Oliko vanhempasi traumatisoiva KASVATTAJA? En nyt siis tarkoita alkoholisti tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni. Hän oli ja on kaikkien mielestä mukava ja auttavainen ja rento tyyppi. Niin kuin onkin. Mutta vanhempi hän ei osaa olla. Hän ei ymmärrä lapsia, eikä hän ymmärrä teini-ikää, eikä nuorta aikuisuutta. Hänen mielestään jos jotain osaa ekalla kerralla, sitä ei tule osaamaan koskaan ja yrittäminen on turhaa. Hänen mielestään lapsikin on vastuussa omasta käytöksestään, myös siitä millaisen suhteen luo hänen uuteen puolisoonsa. Hän ei liity siihen mielestään mitenkään. 

Hän ei ymmärrä menneisyyden vaikutusta ihmisen persoonaan, ei omalla kohdallaan eikä muiden. Hän on suoraan sanonut, että olisi voinut hyvin elää lapsettomanakin, mutta äitini halusi adoptoida. Että näin. 

"Parhaimpia" hetkiä isän kanssa on olleet tilanteet, joissa hän on sanonut seuraavaa: 

- Mikä järki tässä on, ei se onnistunut edellisellä kerrallakaan (kouluun haku)

- kaikilla ei ole lukupäätä (kun en päässyt mihinkään kouluun peruskoulun jälkeen)

- naureskelua ja "enpä tiedä" oli vastaus, kun olin mennyt iltalukioon ja hämmästykseni pärjännyt ihan normaalisti ja kysyin, pidetäänkö minullekin sitten yo-juhlat

- mitä sinä sillä teet?? (kun kysyin, saisinko minäkin ajokortin kun kaverit ympärillä sitä vuoron perään suoritti, ja minulle asiasta ei oltu edes puhuttu koskaan)

- älä välitä (jokaiseen hetkeen ja kertaan ja tapahtumaan, mitä alkoholistiäitini keksi järjestää ja sanoa minulle) 

 - älä sitten pilaa tätäkin suhdetta (kun tapasin tulevan aviomieheni. Exäni oli vuosi aikaisemmin pettänyt ja jättänyt)

Ylläolevat on sellaisia, että niitä on vaikea selittää toisille. Pitäisi pohjustaa koko tarina, ja sitten vielä vakuuttaa että niin kiva ihminen on puhunut tuollaisia. Itselleni ne on olleet todella murskaavia hetkiä, kun olisin kaivannut ja eritoten ansainnut tukea ja kannustusta elämässäni.  

Joo, tuttua, tuttua.

Itsestäni tuntuu myös erityisen pahalta, että netissä, näin anonyyminä, on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa halua tai voi antaa sitä meidän kaltaistemme vaille jäänyttä tukea ja toimia korjaavan kokemuksen antajana! Edes vähän, pieneltä palaltaan, koska kun sitä tukea ei ole saanut, ihan pienikin tuen osoitus merkitsee valtavasti!

Vaan anonyyminäkin osa vain keskittyy toisten haukkumiseen ja vikojen vääristellen esiin kaivamiseen. Vaikka tietäähän se, jonka asioita se kiusaaja siinä vääristelee, että kyse on siitä. Ja sanoja tietää sen myös, mutta haluaa jostain syystä vain jatkaa.

Menin hieman ohi aiheen, mutta näitä palstakiusaajia puhutellakseni.

Ap

Olen tuo ketä lainasit. 

En itse oleta, että kukaan olisi velvollinen antamaan minulle korjaavia kokemuksia. Se menee mahdottomaksi, että jokainen yhtään läheinen ihminen tulisi ja korjaisi sen, mikä lapsuudessa meni rikki. 

Sen sijaan, keskityn muuttamaan lapsuuttani.

Usko tai älä, palaan menneeseen ajatuksissani. Juttelen lapsuuden minälleni, kuuntelen ja lohdutan. Et usko, kuinka kyyneleet valuu, viha puristaa rintakehää. Mutta mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Kukaan ei voi korvata vanhempia, ei turvaa eikä tukea. 

Sen faktan kanssa on vain elettävä, että lapsuus oli paska, mutta itsensä voi rakentaa uudelleen. 

Tarkoitan korjaavalla kokemuksella sitä, että ihmiset, jotka pitävät minusta ja jotka pitävät itseään ystävinään, en voi kertoa heille, että en usko, että he pitävät minusta oikeasti, en pysty luottamaan heihin näiden tunnevurioiden takia.

Korjaava kokemus olisi se, jos he ymmärtäisivät asian. Jos he pystyisivät sanomaan, että vaikka en olekaan täydellinen, äitini oli täydellisen vääräässä ja että he ainakin pitävät minusta ja kuulostaa sille, että äitini ei pitänyt. Olisi kiva kuulla heidän pitävän minusta enemmän, kuin äitini piti.

Ap

Ymmärrätkö miten paljon sysäät vastuuta muille ihmisille? Tajuan kyllä täysin mistä puhut mutta vastuu on kuitenkin sinulla itselläsi. Olet kuin oppikirjatapaus epävakaasta ja suosittelen etsimään terapeutin joka osaa hoitaa epävakaita. Minua auttoi, on myös aiempi kokemus täysin pieleen menneestä psykoterapiasta (suuntaus oli väärä, diagnoosia epävakaasta ei ollut silloin enkä ollut muutenkaan terapiaan vielä valmis.)

En mä voinut suuttua sille mun kaverille, koska minut olisi mitätöity silloin ihmisenä. Äitini aina sanoi, että toisella on SYY käytökseensä ja se voi olla niin häpeällinen hänelle, ettei pysty sitä käsittelemään. että "ole sinä tukena".

Näin hän suhtautui.  Että ole sinä tukena, kun toinen kiusaa ja satuttaa minua.

Ap

Oliko semmostakin, että jos/kun sinua syytettiin jostain, niin todistustaakka siirtyi jotenkin taianomaisesti sinun harteillesi eikä syytöksen esittäjän?

Ainakin vähän kuulostaa siltä tuo meininki.

Muistaakseni minua on syyttänyt käytännössä vain äitini. Tai en juurikaan muista tilanteita, joissa joku olisi syyttänyt jotain minussa äidilleni? Sisaruksia ei ole.

Ap

Mutta siis jos äitisi esitti sinua kohtaan jonkun syytöksen tai epäilyn, olit syyllinen kunnes toisin itse todistit?

Ei hänelle pystynyt todistamaan edes. Ei ollut sillä lailla realiteeteissa, että varsinkaan olisi halunnut tietää totuuksia. Hän tarvitsi ainoastaan oman käsityksensä asioista.

Ap

Juuri noin lasu käyttäytyy minua ja lapsiani kohtaan, kuten äitisi käyttäytyi sinua kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Ja siis haluaisin totta kai ihan omin neuvoin (tarvittavan terapian avustuksella, mutta siis ILMAN vanhempaani) parantua, mutta miten????? Missä??????? Ei ole apua löytynyt ja luoja, olen sitä etsinyt.

Tarkoitukseni ei sinänsä ole manata vanhempaani, hän ei tule asioitani korjaamaan, eikä tarvitsekaan, mutta suren sitä, että muiden ihmistenkään avulla se ei tunnu onnistuvan. Kukaan ei tajua, että jonkun ihmisen vihainen mieli, katkeruus ja raivo voi olla täysin oikeutettua. Tai saati sitä, ettet ole oikeasti ujo, arka, sisäänpåäinkääntynyt, hiljainen, sanomatta mitään, tuomatta itseäsi esille ja ottamatta kontaktia, vaan koska sinua on kiusattu kotona!

Tuntuu, että on kuin se Pink Floydin The Wall'in tyyppi jonkun muurin takana, kukaan ei näe sinun todellista luontoasi.

Ap

Vihasi on täysin oikeutettua. Kyllä löytyy ihmisiä jotka ymmärtävät ja ovat sinun puolellasi. Oletko antanut itsellesi lupaa ikinä itkeä itsestäsi pois kaiken tuskan, surun ja kivun, mitä olet kokenut? Se puhdistaa sinun särkynyttä sisintäsi. Olet varmasti väsynyt kantamaan sitä paska taakkaa sisälläsi. Päästä se pois.

Anna myöskin armoa itsellesi. Ole sellainen kuin olet. Älä yritä edes olla muuta. Hyväksy itsesi. Ja tiedätkö, silloin sinusta tulee onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ootko siellä terapiassa puhunut siitä miltä sinusta tuntuu? Vai keskittynyt äitisi ruotimiseen? Näin keittiöpsykologina kuulostaa, että sinulla voisi olla persoonallisuushäiriö, eikä sitä päästä hoitamaan, jos sitä ei ole diagnosoitu ja keskitytty vain traumaasi.

Mä olen mennyt kuule terapiaan hakemaan apua. Jos terapeutti ei kykene näkemään, mitä apua mun tarvii saada, se on voi voi se ammattitaidottomuus sitten.

Ap

Ei sillä terapeutilla ole kristallipalloa tai selvänäkemisen lahjaa. Sinustahan se on kiinni mitä siellä puhut ja sen jälkeen terapeutin ammattitaidosta.

Vierailija kirjoitti:

Ap, ootko siellä terapiassa puhunut siitä miltä sinusta tuntuu? Vai keskittynyt äitisi ruotimiseen? Näin keittiöpsykologina kuulostaa, että sinulla voisi olla persoonallisuushäiriö, eikä sitä päästä hoitamaan, jos sitä ei ole diagnosoitu ja keskitytty vain traumaasi.

Enhän mä edes ole pystynyt puhumaan siitä, miltä tuollainenkin syyttäminen tuntui, että en olisi ystäväni tukena, jos suutun hänelle, kun hän satuttaa minua, aikaisemmin. Sehän oli mun vikaaani. Mun kamaluuttani henkilönä. Etten ajatellut olla tukena ja että en tosiaan sitten ollut.

Siis noin uskoin jokaisen uskovan. Mitä sitä terapeutin kanssa hoitamaan (jos terapeutti ei itse tuo esille, että EI SE OLE NOIN. Ja saa ensin mua kykenemään tuota asiaa edes kertomaan. Koska se, miten päin mä sen koin, ei ole sanoitettu ikinä missään. Mulle on AINA opetettu, että toisilla on syy ja et ansaitse ystäviä, jos suutut kun joku satuttaa, koska sillä on se syy.

Pahinta tuossa on se, että joo, on totta, että näillä ihmisillä on takuulla ollut jokin syy minun satuttamiseeni. Miksi ihmeessä vain minun olisi pitänyt hanskata sen hoito heti vauvasta ja olla näille ihmisille vieläpä tukena? Ja samalla menettää heidät, jotka olisivat olleet aidosti hyviä minulle koska aika ei vain riitä kaikkeen tai jos heidän kanssaan tuli jotain erimielisyyttä, niin sekin erotti minut heistä, koska heillä oli syy ja et voi olettaa heidän välittävän sinusta ja niin edelleen....

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ootko siellä terapiassa puhunut siitä miltä sinusta tuntuu? Vai keskittynyt äitisi ruotimiseen? Näin keittiöpsykologina kuulostaa, että sinulla voisi olla persoonallisuushäiriö, eikä sitä päästä hoitamaan, jos sitä ei ole diagnosoitu ja keskitytty vain traumaasi.

Mä olen mennyt kuule terapiaan hakemaan apua. Jos terapeutti ei kykene näkemään, mitä apua mun tarvii saada, se on voi voi se ammattitaidottomuus sitten.

Ap

Ei sillä terapeutilla ole kristallipalloa tai selvänäkemisen lahjaa. Sinustahan se on kiinni mitä siellä puhut ja sen jälkeen terapeutin ammattitaidosta.

Niin, terapeutin ammattitaoidosta. Mä olen siellä puhunut. Jos ei siitä ala avautumaan, mikä on ongelma, niin enpä minä ole siinä sitä terapeutin koulutusta hankkinut.

Ap

Äitini kasvatti kateudella. Eli kaikki palaute tekemisistä tuli vertaamisen kautta. Siksi esim. keittiö on edelleen, vuosikymmeniä omillani asumisen jälkeenkin, suuri epävarmuusalue. Lapsena sain jatkuvasti kuulla siitä, kuinka siskoni on nopeampi tiskaamaan ja veljeni parempi laittamaan ruokaa. Siskoni ja veljeni eivät koskaan siivonneet vapaaehtoisesti, joten siihen piti ottaa vertailukohdaksi naapurissa asuva maatalon emäntä. Kun jynssäsin jotain pinttynyttä likaa tiskipöydän takaseinästä, äiti tuli siihen selittämään, kuinka "naapurin Liisa" tekee sen suit sait pyyhkäisemällä vain. Tietenkin tekee, koska tekee sen joka päivä. Ei hänen keittiössään ole pinttynyttä likaa missään. Äitini keittiöstä sai hakea pintaa, jossa sellaista ei olisi ollut.

Narsisti sinä olet. Mistään et ota itse vastuuta ja olet ikuinen ja suurin uhri ikinä. Jos katsoisit peiliin, hajoaisit ja et uskalla antaa sen tapahtua, vaikka se on ainoa keino aloittaa parantuminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ootko siellä terapiassa puhunut siitä miltä sinusta tuntuu? Vai keskittynyt äitisi ruotimiseen? Näin keittiöpsykologina kuulostaa, että sinulla voisi olla persoonallisuushäiriö, eikä sitä päästä hoitamaan, jos sitä ei ole diagnosoitu ja keskitytty vain traumaasi.

Enhän mä edes ole pystynyt puhumaan siitä, miltä tuollainenkin syyttäminen tuntui, että en olisi ystäväni tukena, jos suutun hänelle, kun hän satuttaa minua, aikaisemmin. Sehän oli mun vikaaani. Mun kamaluuttani henkilönä. Etten ajatellut olla tukena ja että en tosiaan sitten ollut.

Siis noin uskoin jokaisen uskovan. Mitä sitä terapeutin kanssa hoitamaan (jos terapeutti ei itse tuo esille, että EI SE OLE NOIN. Ja saa ensin mua kykenemään tuota asiaa edes kertomaan. Koska se, miten päin mä sen koin, ei ole sanoitettu ikinä missään. Mulle on AINA opetettu, että toisilla on syy ja et ansaitse ystäviä, jos suutut kun joku satuttaa, koska sillä on se syy.

Pahinta tuossa on se, että joo, on totta, että näillä ihmisillä on takuulla ollut jokin syy minun satuttamiseeni. Miksi ihmeessä vain minun olisi pitänyt hanskata sen hoito heti vauvasta ja olla näille ihmisille vieläpä tukena? Ja samalla menettää heidät, jotka olisivat olleet aidosti hyviä minulle koska aika ei vain riitä kaikkeen tai jos heidän kanssaan tuli jotain erimielisyyttä, niin sekin erotti minut heistä, koska heillä oli syy ja et voi olettaa heidän välittävän sinusta ja niin edelleen....

Ap

Mitäs valitsit kynnysmaton aseman, mitäs alistuit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ootko siellä terapiassa puhunut siitä miltä sinusta tuntuu? Vai keskittynyt äitisi ruotimiseen? Näin keittiöpsykologina kuulostaa, että sinulla voisi olla persoonallisuushäiriö, eikä sitä päästä hoitamaan, jos sitä ei ole diagnosoitu ja keskitytty vain traumaasi.

Enhän mä edes ole pystynyt puhumaan siitä, miltä tuollainenkin syyttäminen tuntui, että en olisi ystäväni tukena, jos suutun hänelle, kun hän satuttaa minua, aikaisemmin. Sehän oli mun vikaaani. Mun kamaluuttani henkilönä. Etten ajatellut olla tukena ja että en tosiaan sitten ollut.

Siis noin uskoin jokaisen uskovan. Mitä sitä terapeutin kanssa hoitamaan (jos terapeutti ei itse tuo esille, että EI SE OLE NOIN. Ja saa ensin mua kykenemään tuota asiaa edes kertomaan. Koska se, miten päin mä sen koin, ei ole sanoitettu ikinä missään. Mulle on AINA opetettu, että toisilla on syy ja et ansaitse ystäviä, jos suutut kun joku satuttaa, koska sillä on se syy.

Pahinta tuossa on se, että joo, on totta, että näillä ihmisillä on takuulla ollut jokin syy minun satuttamiseeni. Miksi ihmeessä vain minun olisi pitänyt hanskata sen hoito heti vauvasta ja olla näille ihmisille vieläpä tukena? Ja samalla menettää heidät, jotka olisivat olleet aidosti hyviä minulle koska aika ei vain riitä kaikkeen tai jos heidän kanssaan tuli jotain erimielisyyttä, niin sekin erotti minut heistä, koska heillä oli syy ja et voi olettaa heidän välittävän sinusta ja niin edelleen....

Ap

Meneepä dramaattiseksi taas.

Jps menet aina terapiaan sinisessä puserossa, terapeutti ei voi tietää, että oikeasti aina muulloin pukeudut punaiseen.

Vierailija kirjoitti:

Ja siis haluaisin totta kai ihan omin neuvoin (tarvittavan terapian avustuksella, mutta siis ILMAN vanhempaani) parantua, mutta miten????? Missä??????? Ei ole apua löytynyt ja luoja, olen sitä etsinyt.

Tarkoitukseni ei sinänsä ole manata vanhempaani, hän ei tule asioitani korjaamaan, eikä tarvitsekaan, mutta suren sitä, että muiden ihmistenkään avulla se ei tunnu onnistuvan. Kukaan ei tajua, että jonkun ihmisen vihainen mieli, katkeruus ja raivo voi olla täysin oikeutettua. Tai saati sitä, ettet ole oikeasti ujo, arka, sisäänpåäinkääntynyt, hiljainen, sanomatta mitään, tuomatta itseäsi esille ja ottamatta kontaktia, vaan koska sinua on kiusattu kotona!

Tuntuu, että on kuin se Pink Floydin The Wall'in tyyppi jonkun muurin takana, kukaan ei näe sinun todellista luontoasi.

Ap

Niin karulta kuin se tuntuukin. Kun vanhempi sairastui muistisairauteen, ja ensimmäisen kerran tulin tilanteeseen, jossa hän ei tunnistanut minua heti, se oli minulle sisäinen helpotus. Enää minun ei tarvitse miettiä, kelpaanko hänelle. En kelvannut, mutta enää sillä ei ole merkitystä, kun hän ei enää muista sitä.

Isä oli aina pahalla päällä ja kasvatti huutamalla. Piti elää "kusi sukassa". Äiti oli fyysisesti läsnä mutta henkisesti poissaoleva.

Lapsen lapsia äiti toivoo lisää kovasti ja on hän hyvä mummi on ollut sisarukseni lapselle.

En tiedä mistä johtuu että en ole kovin innostunut yrittämään saada lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Mua ahdistaa toi, että äitini halusi, että minun pitää olla tukena minua kohtaan satuttavasti käyttäytyvälle kaverille, satuttaa ihan järkyttävän paljon se, että äitiäni ei p*skaakaan kiinnostanut oman lapsensa tunteet siinä ja että oma äitini kannusti minua jatkamaan ystävyyssuhteessa, missä minua satutetaan, eikä tarjonnut IKINÄ mitään apua eikä tukea minulle siihen.

Ei välittänyt siltä, miltä minusta tuntui. Halusi, että se toinen saa satuttaa minua ja vielä kehotti oloemaan sellaisen ihmisen tukena. Eli käytännössä tukena tarkoitti, etten tietenkään huomauta ystävälleni mitään tämän käytöäksestä, enkä varsinkaan saanut suuttua.

Näin hän vaati minua suhtautumaan myös itseensä, eli siihen, kun itse satutti minua. hän ei sitä toki vain tajunnut eikä huomannut.

En pystynyt edellyttämään toisilta arvostusta, välittämistä ja huomioiduksi tulemista tuollaisen vaatimuksen jälkeen. "Ole sinä tukena hänelle."

Ap

Kyllä. Näet hyvin ja oikein äitisi toiminnan. Saat olla vihainen.

Näetkö yhtään mitään omassa toiminnassasi?

Vierailija kirjoitti:

Äitini kasvatti kateudella. Eli kaikki palaute tekemisistä tuli vertaamisen kautta. Siksi esim. keittiö on edelleen, vuosikymmeniä omillani asumisen jälkeenkin, suuri epävarmuusalue. Lapsena sain jatkuvasti kuulla siitä, kuinka siskoni on nopeampi tiskaamaan ja veljeni parempi laittamaan ruokaa. Siskoni ja veljeni eivät koskaan siivonneet vapaaehtoisesti, joten siihen piti ottaa vertailukohdaksi naapurissa asuva maatalon emäntä. Kun jynssäsin jotain pinttynyttä likaa tiskipöydän takaseinästä, äiti tuli siihen selittämään, kuinka "naapurin Liisa" tekee sen suit sait pyyhkäisemällä vain. Tietenkin tekee, koska tekee sen joka päivä. Ei hänen keittiössään ole pinttynyttä likaa missään. Äitini keittiöstä sai hakea pintaa, jossa sellaista ei olisi ollut.

Meillä vertailtiin käytöksestä kaikessa. Tuntuu aikuisenakin, että käytökseni on muista kamalaa, kun kaikki ihan normaalit asiat, tunteet, reaktiot jne aina löydettiin joku naapurin lapsi, joka oli suhtautunut äitini haluamalla tavalla.

Pieni vertailu joo, mutta noissa pahinta oli se, miten ytimeen henkilön sisälle niissä mentiin. "Sinun ytimesi on pilalla." Olemisesi, missä et ollut miettinyt lainkaan, vaan tehnyt ihan omana itsenäsi, tuomittiin, vaikkei siinä jälkeen päin ihan järjellä tarkasteltuna löytynyt yhtään mitään virhettä. Vai mitä mieltä olette siitä, että lapsi sanoo vieraisilla, että "mulla on tylsää, haluan jo kotiin"?

Kyseessä siis äitini ystäväpiiri, jossa oli illanviettoja aina kiertävästi eri tyyppien luona, ja heillä oli suunnilleen saman ikäisiä lapsia. Joiden kanssa oli jaksettu jo useampi tunti tehdä jotain. Niin onpa kamalaa, jos lapsi sanoo, että haluaa jo kotiin. Mutta oli se. Ei paikan päällä, vaan matkalla autossa illan jälkeen kotiin. Se oli ollut jotain kertakaikkisen kamalaa ja illan emänsäkin oli vihainen ja minua vastaan jo.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siis haluaisin totta kai ihan omin neuvoin (tarvittavan terapian avustuksella, mutta siis ILMAN vanhempaani) parantua, mutta miten????? Missä??????? Ei ole apua löytynyt ja luoja, olen sitä etsinyt.

Tarkoitukseni ei sinänsä ole manata vanhempaani, hän ei tule asioitani korjaamaan, eikä tarvitsekaan, mutta suren sitä, että muiden ihmistenkään avulla se ei tunnu onnistuvan. Kukaan ei tajua, että jonkun ihmisen vihainen mieli, katkeruus ja raivo voi olla täysin oikeutettua. Tai saati sitä, ettet ole oikeasti ujo, arka, sisäänpåäinkääntynyt, hiljainen, sanomatta mitään, tuomatta itseäsi esille ja ottamatta kontaktia, vaan koska sinua on kiusattu kotona!

Tuntuu, että on kuin se Pink Floydin The Wall'in tyyppi jonkun muurin takana, kukaan ei näe sinun todellista luontoasi.

Ap

Niin karulta kuin se tuntuukin. Kun vanhempi sairastui muistisairauteen, ja ensimmäisen kerran tulin tilanteeseen, jossa hän ei tunnistanut minua heti, se oli minulle sisäinen helpotus. Enää minun ei tarvitse miettiä, kelpaanko hänelle. En kelvannut, mutta enää sillä ei ole merkitystä, kun hän ei enää muista sitä.

Joo, vanhempien kuoltua tai sairastuttua voi tulla todella jänniä, odottamattomia tunnekokemuksia. Itselläni (ei liity ketjuun kylläkään) tuli sellainen kokemus, kun isäni, joka oli minulle aina tosi rakas, kuoli. Tajusin, että jos puhun tai asetan rajoja hänen minua väärin kohdelleelle vaimolleen kuten tämä ansaitsee, se ei enää satuta isää (mitä en halunnutkaan ja mitä se nainen pääsi käyttämään hyväksi). Se oli kummallinen helpotus.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Sehän tuntuu vielä pahemmalta lapselle, että vanhempi on *ihan normaali*, mutta vain kasvattajana sitä mieltä, että sinä olet viallinen, paha, kamala, ansaitset haukkuja ja arvostelua jne.

Ympäristö ei tunne samalla tavalla myötätuntoa lasta kohtaan, kuin juopon lasta kohtaan tuntee. Tai toki alkoholistien lapsia voidaan halveksia, mikä on todella väärin ja jättää varmasti jäljet, mutta väittäisin, että aikuisena on helpompi voimaantua ja kukaan tuskin kyseenalaistaa sinua, kumpi siinä oli se paha ja teki väärin. Juoppo vai lapsi.

Toisin on, jos vanhempi vain kasvatti vihan kanssa.

Jep, näin se menee. Moni ei tahdo edes kuulla, että lapsella olisi ollut jotenkin vaikeaa, jos kyse ei ole jostain "helposti" määrteltävästä ongelmasta kuten esim. alkoholismi tai vaikka vakava sairaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ahdistaa toi, että äitini halusi, että minun pitää olla tukena minua kohtaan satuttavasti käyttäytyvälle kaverille, satuttaa ihan järkyttävän paljon se, että äitiäni ei p*skaakaan kiinnostanut oman lapsensa tunteet siinä ja että oma äitini kannusti minua jatkamaan ystävyyssuhteessa, missä minua satutetaan, eikä tarjonnut IKINÄ mitään apua eikä tukea minulle siihen.

Ei välittänyt siltä, miltä minusta tuntui. Halusi, että se toinen saa satuttaa minua ja vielä kehotti oloemaan sellaisen ihmisen tukena. Eli käytännössä tukena tarkoitti, etten tietenkään huomauta ystävälleni mitään tämän käytöäksestä, enkä varsinkaan saanut suuttua.

Näin hän vaati minua suhtautumaan myös itseensä, eli siihen, kun itse satutti minua. hän ei sitä toki vain tajunnut eikä huomannut.

En pystynyt edellyttämään toisilta arvostusta, välittämistä ja huomioiduksi tulemista tuollaisen vaatimuksen jälkeen. "Ole sinä tukena hänelle."

Ap

Kyllä. Näet hyvin ja oikein äitisi toiminnan. Saat olla vihainen.

Näetkö yhtään mitään omassa toiminnassasi?

Siis näenkö mitä mitään omassa toiminnassasi? Ai väärää? Viallista? Saatan nähdäkin ja äitini kasvatus mielestäni kyllä korjasi niitäkin. Mutta nyt lapsuudesta on mielestäni jäljellä vain traumat, ei sellaisia vikoja persoonassani, jonka takia minulla on ongelmia lähentyä ihmisten kanssa jne. Näen, että vain traumat ovat este olla oma itsensä jne.

Ap

Ap, millainen sun persoona on? Millainen ihminen olet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ootko siellä terapiassa puhunut siitä miltä sinusta tuntuu? Vai keskittynyt äitisi ruotimiseen? Näin keittiöpsykologina kuulostaa, että sinulla voisi olla persoonallisuushäiriö, eikä sitä päästä hoitamaan, jos sitä ei ole diagnosoitu ja keskitytty vain traumaasi.

Enhän mä edes ole pystynyt puhumaan siitä, miltä tuollainenkin syyttäminen tuntui, että en olisi ystäväni tukena, jos suutun hänelle, kun hän satuttaa minua, aikaisemmin. Sehän oli mun vikaaani. Mun kamaluuttani henkilönä. Etten ajatellut olla tukena ja että en tosiaan sitten ollut.

Siis noin uskoin jokaisen uskovan. Mitä sitä terapeutin kanssa hoitamaan (jos terapeutti ei itse tuo esille, että EI SE OLE NOIN. Ja saa ensin mua kykenemään tuota asiaa edes kertomaan. Koska se, miten päin mä sen koin, ei ole sanoitettu ikinä missään. Mulle on AINA opetettu, että toisilla on syy ja et ansaitse ystäviä, jos suutut kun joku satuttaa, koska sillä on se syy.

Pahinta tuossa on se, että joo, on totta, että näillä ihmisillä on takuulla ollut jokin syy minun satuttamiseeni. Miksi ihmeessä vain minun olisi pitänyt hanskata sen hoito heti vauvasta ja olla näille ihmisille vieläpä tukena? Ja samalla menettää heidät, jotka olisivat olleet aidosti hyviä minulle koska aika ei vain riitä kaikkeen tai jos heidän kanssaan tuli jotain erimielisyyttä, niin sekin erotti minut heistä, koska heillä oli syy ja et voi olettaa heidän välittävän sinusta ja niin edelleen....

Ap

Mitäs valitsit kynnysmaton aseman, mitäs alistuit.

En olisi kestänyt, jos muut olisivat vihanneet minua äitini lailla. Ja siis sittemmin vasta olen oppinut, että iso osa ihmisten pahuudesta johtuu heidän omista vioistaan, ei minun. Mutta se ei erotu, kun ihmiset alkavat vihaamaan, jos et toimi, kuten heille olisi parasta ja kuten heille olisi helpointa (esim. väistää omien traumojensa kohtaaminen).

Tätä ei ole esimerkiksi kukaan terapeutti opettanut. eli että ihmisten kiukkuun ja vihaan on lähes aina syy heissä itsessään. Toki se ei tarkoita, että siihen tulisi suhtautua niin heille päin naamaa, mutta itsen olisi se hyvä tiedostaa. Jos joku on vihainen, kannattaa ehkä suojata itsensä ja siirtyä turvaan ja jos henkilkö haluaa rauhoituttuaan keskustella, niin koittaa silloin puhua.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap, millainen sun persoona on? Millainen ihminen olet?

Mielestäni olen iloinen, suht huoleton, lapsellinen, innostuva, herkkä, luonnonlapsimainen, muista mieluiten hyvää uskova, muiden virheet parhain päin heidän edukseen uskova ym. kunhan saan itse pitää puoliani ja asettaa rajoja. En ole saanut.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, millainen sun persoona on? Millainen ihminen olet?

Mielestäni olen iloinen, suht huoleton, lapsellinen, innostuva, herkkä, luonnonlapsimainen, muista mieluiten hyvää uskova, muiden virheet parhain päin heidän edukseen uskova ym. kunhan saan itse pitää puoliani ja asettaa rajoja. En ole saanut.

Ap

No millainen olet nyt, kun et saanut?