Lue keskustelun säännöt.
Oliko vanhempasi traumatisoiva KASVATTAJA? En nyt siis tarkoita alkoholisti tms.
20.10.2022 |
Vaan nimenomaan että hän oli ns kunnon jengiä, mutta vain hirveä sinua kohtaan?
Mun äiti oli hirveä kasvattaja, aiheutti traumoja nimenomaan kasvattajan roolissaan. Aina syytti, vertaili, haukkui ja lyttäsi itsetuntoni täysin. Jo niin pienestä, että koen, että en pysty parantumaan niistä. Koska en tiedä, miltä tuntuisi vahvana ja ilman noita vaurioita.
Kommentit (185)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen myös elänyt muutenkin "väärin" eli en ole kysynyt itseltäni tukeeko jokin valinta omaa hyvinvointiani vaiko ei. Äitini oli aina niin ankarasti sellaisia valintoja vastaan.
Ja siis pahin ilmentymä tästä oli omien lasten hankinta. Minulla ei ole yhtään voimia antaa heille yhtään mitään, eikä edes juuri kiinnostusta ja siis totta kai se on heidän kannaltaan sitten pahin asia, että heidät sitten maailmaan saatoin. Elleivät selviydy siitä huolimatta. Minä itsekin voisin niin paljon paremmin, jos ei tarvitsisi murehtia sitä, että selviytyvätkö he, kun en jaksa olla äiti. Jolain lailla lasten saaminen on toki todistanut joitain juttuja äitiydestä, joista en voisi sanoa juuta enkä jaata ilman omaa kokemusta äitiydestä (asuin lasten kanssa ekat 10 vuotta), ja nyt voin, mutta se ei tietenkään heitä auta mitenkään.
Ap
Kuulostaapa tutulta. paitsi että minä tein selvän pesäeron äitiini, ja toteutin oman suunnitelmani. Se oli iso helpotus, kun sain valmiiksi asian, joka oli äitini mielestä minulle aivan mahdoton. Pääsin ikään kuin irti äitini otteesta.
Toista unelmaa, johon minulla ei pitänyt olla mitään mahdollisuuksia, lähdin toteuttamaan vähän alle 50 vuotiaana.
Kysynkin sinulta, olisiko sinulla vielä edes teoriassa mahdollisuus lähteä toteuttamaan niitä äitisi mielestä "vääriä" valintoja?
En mielestäni ole lasten äitinä sellaiseen riittävän vapaa. Kaikkea, minkä teen unohtaen lapseni voidaan käyttää syytteenä minua vastaan. En tosin asu lasteni kanssa, mutta silti koen, että en saa olla varattu mihinkään, mikä veisi minulta aikaa pois heitä varten olemassa olosta, jos tulisi jokin perhetilanne. Ja koen, että tukeani tarvitaan se, minkä pystyn etäältä antamaan.
En esim. katso, että uusi puoliso olisi oikein. ainakaan sellaisen etsintä. Tosin etsimällä nyt ei löydykään. Mutta siis mulla on lapsia ja minua tarvitaan siinä. Vaikka itseä se ei kiinnostakaan.
Ap
Ripustaudut siis sekä äitiisi että lapsiisi, vaikka et edes asu heidän kanssaan. Minkä ikäisiä lapsesi ovat?
Miten niin ripustaudun lapsiini? He ovat 13 ja 15-vuotiaita. Kyllä vanhemmat ovat lapsille tärkeitä, ei sen mukaan eläminen ole mitään lapsiin ripustautumista. Ainakin itselleni olivat molemmat vanhempani hyvin tärkeitä pitkälle nuorena aikuisena. Ja olen kaikesta huolimatta iloinen, että äitini on edelleen elossa ja voi hyvin.
Se ei estä näkemästä oman vanhemman saatua aikaan pahaa jälkeä itselle. Ja se ei estänyt pitämästä vanhempien tukea (tai edes toivoa siitä) tärkeänä. ehkä ihmiset ovat tässäkin erilaisia. Olisin onnellinen, jos lapseni eivät olettaisi saavansa tukea minulta milloin tahansa aikuisina. Mutta en yritä osoittaa tätä heille.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen lukenut ketjua vähän sieltä ja täältä ja kommentoinutkin. Minun ja AP:n kokemuksissa on paljon samaa. Ero on se, että minä olen ns. selvinnyt, mutta AP ei vielä. Sinulla on toivoa, mutta oman minäkuvan korjaaminen on rankkaan opiskeluun verrattavaa työtä. Mutta niin kuin mihin tahansa opiskeluun, myös tähän pitää löytyä aito motivaatio.
Kerron nyt mikä minua auttoi. Se ei ollut helppoa, mutta se kannatti.
Kyseenalaista ihan jokainen ajatuksesi, jonka kohdistat itseesi. Oletko oikeasti niin erilainen kuin muut, että sinun olisi oikeutettua ajatella itsestäsi sillä tavalla? No et ole. Olet paljon tavallisempi kuin kuvitteletkaan. Et ole muita huonompi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ketjussa vielä on teitä, joilla on kokemuksia traumatisoivista kasvattajista, mitä mieltä olette tästä minua narsistiksi vertaavasta kirjoittajasta? Onko teistä hyvä? Onko kyse hänen omista ongelmistaan, joita koittaa projisoida minuun, vai onkjo kysymys minun vioistani, että ansaitsen hänen kommenttinsa?
Ap
Vaikea se on näin nettikeskustelun perusteella mennä sanomaan, oletko narsisti vai et. Saattaa olla, että olet, mutta saattaa olla, että et olekaan.
Narsismi on jossain määrin perinnöllistä. Eli jos vanhempasi on narsisti, sinullakin voi olla narsistisia ominaisuuksia, joko ihan synnynnäisesti, tai sitten opittuja narsistisia käyttäytymis- ja ajattelumalleja. Opitusta narsismista voi päästä eroon, jos sen itsessään tunnistaa ja tunnustaa ja tekee töitä sen eteen, että oppii toisenlaisen lähestymiskulman.
Joo, no narsismi ei millään tavalla ole minulla ongelmana, siinä, kun ajattelen, mitä nytkin haluaisin toimia, mutta jokin lapsuudesta peräisin oleva kohtelu ja tuomitseminen pidättelee ja estää minua.
Voi olla, että tämän minulle kommentoivan henkilön unelmien esteenä on jonkinlainen narsismi, ja hän käsitelkööt sitä, mutta mun unelmieni esteenä ei ainakaan ole.
Mielestäni toin tässä ketjussa esille esimerkkejä ongelmistani äitini taholta. Niissä ei ilmene, että ongelma olisikin minun narsismini, vai tuntuivatko ne siltä?
Ap
Ap
Tiedätkö yhtään, että narsistit ovat jumissa elämässään juuri äititraumojensa ja lapsuuskokemustensa vuoksi? Mitä sinä olet: jumissa elämässäsi äititraumojesi ja lapsuuskokemustesi vuoksi ja se estää jopa oman äitiytesi toteutumisen.
Se, että niitä äitisi tekoja jauhetaan vuodesta toiseen, ei paranna yhtään mitään. Sinua tässä pitäisi parantaa eikä vuosikymmeniä sitten tapahtuneita asioita.
Meillä on harrastuspiirissä narsisti, joka jauhaa ex-vaimonsa väärinteoista vuodesta toiseen. Ovat eronneet 20 vuotta sitten.
Sinulla on edelleen väärä määritelmä narsisteille. tuo ei ole mikään narsistin merkki.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut ketjua vähän sieltä ja täältä ja kommentoinutkin. Minun ja AP:n kokemuksissa on paljon samaa. Ero on se, että minä olen ns. selvinnyt, mutta AP ei vielä. Sinulla on toivoa, mutta oman minäkuvan korjaaminen on rankkaan opiskeluun verrattavaa työtä. Mutta niin kuin mihin tahansa opiskeluun, myös tähän pitää löytyä aito motivaatio.
Kerron nyt mikä minua auttoi. Se ei ollut helppoa, mutta se kannatti.
Kyseenalaista ihan jokainen ajatuksesi, jonka kohdistat itseesi. Oletko oikeasti niin erilainen kuin muut, että sinun olisi oikeutettua ajatella itsestäsi sillä tavalla? No et ole. Olet paljon tavallisempi kuin kuvitteletkaan. Et ole muita huonompi.
Tätä kannattaa varmasti kokeilla!
Kyse ei ole siitä, että ajattelisin olevani "erilainen kuin muut", en vain halua olla samanlainen, kuin kaikki syrjäytyneet ja sosiaalisista fobioista kärsivät, vaan haluan olla samanlainen, kuin kaikki itseään onnellisina toteuttavat ja rohkeat ovat :)
Mutta jep, kannatetaan! Että kannattaa kyseenalaistaa kaikki, mitä mieltä olen itsestäni. Tähän saakka olen kyseenalaistanut vain hyviä puolia ja vahvuuksiani.
Ap
Äitini oli surkea kasvattaja, vaikka oli ammatissaan opettajana täydellinen. Minä en ikävä kyllä ollut täydellinen lapsi. Olin ruma, näytin apealta, hiukset lätköttivät pitkin päätä, minulla oli huono maku, en kyennyt uskoon, olin kovaääninen ja paha, minulla oli väärät harrastukset ja tyhmät mielenkiinnon kohteet. Olin aina väärä.
Todellisuudessa olin kaunis ja älykäs, herkkä pieni tyttö. Kaikki aikuiset ja lapset pitivät minusta, paitsi oma äiti. 18-vuotiaana hakeuduin terapiaan ja olen joutunut käymään useamman jakson elämäni aikana. Elämässä on tullut tilanteita, jolloin vanhat haavat ovat aktivoituneet joko suhteessa äitiin tai muihin ihmisiin. Oma jaksaminen ja arvo tunne ovat välillä käyneet miinuksen puolella.
Terapiassa ei todellakaan ole puhuttu vain äidistä, vaan enemmänkin purettu kasvatuksen aiheuttamia tunnelukkoja ja etsitty uusia voimavaroja. Olen mm. luonut mielikuvaäidin, jonka kuvittelen hyväksyvän minut täydellisesti. Ennen ajoin äidin tapaamisista suoraan Alkoon mutta nykyään kuvittelen, että mielikuvaäitini on henkisenä tukenani noilla reissuilla. Olen raitistunut ja ihme kyllä edelleen tekemisissä äidin kanssa huolimatta surusta, joka usein herää.
Nyt olen 41-vuotias ja tänään, puolen tunnin päästä, on viimeinen terapiakertani. Olen kasvanut tarpeeksi vahvaksi. Toivon saman sisäisen voiman löytymistä teille kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esim eilen oli juuri sellainen päivä, että päässä oli koko päivän kaikkea negatiivista ja pahaa itsestäni. Se tuntui kamalalta ja koitin torjua sitä, mutta en onnistunut.
Seuraavan kerran, kun sellaista tulee, alan kyseenalaistaa sitä ääntä. Hyvä vinkki!
Siinä vain pitää olla tosi pitkäjänteinen, sen uskon.
Ap
Ja vaikka pääsisikin pitkälle ja vapautuisi itseään haukkuvasta äänestä ja sen jälkeen vapauduttuaan alkaisi elää enemmän itsensä näköistä elämää, niin mitäs sitten, kun vastaan tulee joku arvostelija? Minua on mahdottoman helppo arvostella. Hylkäsi lapsensa. Ei käy kunnolla edes töissä (elän osaksi pääomatuloilla, omaisuudesta, jonka olen perinyt, en työllä ansainnut). Haihattelee jotain asuntosijoitusjuttuja (satuttaa, jos yritys niissä menisi oikeasti pieleen) jne
?
Minusta on vaikeaa kyseenalaistaa muiden näkemyksiä! Ehkä mä sit vain näytän niin kamalalta :(
Jos muut arvostelevat, minusta tuntuisi pahalta vain kyseenalaistaa, koska jos se ihminen taas on väärässä, MIKÄS OIKEUS HÄNELLÄ ON sellaista sitten sanoa?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Esim eilen oli juuri sellainen päivä, että päässä oli koko päivän kaikkea negatiivista ja pahaa itsestäni. Se tuntui kamalalta ja koitin torjua sitä, mutta en onnistunut.
Seuraavan kerran, kun sellaista tulee, alan kyseenalaistaa sitä ääntä. Hyvä vinkki!
Siinä vain pitää olla tosi pitkäjänteinen, sen uskon.
Ap
Kestäähän se. Mutta päivä ja tilanne kerrallaan. Äläkä luovuta, vaikka tulee takapakkeja. Silloin voit pitää "opiskelustasi" taukoa, ja jatkaa taas jonkin ajan kuluttua. Kun pääset siihen vaiheeseen, että voit hetkittäin vajota muistelemaan "vanhaa minää", tietäen, että pääset sieltä kohta pois, olet jo pitkällä. Itselläni se "vanha minä" kävi tässä yhtenä päivänä "kurkkaamassa aivoihini", mutta lähti pois.
Tuo jonkun toisen idea mielikuvaäidistä on myös hyvä. Itse ajattelen ottaa sen seuraavaksi käyttöön.
Vierailija kirjoitti:
Ja vaikka pääsisikin pitkälle ja vapautuisi itseään haukkuvasta äänestä ja sen jälkeen vapauduttuaan alkaisi elää enemmän itsensä näköistä elämää, niin mitäs sitten, kun vastaan tulee joku arvostelija? Minua on mahdottoman helppo arvostella. Hylkäsi lapsensa. Ei käy kunnolla edes töissä (elän osaksi pääomatuloilla, omaisuudesta, jonka olen perinyt, en työllä ansainnut). Haihattelee jotain asuntosijoitusjuttuja (satuttaa, jos yritys niissä menisi oikeasti pieleen) jne
?
Minusta on vaikeaa kyseenalaistaa muiden näkemyksiä! Ehkä mä sit vain näytän niin kamalalta :(
Jos muut arvostelevat, minusta tuntuisi pahalta vain kyseenalaistaa, koska jos se ihminen taas on väärässä, MIKÄS OIKEUS HÄNELLÄ ON sellaista sitten sanoa?
Ap
Kyseenalaista oma tulkintasi siitä mitä sinulle sanotaan. Sivuuta aidosti ikävät kommentit. Perustele itsellesi omat elämänvalintasi niin, että olet sinut niiden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja vaikka pääsisikin pitkälle ja vapautuisi itseään haukkuvasta äänestä ja sen jälkeen vapauduttuaan alkaisi elää enemmän itsensä näköistä elämää, niin mitäs sitten, kun vastaan tulee joku arvostelija? Minua on mahdottoman helppo arvostella. Hylkäsi lapsensa. Ei käy kunnolla edes töissä (elän osaksi pääomatuloilla, omaisuudesta, jonka olen perinyt, en työllä ansainnut). Haihattelee jotain asuntosijoitusjuttuja (satuttaa, jos yritys niissä menisi oikeasti pieleen) jne
?
Minusta on vaikeaa kyseenalaistaa muiden näkemyksiä! Ehkä mä sit vain näytän niin kamalalta :(
Jos muut arvostelevat, minusta tuntuisi pahalta vain kyseenalaistaa, koska jos se ihminen taas on väärässä, MIKÄS OIKEUS HÄNELLÄ ON sellaista sitten sanoa?
Ap
Kyseenalaista oma tulkintasi siitä mitä sinulle sanotaan. Sivuuta aidosti ikävät kommentit. Perustele itsellesi omat elämänvalintasi niin, että olet sinut niiden kanssa.
En tykkää ajatella, että asiat voi muuntaa tulkinnoilla millaisiksi haluaa. Tietysti voisi olla hyvä osata olla tulkitsematta muiden kommentteja itseään sortamaan pyrkiviksi, mutta se voi olla niin raskasta, ettei voimat siihenkään riitä.
Ja miten perustellaan oma elämänvalinta siten, että on sen kanssa sinut, jos se on pois omilta lapsilta ja taas toisin päin, jos sitä ei tee se on pois itseltä?
Eli on vain valintoja, joita ei pysty perustelemaan moraaliltaan oikeiksi, jolloin joko kärsii, jos elää sen moraalin mukaan ja kärsii, jos elää sen moraalin vastaisesti. Itse en kokisi, että olisi moraalitonta elää uuden miehen kanssa, vaikka tekemiset hänen kanssaan menisivät lasten edelle, mutta pystyn hyvin näkemään, miten se on jonkun mielestä kamalaa. Vaikka kyse olisi siitäkin, että se toinen ei ole ajatellut siinä moraalisesti asioita riittävän pitkälle. Eli ei näe, että en olisi hankkinut lapsia, jos olisin saanut aina ajtelkla mitkä asiat tukevat minun hyvinvointiani. Silti sellainen ihminen voi levitellä omaa näkemystään minusta ympäriinsä, ja ihmiset, jotka tietävät minusta sitäkin vähemmän, saavat tällaisen henkilkön värittämän kuvan minusta. Jos sitten teen jonkin muun virheen elämässäni, josta he eivät ehkä muuten ajattelisi kovinkaan pahasti, paha ajattelu onkin minua kohtaan jo valmiina. Sehän hylkäsi ne lapsetkin, ja nyt teki näin! Selvästi paha ihminen!
:(
Ap
Kyllä. Vanhempani käyttivät myös runsaasti alkoholia ja tästä syntyi ihan fyysisiäki riitoja. Nämä täyttivät viikonloput ja loma-ajat. Kuitenkin arjessa vanhempani eivät juoneet. Olivat kuitenkin hyviä kylmiä ja etäisiä. Ikinä en saanut lohtua tai empatiaa. Jos itkin, useimmiten minulle huudettiin siitä ja talvisin tavanomaisesti minut sulettiin pakkaseen ulos, jos itkin. Olin nuorena/lapsena itsetuhoinen, tälle naureskeltiin ja minun sanottiin olevan huomionhakuinen teini. Aikuisena olen käynyt pitkän tien psykoterapiassa, ja vihdoin alkaa elämä voittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja vielä koen, että tähän äitini pyrkikin: saamaan minun elämäni sellaiseksi, että on mahdotonta olla vain onnellinen ja elää omia juttuja tehden ja omaa elämää ilman, että kellään on oikeutta arvostella minua. Saamatta henkisesti turpaansa, jos sönkötys kumpuaa henkilön omista ennakkoluuloista.
Miten kukaan vanhempi voi sanoa oman lapsensa kiusaajasta, että "yritä sinä tukea häntä, hänellä on varmasti vaikeaa ja hänellä on omaan pahaan käytökseensä (jota minäkään, äitisi en millään tavalla oikaise saati moiti) jokin hyvä syy"?????????????????????????????????????????????????????????
Ikinä ei äitini NÄHNYT, että toinen satutti minua. Ikinä hän ei NÄHNYT, että toinen teki minua kohtaan väärin! Jos siis mua ahdisti tai masensi sellaisen kaverin takia! Niin EI! Hänelle elämäni arvo oli sitä tasoa, että on vissiin siis normaalia olla ahdistunut ja masentunut! Vaikka se johtui kaverista, joka purki omaa pahaa oloaan minuun.
Ei kyllä ole minun vikani.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ketjussa vielä on teitä, joilla on kokemuksia traumatisoivista kasvattajista, mitä mieltä olette tästä minua narsistiksi vertaavasta kirjoittajasta? Onko teistä hyvä? Onko kyse hänen omista ongelmistaan, joita koittaa projisoida minuun, vai onkjo kysymys minun vioistani, että ansaitsen hänen kommenttinsa?
Ap
Vaikea se on näin nettikeskustelun perusteella mennä sanomaan, oletko narsisti vai et. Saattaa olla, että olet, mutta saattaa olla, että et olekaan.
Narsismi on jossain määrin perinnöllistä. Eli jos vanhempasi on narsisti, sinullakin voi olla narsistisia ominaisuuksia, joko ihan synnynnäisesti, tai sitten opittuja narsistisia käyttäytymis- ja ajattelumalleja. Opitusta narsismista voi päästä eroon, jos sen itsessään tunnistaa ja tunnustaa ja tekee töitä sen eteen, että oppii toisenlaisen lähestymiskulman.
Joo, no narsismi ei millään tavalla ole minulla ongelmana, siinä, kun ajattelen, mitä nytkin haluaisin toimia, mutta jokin lapsuudesta peräisin oleva kohtelu ja tuomitseminen pidättelee ja estää minua.
Voi olla, että tämän minulle kommentoivan henkilön unelmien esteenä on jonkinlainen narsismi, ja hän käsitelkööt sitä, mutta mun unelmieni esteenä ei ainakaan ole.
Mielestäni toin tässä ketjussa esille esimerkkejä ongelmistani äitini taholta. Niissä ei ilmene, että ongelma olisikin minun narsismini, vai tuntuivatko ne siltä?
Ap
Ap
Tiedätkö yhtään, että narsistit ovat jumissa elämässään juuri äititraumojensa ja lapsuuskokemustensa vuoksi? Mitä sinä olet: jumissa elämässäsi äititraumojesi ja lapsuuskokemustesi vuoksi ja se estää jopa oman äitiytesi toteutumisen.
Se, että niitä äitisi tekoja jauhetaan vuodesta toiseen, ei paranna yhtään mitään. Sinua tässä pitäisi parantaa eikä vuosikymmeniä sitten tapahtuneita asioita.
Meillä on harrastuspiirissä narsisti, joka jauhaa ex-vaimonsa väärinteoista vuodesta toiseen. Ovat eronneet 20 vuotta sitten.
Sinulla on edelleen väärä määritelmä narsisteille. tuo ei ole mikään narsistin merkki.
Ap
Kerro se narsismia tutkivalle professori Sam Vakninille. Omaat ilmeisesti jotain korkeampaa tietoa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja vielä koen, että tähän äitini pyrkikin: saamaan minun elämäni sellaiseksi, että on mahdotonta olla vain onnellinen ja elää omia juttuja tehden ja omaa elämää ilman, että kellään on oikeutta arvostella minua. Saamatta henkisesti turpaansa, jos sönkötys kumpuaa henkilön omista ennakkoluuloista.
Miten kukaan vanhempi voi sanoa oman lapsensa kiusaajasta, että "yritä sinä tukea häntä, hänellä on varmasti vaikeaa ja hänellä on omaan pahaan käytökseensä (jota minäkään, äitisi en millään tavalla oikaise saati moiti) jokin hyvä syy"?????????????????????????????????????????????????????????
Ikinä ei äitini NÄHNYT, että toinen satutti minua. Ikinä hän ei NÄHNYT, että toinen teki minua kohtaan väärin! Jos siis mua ahdisti tai masensi sellaisen kaverin takia! Niin EI! Hänelle elämäni arvo oli sitä tasoa, että on vissiin siis normaalia olla ahdistunut ja masentunut! Vaikka se johtui kaverista, joka purki omaa pahaa oloaan minuun.
Ei kyllä ole minun vikani.
Ap
Nostin sen narsismin vahvaksi vaihtoehdoksi, koska olet jumissa lapsuudessasi, pyörit kokemissasi vääryyksissä vuosikymmeniä, olet kostonhimoinen/vihamielinen, et löydä tietä ulos, olet hylännyt lapsesi, parisuhteesi meni perseelleen, minuutesi on hauras/olematon = peilaat itseäsi muiden kautta, terapia ei auta, keskustelut eivät johda mihinkään jne.
Joo, mun vanhemmat myös (isä ainakin narsisti, äidistä en tiedä) asettuivat aina muiden puolelle, ei kivaa. Olen sitten aikuisena etsinyt ympärilleni ihmiset, jotka pitävät minusta ja käyttäytyvät rakentavasti. Traumoja olen hoidattanut terapiassa.
Voisitko vaan todeta, että äitisi ei rakastanut sinua ettekä tulleet toimeen ja hän teki paskatemppuja ja olisit ansainnut parempaa ja sitten tehdä elämääsi vähän kerrallaan tilaa muullekin.
Vierailija kirjoitti:
Ja vielä koen, että tähän äitini pyrkikin: saamaan minun elämäni sellaiseksi, että on mahdotonta olla vain onnellinen ja elää omia juttuja tehden ja omaa elämää ilman, että kellään on oikeutta arvostella minua. Saamatta henkisesti turpaansa, jos sönkötys kumpuaa henkilön omista ennakkoluuloista.
Miten kukaan vanhempi voi sanoa oman lapsensa kiusaajasta, että "yritä sinä tukea häntä, hänellä on varmasti vaikeaa ja hänellä on omaan pahaan käytökseensä (jota minäkään, äitisi en millään tavalla oikaise saati moiti) jokin hyvä syy"?????????????????????????????????????????????????????????
Ikinä ei äitini NÄHNYT, että toinen satutti minua. Ikinä hän ei NÄHNYT, että toinen teki minua kohtaan väärin! Jos siis mua ahdisti tai masensi sellaisen kaverin takia! Niin EI! Hänelle elämäni arvo oli sitä tasoa, että on vissiin siis normaalia olla ahdistunut ja masentunut! Vaikka se johtui kaverista, joka purki omaa pahaa oloaan minuun.
Ei kyllä ole minun vikani.
Ap
Tajuatko, että äitisi on sairas. Sinä et ansainnut sitä kohtelua, mutta hän ei hoitanut itseään kuntoon, joten hän ei pystynyt parempaan. Nyt sinun on vaan sitten korjattava se, minkä hän rikkoi. Hän ei sairaana ihmisenä pysty tai ehkä edes halua yrittää korjata mitään. Sinun vastuullasi on oman sairautesi korjaaminen.
Ap, eikö sulle siellä narsismiterapiassa iskostettu päähän, että asioita ei saa ikinä selvitettyä narsistin kanssa, hän ei tule koskaan kohtaamaan sinua tunnetasolla eikä tule antamaan sinulle ikinä sitä, mitä olisit tarvinnut tai ansainnut ja työkaluja tuon asian hyväksymiseen. Tuota ainakin omassa narsismiterapiassani on käyty läpi.
Hiukan raflaavaa tulkita ihminen persoonallisuushäiriöiseksi yhden viestiketjun perusteella.
Kun itselläni on ollut kaikkein vaikeinta, olen saanut samanlaista kommentointia. Oikeasti olen ollut henkisesti romahduspisteessä; valittaminen on ollut henkisen mädän puskemista ulos, jotta mielen haava pääsisi paranemaan. Totta kai silloin vaikuttaa vaurioituneelta. Mutta ei se yksi heikko hetki nuppivikaiseksi tee...
Joku edellisistä kuvailee äitiään pilkalliseksi; sellainen omanikin oli. Jonkinlaisena vastareaktiona lopetin hänen kutsumisensa äidiksi hyvin nuorena, vaikka meillä oli näennäisen yhtenäinen ydinperhe. Etunimen käyttäminen oli tapa ottaa etäisyyttä ja välimatkaa yhteisen perheen sisällä. Olin itsekin lapsena masentunut, likainen ja haluton elämään ja vei kymmenen vuotta, että maailma sai korjattua minusta pahimmat säröt. Osa paranemisprojektia oli saada romahtaa ja hajota kappaleiksi ja huomata ettei maailma syttynyt palamaan tunnekuohun takia. Meikäläisillä on sisäistetty vaatimus täydellisyydestä ja muita varten olemisesta, tunteettomuudesta, tunteiden tukahduttamisesta. Muutama tällainen romahdus koko lapsuuden mittaisen sieluntappohoidon jälkeen tekee vain hyvää, sanokaa minun sanoneen.
Vierailija kirjoitti:
Hiukan raflaavaa tulkita ihminen persoonallisuushäiriöiseksi yhden viestiketjun perusteella.
Kun itselläni on ollut kaikkein vaikeinta, olen saanut samanlaista kommentointia. Oikeasti olen ollut henkisesti romahduspisteessä; valittaminen on ollut henkisen mädän puskemista ulos, jotta mielen haava pääsisi paranemaan. Totta kai silloin vaikuttaa vaurioituneelta. Mutta ei se yksi heikko hetki nuppivikaiseksi tee...
Joku edellisistä kuvailee äitiään pilkalliseksi; sellainen omanikin oli. Jonkinlaisena vastareaktiona lopetin hänen kutsumisensa äidiksi hyvin nuorena, vaikka meillä oli näennäisen yhtenäinen ydinperhe. Etunimen käyttäminen oli tapa ottaa etäisyyttä ja välimatkaa yhteisen perheen sisällä. Olin itsekin lapsena masentunut, likainen ja haluton elämään ja vei kymmenen vuotta, että maailma sai korjattua minusta pahimmat säröt. Osa paranemisprojektia oli saada romahtaa ja hajota kappaleiksi ja huomata ettei maailma syttynyt palamaan tunnekuohun takia. Meikäläisillä on sisäistetty vaatimus täydellisyydestä ja muita varten olemisesta, tunteettomuudesta, tunteiden tukahduttamisesta. Muutama tällainen romahdus koko lapsuuden mittaisen sieluntappohoidon jälkeen tekee vain hyvää, sanokaa minun sanoneen.
Ja korostan, että kokemus siitä, että vanhempi usuttaa muiden ihmisten "tulilinjalle", kasvattaa lapsestaan tunteetonta ja pyyteetöntä ja jotenkin, miten sen sanoisi... Kohtelee kuin erilaista ihmistä koko ikänsä sitä omaa lastaan näkemättä on kivuliasta. Jonkinlainen petos omaa lasta kohtaan, suorastaan. Siinä määrin petos, että kymmenvuotias tyttö lopettaa äidin kutsumisen äidiksi.
Jossain vaiheessa ne tunteet on pakko päästää ulos, vaikka olisi selviytynyt aikuiseksi helppona, itkuttomana, kilttinä tasaisena tyttönä, joka on joka puolelta tukossa ja lukossa eikä itsekään tiedä mitä tunteet tarkoittavat. Perhana, itse en kotoa muuttaessani tiennyt peiliin katsomatta, olinko vihainen vai iloinen. Niin sekaisin sitä oli. Täydet sympatiat AP:lle.
Vierailija kirjoitti:
Hiukan raflaavaa tulkita ihminen persoonallisuushäiriöiseksi yhden viestiketjun perusteella.
Kun itselläni on ollut kaikkein vaikeinta, olen saanut samanlaista kommentointia. Oikeasti olen ollut henkisesti romahduspisteessä; valittaminen on ollut henkisen mädän puskemista ulos, jotta mielen haava pääsisi paranemaan. Totta kai silloin vaikuttaa vaurioituneelta. Mutta ei se yksi heikko hetki nuppivikaiseksi tee...
Joku edellisistä kuvailee äitiään pilkalliseksi; sellainen omanikin oli. Jonkinlaisena vastareaktiona lopetin hänen kutsumisensa äidiksi hyvin nuorena, vaikka meillä oli näennäisen yhtenäinen ydinperhe. Etunimen käyttäminen oli tapa ottaa etäisyyttä ja välimatkaa yhteisen perheen sisällä. Olin itsekin lapsena masentunut, likainen ja haluton elämään ja vei kymmenen vuotta, että maailma sai korjattua minusta pahimmat säröt. Osa paranemisprojektia oli saada romahtaa ja hajota kappaleiksi ja huomata ettei maailma syttynyt palamaan tunnekuohun takia. Meikäläisillä on sisäistetty vaatimus täydellisyydestä ja muita varten olemisesta, tunteettomuudesta, tunteiden tukahduttamisesta. Muutama tällainen romahdus koko lapsuuden mittaisen sieluntappohoidon jälkeen tekee vain hyvää, sanokaa minun sanoneen.
Tämä ihminen on kirjoittanut tänne vuosia eikä ole edennyt asiassa yhtään. No, ehkä vähän rauhallisempi nyt.
No mieluummin tietäisin. Se vaan, että narsismia ei juurikaan paranneta. Narsisti ei itse myöskään yleensä kärsi narsismistaan. Joten oletetaan, että sinä haluat käydä hedelmällisiä keskusteluja. Kumpi sinun kannattaa tehdä: olettaa, että henkilöllä EI ole narsismia ja käsitellä sitä, miksi hän oikeasti kärsii VAI olettaa, että henkilöllä ON narsismi, mutta sille et sinä voi yhtään mitään ja lopettaa aikasi tuhlailu tällaisiin olettamisiin?
Ap
Ap