Oliko vanhempasi traumatisoiva KASVATTAJA? En nyt siis tarkoita alkoholisti tms.

Äidille olin aina vääränlainen.

Vierailija kirjoitti:

Äidille olin aina vääränlainen.

Isälle olin ilmaa ja äidille kelpasin, kun en ilmaissut mitään tarpeita.

Sama täällä. Yritin hakea apua pari kertaa kun olin 18-20v ja tuntui että olen pahasti traumatisoitunut. Pääsin psyk. sairaanhoitajalle joista ensimmäinen kysyi miten olin ajatellut tappaa itseni ja toinen vaan väitti etten ole masentunut. Yritin tuoda esiin että äitini on ikävä ihminen enkä tiedä miten toimia hänen kanssaan, mutta tämä ohitettiin täysin. Olen nyt päälle 30 ja elämä on ihan hyvää, mutta harmittaa etten laittanut nuorempana välejä poikki, olisin pärjännyt aivan hyvin myös ilman perhettäni. Olen  vasta nyt alkanut hahmottamaan miten pahoja ongelmia lapsuudessa koettu jatkuva fyysinen ja henkinen väkivalta on aiheuttanut itselleni ja sisaruksilleni, jotka ovat molemmat huumeriippuvaisia. 

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, eikö sulle siellä narsismiterapiassa iskostettu päähän, että asioita ei saa ikinä selvitettyä narsistin kanssa, hän ei tule koskaan kohtaamaan sinua tunnetasolla eikä tule antamaan sinulle ikinä sitä, mitä olisit tarvinnut tai ansainnut ja työkaluja tuon asian hyväksymiseen. Tuota ainakin omassa narsismiterapiassani on käyty läpi.

No enhän mä tässä äitini kanssa keskustelekaan, enkä edes yritä. En koe, että minun tarvitsee tuosta mitään hyväksyä, se mitä tapahtui, tapahtui. Se, mitä tarvitsen on se, että siitä aiheutuneet emotionaaliset tunnelukot ja haavat parannetaan. Muiden ihmisten ymmärrys ja hyväksyntä parantaa niitä parhaiten.

Ap

Olen kokenut vastaavanlaisen lapsuuden, äitini syyllisti minua niin pienestä kuin muistan. Tämä jatkui koko elämän ennenkuin löin välit poikki. Mutta se, että vaikka et ole tekemisissä kyseisen ihmisen kanssa niin ne vauriot on sinun sisälläsi. Itse kävin tunnelukkoterapiassa (skeematerapia) ja se nosti todella kaikki tunteet pintaan ja olen niitä muutaman vuoden käsitellyt. Kukaan toinen ei voi sinua parantaa, se työ on sinun itse tehtävä. Se, että rinnallasi seisoo turvallisia ja henkisesti ja psyykkisesti terveitä ihmisiä tukee sinua prosessissa, mutta ei paranna sinua. Toisten hyväksyntä ei paranna sinua vaan se, että itse hyväksyt itsesi juuri sellaisena kuin olet ja tärkeintä on, että alat rakastamaan sitä pientä lasta sisälläsi koko sydämestäsi ja osoitat hänelle rakkautta ja myötätuntoa. Voit vaikka silitellä itseä ja vaikka heijata itseäsi samalla kun näet mielessäsi itsesi pienenä rakkautta ja hyväksyntää tarvitsena viattomana olentona. Jokainen meistä on täydellinen ja puhdas sielu silloin kun syntyy tähän maailmaan.

Se myös auttoi minua, kun mietin äitini ja isäni vaikeaa lapsuutta, isä oli myös henkisesti sairas. Se miettiminen auttoi siinä, että pystyin antamaan heille mielessäni anteeksi, kun ymmärsin kuinka vaikeaa heilläkin on ollut. Sitä se ei kuitenkaan poista, että antaisin heille mahdollisuuden jatkaa minun satuttamista. Aikuisena ihmisenä sinun pitää pitää itsestäsi huolta, mitä minä en ainakaan ole aiemmin osannut. Olin tottunut siihen, että minua voi kuka tahansa esim. syyllistää ja pyöritin sisälläni tunnontuskia milloin mistäkin.

Nyt tilanne on se, että en enää pyöri itsesäälissä ja minua ei kukaan voi enää latistaa omilla tunnevaurioillaan ja työntämällä niitä minulle.

Kaikki ihmiset eivät ole kaikkia varten ja siihen ei tarvitse hakea synninpäästöä keneltäkään, äitisi ei ikinä tule sinulta pyytämään mitään anteeksi, valitettavasti. Anna anteeksi itse itsellesi ja samalla pidä huolta siitä, että jos kohtaat samanlaista käytöstä jonkun suunnalta niin et hyväksy sitä ja viime kädessä poistut fyysisesti paikalta.

Rakkautta ja kaikkea hyvää sinulle, sinussa on valtava voima sisälläsi, ota siihen yhteyttä esim. hiljentymällä ja tulet huomaamaan, että jonain päivänä olet päässyt tämän kaiken yli ja olet aidosti onnellinen omana itsenäsi ja nautit elämästäsi.