Uusi kumppani ei halua nähdä aina kun mahdollista

Tunnistan tilanteen omasta nuoruudestani. Reilu kaksikymppisenä ihastuin kivaan mieheen, joka seurustelun alussa halusi viettää suunnilleen kaiken mahdollisen ajan yhdessä. Oli se minustakin kivaa alkuun, mutta pian alkoi ahdistaa, kun tuntui ettei omaa aikaa jää yhtään. Ei pyykinpesuun sen enempää kuin ihan vain rauhassa itsekseen olemiseen.

Myöhemmin on ihan tutkitusti todettu, että olen tosi introverttiä tyyppiä. Samoin oli mieskin, mutta toisin kuin minä, hän oli toisaalta jotenkin ripustautuva ja takertuva, ehkä osin taustansa takia. Otin asian esille ja saimmekin sovittua, että jätetään välillä kummallekin myös ihan omaa aikaa latautua ja puuhailla mitä haluaa. Hänelle tämä ei ollut tärkeää, mutta koska hän ymmärsi, että se oli sitä minulle, oli valmis tähän. Minua helpotti ja seurustelu jatkui aina  avioliittoon asti, joka kuitenkin päättyi myöhemmin. Suhteessa tietynlainen takertuminen jatkui, ja jollain tavalla hukkasin itseni. Tästä viisastuneena nykyään kaikenlaiset takertumisen merkit suhteen alkumetreillä soittaisivat hyvin herkästi hälytyskelloja. 

Nämä erilaiset oman ajan ja tilan tarpeet on syytä ottaa huomioon ja keskustella rakentavasti läpi, jotta ei toimita luulojen ja harhakäsitysten varassa. Eikä kumpikaan kuormitu liikaa. Kompromisseihin on oltava valmis, jos toinen todella on juuri sellainen, jonka kanssa haluaisi kaikesta huolimatta loppuelämänsä viettää.

Luojan kiitos kumppani on samaa laatua ja molemmilla omaa aikaa runsaasti! Toki tulee välillä ikäväkin, mutta sehän on vain hyvä. Kivempi niin päin on kuin kyllästyä tai ahdistua.

Minä olen itselleni ihan hyvää seuraa, ja muille parempaa seuraa jos voin olla itseksenikin välillä. Enkä ala tinkimään liikunnasta tai edes huonojen sarjojen seuraamisesta jotta saisi olla 24/7 jonkun kanssa. Ei se suhteen laadusta huolehtiminen ole rakastamattomuutta vaan päin vastoin. Jokaisen tulee huolehtia omat tarpeet kuntoon ensin, silloin on parhaimmillaan ja muillekin jää annettavaa.

Minä olen ehkä sitten takertuva, mutta enemmän ärsyttää se yksin kotona kökkiminen ja odottelu, kun ihan hyvin voitais olla yhdessä. Ennemmin pestäis vaikka niitä pyykkejä yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Minä lähdin. Kaipaan itse elämänkumppania, en tapailukaveria.

Samaa mieltä. Joko olette kertakaikkiaan liian erilaisia, tai sitten miehellä on ns. naisrinki. Ne lepopäivät on suomeksi: tapailen silloin toisia naisia. Hän arpoo  - kenties pitkäänkin - kenet teistä valitsisi. Kukaan ei ole tarpeeksi sävähdyttävä joten pitää pitää pientä rinkiä. Sitten jos jonain päivänä SE OIKEA daami tulee kohdalle, rinki jää. Kyllä silloin nämä omat lepäilyehtoopäivät jäävät, eteenpäin mennään että humisee. Muutetaan yhteen, avioliitot, mahd. lapset ja muut! 

Niin nähty. Muistelkaapa vain aiempia miesjuttujanne: jos mies on oikeasti hullaantunut, sen näkee, ja homma etenee. 

Terveisin keski-ikäinen täti-ihminen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uusi kumppanisi on todennäköisesti sen verran introvertti että kaipaa myös omaa aikaa. Ja vaikka muuttaisitte yhteen niin kaipaisisi silloinkin. Jos alat sitä rajoittamaan niin hän ahdistuu ja häipyy elämästäsi.

Tämä. Terveeseen parisuhteeseen kuuluu myös oma aika. Sitä paitsi, jos lopetatte kasvamisen ihmisinä vain siksi että vietätte kaiken ajan yhdessä, kyllästytte toisiinne nopeammin. 

Siis mitä? Terveessä parisuhteessa nähdään 2 x viikossa?

Aika harvassa taitaa tuollaiset suhteet olla. Monet asuvat yhdessäkin, täytyykö silloin toisen olla poissa kotoa useampi päivä viikossa jotta molemmille jää sitä omaa aikaa?

En suostuisi tuollaiseen, ap. Jos mies on oikeasti rakastunut ja alkuhuumassa, hän tulee vaikka läpi harmaan kiven nähdäkseen sinut aina kun se on vähänkin mahdollista. Tiedän tämän omasta kokemuksesta. Olin joskus samanlaisessa suhteessa, mies kaipasi omaa aikaa ja nähtiin se max. kolme kertaa viikossa. Myöhemmin selvisi että kävi heiluttamassa vehjettään ympäri kaupunkia. Kai vaistosin sen jo silloin aiemmin, mutten halunnut ajatella koko asiaa vaan uskottelin itselleni että on hyvä olla erossakin.

Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta on meitä miehiäkin joille "vehkeen heilutus" kolme kertaa viikossa riittää vallan hyvin. Ei siinä tarvitse koko ajan nyhjätä yhdessä. Suhdekin säilyy tuoreenpana kun on omaakin aikaa.

Jos alussa pitää miettiä suhteen säilyttämistä tuoreena, niin taitaa kyseessä olla hieman väärä suhde. Muutenkin nämä suhteessa pitää olla omaa aikaa- jutut eivät siihen ihan alkuun päde, silloin jos ei olla täysin sekaisin toisesta niin ei olla koskaan. Hullaantunut ihminen tahtoo aivan varmasti nähdä aina kun vain töiltä ja harrastuksilta ja muilta pakollisilta menoiltaan pystyy.

No tämä juuri on huoleni ydin. Onko sitä todellista tunnetta siellä taustalla ollenkaan, vai vain tyytymistä ja järkeä.

Moni täällä tuntuu olevan sitä mieltä, että jotain vikaa tässä asetelmassa on. Lähellä on vain niin hyvä olla, etten kestä. Enkä itse haluaisi olla ns. turhaan erossa, ottaisin hänet seuraksi vaikka niihin kotitöihin. Voihan niitä yhdessäkin tehdä.

Onhan meitä erilaisia. Mutta itsekin olen introvertti eikä se tässä päde...

Ap

Sun on oakko miettiä teidän tilannetta, kun vaikkapa uusperhetilanteessa on tilanne täysin eri kuin kaksi sinkkua.

Oletteko te puhuneet näistä?

Tuohan se taitaa eniten ongelmia aiheuttaa kun nykyään niin monella sinkulla onkin jo lapsia edellisestä suhteesta.

Sitten kun tapaa uuden ihmisen niin siinäpä ei voikaan olla sillälailla tunteidensa vietävänä ja hullaantua toisesta kuten lapsettomana sinkkuna voi vaan on ne tietyt realiteetit jotka pitää priorisoida kaiken edelle. Toki siis ennenkin on ollut opiskelut, työ ym mutta nyt tuon kaiken lisäksi on vastuulla ja huolehdittavana pieniä ihmisiä joita ei voi laittaa "pitoon" vaikka viikoksi kun tekee mieli olla toisen kanssa 24/7. Ei vaikka kuinka mieli tekisin.

Ja varmasti tämä aiheuttaa ongelmia myös vaikka molemmilla olisi lapsia. Se ihastuminen kun tunteena muutu mihinkään ja etenkin sen alkuvaiheen vaan pitäisi päästä etenemään omaa tahtiaan ilman, että sitä jarruttelee se, tämä ja vielä tuokin. 

Siinä sitten herkästi jää se kunnon roihu syttymättä kun tunteiden syntymistä/syventymistä tukahduttaa yhdellä jos toisellakin tavalla kun ei vaan voi olla siinä "kuplassa".

Tämän kun vielä yhdistää niihin aiempiin, ei niin onnistuneisiin tapailuihin ja parisuhteisiin niin eipä tuo enää ole ihmekään että mistään ei oikein enää tule sellaista kuin pitäisi eikä edes alkuvaiheessa ole niin lääpällään mitä pitäisi.

Vierailija kirjoitti:

Uusi kumppanisi on todennäköisesti sen verran introvertti että kaipaa myös omaa aikaa. Ja vaikka muuttaisitte yhteen niin kaipaisisi silloinkin. Jos alat sitä rajoittamaan niin hän ahdistuu ja häipyy elämästäsi.

No ei välttis näinkään. Mun mies on todellinen introvertti mutta muistan edelleen kun oltiin tutustuttu, kyllä silloin nähtiin ja usein. Jopa vähän vähempikin olisi riittänyt :) näin extrovertimpänä tuumailin. 

Ja ikää oli, ei oltu mitään teinejä enää. Meinkinkimme kyllä muistutti enempi teinien menoa kuin keski-ikäistyneiden toiselle kierroksella olevien perinteistä menetelmää. Yhteen muutettiin pian, ei siinä huokailtu kotona yksin iltoja pitkiä ja nähty harvakseltaan. Ja silloin kun oli jotain menoa toisella, ettei nähty, se oli aina ainakin tunnin puhelu "näkemättöminä" päivinä.

Ja kyse ei ollut mistään mustasukkaisuus/narsissi/tms jutusta, eli mitään vainoamista ei ollut kummankaan puolelta. 

Vaikea varmaksi sanoa mistä ap:lla kyse mutta onko varma että olet ainoa nainen hänelle? Pitääkö takaovea auki vielä, onko esitellyt lähiomaisilleen (lapsensa, vanhemmat jne)  sinut, tämä tärkeä näkökanta. Liikutteko esim. kaupungilla kahden? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä lähdin. Kaipaan itse elämänkumppania, en tapailukaveria.

Samaa mieltä. Joko olette kertakaikkiaan liian erilaisia, tai sitten miehellä on ns. naisrinki. Ne lepopäivät on suomeksi: tapailen silloin toisia naisia. Hän arpoo  - kenties pitkäänkin - kenet teistä valitsisi. Kukaan ei ole tarpeeksi sävähdyttävä joten pitää pitää pientä rinkiä. Sitten jos jonain päivänä SE OIKEA daami tulee kohdalle, rinki jää. Kyllä silloin nämä omat lepäilyehtoopäivät jäävät, eteenpäin mennään että humisee. Muutetaan yhteen, avioliitot, mahd. lapset ja muut! 

Niin nähty. Muistelkaapa vain aiempia miesjuttujanne: jos mies on oikeasti hullaantunut, sen näkee, ja homma etenee. 

Terveisin keski-ikäinen täti-ihminen

Toinen täti komppaa. Lisäksi sitä alkaa kummasti haistamaan ne varoitusmerkit jotka aiemmin/nuorempana jäi hoksaamatta.

Ja ne on just se syy, miksi sitä alkaa pohtia ja epäillä kaikenlaista. Vaisto ei varoittele turhaan joten niihin omiin tuntemuksiin pitää uskaltaa ja halutakin luottaa. Tuntuu aika oudoltakin että moni on valmis uskomaan toisen ihmiset puheet ja vakuuttelut, mutta ei uskalla luottaa omiin tuntemuksiinsa.

Kummalla onkaan suurempi tarve valehdella tai maalata musta valkoiseksi? Kumpi ajattelee ensisijaisesti sinun etuasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on intensiivinen työ, jossa olen vuorovaikutuksessa koko päivän. Sen jälkeen minulla on kaupassa käyntiä, ruoan laittoa, tiskiä, pyykkiä, kuntoilu, lasten ja vanhusten ja lemmikkien tarpeiden hoitaminen.

Miesystävän kanssa oleminen on myös kauhean intensiivistä, seksin lisäksi hänellä on koko ajalle paljon asiaa, koska hänen työnsä on puolestaan aika hiljaista, ja hänellä ei ole juurikaan ystäviä tai sukua lähellä.

Kaiken tämän päälle minä tarvitsen joka viikko aikaa ihan itselleni. Sellaista aikaa, jossa en kuuntele tai palvele kenenkään muun tarpeita. Jossa voin olla omissa ajatuksissani, katsoa hömppää tai vain selata somea, vaikka nukahtaa sohvalle.

En voisi enää koskaan muuttaa kenenkään kanssa yhteen, jos minulla ei olisi tätä mahdollisuutta, esim olla tv- ja harrastushuone, ja tarvittaessa voin olla siellä vaikka koko päivän, ja mies vaikka autotallissa tai mökillä koko päivän

Parit, jotka ovat onnellisina olleet "aina yhdessä" 30 vuotta, ovat hyvin voineet viettää siitä kokonaisia päiviä eri kerroksissa, puhumatta toisilleen aamukahvin ja iltauutisten välissä. Toinen on voinut olla vaikka lapsen turnauksessa Vaasassa koko viikonlopun. Toinen voi olla lasten kanssa mökillä kokonaisen viikon, itsekin olen näin tehnyt, ja toinen jää kaupunkiin omaan rauhaan, töihin tai ei.

Ihmiset jotka ovat kuin paita ja peppu teini-iän jälkeen vaikuttavat lähinnä siltä, että heillä ei ole ihan kaikki kunnossa, vaan jompi kumpi on mahdollisesti kontrolloiva.

Kaiken tämän päälle minä tarvitsen joka viikko aikaa ihan itselleni. Sellaista aikaa, jossa en kuuntele tai palvele kenenkään muun tarpeita. Jossa voin olla omissa ajatuksissani, katsoa hömppää tai vain selata somea, vaikka nukahtaa sohvalle.

Mä teen tuon yhdessä puolisoni kanssa. Itsekin kaipaan hiljaista rauhoittumisaikaa, mutta kai sitten olen onnekas, kun saan välillä olla ihan rauhassa hiljaa yhdessä kumppanini kanssa. Voidaan siis ihan hyvin makoilla yhdessä sohvalla kylki kyljessä ja katsoa hömppää samalla kumpikin kännykkäänsä selaillen. Usein myös nukahdan siihen mieheni kainaloon sohvalle.

Olet oikeasti jopa poikkeuksellisen onnekas. Tuollainen läheisyys olisi just sitä parasta, mutta kohdalle ei ole osunut ikinä kumppania jolle tuollainen olisi ollut itselleenkin tärkeää.

Jos tuossa ei toisen suu käy kuin jollain runebergillä niin sitten alkaa se ärsyttävä ja ei tippaakaan kiihottava, muka-närkästynyt "seksipuhe" kuinka sä herätit pikkuveikan ja mulla jöpöttää ja eksä vois ja ihan vähän vaan ja ota se ees suuhun tai pidä sitä hyvänä..

Ja tämä vaikka suhteessa ihan oikeasti olisi sitä seksiäkin yllin kyllin. Tuollainen läheisyys ei myöskään onnistu seksin jälkeen, koska justhan me pantiin ja ooksä joku nymfo ja eikö sulle mikään riitä..

Voi itku miten samaistuttavaa tuo jatkuva seksin kärttäminen. Tai siis ei edes seksin sinänsä, vaan mies pitäisi säännöllisesti mekaanisesti tyhjentää.

Ymmärrän että tuntuu pahalta. Se tuntuu hylkäämisestä, ja aina sitä pettyy kun tapaamista ei järjestykään. Itellä kävi niin, että ei se tilanne suhteen edetessä mihinkään muuttunut, vaan paheni. Erosimme. Ehdin kuluttaa hirveästi energiaa siihen, että aina tuli paha mieli kun toinen ei halua nähdä.

Vierailija kirjoitti:

Luojan kiitos kumppani on samaa laatua ja molemmilla omaa aikaa runsaasti! Toki tulee välillä ikäväkin, mutta sehän on vain hyvä. Kivempi niin päin on kuin kyllästyä tai ahdistua.

Minä olen itselleni ihan hyvää seuraa, ja muille parempaa seuraa jos voin olla itseksenikin välillä. Enkä ala tinkimään liikunnasta tai edes huonojen sarjojen seuraamisesta jotta saisi olla 24/7 jonkun kanssa. Ei se suhteen laadusta huolehtiminen ole rakastamattomuutta vaan päin vastoin. Jokaisen tulee huolehtia omat tarpeet kuntoon ensin, silloin on parhaimmillaan ja muillekin jää annettavaa.

Me vietimme seurustellessa yhdessä viikonloput ja lomat, arki-illat olivat molemmille omaa aikaa, ja se toimi täydellisesti. Usein pääsin vieläpä viikonlopun viettoon jo torstai-iltana, kun perjantai oli etätyöpäivä. Etäisyyttä oli sen verran, että vaikka joskus mies kävi viikollakin luonani, kun hänellä oli asiaa asuinkaupunkiini, ei olisi ollut järkeä ajella pelkästään tapaamaan minua. Ja kun minulla ei edes ollut autoa niin olisi ollut mahdoton ajatuskin matkustaa pariksi tunniksi julkisilla hänen luokseen.

Sain viikolla tehdä pitempiä työpäiviä, käydä uimassa ja salilla, tavata ystäviä, ulkoilla, lukea, katsoa omia tv-sarjojani, opiskella jne. Joka ilta soitimme toisillemme ja kerroimme päivästämme ja juttelimme joskus toista tuntia.

Neljän seurusteluvuoden jälkeen muutimme yhteen. Emme me nytkään näe toisiamme juurikaan ennen kuin päivällisellä puoli yhdeksän - yhdeksän aikaan illalla. Minä joko olen toimistolla tai työskentelen omassa työhuoneessani, illalla on omia menoja ja koiran ulkoilutusta ja opintoja ym, puolisolla omat työnsä ja menonsa ja harrastuksensa. Ohimennen tietysti etätyöpäivinä nähdään, kun haen kahvia tai lounasta tms, mutta vasta illalla (ja viikonloppuisin) on yhteistä aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä seurustelin jonkin aikaa. Kumpikin yli 40-vuotiaita ja molemmilla lapsia. Ensin nähtiin ekan vuoden ajan keskimäärin 1-2 kertaa viikossa ja olin hyvin onnellinen tuosta. Sen jälkeen näkeminen harveni kertaan kuukaudessa ja minulle tuo oli liian vähän. Määrää olennaisempaa on kuitenkin se millainen sun rooli toisen elämässä on. Jos koet, että olet tärkeä toiselle tai pikemminkin niin, että koet olevasi yhtä tärkeä kumppanille kuin kumppani on sinulle niin suhde voi toimia. Itse koin, että olen se kumppanin vapaa-ajan suunnitelma C, D tai F, kun hän oli minulle se A heti lapsien jälkeen. Pystyn tarjoamaan kumppanilleni turvaa siitä, että hänellä on paikka elämässäni ja kun minulla on vapaa-aikaa, minä olen saatavilla. Minä en voinut elää sen turvattomuuden kanssa, että minä pidän kalenteriani auki hänelle ja hän puolestaan etsii sisältöä siihen ja mikäli sitä ei löydy, saatan olla ohjelmassa. En tiedä, miten paljon kaipaat turvaa ja vastavuoroisuutta, mutta ne ovat niitä asioita, mitä minä etsin.

M45

Omaa aikaa kaipaava komppaa. Vaikka molemmat tarvitaan reilusti omaa aikaa, niin yhtä lailla se yhteinen aika on priottu. Se sovitaan ajoissa, sopimuksista pidetään kiinni (ainoat poikkeukset omat tai uuspariskunnalla lasten sairaudet) ja yhdessä ollessa molemmat on henkisesti läsnä ja huomioi toisen. Sellaisesta epämääräisestä säätämisestä en pitäisi minäkään. Ollaan erillisiä, mutta toista kunnioitetaan ja muistetaan silloinkin kun ei olla liki.

Vierailija kirjoitti:

Luojan kiitos kumppani on samaa laatua ja molemmilla omaa aikaa runsaasti! Toki tulee välillä ikäväkin, mutta sehän on vain hyvä. Kivempi niin päin on kuin kyllästyä tai ahdistua.

Minä olen itselleni ihan hyvää seuraa, ja muille parempaa seuraa jos voin olla itseksenikin välillä. Enkä ala tinkimään liikunnasta tai edes huonojen sarjojen seuraamisesta jotta saisi olla 24/7 jonkun kanssa. Ei se suhteen laadusta huolehtiminen ole rakastamattomuutta vaan päin vastoin. Jokaisen tulee huolehtia omat tarpeet kuntoon ensin, silloin on parhaimmillaan ja muillekin jää annettavaa.

Totta. Tosin itse haluankin vain sellaisen kumppanin jolle esim just liikunta ja ulkoilu on yhtälailla tärkeää ja jonka kanssa voi sitten yhdessäkin käydä lenkillä tai vaikka kiertämässä jonkun luontopolun jossa menee koko päivä. Tai lähteä lomalla viikon vaellukselle.

En mä tee mitään sellaisella kumppanilla jonka kanssa voidaan nähdä vaan jossain kahvilassa tai käydä syömässä ravintolassa saati sitten juomassa vaan elämänkumppani mulla on haussa. Silti se ei tarkoita sitä että pitäisi olla kaikki vapaa-aika kylki kyljessä tai että yhdessä pitäisi aina olla jotain spesiaalia tekemistä. Elämä kun on pääasiassa arkea ja joku tässä ketjussa kertoi kuinka vaan makoilevat miehensä kanssa eikä kumpikaan puhu mitään vaan toinen/molemmat selaa nettiä tai katsoo telkkaria. Tuollainen toisen lähellä olo on just sitä mitä itsekin kaipaan enkä mitään sirkustemppuja.

Jos jo alkuhuuman aikaan haluaa omaa aikaa, olla vaan itsekseen tekemättä mitään, niin miten paljon sitä tarviikaan sitten kun suhde arkipäiväistyy?

Kyllä mullekin tulis hylätty olo, jos kumppani valitsee ennemmin telkkarin katselun itsekseen kuin mun kanssa olemisen.

Vierailija kirjoitti:

Jos jo alkuhuuman aikaan haluaa omaa aikaa, olla vaan itsekseen tekemättä mitään, niin miten paljon sitä tarviikaan sitten kun suhde arkipäiväistyy?

Ei suhteen tarvitse arkipäiväistyä, kun siinä ei ole pakko olla 24/7. Kun saa olla välillä erillään, on taas niin ihana olla yhdessä.

Sen sijaan kun toista ei pääse mihinkään ikinä pakoon, se herättää vain ärsytystä.

Vierailija kirjoitti:

Mä seurustelin jonkin aikaa. Kumpikin yli 40-vuotiaita ja molemmilla lapsia. Ensin nähtiin ekan vuoden ajan keskimäärin 1-2 kertaa viikossa ja olin hyvin onnellinen tuosta. Sen jälkeen näkeminen harveni kertaan kuukaudessa ja minulle tuo oli liian vähän. Määrää olennaisempaa on kuitenkin se millainen sun rooli toisen elämässä on. Jos koet, että olet tärkeä toiselle tai pikemminkin niin, että koet olevasi yhtä tärkeä kumppanille kuin kumppani on sinulle niin suhde voi toimia. Itse koin, että olen se kumppanin vapaa-ajan suunnitelma C, D tai F, kun hän oli minulle se A heti lapsien jälkeen. Pystyn tarjoamaan kumppanilleni turvaa siitä, että hänellä on paikka elämässäni ja kun minulla on vapaa-aikaa, minä olen saatavilla. Minä en voinut elää sen turvattomuuden kanssa, että minä pidän kalenteriani auki hänelle ja hän puolestaan etsii sisältöä siihen ja mikäli sitä ei löydy, saatan olla ohjelmassa. En tiedä, miten paljon kaipaat turvaa ja vastavuoroisuutta, mutta ne ovat niitä asioita, mitä minä etsin.

M45

Muutoin samaa mieltä mutta uusiosuhteessa etenkin kyllä se puoliso on sijalla A. Lapset tulevat sitten. Ja nämä imuroinnit ja lennokkikerhot ja ompeluseurat sitten.

Uusiosuhteessa koko paletin kasassa pitävä voima on se parisuhde. Jos se alkaa ratkeilla liitoksistaan, se on ero. Uusiosuhteessa kun nämä lapset ovat eriyttävä, ei yhdistävä tekijä. Tämä on ihan asiantuntijatason tietoa, ei mitään mutu-mutinaa. 

Ja tätä ei pidä lukea väärin: tottakai lapset huolehditaan ja ikätasoisesti asiat handlataan mutta he eivät kiilaa ohi parisuhteen ja siinä sovittujen asioiden edelle. Aikuisten terve parisuhde on niiden lastenkin etu. 

Toki jos molemmat ovat sitä mieltä että lapsien päähänpistojen johdosta kaikki parisuhdejutut voidaan vetää vessasta alas, niin ei kai siinä mitään, mutta ohjenuorana tämä ei toimi. Pahimmillaan tämä jatkuu sittenkin kun lapset ovat jo lähes tai täysi-ikäisiä, he voivat pompottaa biovanhempaansa miten sattuu ja kaikki parisuhdejutut perutaan. Tiedän keski-ikäisiä ihmisiäkin jotka näin sabotoivat biovanhempansa uusioparisuhdetta.  Joten asiassa kannattaa olla ajoissa hereillä. 

Ja toki jos kevyt tapailusuhde, asioilla ei kai niin väliä mutta ymmärsin ap:n kirjoituksesta että haetaan vakavaa parisuhdetta, ei vain kevyttä tapailua. Onko miehellä lapsia ja jos niin minkä ikäisiä? Mutta sekään ei selitä näitä imurointi-iltoja. Kyllä se imurointi siellä odottaa. Ja näitä voidaan tehdä yhdessäkin, mikäs sen mukavampaa, kun vuoroin toistensa kodeissa tehdä kotitöitä ja hyvä ruoka ja sauna päälle! 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mullekin tulis hylätty olo, jos kumppani valitsee ennemmin telkkarin katselun itsekseen kuin mun kanssa olemisen.

Sitten se on sulle väärä kumppani.

Anteeksi nyt, mutta kaksi uusioperhettä kokeneena, mikään ei mene lasten edelle. Jos uutta miestä häiritsee jonkun nukutusrituaalit tai kahdenkeskinen aika äidin kanssa, niin silloin parisuhteet on parempi laittaa tauolle, kunnes lapset on muuttaneet omilleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Itse kun haluaisin olla jokaisen liikenevän hetken hänen kanssaan."

Jos joku suhteellisen uusi seurustelukumppani haluaisi olla jokaisen liikenevän hetken kanssani, katkaisisin suhteen välittömästi.

Öööeikös tämä ole ihan tavallista silloin kun on oikeasti rakastunut ettei haluaisi olla erossa hetkeäkään?

Voi olla, että haluaisi vain olla yhteisessä pesässä ja unohtaa maailman. Mutta aikuisella ihmisellä on rakastuneenakin muutakin elämää, ja aikuinen rakastunut ihminen ymmärtää järjellä, että ne muutkin asiat on hoidettava. Työssä on käytävä, lapsille on oltava läsnä, tiskit on tiskattava ja pyykit pestävä. Salilla käynti on tapa, jota ei pidä katkaista.

On huono merkki, jos itse on valmis unohtamaan koko elämänsä jonkun miehen takia. Jos on valmis lopettamaan harrastukset ja hylkäämään ystävät. Sitä ei hyvää suhdetta seuraa.

Auttaisi, jos ap kertoisi, kuinka nuori on, ja kuinka kauan ovat tapailleet. Ja miten se priorisointi ilmenee.

Ollaan jo keski-iässä. Harrastukset, kaverit jne. ovat jo niitä muita menoja, jotka eivät haittaa. Nyt puhutaan niistä hetkistä, kun voisi hyvin viettää aikaa yhdessä ja minä olen innoissni mahdollisuudesta, mutta toinen sanookin, että nyt täytyy kyllä imuroida.

Muutoin kyllä ehdottaa itsekin tapaamisia ja keksii ohjelmaa jne. Nuo "hylkäämiset" vain aina koskevat. Puolisen vuotta ollaan tapailtu ja itsellä näkemisen halu vain kasvaa.

Ap

No jos imuroida pitää, niin pitää.

Ehdota, että siivoisitte yhdessä sen luona. Käy nopeammin ja saat sitä yhteistä aikaakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Itse kun haluaisin olla jokaisen liikenevän hetken hänen kanssaan."

Jos joku suhteellisen uusi seurustelukumppani haluaisi olla jokaisen liikenevän hetken kanssani, katkaisisin suhteen välittömästi.

Öööeikös tämä ole ihan tavallista silloin kun on oikeasti rakastunut ettei haluaisi olla erossa hetkeäkään?

Ei todellakaan, se kertoo ainoastaan siittä että toinen haluaa kieltää toiselta oman ajan kokonaan ja haluaan roikkua toisessa kiinni kuin keskenkasvuinen takiainen. Vaikka kylläkin moni nainen on niin omistushaluinen miehestä että miehellä ei saisi olla mitään omaa eikä edes omia ajatuksia