Oliko vanhempasi traumatisoiva KASVATTAJA? En nyt siis tarkoita alkoholisti tms.

Joo aika sama. Mulle on ehdotettu psykoterapiaa, mutta en mä sillä uutta lapsuutta saa. En jaksa alkaa kaivelemaan.

Sehän tuntuu vielä pahemmalta lapselle, että vanhempi on *ihan normaali*, mutta vain kasvattajana sitä mieltä, että sinä olet viallinen, paha, kamala, ansaitset haukkuja ja arvostelua jne.

Ympäristö ei tunne samalla tavalla myötätuntoa lasta kohtaan, kuin juopon lasta kohtaan tuntee. Tai toki alkoholistien lapsia voidaan halveksia, mikä on todella väärin ja jättää varmasti jäljet, mutta väittäisin, että aikuisena on helpompi voimaantua ja kukaan tuskin kyseenalaistaa sinua, kumpi siinä oli se paha ja teki väärin. Juoppo vai lapsi.

Toisin on, jos vanhempi vain kasvatti vihan kanssa.

Kyllä, molemmat vanhemmat olivat surkeita kasvattajia, joiden ei olisi pitänyt ikinä hankkia lapsia.

Siihen, että vanhempi toimi kasvattajana pahasti ei saa apua. Kukaan ei tajua sitä. Vanhempien ilkeyttä ja pahuutta ei pidetä minään ongelmana.

Ap

En pystynyt parempaan. Anteeksi rakas.

Kyllä. Psykoterapiaa on ehdotettu mutta ei sitä enää kannata kun on jo työkyvyttömyyseläkkeellä ja muu elämä on traumatisoinut vielä enemmän kuin lapsuus. Tietty jos lapsuudessa olisi saanut normaalin itsetunnon niin eipä niitä muita elämän ikäviä ja pahoja juttuja olisi edes tapahtunut, koska sellaisten ihmisten piiriin jotka tekee pahojaan ei tunge itseään kuin aivopestyt traumatisoidut. Tervepäinen olisi sanonut heti, että minä lähden ja älkää ottako yhteyttä tännepäin missään asioissa.

Vierailija kirjoitti:

En pystynyt parempaan. Anteeksi rakas.

Sinä olet aiheuttanut sen, että minulla on vaikeaa muiden ihmisten kanssa sinun aikaan saamiesi traumojen takia. Sinun virheittesi takia elämäni ei ole ollut niin onnellista, kuin olisin ansainnut ja kuin se olisi ollut, jos sinä olisit mennyt itseesi silloin ja kuunnellut kun sinulle kerrotaan, että satutat.

Ap

Jokainen kasvattaa niillä eväillä mitä itse on saanut. Toiset onnistuu rikkomaan niitä opittuja käyttäytymiskaavoja eikä siirrä niitä uudelle sukupolvelle oman lapsen kautta, toisilla siinä on enemmän haasteita.

Katkeruuteen ei kannata jäädä kiinni.

Vierailija kirjoitti:

En pystynyt parempaan. Anteeksi rakas.

Jos sinä oikeasti rakastaisit lastasi, niin luet huolellisesti äskeisen kommenttini ja mietit, miten omalta osaltasi korjaat aiheuttamasi vauriot. Huom. omalta osaltasi, se riittää.

Alat ottaa vastuuta vähitellen käytöksestäsi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Jokainen kasvattaa niillä eväillä mitä itse on saanut. Toiset onnistuu rikkomaan niitä opittuja käyttäytymiskaavoja eikä siirrä niitä uudelle sukupolvelle oman lapsen kautta, toisilla siinä on enemmän haasteita.

Katkeruuteen ei kannata jäädä kiinni.

Seli seli, kyse on siitä, kuunteleeko tällainen henkilö toisia (satuttamaansa lastaan), vaiko ei. Kyse on itsekkyydestä j itsekeskeisyydestä. Ei siitä, onko taitava vanhempi tai osaava kasvattaja.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Psykoterapiaa on ehdotettu mutta ei sitä enää kannata kun on jo työkyvyttömyyseläkkeellä ja muu elämä on traumatisoinut vielä enemmän kuin lapsuus. Tietty jos lapsuudessa olisi saanut normaalin itsetunnon niin eipä niitä muita elämän ikäviä ja pahoja juttuja olisi edes tapahtunut, koska sellaisten ihmisten piiriin jotka tekee pahojaan ei tunge itseään kuin aivopestyt traumatisoidut. Tervepäinen olisi sanonut heti, että minä lähden ja älkää ottako yhteyttä tännepäin missään asioissa.

Juuri näin. Minua on traumatisoinut myös kotoa lähdön jälkeen muu elämä, koska kannoin mukanani kaikkea sitä pahaa, mitä kasvattajani oli minulle kertonut minun olevan.

Ap

Isäni. Hän oli ja on kaikkien mielestä mukava ja auttavainen ja rento tyyppi. Niin kuin onkin. Mutta vanhempi hän ei osaa olla. Hän ei ymmärrä lapsia, eikä hän ymmärrä teini-ikää, eikä nuorta aikuisuutta. Hänen mielestään jos jotain osaa ekalla kerralla, sitä ei tule osaamaan koskaan ja yrittäminen on turhaa. Hänen mielestään lapsikin on vastuussa omasta käytöksestään, myös siitä millaisen suhteen luo hänen uuteen puolisoonsa. Hän ei liity siihen mielestään mitenkään. 

Hän ei ymmärrä menneisyyden vaikutusta ihmisen persoonaan, ei omalla kohdallaan eikä muiden. Hän on suoraan sanonut, että olisi voinut hyvin elää lapsettomanakin, mutta äitini halusi adoptoida. Että näin. 

"Parhaimpia" hetkiä isän kanssa on olleet tilanteet, joissa hän on sanonut seuraavaa: 

- Mikä järki tässä on, ei se onnistunut edellisellä kerrallakaan (kouluun haku)

- kaikilla ei ole lukupäätä (kun en päässyt mihinkään kouluun peruskoulun jälkeen)

- naureskelua ja "enpä tiedä" oli vastaus, kun olin mennyt iltalukioon ja hämmästykseni pärjännyt ihan normaalisti ja kysyin, pidetäänkö minullekin sitten yo-juhlat

- mitä sinä sillä teet?? (kun kysyin, saisinko minäkin ajokortin kun kaverit ympärillä sitä vuoron perään suoritti, ja minulle asiasta ei oltu edes puhuttu koskaan)

- älä välitä (jokaiseen hetkeen ja kertaan ja tapahtumaan, mitä alkoholistiäitini keksi järjestää ja sanoa minulle) 

 - älä sitten pilaa tätäkin suhdetta (kun tapasin tulevan aviomieheni. Exäni oli vuosi aikaisemmin pettänyt ja jättänyt)

Ylläolevat on sellaisia, että niitä on vaikea selittää toisille. Pitäisi pohjustaa koko tarina, ja sitten vielä vakuuttaa että niin kiva ihminen on puhunut tuollaisia. Itselleni ne on olleet todella murskaavia hetkiä, kun olisin kaivannut ja eritoten ansainnut tukea ja kannustusta elämässäni. 

Mun äiti on kanssa samanlainen kuin ap:lla ja isä taas ei asunut meillä, mutta on mielenterveydellisiä haasteita. Isälle kelpaan kumminkin, mutta äidillä on sellainen pilkallinen kesto halveksunta lapsiaan kohtaan ja uhriutuu myös mielellään.

Äitihullu se ei pääse äidistään eroon koskaan. Viisikymppinen nainen ja vielä jaksaa velloa lapsuudessaan vain siksi, että joutui siivoamaan huoneensa. Ai niin, ja ne heppalehdetkin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Psykoterapiaa on ehdotettu mutta ei sitä enää kannata kun on jo työkyvyttömyyseläkkeellä ja muu elämä on traumatisoinut vielä enemmän kuin lapsuus. Tietty jos lapsuudessa olisi saanut normaalin itsetunnon niin eipä niitä muita elämän ikäviä ja pahoja juttuja olisi edes tapahtunut, koska sellaisten ihmisten piiriin jotka tekee pahojaan ei tunge itseään kuin aivopestyt traumatisoidut. Tervepäinen olisi sanonut heti, että minä lähden ja älkää ottako yhteyttä tännepäin missään asioissa.

Juuri näin. Minua on traumatisoinut myös kotoa lähdön jälkeen muu elämä, koska kannoin mukanani kaikkea sitä pahaa, mitä kasvattajani oli minulle kertonut minun olevan.

Ap

Hän näki minussa pahaa ja vikaa ja hän opetti minulle, että muut näkevät myös mutta he eivät vain sano sitä. Sen takia sekään ei ollut mikään merkki siitä, että hän olisi ollut väärässä, jos muista ei huomannut, että hekin pitivät minua pahana, vääränlaisella jne.

Lähes täydellistä manipulointia siis.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pystynyt parempaan. Anteeksi rakas.

Sinä olet aiheuttanut sen, että minulla on vaikeaa muiden ihmisten kanssa sinun aikaan saamiesi traumojen takia. Sinun virheittesi takia elämäni ei ole ollut niin onnellista, kuin olisin ansainnut ja kuin se olisi ollut, jos sinä olisit mennyt itseesi silloin ja kuunnellut kun sinulle kerrotaan, että satutat.

Ap

Susta on tainnut tulla narsisti. Katso youtubesta clusterb milkshakea, jos olet nainen.

Henkinen väkivalta ei ole loppunut koskaan, vielä keski-ikäisenä olen ollut sen tyrannian alla. Toki myös fyysistä väkivaltaa on ollut, mutta ei mitään niin raflaavaa mitä lehdistä luetaan.

Miten tuo on sitten vaikuttanut minuun: olin jo lapsena masentunut ja poikkeava, jonka vuoksi olin myös koulukiusattu 12 vuoden ajan. Alussa olin hyvä koulussa, mutta oppimiskyky laski kuin lehmän häntä kunnes lopulta en vain oppinut enää mitään. En ole koskaan seurustellut tai harrastanut seksiä, koska sosiaaliset taidot ovat niin olemattomat ja olen niin estynyt seksuaalisesti. Pidän itseäni vastenmielisenä; riippumatta siitä olenko ollut ali- vai ylipainoinen, olen saanut aina arvostelua kropastani. Riippumatta siitä, teenkö niin tai näin, en voi koskaan miellyttää vanhempiani. Vaikka kuinka uurastaisin, niin aina löytyy se pieni tekemättä jäänyt tai väärintehty asia josta saan vihat päälleni ja väitetään, etten laita tikkua ristiin. Jos teen itsenäisesti jotain, olen tehnyt sen varmasti väärin, aina pitäisi olla vanhemmista riippuvaisia koska muuten tulee taloyhtiöltä laskua tai jotain muuta kamalaa tapahtuu. Nyt tätä kirjoittaessa tulee helposti mieleen, mistähän se opittu avuttomuus on lähtöisin. En vieläkään uskalla keski-ikäisenä mennä edes lainaneuvotteluihin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Äitihullu se ei pääse äidistään eroon koskaan. Viisikymppinen nainen ja vielä jaksaa velloa lapsuudessaan vain siksi, että joutui siivoamaan huoneensa. Ai niin, ja ne heppalehdetkin...

Aihe on oikeasti tärkeä ja varmasti tosi moni haluaisi keskustella tästä, mutta tämä yksi pilaa aina ketjun toisensa perään. 

Vierailija kirjoitti:

Isäni. Hän oli ja on kaikkien mielestä mukava ja auttavainen ja rento tyyppi. Niin kuin onkin. Mutta vanhempi hän ei osaa olla. Hän ei ymmärrä lapsia, eikä hän ymmärrä teini-ikää, eikä nuorta aikuisuutta. Hänen mielestään jos jotain osaa ekalla kerralla, sitä ei tule osaamaan koskaan ja yrittäminen on turhaa. Hänen mielestään lapsikin on vastuussa omasta käytöksestään, myös siitä millaisen suhteen luo hänen uuteen puolisoonsa. Hän ei liity siihen mielestään mitenkään. 

Hän ei ymmärrä menneisyyden vaikutusta ihmisen persoonaan, ei omalla kohdallaan eikä muiden. Hän on suoraan sanonut, että olisi voinut hyvin elää lapsettomanakin, mutta äitini halusi adoptoida. Että näin. 

"Parhaimpia" hetkiä isän kanssa on olleet tilanteet, joissa hän on sanonut seuraavaa: 

- Mikä järki tässä on, ei se onnistunut edellisellä kerrallakaan (kouluun haku)

- kaikilla ei ole lukupäätä (kun en päässyt mihinkään kouluun peruskoulun jälkeen)

- naureskelua ja "enpä tiedä" oli vastaus, kun olin mennyt iltalukioon ja hämmästykseni pärjännyt ihan normaalisti ja kysyin, pidetäänkö minullekin sitten yo-juhlat

- mitä sinä sillä teet?? (kun kysyin, saisinko minäkin ajokortin kun kaverit ympärillä sitä vuoron perään suoritti, ja minulle asiasta ei oltu edes puhuttu koskaan)

- älä välitä (jokaiseen hetkeen ja kertaan ja tapahtumaan, mitä alkoholistiäitini keksi järjestää ja sanoa minulle) 

 - älä sitten pilaa tätäkin suhdetta (kun tapasin tulevan aviomieheni. Exäni oli vuosi aikaisemmin pettänyt ja jättänyt)

Ylläolevat on sellaisia, että niitä on vaikea selittää toisille. Pitäisi pohjustaa koko tarina, ja sitten vielä vakuuttaa että niin kiva ihminen on puhunut tuollaisia. Itselleni ne on olleet todella murskaavia hetkiä, kun olisin kaivannut ja eritoten ansainnut tukea ja kannustusta elämässäni.  

Joo, tuttua, tuttua.

Itsestäni tuntuu myös erityisen pahalta, että netissä, näin anonyyminä, on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa halua tai voi antaa sitä meidän kaltaistemme vaille jäänyttä tukea ja toimia korjaavan kokemuksen antajana! Edes vähän, pieneltä palaltaan, koska kun sitä tukea ei ole saanut, ihan pienikin tuen osoitus merkitsee valtavasti!

Vaan anonyyminäkin osa vain keskittyy toisten haukkumiseen ja vikojen vääristellen esiin kaivamiseen. Vaikka tietäähän se, jonka asioita se kiusaaja siinä vääristelee, että kyse on siitä. Ja sanoja tietää sen myös, mutta haluaa jostain syystä vain jatkaa.

Menin hieman ohi aiheen, mutta näitä palstakiusaajia puhutellakseni.

Ap

Joo, isä kyllä. Kun tulin koulusta kotiin, toivoin aina ettei hän olisi kotona. Jos näin että auto oli pihassa, niin sydän vajosi.

Isä haukkui, nimitteli, ulkonäköä ja tekemisiä, mielipiteitä ja haaveammattia, aivan kaikessa haukkui ja lyttäsi. Rumilla sanoilla. Sylki roiskuen. Huusi raivoten. Ja aina siihen asti kunnes itkin, ja sitten siirtyi ivaamaan sitä, kun "itkin kuin pikkutyttö". (Niin, minähän olin tyttö)

Olen joskus ajatellut että kuin koulukiusaajan kanssa olisi asunut.