollisuuksista vaan antaa tilanteen ja itsensä olla odottaen, että se hyvä ja läheinen ystävä kyllä kuuntelee hänen valituksensa, mitä muuta se "ilmainen terapeutti" voi tehdä suojellakseen itseään muuta kuin katkaista välit (ei kerralla, vaan vuosien aikana lukuisten keskusteluyritysten jälkeen)? Ongelmana voi olla sekin, että ihminen ei pääse oikeanlaiseen hoitoon, mutta nähdäkseni tilanne on silloin aivan erilainen kuin se, että ihminen ei halua hakeutua hoitoon. Mitä voi tehdä aikuiselle masentuneelle ihmiselle, joka ei kuitenkaan ole akuutisti vaaraksi itselleen tai muille?
Itse olen pyrkinyt ylläpitämään monia eri ihmissuhteita, niin ystävyys-, kaveri- kuin tuttavasuhteitakin, hyvin monenlaisiin eri ihmisiin. Yksi tausta-ajatus on siinä ollut, etten halua "pistää vahinkoa kiertämään" - että kun itsellänikin on murheita, niin voin puhua niistä useampien eri ihmisten kanssa niin, ettei kukaan yksittäinen ihminen rasitu minun ongelmistani ja minun valituksestani liikaa. Asiaa pitäisi kysyä ystäviltäni ja muilta, olenko onnistunut pyrkimyksissäni.
Mitä tulee mainitsemaasi minäkeskeisyyteen, olen miettinyt asiaa hyvin paljon. Tilanne oli kuitenkin vuosia se, että se, että minä aloin voida huonosti ystäväni vuoksi, ei parantanut ystäväni tilannetta laisinkaan. Sillä, että minä viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen kuuntelin hänen valituksiaan, ei ollut loppupeleissä mitään vaikutusta. Samat aiheet, samat valitukset, vuodesta toiseen. Siitä, olisiko ystävällä muita ystäviä, joille asioita purkaa, ei jostain syystä voinut keskustella. Vuosien ajan jouduin itse käyttämään muita ystäviäni mainitseminasi varaventtiileinä - valitin tästä ystävästäni, joka vain valitti. Nyt tilanne on siltä osin eri näissä ystävyyssuhteissani, että yksi minun suunnaltani kuuluva valituksenaihe on pysyvästi poissa. Toivon, että entinen ystäväni on viimein hankkiutunut terapiaan hoitamaan masennustaan sekä mahdollisia muita mielenterveyden ongelmiaan.
Ehkä voisin tiivistää tähän, että hoitamattomat mielenterveysongelmat aiheuttavat syviä haavoja ja pitkiä seuraamusketjuja ihmisten välillä. Eivät vain puolisoiden välillä ja perheiden sisällä, vaan myös ystävyys-, kaveri- ja tuttavuussuhteissa. Ja hännät voivat olla niin pitkät, kuten minunkin tapauksessani, että ihmisestä tulee niin varovainen, että läheiset ihmissuhteet kiinnostavan ihmisen kanssa saattavat jäädä kokonaan syntymättä noiden vanhojen kuormittavien kokemusten vuoksi.
Kuten sanoin, olen kanssasi periaatteellisesti ihan samaa mieltä. Mutta joissain tapauksissa sen varaventtiilin pitäisi oikeasti olla psykologian alan ammattilainen.
Olet täysin oikeassa, että jossain tilanteissa ainoa oikea ratkaisu on ammattiapu ja hoito, joskus jopa pakko sellainen.
En puhu pelkästään sinusta, vaan myös ajatusmallista joka on saanut viimeaikoina paljon jalansijaa ihmisten kesken. Eikä se deletoiminen kosketa tosiaan vain vuosikausia kestäneitä vakavista mielenterveys ongelmista kärsineitä ihmisiä. Kun luet tätäkin ketjua näet kuinka suurimman osan kohdalla ei kyse ole mistään pahoista ongelmista miksi niitä kavereita deletoidaan, siitä omasta elämästä. Kyseenalaistan sen ja sen moraalisen oikeuden, ja ajanhengen mukaan saan paljon miinuspeukkuja, koska suurin osa on sitä mieltä, että deletoiminen on oikein.
Kunhan sen perustelee ainakin itselleen tarpeeksi. Se tarpeeksi on nykyisin, että riittää ettei itse halua tuhlata omaa elämäänsä negatiivisen kuunteluun.
Ne syyt ovat joskus aika mitättömiä. Joku juttelee liikaa työasioista, joku on liian negatiivinen, joku ei anna suunvuoroa tarpeeksi, joku ei pysy aiheessa jne.
Jopa oman äidin jutut ovat toisille liian raskasta, turhaa, juoruavat tms. kuunneltavaksi. Ihmiset haluavat tulla kuulluiksi, se saa heidät tuntemaan itsensä merkityksellisiksi. Monella ei vaan ole ihmeellistä kerrottavaa joka päivä, mutta tarve puhua ja tulla kuulluksi säilyy.
Emme puhu siis mistään patologisesta negatiivisuudesta, joka on on diagnostisoitavissa masennukseksi. Ihmiset eivät vaan jaksa, kun elämä on niin paljon kevyempää kun kaikki on kivasti ja helppoa. Miksi valita jotain muuta, kun voi valita kivan, positiivisen ja helpon. Mutta elämään mahtuu epäonnea, vaikeuksia, heikkoja hetkiä, eikä monella ole enää ketään joka kuuntelee heitä niinä hetkinä. Ja sen tulee huomaamaan aina vaan useampi.
Me näemme saman ilmiön parisuhteissa. Pitää olla jo aika erityinen, että saa puolison ja vielä erityisempi, että saa hänet pidettyä.
Tarkoitukseni ei ole määritellä sinun kohdalla teitkö oikein tai väärin, vaan tuoda esille eräänlainen yleistyvä ilmiö. Ehkä sinä olet jopa oikeassa siinä ja minä vain käytin hyväkseni tekstiäsi tuodakseni esille huomioita nykyajasta ja sen ihmisistä.
En usko siihen, että maailma paranee sillä, että syrjäytämme kaikken vaikean elämästämme. Siivoamme pois valitukset, negatiivisuuden ja ongelmat elämästämme sulkemalla puhelimen. Eivät ne ihmiset katoa, vaikka ne silmistä siivotaankin jonnekin heidän omaan yksinäisyyteen.
Voisin verrata tätä vaikka jätteisiin. Se, että teemme kauas itsestämme kaatopaikan, leikimme ettei sitä ole, ei poista jäteongelmaa. Sen poistaa vain kierrättäminen, pakkausten muuttaminen, uusi asenne tavaroita kohtaan jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän sellaisen ihmisen, joka vain puhuu, hölöttää ja höpöttää ihan koko ajan vaikka kukaan ei edes kuuntelisi ja ei ollenkaan ota toisia huomioon vaan puhuu päälle eikä lopeta vaikka kuinka käskettäisiin. Hän siis vain puhuu, puhuu ja puhuu kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta vaikka olisi yksin ja ottaa kantaa ihan kaikkeen eikä välitä ollenkaan, vaikka häntä katsotaan vihaisesti, käsketään olla edes hetken hiljaa ja sanotaan, että hänen ei kuulu puuttua kaikkeen mitä kuulee. En sitten tiedä, että puhuuko hän yksin kotonaankin itselleen koko ajan tai jopa nukkuessaan koko ajan.
Oon töissä isossa kaupassa. Meillä on käytössä ne sellaiset radiopuhelimet, joista lähtee johdolla korvanappi korvaan. Kun tarvii puhua, painetaan nappi pohjaan ja puhutaan. Jos kaksi ihmistä painaa nappia yhtä aikaa, linjalta kuuluu vaan särinää. Pitää aina malttaa odottaa että toinen saa asiansa sanottua, painaa vasta sitten itse nappia ja vastata.
Arvatkaapa miten hienosti tämä toimii yli-innokkaan, itsekeskeisen, omaa ääntänsä rakastavan irmelin kanssa joka normaalissakin keskustelussa keskeyttää ja puhuu päälle ihan.koko.ajan?
Kysyn vaikkapa apua kollegalta A, "miten tämä x saatiinkaan kuitattua paikkaan y? ja kun A rupeaa kertomaan miten, painaa irmeli napin yhtä aikaa ja "AI MISTÄ TE PUHUTTE AI MIKÄ" ja kukaan ei kuullut A:n vastausta. Tai kysyn irmeliltä jotakin ja hän vastaa linjalle ennen kuin oon saanut lauseen loppuun. Eli en kuule vastausta. Ja pitää huhuilla että haloo, kuulitko, ja hän vastaa uudelleen. Ja kaikilla menee aikaa hukkaan, kun olisi viisi sekuntia pitänyt malttaa että toinen saa sanoa lauseen loppuun.
Anteeksi jos oli sekava selitys, mutta se on aivan sairaan raivostuttavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko nämä teidän pälpättäjät itä-Suomesta? Karjalaisia?
Mulla on yks tuttava sieltä päin ja sen on just tuommonen, että puhuu vaan omiaan koko ajan eikä jaksa tai viitsi kuunnella mua ollenkaan.En enää ole sen kanssa väleissä kun en saa meidän keskusteluista mitään.
Minulla on juuri suku Karjalasta (kannas) ja suomenruotsalaisia Uudeltamaalta, keskustelun rytmi on kyllä juuri tuollainen päällepuhuva ja oma vuoro pitää "ottaa" iskemällä sopivaan taukokohtaan. Sellaista rauhallisempaa, kuuntelevampaa ja seesteisempää rytmiä pitävät jopa epäkohteliaana kun ei osallistu keskusteluun. Jos puhelimessa rauhallisesti kuuntelee eikä koko ajan sano "juu, juu, kiva" niin luulevat puhelun katkenneen tai kysyvät että "nukuitko hyvin?". Kyllä siihen tottuu kuitenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko nämä teidän pälpättäjät itä-Suomesta? Karjalaisia?
Mulla on yks tuttava sieltä päin ja sen on just tuommonen, että puhuu vaan omiaan koko ajan eikä jaksa tai viitsi kuunnella mua ollenkaan.En enää ole sen kanssa väleissä kun en saa meidän keskusteluista mitään.
Minulla on juuri suku Karjalasta (kannas) ja suomenruotsalaisia Uudeltamaalta, keskustelun rytmi on kyllä juuri tuollainen päällepuhuva ja oma vuoro pitää "ottaa" iskemällä sopivaan taukokohtaan. Sellaista rauhallisempaa, kuuntelevampaa ja seesteisempää rytmiä pitävät jopa epäkohteliaana kun ei osallistu keskusteluun. Jos puhelimessa rauhallisesti kuuntelee eikä koko ajan sano "juu, juu, kiva" niin luulevat puhelun katkenneen tai kysyvät että "nukuitko hyvin?". Kyllä siihen tottuu kuitenkin.
Tunnistan itseni. Olen kasvanut puhelimessa suvussa, ja tulkitsen yleensä aina hiljaisen kuuntelijan ujoksi tai araksi. Minut saa keskeyttää ja päälle puhua ja kommenttia heittää, se kuuluu mielestäni joustavaan keskustelukulttuuriin. Hiljaa kuunteleva ihminen on minusta outo, ja tunnen tarvetta puhua vielä enemmän koska haluan siten kannustaa häntä olemaan vapautunut ja jutellemaan ihan rennosti kuten minäkin. En siis tarkoita pahaa, mutten itseäni oikein voi muuksi muuttaa. Jotkut hiljaisemmat kaverit toisaalta on joskus sanoneet, että on mukava kun joku keksii aina sanottavaa ja jutun juurta niin ei tule vaikka firman lounaspöydässä kiusallisia hiljaisuuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo päälle puhuminen tai ehken paremminkin toisen kuuntelemattomuus tulee joillain ihmisillä aivan kaikessa. Ja kuten joku ketjussa jo osuvasti totesikin, tuo kertoo ainoastaan täydellisestä arvostuksen puutteesta ja on vain yksi keino talloa alleen ihminen jota pitää yhdentekevänä.
Nämä ihmiset on vaan valitettavan usein vanhempia joilla on ylenkatsova asenne lapsiinsa ja ties mistä omaksuttu ajatusmalli, ettei edes aikuisena oma lapsi voi osata tai tietää mitään eikä sillä voi myöskään olla mitään sellaista sanottavaa jonka kuunteleminen olisi tärkeää.
Joku kertoi appivanhempiensa keskustelutyylistä jossa puolison paikalle astelu saa aikaan sen, että tämän toisen puoliskon kaikki kiinnostus kohdistuu siippaansa eikä tällöin nähdä ei kuulla enää mitään mitä vaikka oma lapsi on sanomassa. Tuttua.
Itselle käy usein äitini kanssa noin eli voidaan olla puhelimessa ja kummallakin on ihan suunvuorokin, mutta yhtäkkiä äiti muuttuu ihan poissaolevaksi ja sitten kuuluu kun isäni puhuu/kysyy siellä jotain. Sitten puhelu loppuukin koska äidille tulee parempaa tekemisistä eikä sillä ole mitään väliä vaikka mulla olisi vielä lause kesken.
Toinen on sitten tuo, että aihe vaihtuu ihan lennosta eikä sitä mun sanomaani asiaa edes kuulla. Ei sillä että aina mitään erikoista/tärkeää olisi sanottavanakaan mutta esim kun tässä mainitsin äidilleni että huomasitko kuinka tuon teidän lähikaupan aukioloajat onkin nyt supistuneet niin vastaus oli OTA SE LOPPU KAKKU SIELTÄ JÄÄKAAPISTA.
Okei. Ja tuo liittyi miten ja mihinkään? Ja just tuo, että aina käsketään tekemään sitä tai tätä eikä ikinä ehdoteta/tarjota/kysytä haluatko vaan just käskevästi että OTA. TEE. HAE. TUO.
Eikä ole minkään dementian, tuskin edes adhd:n syytä ;-), vaan tuollaista se on ollut aina. Ihan täydellistä arvostuksen puutetta.
Ilmankos sitä sitten alkaa hoksata, että itse on ollut täysi kynnysmatto kaikissa ihmissuhteissaan
Töissä, etenkin teamsissa teen tätä valitettavasti. Jotkut ihmiset on vaan niin helkkarin hitaita ja palavereissa aika rajallinen. Vatvotaan ja vatvotaan. Esim. jos tiedän jo asian taustat tai minulla on ratkaisuehdotus keskeytän jahkailijan puheen ja ilmoitan, että mulla on ehdotus/ tietoa tästä asiasta. On törkeää viedä jaarittelulla toisten arvokasta aikaa ja on ihan ok keskeyttää hitaiden vatvojien puhe.
Vierailija kirjoitti:
Suomalaiset näköjään on niin virkamieskansaa, että normaaliin keskusteluun tarvitaan asialista,missä sovittu puheenvuorot ja käytettävä aika. Ensin alustus jonka jälkeen toinen saa lyhyesti kommentoida.
Itse olen se herkästi innostuva, jonka mielestä se että toinenkin innostuu ja puhutaan päälle ja limittäin ja lomittain välillä käsillä huitoen ja asiasta toiseen loikkie ,on parasta keskustelua. Tykkään siitäkin, kun joku sivusta huutelee kommentteja. Sellaista iloista höpötystä. Mutta me ollaan erilaisia ja tätä se nyt vaan on.
Sulta näköjään meni ihan täysin jutun juoni ohi. 🤷🏻
Vierailija kirjoitti:
Mä luulin yhdestä mun kaverista pitkään, että kyseessä on vaan harmiton yksilöllinen tapa jonka hyväksyin. Sitten jossain vaiheessa kun mulla oli elämässä vaikeaa, yritin puhua hänelle omista ongelmistani. Olinhan kuunnellut kymmeniä ellen satoja tunteja hänen monologejaan parisuhdeongelmista ja työongelmista ja sukulaisongelmista, lohduttanut, joskus antanut omia näkökulmia... Mutta sitten sen kerran kun olisin tarvinnut itse kuuntelijaa, ja sanoin että mulla olisi tällainen asia ja aloin kertoa sitä niin tuli kiire, ja heippa, jutellaan myöhemmin. Sama tapahtui aina jos otin esiin minkä tahansa oman asiani ja halusin kertoa siitä. Eli ei ollutkaan oikea ystävä joka vaan on kovin puhelias, vaan minä olin vain hänelle ilmainen kuunteleva puhelin, minä en henkilönä häntä kiinnostanut ollenkaan.
Alkoiki n7minkirjaimella S - sellainen narsku ettei toista. Juurikin sama kokemus.
Vierailija kirjoitti:
Olen tehnyt niin työelämässä kuin harrastusporukoissakin itselleni poikkitieteellistä tutkimusta tästä päällepuhumisesta, siis ihan vaan havainnoimalla.
Työpaikan tunnetuin päällepuhuja ei puhu tiukaksi ja kireäksi tunnetun oman esihenkilönsä eikä todellakaan toimitusjohtajan päälle (vaikka hän oli varsin lupsakka ja rauhallinen).
Hän ei puhunut asiakkaiden tai muiden työpaikan ulkopuolisten sidosryhmäläisten päälle.
Tämä päällepuhujanainen puhui harvemmin miesten kuin naisten päälle.
Kyllä tässä pohjimmiltaan taitaa olla kyse arvostuksesta ja siitä että tajuaa itse päällepuhumisen olevan epäkunnioittavaa ja huonoa käytöstä, siksi ei tee sitä niille joita ns arvostaa ja niille joille sitä ei missään tapauksessa kannata tehdä. Muille sitten siitäkin edestä.
Kyllä, tässä on todellakin yhtenä osatekijänä se, mikä olet arvoasteikossa päällepuhujan mielestä. Edellisessä työpaikassani ihanaa työkaveria kaikille teeskennellyt nainen keskeytteli tylysti vain minun puheeni ja saattoi jopa kävellä pois luotani kesken lauseeni, jos huomasi jonkun muun tulevan lähistölle. Minulle häntä ei haitannut tätä moukkamaista käytöstä esittää, sillä olin ns. pahnanpohjimmainen, vain apulainen.
Vierailija kirjoitti:
Suomalaiset näköjään on niin virkamieskansaa, että normaaliin keskusteluun tarvitaan asialista,missä sovittu puheenvuorot ja käytettävä aika. Ensin alustus jonka jälkeen toinen saa lyhyesti kommentoida.
Itse olen se herkästi innostuva, jonka mielestä se että toinenkin innostuu ja puhutaan päälle ja limittäin ja lomittain välillä käsillä huitoen ja asiasta toiseen loikkie ,on parasta keskustelua. Tykkään siitäkin, kun joku sivusta huutelee kommentteja. Sellaista iloista höpötystä. Mutta me ollaan erilaisia ja tätä se nyt vaan on.
No tämähän olisikin ihanne tilanne ja just parasta keskustelemista! Tuollaisessa keskustelussa kaikki on samalla aallolla, päälle puhuminen ei ole päälle puhumista siinä mielessä kuin tässä viestiketjussa nyt tarkoitetaan. Tässä viestiketjussa on nyt ihan muusta kyse. Esimerkkejä on kymmeniä, jos malttaa yhtään näitä viestejä selata läpi.
Kiitos vastauksestasi ja oman kokemuksesi avaamisesta. Ja kiitos, kun käyttäydyt kulttuuristen perusoletusten mukaisesti. Siitä on myös itsellesi hyötyä ihan niin kauan, kun et kerro keskustelukumppaneillesi omista haasteistasi. Jos kertoisit, saattaisi tilanne osaltasi helpottaa. Kuulun itse useampaan vähemmistöön, joten tiedän kyllä, mitä on olla hiljaa tilanteessa, jossa on erilainen kuin muut. Ja olen iloinen siitä, että erilaiset vähemmistöt saavat ääntään kuuluviin ja avaavat kokemusmaailmaansa ja osoittavat, että korjattavaa maailmassamme on. Usein vammaisille tarpeellinen esteettömyys on hyödyksi myös ns. normaaleille. On sanomattakin selvää, ja olen myös itse sitä tuonut muualla esille, että niin kouluissa kuin työelämässäkin avotilojen määrä aiheuttaa ongelmia ihan ns. normaaleillekin ihmisille, saati sitten erityishaasteisille.
Ja kuten totesin, toivon, että minun yksittäistapaukseni ei ole yleistapaus. Olen ilmiselvästi jollakin tavalla traumatisoitunut tämän entisen ystäväni käytöksestä. Ehkä olin vain aivan liikaa tekemisissä hänen kanssaan. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, tämän oman kokemukseni nojalla siis, että yksikin huonostikäyttäytyvä nepsy pilaa lukuisten kaltaistesi hyvinkäyttäytyvien nepsyjen maineen. Sama tilanne on kaikilla vähemmistöillä. Mikä siihen olisi avuksi?