Oliko vanhempasi traumatisoiva KASVATTAJA? En nyt siis tarkoita alkoholisti tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hiukan raflaavaa tulkita ihminen persoonallisuushäiriöiseksi yhden viestiketjun perusteella.

Kun itselläni on ollut kaikkein vaikeinta, olen saanut samanlaista kommentointia. Oikeasti olen ollut henkisesti romahduspisteessä; valittaminen on ollut henkisen mädän puskemista ulos, jotta mielen haava pääsisi paranemaan. Totta kai silloin vaikuttaa vaurioituneelta. Mutta ei se yksi heikko hetki nuppivikaiseksi tee...

Joku edellisistä kuvailee äitiään pilkalliseksi; sellainen omanikin oli. Jonkinlaisena vastareaktiona lopetin hänen kutsumisensa äidiksi hyvin nuorena, vaikka meillä oli näennäisen yhtenäinen ydinperhe. Etunimen käyttäminen oli tapa ottaa etäisyyttä ja välimatkaa yhteisen perheen sisällä. Olin itsekin lapsena masentunut, likainen ja haluton elämään ja vei kymmenen vuotta, että maailma sai korjattua minusta pahimmat säröt. Osa paranemisprojektia oli saada romahtaa ja hajota kappaleiksi ja huomata ettei maailma syttynyt palamaan tunnekuohun takia. Meikäläisillä on sisäistetty vaatimus täydellisyydestä ja muita varten olemisesta, tunteettomuudesta, tunteiden tukahduttamisesta. Muutama tällainen romahdus koko lapsuuden mittaisen sieluntappohoidon jälkeen tekee vain hyvää, sanokaa minun sanoneen.

Tämä ihminen on kirjoittanut tänne vuosia eikä ole edennyt asiassa yhtään. No, ehkä vähän rauhallisempi nyt.

Täällä on tapana haukkua kaikki lapsuudentraumojaan purkavat kollektiiviseksi äitihulluksi. Niin myös minut, silloin monta vuotta sitten. Oikeasti tällä palstalla käy kymmeniä tuhansia ihmisiä joka viikko. Ei me kaikki lapsuudentraumojen purkajat olla sama henkilö...

Olivat joo taitamattomia vanhempina vaikka äiti varmaan koki tekevänsä parhaansa. Eron jälkeen hänestä tuli niin katkera että pilasi nuoruusvuoteni haukkumalla isää ja isän uutta h..raa minulle, lapselle!!! Lisäksi kanssa syyttelyä että olen viallinen kun en ole yhtä kiltti kuin siskoni. Oireilin hirveää kohtelua.

Jäljet jäi. Pystyn itse sata kertaa parempaan vanhemmuuteen mutta tietyistä tunnearvista en parane vaikka olen käynyt terapioissa. Kadehdin ihmisiä joilla on tunne-elämältään normaalit vanhemmat.

Ja veemäistä on ettei äiti myönnä kamalaa käytöstään vaan uhriutuu jos vähänkin kokee että häntä syytetään, isä taas melkein vieras ihminen mulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hiukan raflaavaa tulkita ihminen persoonallisuushäiriöiseksi yhden viestiketjun perusteella.

Kun itselläni on ollut kaikkein vaikeinta, olen saanut samanlaista kommentointia. Oikeasti olen ollut henkisesti romahduspisteessä; valittaminen on ollut henkisen mädän puskemista ulos, jotta mielen haava pääsisi paranemaan. Totta kai silloin vaikuttaa vaurioituneelta. Mutta ei se yksi heikko hetki nuppivikaiseksi tee...

Joku edellisistä kuvailee äitiään pilkalliseksi; sellainen omanikin oli. Jonkinlaisena vastareaktiona lopetin hänen kutsumisensa äidiksi hyvin nuorena, vaikka meillä oli näennäisen yhtenäinen ydinperhe. Etunimen käyttäminen oli tapa ottaa etäisyyttä ja välimatkaa yhteisen perheen sisällä. Olin itsekin lapsena masentunut, likainen ja haluton elämään ja vei kymmenen vuotta, että maailma sai korjattua minusta pahimmat säröt. Osa paranemisprojektia oli saada romahtaa ja hajota kappaleiksi ja huomata ettei maailma syttynyt palamaan tunnekuohun takia. Meikäläisillä on sisäistetty vaatimus täydellisyydestä ja muita varten olemisesta, tunteettomuudesta, tunteiden tukahduttamisesta. Muutama tällainen romahdus koko lapsuuden mittaisen sieluntappohoidon jälkeen tekee vain hyvää, sanokaa minun sanoneen.

Tämä ihminen on kirjoittanut tänne vuosia eikä ole edennyt asiassa yhtään. No, ehkä vähän rauhallisempi nyt.

Täällä on tapana haukkua kaikki lapsuudentraumojaan purkavat kollektiiviseksi äitihulluksi. Niin myös minut, silloin monta vuotta sitten. Oikeasti tällä palstalla käy kymmeniä tuhansia ihmisiä joka viikko. Ei me kaikki lapsuudentraumojen purkajat olla sama henkilö...

Tämä ap on se alkuperäinen äitih***u, kivik***aäiti. Todella vahvasti kiinni tässä näjemyksessään, vuodesta toiseen. Aloitti jo silloin, kun oli vielä saman katon alla lastensa ja lastensa isän kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ap, eikö sulle siellä narsismiterapiassa iskostettu päähän, että asioita ei saa ikinä selvitettyä narsistin kanssa, hän ei tule koskaan kohtaamaan sinua tunnetasolla eikä tule antamaan sinulle ikinä sitä, mitä olisit tarvinnut tai ansainnut ja työkaluja tuon asian hyväksymiseen. Tuota ainakin omassa narsismiterapiassani on käyty läpi.

No enhän mä tässä äitini kanssa keskustelekaan, enkä edes yritä. En koe, että minun tarvitsee tuosta mitään hyväksyä, se mitä tapahtui, tapahtui. Se, mitä tarvitsen on se, että siitä aiheutuneet emotionaaliset tunnelukot ja haavat parannetaan. Muiden ihmisten ymmärrys ja hyväksyntä parantaa niitä parhaiten.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Meillä traumatisoitiin nimenomaan kasvatuksen avulla. Äiti käytti suureellisesti aikaa siihen, että ohjeoisti ja opasti minua ja se olikin oiva väylä kontrolliin ja moittimiseen jossa nimenomaan kohteena oli persoonani, tekemiseni, käytökseni ja vuorovaikutustapani. Koulusta ei sanonut niinkään koskaan mitään. Mutta kaikki tekemiseni varsinkin hänen sukulaistensa seurassa arvosteltiin ja moititiin, samoin kaikki "riidat" ystävien kanssa eli tilanteet, joissa olisin tarvinnut aikuisen tukea ja kypsää ohjausta sain ainoastaan kuulla itse aiheuttaneeni kaiken. Ystävä oli aina täysin viaton pulmunen TAI ikävälle käytökselle löytyi syy! Sen jälkeen siis MINÄ olinkin taas arvostelemisen kohde, kun en HYVÄKSYNYT ystäviäni! eli he saivat aina joillain syillä toimia niin, että minua satutti ja minua haukuttiin vielä siitäkin, etten hyväksynyt sitä!

Siis ei minulla ole lähtökohtaisesti halua tietenkään mollata ystäviäni, totta kai he olivat tärkeitä minulle, mutta äitini opastuksessa aina vaikutti siltä, että MUN ei tarvitse olla YHTÄÄN tärkeä mun ystävilleni! Uskon, että hän aidosti ajatteli niin. Ei havainnut, että olisin mahdollisesti tärkeä ystävilleni.

Hän ainoastaan toi sen esiin siten, että jos oli joku, jonka kanssa en olisi muuten ollut kaveri, äitini kehitteli syitä, miksi kyseinen ihminen varmaan tarvitsee minua ja miten olen hänelle tärkeä (siis hyväksikäyttäen), vaikka tuollaisen tuen ja auttamisen pitäisi aina perustua siihen, että välittää siitä toisesta.

Jos en jostain syystä välittänyt tällaisesta henkilöstä, äitini sitten paheksui.

Vaikka en ole tullut maailmaan hoitamaan sellaisten ihmisten ongelmia, joista en välitä. en voi mitenkään välittää kaikista. Jokaisella tulisi olla oikeus luoda itse oma ihmispiirinsä, ihmisistä, joista välittää. Se on ihan normaalia.

Ap

Tästä tuli niin mieleen oma äitini. Minulle toki opetettiin että jos jokuvieras tulee houkuttelemaan mua lähtemään mukaansa millä tahansa verukkeella, niin KOSKAAN ei saa lähteä. Sitten joskus piirun verran vanhempana (olisinko ollut 13 tienoilla) kerroin kun naapuruston hämärä ukko oli lähtenyt seuraamaan mua ja kaveria (jokaisella osapuolella oli koira mukana) pitkin peltoja ja olin huutanut ettei tulisi niin äiti suuttui ja sanoi ettei noin saa sanoa ja miltä itsestä tuntuisi. Niin, se onkin hiton normaalia juosta teinityttöjen perässä pitkin peltoja.

Minun äitini on jotenkin tunnekylmä, omiin traumoihinsa kiinni jäänyt ihminen. Hän toimi kotiäitinä koko lapsuuteni, joten mitään muita aikuiskontakteja ei oikein ollut. Myös muut sukulaiset oli pääasiassa kylmiä tai välinpitämättömiä. Isä oli reipas ja aktiivinen, mutta hänkin kiinnostunut vain omista asioistaan.

Luulin aina, että kaikkien vanhemmat ja suku ovat tuolloisia. Syytin itseäni omituisesta käytöksestäni, kun eristäydyin ja hoidin itsenäisesti kaikki asiani (minä en tarvi muita. Pärjään). Aikuisena ymmärrän, että se oli jonkinlainen suojareaktio tuohon perhedynamiikkaan.

Selvisin kuitenkin täysjärkisenä aikuiseksi ja omia lapsia kohtelen täysin toisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ootko siellä terapiassa puhunut siitä miltä sinusta tuntuu? Vai keskittynyt äitisi ruotimiseen? Näin keittiöpsykologina kuulostaa, että sinulla voisi olla persoonallisuushäiriö, eikä sitä päästä hoitamaan, jos sitä ei ole diagnosoitu ja keskitytty vain traumaasi.

Enhän mä edes ole pystynyt puhumaan siitä, miltä tuollainenkin syyttäminen tuntui, että en olisi ystäväni tukena, jos suutun hänelle, kun hän satuttaa minua, aikaisemmin. Sehän oli mun vikaaani. Mun kamaluuttani henkilönä. Etten ajatellut olla tukena ja että en tosiaan sitten ollut.

Siis noin uskoin jokaisen uskovan. Mitä sitä terapeutin kanssa hoitamaan (jos terapeutti ei itse tuo esille, että EI SE OLE NOIN. Ja saa ensin mua kykenemään tuota asiaa edes kertomaan. Koska se, miten päin mä sen koin, ei ole sanoitettu ikinä missään. Mulle on AINA opetettu, että toisilla on syy ja et ansaitse ystäviä, jos suutut kun joku satuttaa, koska sillä on se syy.

Pahinta tuossa on se, että joo, on totta, että näillä ihmisillä on takuulla ollut jokin syy minun satuttamiseeni. Miksi ihmeessä vain minun olisi pitänyt hanskata sen hoito heti vauvasta ja olla näille ihmisille vieläpä tukena? Ja samalla menettää heidät, jotka olisivat olleet aidosti hyviä minulle koska aika ei vain riitä kaikkeen tai jos heidän kanssaan tuli jotain erimielisyyttä, niin sekin erotti minut heistä, koska heillä oli syy ja et voi olettaa heidän välittävän sinusta ja niin edelleen....

Ap

Mitäs valitsit kynnysmaton aseman, mitäs alistuit.

Niimpä! Miksei vaan sanonut takaisin jotain nasevaa tai vaikka antanut pataan?

En ala selittää sulle ilmiselviä asioita, voit vaikka googlata, että miksei imeväisestä asti alistettu tuosta vaan puolustaudu

Äitini on ihana ihminen. Todella empaattinen, epäitsekäs ja uhrautuvaisuuteen asti auttavainen.

Hän kasvatti minutkin sellaiseen malliin, että pitäisi laittaa omat halut ja tarpeet taka-alalle ja olla aina kiltti, mukautuvainen ja miellyttävä muille. 

Kaikenlainen kriittisyys ja kielteisyys oli pahasta. Jos lapsena kieltäydyin jostain tarjotusta asiasta siksi etten halunnut sitä tai minua ei juuri sillä hetkellä huvittanut, sain kotona kuulla äidiltä läksytyksen, että aina pitää suostua kun jotain tarjotaan, ja "kyllä ne nyt varmaan siellä ajattelee, että sinä olet tyly/huonotapainen/kiittämätön/oudosti käyttäytyvä jne jne".

Tämä johti outoihin ja epämiellyttäviin tilanteisiin. Jos vaikka kyläpaikassa tarjottiin lisää kakkua enkä olisi jaksanut sitä syödä, ei saanut kieltäytyä jotta tarjoajalle ei tullut paha mieli. Samoin jos naapurintytöt pyysivät leikkimään, eikä minua sillä hetkellä huvittanut, en saanut sanoa, että juuri nyt en lähde.

Äitini laittoi minut, lapsen, vastuuseen aikuisen ihmisen tunteista.

Esimerkiksi, minä pelkäsin aika paljon naapurustossa asuvaa rappioalkoholistia. Hän oli pohjimmiltaan hyväsydäminen ihminen, ja vanhempani tunsivat hänen sukulaisiaan pitkältä ajalta jne. Mutta minä pelkäsin humalaisia ihmisiä, ja minulle oli aina opetettu, että juopottelu on paha asia.  Niinpä en kerran pienenä koululaisena puhunut naapurille lähikaupassa. Sain tästä kotona pitkän läksytyksen "oudosta käytöksestäni" ja siitä, että "mitäköhän se naapuri nyt sinusta ajattelee?" Eli kyse oli aikuisesta ihmisestä, jolla oli vieläpä itsellään pahoja ongelmia päihteiden ja elämänhallinnan kanssa, mutta nuoren lapsen olisi pitänyt osata mennä tilanteessa tunteidensa yläpuolelle.

Kerran sain myös valtavan selkäsaunan siitä, kun en bussissa mennyt istumaan tutun tädin viereen. Bussin takaosassa istuivat koulukiusaajani, jotka kyttäsivät minua koko ajan. Sain haukut sekä äidiltäni että tältä tädiltä. Kukaan ei ajatellut, että kyseessä oli keskenkasvuinen lapsi. Eikä kukaan miettinyt, että mikä mahtoi olla syynä tällaiseen käytökseen. 

Nyt vieläkin, yli kolmekymppisenä, taistelen oppimaani vastaan. Opettelen olemaan ottamatta vastuuta toisten tunteista, pitämään rajoistani kiinni, ja elämään "ein" sanomisen ja arkisten konfliktitilanteiden aikaansaamien ahdistavien tunteiden kanssa. Joskus onnistun paremmin, joskus huonommin. 

Olen aikuisena tajunnut, että äitini käytös johtuu luultavasti suurelta osin siitä, että hän kasvoi pienestä lapsesta täysi-ikäiseksi sijoitusperheessä. Äärimmilleen viety kiltteys, miellyttämisenhalu ja itsensä unohtaminen olivat todennäköisesti hänen selviytymiskeinojaan.  Nykyään äitini on eläkkeellä, mutta edelleen hän on usein uupumukseen asti avulias muita ihmisiä kohtaan. Hän ei vieläkään osaa vetää rajoja.

Täällä myös ylisukupolvisista traumoista kärsivä, jonka nuori yh äiti kasvatti olemattomalla rakkaudella ja hellyydellä, mutta kovassa kurissa.

Uskon että hän on saanut samanlaisen kasvatuksen itse. 60-70 luvuilla oli ihan normaalia, ainakin tuolla maaseudulla, että lapsia kuritettiin, piiskattiin tai muuten vaan rangaostiin. Ruoka ja vaatteet kyllä huolehdittiin, mistään sellaisesta ei ollut pulaa

Ei sillon keskusteltu ja annettu lasten tuntea erilaisia tunteita, ei kysytty mitä halutaan tai ei, ei lohdutettu ja paijattu kun itketti, käskettiin vaan olemaan kunnolla, hiljaa ja ehkä talutettiin korvasta toiseen huoneeseen ja ovi kiinni.

Tämä kasvatti vain raivoa ja vihaa sisällä sekä kovan kuoren, toisaalta myös positiivisessa mielessä sisua ja voimaa, en ihan pienistä ole heilahtanut koko pitkän elämäni aikana.

Onhan tästä kylmästä äitisuhteesta omat traumansa jäänyt ja ne ovat tiedostamattomastikin vaikuttaneet omaan elämääni.

Kyllä oli. Ikinä en tule pääsemään traumoista eroon.

Vierailija kirjoitti:

Äitini on ihana ihminen. Todella empaattinen, epäitsekäs ja uhrautuvaisuuteen asti auttavainen.

Hän kasvatti minutkin sellaiseen malliin, että pitäisi laittaa omat halut ja tarpeet taka-alalle ja olla aina kiltti, mukautuvainen ja miellyttävä muille. 

Kaikenlainen kriittisyys ja kielteisyys oli pahasta. Jos lapsena kieltäydyin jostain tarjotusta asiasta siksi etten halunnut sitä tai minua ei juuri sillä hetkellä huvittanut, sain kotona kuulla äidiltä läksytyksen, että aina pitää suostua kun jotain tarjotaan, ja "kyllä ne nyt varmaan siellä ajattelee, että sinä olet tyly/huonotapainen/kiittämätön/oudosti käyttäytyvä jne jne".

Tämä johti outoihin ja epämiellyttäviin tilanteisiin. Jos vaikka kyläpaikassa tarjottiin lisää kakkua enkä olisi jaksanut sitä syödä, ei saanut kieltäytyä jotta tarjoajalle ei tullut paha mieli. Samoin jos naapurintytöt pyysivät leikkimään, eikä minua sillä hetkellä huvittanut, en saanut sanoa, että juuri nyt en lähde.

Äitini laittoi minut, lapsen, vastuuseen aikuisen ihmisen tunteista.

Esimerkiksi, minä pelkäsin aika paljon naapurustossa asuvaa rappioalkoholistia. Hän oli pohjimmiltaan hyväsydäminen ihminen, ja vanhempani tunsivat hänen sukulaisiaan pitkältä ajalta jne. Mutta minä pelkäsin humalaisia ihmisiä, ja minulle oli aina opetettu, että juopottelu on paha asia.  Niinpä en kerran pienenä koululaisena puhunut naapurille lähikaupassa. Sain tästä kotona pitkän läksytyksen "oudosta käytöksestäni" ja siitä, että "mitäköhän se naapuri nyt sinusta ajattelee?" Eli kyse oli aikuisesta ihmisestä, jolla oli vieläpä itsellään pahoja ongelmia päihteiden ja elämänhallinnan kanssa, mutta nuoren lapsen olisi pitänyt osata mennä tilanteessa tunteidensa yläpuolelle.

Kerran sain myös valtavan selkäsaunan siitä, kun en bussissa mennyt istumaan tutun tädin viereen. Bussin takaosassa istuivat koulukiusaajani, jotka kyttäsivät minua koko ajan. Sain haukut sekä äidiltäni että tältä tädiltä. Kukaan ei ajatellut, että kyseessä oli keskenkasvuinen lapsi. Eikä kukaan miettinyt, että mikä mahtoi olla syynä tällaiseen käytökseen. 

Nyt vieläkin, yli kolmekymppisenä, taistelen oppimaani vastaan. Opettelen olemaan ottamatta vastuuta toisten tunteista, pitämään rajoistani kiinni, ja elämään "ein" sanomisen ja arkisten konfliktitilanteiden aikaansaamien ahdistavien tunteiden kanssa. Joskus onnistun paremmin, joskus huonommin. 

Olen aikuisena tajunnut, että äitini käytös johtuu luultavasti suurelta osin siitä, että hän kasvoi pienestä lapsesta täysi-ikäiseksi sijoitusperheessä. Äärimmilleen viety kiltteys, miellyttämisenhalu ja itsensä unohtaminen olivat todennäköisesti hänen selviytymiskeinojaan.  Nykyään äitini on eläkkeellä, mutta edelleen hän on usein uupumukseen asti avulias muita ihmisiä kohtaan. Hän ei vieläkään osaa vetää rajoja.

Minun äidilläni oli juuri tuo sama asennevammainen ajatusilmasto. esim. kun hänen siskopuolensa tuli minua 6 vuotta nuoremman lapsensa kanssa yökylään (asuivat kaukana), niin voi että sitä epäaitouden ja huolen määrää, että mitenköhän minä heidän mielestään tulen käyttäytymään!

Heidän paikalla ollessa äiti sähisi minulle muka sivussa, miten olin tehnyt jotain väärin, enpä nyt muista edes mitä, koska kyse oli niin vähäpätöisistä asioista. Vain se on jäänyt mieleen, että kun nämä vieraat tulivat, äiti olisi vaikka hakannut minut varmaan pesäpallomailalla mieluummin hiljaiseksi, kuin kohdellut oikeudenmukaisesti, jos vieraat olisivat sattuneet valittamaan minusta. Mitä he eivät tietenkään ikinä tehneet, mutta minä traumatisoiduin myöls siitä, ettei äidin sisko nähnyt, miten häijysti minua kohdeltiin aina, kun he olivat meillä. Mielestäni hän oli siksi myös aika epäilyttävä täysi-ikäinen, enkä lainkaan uskonut hänen pitävän minusta. Hänellä paralla ei voinut olla aavistustakaan, miten hänestä tehtiin minun vihaajaani äitini rinnalle! Mutta minä en voinut olla varma, ettei hän olisi ollut jotenkin siinä mukana.

Minusta hänen olisi pitänyt moittia äitini ikävää äänensävyä minua kohtaan, kun hän hermostui aivan turhista.

Siitäkin äiti haukkui minua, etten halunnut leikkiä tämän 6 vuotta nuoremman kanssa kuin jonkun hetken, olin siis itse jotain 10-12-vuotias. Katkera siitä, miten isän puolen serkkujeni kanssa kyllä leikin. Dii, heistä vanhin oli minua 1,5 vuotta nuorempi ja seuraava 3 vuotta nuorempi! Ja sitten sisarukset pienempinä siinä meidän perässämme! Vähän eri asia!

Minä en koe, että äitini saa synninpäästön, vaikka itsekin joutui asumaan 6. luokalta alkaen pois kotoa koulun takia. Koska ei silloin olisi pitänyt naida noin epävarmana isääni, joka oli ihan erilainen, rohkea ja varakkaasta perheestä. Olisi pysynyt tasoistensa parissa vain ja ahdistellut lapsiaan siellä. Siihen syntynyt lapsi ei kärsisi samalla tavalla kuin minä, jolla oli isänsä kautta (jos juuri tätä äitiä ei olisi ollut) mahdollisuudet elää fantastista elämää. En silloin olisi tietenkään syntynyt, mutta eihän sekään siinä tapauksessa haittaisi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, molemmat vanhemmat olivat surkeita kasvattajia, joiden ei olisi pitänyt ikinä hankkia lapsia.

Mulla sama juttu. Uutta lapsuutta ei saa ja rikottu ihminen ei niin vain pysty itseään korjaamaan, vaikka ravaisi kymmenen vuotta terapiassa. Jos sinne edes pääsisi. Mulle sanottiin suoraan, että kelan korvaamaan terapiaan on aika mahdoton päästä, vaikka oireilu on pahaa. Välillä olen romahtanut ja ollut burniksessa, joutunut pitkiksi ajoiksi saikulle, mutta apua ei silti saa. Masennuslääkkeitä kyllä tuputetaan, mutta ei niistä yksinään ole mitään hyötyä. Ei ne traumat mielialalääkkeillä poistu yhtään mihinkään. Että sellainen terveydenhuolto meillä täällä.

Vierailija kirjoitti:

No äiti teki paljon virheitä meidän kanssa. Vertaili muihin, yritti pakottaa muotteihin, oli ilkeä, ja erityisesti rähjääminen ja raivoaminen jätti jälkensä. Ei osannut puhua suoraan asioista vaan raivosi ja marttyroi. Meistä kasvoi kynnysmattoja siskoni kanssa. Lievää väkivaltaa oli, tukistamista ja luunappeja. Ei ollut silloin vielä laitonta.

Millainen äitisi oma lapsuutensa oli?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni. Hän oli ja on kaikkien mielestä mukava ja auttavainen ja rento tyyppi. Niin kuin onkin. Mutta vanhempi hän ei osaa olla. Hän ei ymmärrä lapsia, eikä hän ymmärrä teini-ikää, eikä nuorta aikuisuutta. Hänen mielestään jos jotain osaa ekalla kerralla, sitä ei tule osaamaan koskaan ja yrittäminen on turhaa. Hänen mielestään lapsikin on vastuussa omasta käytöksestään, myös siitä millaisen suhteen luo hänen uuteen puolisoonsa. Hän ei liity siihen mielestään mitenkään. 

Hän ei ymmärrä menneisyyden vaikutusta ihmisen persoonaan, ei omalla kohdallaan eikä muiden. Hän on suoraan sanonut, että olisi voinut hyvin elää lapsettomanakin, mutta äitini halusi adoptoida. Että näin. 

"Parhaimpia" hetkiä isän kanssa on olleet tilanteet, joissa hän on sanonut seuraavaa: 

- Mikä järki tässä on, ei se onnistunut edellisellä kerrallakaan (kouluun haku)

- kaikilla ei ole lukupäätä (kun en päässyt mihinkään kouluun peruskoulun jälkeen)

- naureskelua ja "enpä tiedä" oli vastaus, kun olin mennyt iltalukioon ja hämmästykseni pärjännyt ihan normaalisti ja kysyin, pidetäänkö minullekin sitten yo-juhlat

- mitä sinä sillä teet?? (kun kysyin, saisinko minäkin ajokortin kun kaverit ympärillä sitä vuoron perään suoritti, ja minulle asiasta ei oltu edes puhuttu koskaan)

- älä välitä (jokaiseen hetkeen ja kertaan ja tapahtumaan, mitä alkoholistiäitini keksi järjestää ja sanoa minulle) 

 - älä sitten pilaa tätäkin suhdetta (kun tapasin tulevan aviomieheni. Exäni oli vuosi aikaisemmin pettänyt ja jättänyt)

Ylläolevat on sellaisia, että niitä on vaikea selittää toisille. Pitäisi pohjustaa koko tarina, ja sitten vielä vakuuttaa että niin kiva ihminen on puhunut tuollaisia. Itselleni ne on olleet todella murskaavia hetkiä, kun olisin kaivannut ja eritoten ansainnut tukea ja kannustusta elämässäni.  

Joo, tuttua, tuttua.

Itsestäni tuntuu myös erityisen pahalta, että netissä, näin anonyyminä, on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa halua tai voi antaa sitä meidän kaltaistemme vaille jäänyttä tukea ja toimia korjaavan kokemuksen antajana! Edes vähän, pieneltä palaltaan, koska kun sitä tukea ei ole saanut, ihan pienikin tuen osoitus merkitsee valtavasti!

Vaan anonyyminäkin osa vain keskittyy toisten haukkumiseen ja vikojen vääristellen esiin kaivamiseen. Vaikka tietäähän se, jonka asioita se kiusaaja siinä vääristelee, että kyse on siitä. Ja sanoja tietää sen myös, mutta haluaa jostain syystä vain jatkaa.

Menin hieman ohi aiheen, mutta näitä palstakiusaajia puhutellakseni.

Ap

Olen tuo ketä lainasit. 

En itse oleta, että kukaan olisi velvollinen antamaan minulle korjaavia kokemuksia. Se menee mahdottomaksi, että jokainen yhtään läheinen ihminen tulisi ja korjaisi sen, mikä lapsuudessa meni rikki. 

Sen sijaan, keskityn muuttamaan lapsuuttani.

Usko tai älä, palaan menneeseen ajatuksissani. Juttelen lapsuuden minälleni, kuuntelen ja lohdutan. Et usko, kuinka kyyneleet valuu, viha puristaa rintakehää. Mutta mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Kukaan ei voi korvata vanhempia, ei turvaa eikä tukea. 

Sen faktan kanssa on vain elettävä, että lapsuus oli paska, mutta itsensä voi rakentaa uudelleen. 

Voisit myös silitellä tukkaasi ja poskiasi, se tekee hyvää!

Vierailija kirjoitti:

Isäni. Hän oli ja on kaikkien mielestä mukava ja auttavainen ja rento tyyppi. Niin kuin onkin. Mutta vanhempi hän ei osaa olla. Hän ei ymmärrä lapsia, eikä hän ymmärrä teini-ikää, eikä nuorta aikuisuutta. Hänen mielestään jos jotain osaa ekalla kerralla, sitä ei tule osaamaan koskaan ja yrittäminen on turhaa. Hänen mielestään lapsikin on vastuussa omasta käytöksestään, myös siitä millaisen suhteen luo hänen uuteen puolisoonsa. Hän ei liity siihen mielestään mitenkään.

Minun isäni juurikin ei osannut hahmottaa lapsia lapsina. Hän tuntui suhtautuvan opetteluuni, virheisiini ja puheisiini kuin olisin aikuinen ihminen. Jostakin tekemästäni tai sanomastani hän saattoi olla vihassa ja mököttää päiväkausia.

Tuntuu, että vasta nyt kolmekymppisenä löydettyäni ensimmäisen kunnon puolison, olen ensimmäistä kertaa saanut olla keskeneräinen, höpöttää tyhmiä ja tavallaan käydä läpi vaihetta, jota en lapsena voinut. Koen, että tämä on kokemuksena pehmentänyt minua henkilönä muutenkin, kun aiemmin minua on kuvailtu mm. jäykäksi ja tunnekylmäksi, pelottavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini on ihana ihminen. Todella empaattinen, epäitsekäs ja uhrautuvaisuuteen asti auttavainen.

Hän kasvatti minutkin sellaiseen malliin, että pitäisi laittaa omat halut ja tarpeet taka-alalle ja olla aina kiltti, mukautuvainen ja miellyttävä muille. 

Kaikenlainen kriittisyys ja kielteisyys oli pahasta. Jos lapsena kieltäydyin jostain tarjotusta asiasta siksi etten halunnut sitä tai minua ei juuri sillä hetkellä huvittanut, sain kotona kuulla äidiltä läksytyksen, että aina pitää suostua kun jotain tarjotaan, ja "kyllä ne nyt varmaan siellä ajattelee, että sinä olet tyly/huonotapainen/kiittämätön/oudosti käyttäytyvä jne jne".

Tämä johti outoihin ja epämiellyttäviin tilanteisiin. Jos vaikka kyläpaikassa tarjottiin lisää kakkua enkä olisi jaksanut sitä syödä, ei saanut kieltäytyä jotta tarjoajalle ei tullut paha mieli. Samoin jos naapurintytöt pyysivät leikkimään, eikä minua sillä hetkellä huvittanut, en saanut sanoa, että juuri nyt en lähde.

Äitini laittoi minut, lapsen, vastuuseen aikuisen ihmisen tunteista.

Esimerkiksi, minä pelkäsin aika paljon naapurustossa asuvaa rappioalkoholistia. Hän oli pohjimmiltaan hyväsydäminen ihminen, ja vanhempani tunsivat hänen sukulaisiaan pitkältä ajalta jne. Mutta minä pelkäsin humalaisia ihmisiä, ja minulle oli aina opetettu, että juopottelu on paha asia.  Niinpä en kerran pienenä koululaisena puhunut naapurille lähikaupassa. Sain tästä kotona pitkän läksytyksen "oudosta käytöksestäni" ja siitä, että "mitäköhän se naapuri nyt sinusta ajattelee?" Eli kyse oli aikuisesta ihmisestä, jolla oli vieläpä itsellään pahoja ongelmia päihteiden ja elämänhallinnan kanssa, mutta nuoren lapsen olisi pitänyt osata mennä tilanteessa tunteidensa yläpuolelle.

Kerran sain myös valtavan selkäsaunan siitä, kun en bussissa mennyt istumaan tutun tädin viereen. Bussin takaosassa istuivat koulukiusaajani, jotka kyttäsivät minua koko ajan. Sain haukut sekä äidiltäni että tältä tädiltä. Kukaan ei ajatellut, että kyseessä oli keskenkasvuinen lapsi. Eikä kukaan miettinyt, että mikä mahtoi olla syynä tällaiseen käytökseen. 

Nyt vieläkin, yli kolmekymppisenä, taistelen oppimaani vastaan. Opettelen olemaan ottamatta vastuuta toisten tunteista, pitämään rajoistani kiinni, ja elämään "ein" sanomisen ja arkisten konfliktitilanteiden aikaansaamien ahdistavien tunteiden kanssa. Joskus onnistun paremmin, joskus huonommin. 

Olen aikuisena tajunnut, että äitini käytös johtuu luultavasti suurelta osin siitä, että hän kasvoi pienestä lapsesta täysi-ikäiseksi sijoitusperheessä. Äärimmilleen viety kiltteys, miellyttämisenhalu ja itsensä unohtaminen olivat todennäköisesti hänen selviytymiskeinojaan.  Nykyään äitini on eläkkeellä, mutta edelleen hän on usein uupumukseen asti avulias muita ihmisiä kohtaan. Hän ei vieläkään osaa vetää rajoja.

Minun äidilläni oli juuri tuo sama asennevammainen ajatusilmasto. esim. kun hänen siskopuolensa tuli minua 6 vuotta nuoremman lapsensa kanssa yökylään (asuivat kaukana), niin voi että sitä epäaitouden ja huolen määrää, että mitenköhän minä heidän mielestään tulen käyttäytymään!

Heidän paikalla ollessa äiti sähisi minulle muka sivussa, miten olin tehnyt jotain väärin, enpä nyt muista edes mitä, koska kyse oli niin vähäpätöisistä asioista. Vain se on jäänyt mieleen, että kun nämä vieraat tulivat, äiti olisi vaikka hakannut minut varmaan pesäpallomailalla mieluummin hiljaiseksi, kuin kohdellut oikeudenmukaisesti, jos vieraat olisivat sattuneet valittamaan minusta. Mitä he eivät tietenkään ikinä tehneet, mutta minä traumatisoiduin myöls siitä, ettei äidin sisko nähnyt, miten häijysti minua kohdeltiin aina, kun he olivat meillä. Mielestäni hän oli siksi myös aika epäilyttävä täysi-ikäinen, enkä lainkaan uskonut hänen pitävän minusta. Hänellä paralla ei voinut olla aavistustakaan, miten hänestä tehtiin minun vihaajaani äitini rinnalle! Mutta minä en voinut olla varma, ettei hän olisi ollut jotenkin siinä mukana.

Minusta hänen olisi pitänyt moittia äitini ikävää äänensävyä minua kohtaan, kun hän hermostui aivan turhista.

Siitäkin äiti haukkui minua, etten halunnut leikkiä tämän 6 vuotta nuoremman kanssa kuin jonkun hetken, olin siis itse jotain 10-12-vuotias. Katkera siitä, miten isän puolen serkkujeni kanssa kyllä leikin. Dii, heistä vanhin oli minua 1,5 vuotta nuorempi ja seuraava 3 vuotta nuorempi! Ja sitten sisarukset pienempinä siinä meidän perässämme! Vähän eri asia!

Minä en koe, että äitini saa synninpäästön, vaikka itsekin joutui asumaan 6. luokalta alkaen pois kotoa koulun takia. Koska ei silloin olisi pitänyt naida noin epävarmana isääni, joka oli ihan erilainen, rohkea ja varakkaasta perheestä. Olisi pysynyt tasoistensa parissa vain ja ahdistellut lapsiaan siellä. Siihen syntynyt lapsi ei kärsisi samalla tavalla kuin minä, jolla oli isänsä kautta (jos juuri tätä äitiä ei olisi ollut) mahdollisuudet elää fantastista elämää. En silloin olisi tietenkään syntynyt, mutta eihän sekään siinä tapauksessa haittaisi.

Ap

Ihan oikeesti nyt! Tajuatko itse, kuinka sairaita ajatuksia sinulla on? Kyllä jokainen lapsi kärsii paskasta kohtelusta. Se on kyllä totta, että jokainen lapsi ei saa persoonallisuushäiriögeenejä vanhemmiltaan ja ainoastaan traumatisoituu.

Tähän ketjuun kirjoittaneet: yleensä traumatisoiva vanhempi on narsisti/psykopaatti tms. Youtubessa on hyviä videoita mm. Dr Ramani ja Crappy childhood fairy. Janne Viljamaa on kirjoittanut kirjan Narsistin lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini on ihana ihminen. Todella empaattinen, epäitsekäs ja uhrautuvaisuuteen asti auttavainen.

Hän kasvatti minutkin sellaiseen malliin, että pitäisi laittaa omat halut ja tarpeet taka-alalle ja olla aina kiltti, mukautuvainen ja miellyttävä muille. 

Kaikenlainen kriittisyys ja kielteisyys oli pahasta. Jos lapsena kieltäydyin jostain tarjotusta asiasta siksi etten halunnut sitä tai minua ei juuri sillä hetkellä huvittanut, sain kotona kuulla äidiltä läksytyksen, että aina pitää suostua kun jotain tarjotaan, ja "kyllä ne nyt varmaan siellä ajattelee, että sinä olet tyly/huonotapainen/kiittämätön/oudosti käyttäytyvä jne jne".

Tämä johti outoihin ja epämiellyttäviin tilanteisiin. Jos vaikka kyläpaikassa tarjottiin lisää kakkua enkä olisi jaksanut sitä syödä, ei saanut kieltäytyä jotta tarjoajalle ei tullut paha mieli. Samoin jos naapurintytöt pyysivät leikkimään, eikä minua sillä hetkellä huvittanut, en saanut sanoa, että juuri nyt en lähde.

Äitini laittoi minut, lapsen, vastuuseen aikuisen ihmisen tunteista.

Esimerkiksi, minä pelkäsin aika paljon naapurustossa asuvaa rappioalkoholistia. Hän oli pohjimmiltaan hyväsydäminen ihminen, ja vanhempani tunsivat hänen sukulaisiaan pitkältä ajalta jne. Mutta minä pelkäsin humalaisia ihmisiä, ja minulle oli aina opetettu, että juopottelu on paha asia.  Niinpä en kerran pienenä koululaisena puhunut naapurille lähikaupassa. Sain tästä kotona pitkän läksytyksen "oudosta käytöksestäni" ja siitä, että "mitäköhän se naapuri nyt sinusta ajattelee?" Eli kyse oli aikuisesta ihmisestä, jolla oli vieläpä itsellään pahoja ongelmia päihteiden ja elämänhallinnan kanssa, mutta nuoren lapsen olisi pitänyt osata mennä tilanteessa tunteidensa yläpuolelle.

Kerran sain myös valtavan selkäsaunan siitä, kun en bussissa mennyt istumaan tutun tädin viereen. Bussin takaosassa istuivat koulukiusaajani, jotka kyttäsivät minua koko ajan. Sain haukut sekä äidiltäni että tältä tädiltä. Kukaan ei ajatellut, että kyseessä oli keskenkasvuinen lapsi. Eikä kukaan miettinyt, että mikä mahtoi olla syynä tällaiseen käytökseen. 

Nyt vieläkin, yli kolmekymppisenä, taistelen oppimaani vastaan. Opettelen olemaan ottamatta vastuuta toisten tunteista, pitämään rajoistani kiinni, ja elämään "ein" sanomisen ja arkisten konfliktitilanteiden aikaansaamien ahdistavien tunteiden kanssa. Joskus onnistun paremmin, joskus huonommin. 

Olen aikuisena tajunnut, että äitini käytös johtuu luultavasti suurelta osin siitä, että hän kasvoi pienestä lapsesta täysi-ikäiseksi sijoitusperheessä. Äärimmilleen viety kiltteys, miellyttämisenhalu ja itsensä unohtaminen olivat todennäköisesti hänen selviytymiskeinojaan.  Nykyään äitini on eläkkeellä, mutta edelleen hän on usein uupumukseen asti avulias muita ihmisiä kohtaan. Hän ei vieläkään osaa vetää rajoja.

Minun äidilläni oli juuri tuo sama asennevammainen ajatusilmasto. esim. kun hänen siskopuolensa tuli minua 6 vuotta nuoremman lapsensa kanssa yökylään (asuivat kaukana), niin voi että sitä epäaitouden ja huolen määrää, että mitenköhän minä heidän mielestään tulen käyttäytymään!

Heidän paikalla ollessa äiti sähisi minulle muka sivussa, miten olin tehnyt jotain väärin, enpä nyt muista edes mitä, koska kyse oli niin vähäpätöisistä asioista. Vain se on jäänyt mieleen, että kun nämä vieraat tulivat, äiti olisi vaikka hakannut minut varmaan pesäpallomailalla mieluummin hiljaiseksi, kuin kohdellut oikeudenmukaisesti, jos vieraat olisivat sattuneet valittamaan minusta. Mitä he eivät tietenkään ikinä tehneet, mutta minä traumatisoiduin myöls siitä, ettei äidin sisko nähnyt, miten häijysti minua kohdeltiin aina, kun he olivat meillä. Mielestäni hän oli siksi myös aika epäilyttävä täysi-ikäinen, enkä lainkaan uskonut hänen pitävän minusta. Hänellä paralla ei voinut olla aavistustakaan, miten hänestä tehtiin minun vihaajaani äitini rinnalle! Mutta minä en voinut olla varma, ettei hän olisi ollut jotenkin siinä mukana.

Minusta hänen olisi pitänyt moittia äitini ikävää äänensävyä minua kohtaan, kun hän hermostui aivan turhista.

Siitäkin äiti haukkui minua, etten halunnut leikkiä tämän 6 vuotta nuoremman kanssa kuin jonkun hetken, olin siis itse jotain 10-12-vuotias. Katkera siitä, miten isän puolen serkkujeni kanssa kyllä leikin. Dii, heistä vanhin oli minua 1,5 vuotta nuorempi ja seuraava 3 vuotta nuorempi! Ja sitten sisarukset pienempinä siinä meidän perässämme! Vähän eri asia!

Minä en koe, että äitini saa synninpäästön, vaikka itsekin joutui asumaan 6. luokalta alkaen pois kotoa koulun takia. Koska ei silloin olisi pitänyt naida noin epävarmana isääni, joka oli ihan erilainen, rohkea ja varakkaasta perheestä. Olisi pysynyt tasoistensa parissa vain ja ahdistellut lapsiaan siellä. Siihen syntynyt lapsi ei kärsisi samalla tavalla kuin minä, jolla oli isänsä kautta (jos juuri tätä äitiä ei olisi ollut) mahdollisuudet elää fantastista elämää. En silloin olisi tietenkään syntynyt, mutta eihän sekään siinä tapauksessa haittaisi.

Ap

Ihan oikeesti nyt! Tajuatko itse, kuinka sairaita ajatuksia sinulla on? Kyllä jokainen lapsi kärsii paskasta kohtelusta. Se on kyllä totta, että jokainen lapsi ei saa persoonallisuushäiriögeenejä vanhemmiltaan ja ainoastaan traumatisoituu.

Tähän ketjuun kirjoittaneet: yleensä traumatisoiva vanhempi on narsisti/psykopaatti tms. Youtubessa on hyviä videoita mm. Dr Ramani ja Crappy childhood fairy. Janne Viljamaa on kirjoittanut kirjan Narsistin lapsena.

Sairaita? Ei todellakaan ole sairaita ajatuksia. En anna itse äidilleni synninpäästöä minkään hänen lapsuutensa kokemuksen takia, se vaatisi sen, että hän vähintäänkin itse vetoaisi niihin! Mutta ei vetoa! Eli EI MYÖNNÄ, että on itse SYYPÄÄ.

Ap

Hän siis väittää minua syylliseksi omaan käytökseensä. Ei vanhempiaan, ei itseään, vaan minua. Se on sen verran sairasta settiä, että en anna synninpäästöjä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Hän siis väittää minua syylliseksi omaan käytökseensä. Ei vanhempiaan, ei itseään, vaan minua. Se on sen verran sairasta settiä, että en anna synninpäästöjä.

Ap

Tuo, että miten sinä kuvittelet olevasi jotain ainutlaatuista, että juuri sinun kärsimyksesi on suurin ja syvin, koska isäsi olisi voinut tarjota sinulle toisenlaisen elämän. Mikset sitten asunut 100 % isäsi luona ja katkaissut välejä äitiisi? Et vieläkään taida olla katkaissut välejä äitiisi.