Lue keskustelun säännöt.
Oliko vanhempasi traumatisoiva KASVATTAJA? En nyt siis tarkoita alkoholisti tms.
20.10.2022 |
Vaan nimenomaan että hän oli ns kunnon jengiä, mutta vain hirveä sinua kohtaan?
Mun äiti oli hirveä kasvattaja, aiheutti traumoja nimenomaan kasvattajan roolissaan. Aina syytti, vertaili, haukkui ja lyttäsi itsetuntoni täysin. Jo niin pienestä, että koen, että en pysty parantumaan niistä. Koska en tiedä, miltä tuntuisi vahvana ja ilman noita vaurioita.
Kommentit (185)
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen myös sitä, että miksi alkoholistien lasten on niin vaikea ymmärtää, että on muunkinlaisia huonoja vanhempia, kuin alkkikset? Aina ollaan syyttämässä palstalla, että mitä sä oikein valitat, eihän tuo ole mitään!?
Mitä se sinulle kuuluu? Painu v i t t u u n vaikkapa, ja anna muidenkin vanhempiensa traumatisoimien jakaa kokemuksiaan, s a a t a n a n viddupää.
Kukaan ei odota JUST SINULTA näissä keskusteluissa mitään. Voit siirtyä muualle ja antaa meidän käsitellä asioitamme rauhassa. Kiitos!
Ap
Olen ihmetellyt samaa. Joidenkin alkoholistien lasten mielestä olen jopa onnekas, koska eihän se ns. isä sentään ollut alkoholisti!
Tuohon alkoholismihommaan tämä ihminen muuten vetosi aina itsekin. Hänen mielestään kun alkoholismi ja alkoholin juominen yleensäkin oli pahinta mitä kuvitella saattaa. Että hän on sentään kunnollinen ihminen, kun hän ei juo kaljaa. Ne kaverieni isäthän on ihan kelvottomia, kun ne käy perjantaina kaveriensa kanssa yhdellä tai kahdella kaljalla, tai ostavat lauantaina saunaoluen.
Ehei, tämän ihmisen mielestä vain alkoholi oli paha. Hänen oma lääkkeiden väärinkäyttönsä ei toki ollut mikään ongelma, käytti unilääkkeitä, rauhoittavia ja lihasrelaksantteja vuosikymmeniä putkeen ja napsi niitä ihan miten ikinä huvitti. Tuossa seassa myös voimakkaita kipulääkkeitä. Lääkekaappikin näytti liikennepuistolta, kun siellä oli niin paljon kolmiolääkkeitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja siis haluaisin totta kai ihan omin neuvoin (tarvittavan terapian avustuksella, mutta siis ILMAN vanhempaani) parantua, mutta miten????? Missä??????? Ei ole apua löytynyt ja luoja, olen sitä etsinyt.
Tarkoitukseni ei sinänsä ole manata vanhempaani, hän ei tule asioitani korjaamaan, eikä tarvitsekaan, mutta suren sitä, että muiden ihmistenkään avulla se ei tunnu onnistuvan. Kukaan ei tajua, että jonkun ihmisen vihainen mieli, katkeruus ja raivo voi olla täysin oikeutettua. Tai saati sitä, ettet ole oikeasti ujo, arka, sisäänpåäinkääntynyt, hiljainen, sanomatta mitään, tuomatta itseäsi esille ja ottamatta kontaktia, vaan koska sinua on kiusattu kotona!
Tuntuu, että on kuin se Pink Floydin The Wall'in tyyppi jonkun muurin takana, kukaan ei näe sinun todellista luontoasi.
Ap
Täällä toinen samanlainen kuin sinä. On tärkeää tulla nähdyksi ja ymmärretyksi. Sitähän sinä alitajuisesti haet sillä, että terapeutti näkisi ja ymmärtäisi sinua ja tunteesi, ja antaisi sitten niille luvan olla ja tulla. Se on alitajuista "vanhemman" hyväksyntää, että joku "auktoriteetti" - tässä tapauksessa terapeutti - viimeinkin näkee sinut tunteineen ja sanoo, että tunteesi ovat oikeutettuja, saat vihata.
En ole terapeuttisi enkä vallan mikään auktoriteetti, mutta sanon, että sinä SAAT vihata ja raivota ja kihistä vanhemmillesi, koska SE ON NORMAALIA. On normaalia, että me reagoimme rajojemme rikkomiseen vihalla ja aggressiolla. Se on terve tapa kehon ja mielen ilmoittaa, että nyt muuten meni rajan yli, minua ei kunnioiteta. Siihen ei tarvitse lupaa keneltäkään muuta kuin itseltään, että minähän saan jumankauta olla just niin vihainen ihan mistä tahansa, joka rikkoo minun rajojani ja minua ihmisenä.
Äitini yritti tosiaan painostaa minua olemaan sellaisten ystävä, joiden hän kuvitteli tarvitsevan ystöävää ja minun oikeiden ystävieni toimintaa aina kuvasi siihen suuntaan, että olen näille aivan samantekevä. Ja siis toistan, että uskon hänen olevan kykenemätön kokemaan, että toinen on tärkeä toiselle.
Hän halusi aina sabotoida kaikki sellaiset suhteet elämästäni, joissa olisin ollut toisille tärkeä. Totta kai, koska silloinhan olisin pian hylännyt hänet, jos olisin saanut turvakseni toisia.
Onneksi hän antoi kuitenkin minulla olla suhteet isääni, mummiini ja isäni puolen sukulaisiin, heille tunsin olevani tärkeä.
Mutta omista ystävistäni hän ei koskaan tukenut minua. Ja oli tosiaan outoa, kuinka hän näki, että minun olisi hyvä käyttää aikaani sellaisten ihmisten kanssa, jotka tarvitsevat minua, eikä sellaisten, joista minä välitän.
Hän koitti luoda kuvaa, että olen itsekäs ja itsekeskeinen ihminen, kun valitsisin ystävikseni sellaisia, joista välitän, enkä vain hengaa jonkun kanssa, jolla on ihmisen vartalo, pää, kädet ja jalat.
Epäonnekseni minulle tuli lukiossa sellainen ystävä, joka myös ajatteli, että oli täysin oikeutettu saada minut ystäväkseen. Hän ilmaisi, että olen hirveä ihminen, jos en haluakaan jatkaa alkanutta ystävyyttämme.
Joo, en olisi halunnut. Hänen kontrolloivuutensa oli vastenmielistä. Mutta en pystynyt irtautumaan siitä, koska sekä hän että äitini molemmat olivat selkeästikin sitä mieltä, että minun persoonassani on jotain todella vakavaa vikaa, jos hylkäisin kyseisen ihmisen.
Se oli ihan hirveää aikaa ja traumatisoi minua vain lisää. siitä se traumojeni esiintulo lapsuuden jälkeen tavallaan alkoikin.
Olisin kyllä välittänyt hänestä, jos olisin saanut pistääö siihen kontrolliin vastaan, mutta sillehän oli se hyvä syy. Jokin. Siksi se ei olekaan pahaa, koska toisella on jokin syy siihen.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni. Hän oli ja on kaikkien mielestä mukava ja auttavainen ja rento tyyppi. Niin kuin onkin. Mutta vanhempi hän ei osaa olla. Hän ei ymmärrä lapsia, eikä hän ymmärrä teini-ikää, eikä nuorta aikuisuutta. Hänen mielestään jos jotain osaa ekalla kerralla, sitä ei tule osaamaan koskaan ja yrittäminen on turhaa. Hänen mielestään lapsikin on vastuussa omasta käytöksestään, myös siitä millaisen suhteen luo hänen uuteen puolisoonsa. Hän ei liity siihen mielestään mitenkään.
Hän ei ymmärrä menneisyyden vaikutusta ihmisen persoonaan, ei omalla kohdallaan eikä muiden. Hän on suoraan sanonut, että olisi voinut hyvin elää lapsettomanakin, mutta äitini halusi adoptoida. Että näin.
"Parhaimpia" hetkiä isän kanssa on olleet tilanteet, joissa hän on sanonut seuraavaa:
- Mikä järki tässä on, ei se onnistunut edellisellä kerrallakaan (kouluun haku)
- kaikilla ei ole lukupäätä (kun en päässyt mihinkään kouluun peruskoulun jälkeen)
- naureskelua ja "enpä tiedä" oli vastaus, kun olin mennyt iltalukioon ja hämmästykseni pärjännyt ihan normaalisti ja kysyin, pidetäänkö minullekin sitten yo-juhlat
- mitä sinä sillä teet?? (kun kysyin, saisinko minäkin ajokortin kun kaverit ympärillä sitä vuoron perään suoritti, ja minulle asiasta ei oltu edes puhuttu koskaan)
- älä välitä (jokaiseen hetkeen ja kertaan ja tapahtumaan, mitä alkoholistiäitini keksi järjestää ja sanoa minulle)
- älä sitten pilaa tätäkin suhdetta (kun tapasin tulevan aviomieheni. Exäni oli vuosi aikaisemmin pettänyt ja jättänyt)
Ylläolevat on sellaisia, että niitä on vaikea selittää toisille. Pitäisi pohjustaa koko tarina, ja sitten vielä vakuuttaa että niin kiva ihminen on puhunut tuollaisia. Itselleni ne on olleet todella murskaavia hetkiä, kun olisin kaivannut ja eritoten ansainnut tukea ja kannustusta elämässäni.
Joo, tuttua, tuttua.
Itsestäni tuntuu myös erityisen pahalta, että netissä, näin anonyyminä, on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa halua tai voi antaa sitä meidän kaltaistemme vaille jäänyttä tukea ja toimia korjaavan kokemuksen antajana! Edes vähän, pieneltä palaltaan, koska kun sitä tukea ei ole saanut, ihan pienikin tuen osoitus merkitsee valtavasti!
Vaan anonyyminäkin osa vain keskittyy toisten haukkumiseen ja vikojen vääristellen esiin kaivamiseen. Vaikka tietäähän se, jonka asioita se kiusaaja siinä vääristelee, että kyse on siitä. Ja sanoja tietää sen myös, mutta haluaa jostain syystä vain jatkaa.
Menin hieman ohi aiheen, mutta näitä palstakiusaajia puhutellakseni.
ApOlen tuo ketä lainasit.
En itse oleta, että kukaan olisi velvollinen antamaan minulle korjaavia kokemuksia. Se menee mahdottomaksi, että jokainen yhtään läheinen ihminen tulisi ja korjaisi sen, mikä lapsuudessa meni rikki.
Sen sijaan, keskityn muuttamaan lapsuuttani.
Usko tai älä, palaan menneeseen ajatuksissani. Juttelen lapsuuden minälleni, kuuntelen ja lohdutan. Et usko, kuinka kyyneleet valuu, viha puristaa rintakehää. Mutta mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Kukaan ei voi korvata vanhempia, ei turvaa eikä tukea.
Sen faktan kanssa on vain elettävä, että lapsuus oli paska, mutta itsensä voi rakentaa uudelleen.
Tarkoitan korjaavalla kokemuksella sitä, että ihmiset, jotka pitävät minusta ja jotka pitävät itseään ystävinään, en voi kertoa heille, että en usko, että he pitävät minusta oikeasti, en pysty luottamaan heihin näiden tunnevurioiden takia.
Korjaava kokemus olisi se, jos he ymmärtäisivät asian. Jos he pystyisivät sanomaan, että vaikka en olekaan täydellinen, äitini oli täydellisen vääräässä ja että he ainakin pitävät minusta ja kuulostaa sille, että äitini ei pitänyt. Olisi kiva kuulla heidän pitävän minusta enemmän, kuin äitini piti.
Ap
Ymmärrätkö miten paljon sysäät vastuuta muille ihmisille? Tajuan kyllä täysin mistä puhut mutta vastuu on kuitenkin sinulla itselläsi. Olet kuin oppikirjatapaus epävakaasta ja suosittelen etsimään terapeutin joka osaa hoitaa epävakaita. Minua auttoi, on myös aiempi kokemus täysin pieleen menneestä psykoterapiasta (suuntaus oli väärä, diagnoosia epävakaasta ei ollut silloin enkä ollut muutenkaan terapiaan vielä valmis.)
Koska jos minä olisin pistänyt hänen kontrolliinsa vastaan, minun olisi pitänyt olla vihainen, ei niin nätti ja ei varsinkaan joka hetki herttainen, häntä ajatteleva jne. Ja se oli äidilleni punainen vaate! Siitä saattoi tuomita minut ihmisenä kokonaan. Miten EN HYVÄKSY toista?! Olenko täysi piru?????? "Toisella varmasti ON SYY siihen käytökseen, JA se voi olla niin traumaattinen, ettei hän kykene siitä puhumaan", näin äitini sanoi!
Järkyttävää!!!!!
AIVAN, kuin minulla ei sitten olisi syytä siihen käytökseen, että suuttuisin, kun minua kohdellaan väärin ja kontrolloidaan esim tai yritetään määräillä, määritellä tai muuten tungetaan omia alhaisia käytöstapoja mun naamalle!
Mutta ei! Mua vain alistettiin siinä "ystävyys"suhteessa ja se jatkui 3 vuotta. En pystynyt lähtemään, koska se olisi ollut osoitus, etten mä välitä. Vaikka kyllä mä välitin, mä en vain halunnut, että mua satutetaan. Ja en nähnyt, että se ihminen olisi siinä suhteessa halunnut muuttua (opetella välittämään minusta ja kuulemaan minua. Hän oli kuin äitini).
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni. Hän oli ja on kaikkien mielestä mukava ja auttavainen ja rento tyyppi. Niin kuin onkin. Mutta vanhempi hän ei osaa olla. Hän ei ymmärrä lapsia, eikä hän ymmärrä teini-ikää, eikä nuorta aikuisuutta. Hänen mielestään jos jotain osaa ekalla kerralla, sitä ei tule osaamaan koskaan ja yrittäminen on turhaa. Hänen mielestään lapsikin on vastuussa omasta käytöksestään, myös siitä millaisen suhteen luo hänen uuteen puolisoonsa. Hän ei liity siihen mielestään mitenkään.
Hän ei ymmärrä menneisyyden vaikutusta ihmisen persoonaan, ei omalla kohdallaan eikä muiden. Hän on suoraan sanonut, että olisi voinut hyvin elää lapsettomanakin, mutta äitini halusi adoptoida. Että näin.
"Parhaimpia" hetkiä isän kanssa on olleet tilanteet, joissa hän on sanonut seuraavaa:
- Mikä järki tässä on, ei se onnistunut edellisellä kerrallakaan (kouluun haku)
- kaikilla ei ole lukupäätä (kun en päässyt mihinkään kouluun peruskoulun jälkeen)
- naureskelua ja "enpä tiedä" oli vastaus, kun olin mennyt iltalukioon ja hämmästykseni pärjännyt ihan normaalisti ja kysyin, pidetäänkö minullekin sitten yo-juhlat
- mitä sinä sillä teet?? (kun kysyin, saisinko minäkin ajokortin kun kaverit ympärillä sitä vuoron perään suoritti, ja minulle asiasta ei oltu edes puhuttu koskaan)
- älä välitä (jokaiseen hetkeen ja kertaan ja tapahtumaan, mitä alkoholistiäitini keksi järjestää ja sanoa minulle)
- älä sitten pilaa tätäkin suhdetta (kun tapasin tulevan aviomieheni. Exäni oli vuosi aikaisemmin pettänyt ja jättänyt)
Ylläolevat on sellaisia, että niitä on vaikea selittää toisille. Pitäisi pohjustaa koko tarina, ja sitten vielä vakuuttaa että niin kiva ihminen on puhunut tuollaisia. Itselleni ne on olleet todella murskaavia hetkiä, kun olisin kaivannut ja eritoten ansainnut tukea ja kannustusta elämässäni.
Joo, tuttua, tuttua.
Itsestäni tuntuu myös erityisen pahalta, että netissä, näin anonyyminä, on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa halua tai voi antaa sitä meidän kaltaistemme vaille jäänyttä tukea ja toimia korjaavan kokemuksen antajana! Edes vähän, pieneltä palaltaan, koska kun sitä tukea ei ole saanut, ihan pienikin tuen osoitus merkitsee valtavasti!
Vaan anonyyminäkin osa vain keskittyy toisten haukkumiseen ja vikojen vääristellen esiin kaivamiseen. Vaikka tietäähän se, jonka asioita se kiusaaja siinä vääristelee, että kyse on siitä. Ja sanoja tietää sen myös, mutta haluaa jostain syystä vain jatkaa.
Menin hieman ohi aiheen, mutta näitä palstakiusaajia puhutellakseni.
ApOlen tuo ketä lainasit.
En itse oleta, että kukaan olisi velvollinen antamaan minulle korjaavia kokemuksia. Se menee mahdottomaksi, että jokainen yhtään läheinen ihminen tulisi ja korjaisi sen, mikä lapsuudessa meni rikki.
Sen sijaan, keskityn muuttamaan lapsuuttani.
Usko tai älä, palaan menneeseen ajatuksissani. Juttelen lapsuuden minälleni, kuuntelen ja lohdutan. Et usko, kuinka kyyneleet valuu, viha puristaa rintakehää. Mutta mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Kukaan ei voi korvata vanhempia, ei turvaa eikä tukea.
Sen faktan kanssa on vain elettävä, että lapsuus oli paska, mutta itsensä voi rakentaa uudelleen.
Tarkoitan korjaavalla kokemuksella sitä, että ihmiset, jotka pitävät minusta ja jotka pitävät itseään ystävinään, en voi kertoa heille, että en usko, että he pitävät minusta oikeasti, en pysty luottamaan heihin näiden tunnevurioiden takia.
Korjaava kokemus olisi se, jos he ymmärtäisivät asian. Jos he pystyisivät sanomaan, että vaikka en olekaan täydellinen, äitini oli täydellisen vääräässä ja että he ainakin pitävät minusta ja kuulostaa sille, että äitini ei pitänyt. Olisi kiva kuulla heidän pitävän minusta enemmän, kuin äitini piti.
ApYmmärrätkö miten paljon sysäät vastuuta muille ihmisille? Tajuan kyllä täysin mistä puhut mutta vastuu on kuitenkin sinulla itselläsi. Olet kuin oppikirjatapaus epävakaasta ja suosittelen etsimään terapeutin joka osaa hoitaa epävakaita. Minua auttoi, on myös aiempi kokemus täysin pieleen menneestä psykoterapiasta (suuntaus oli väärä, diagnoosia epävakaasta ei ollut silloin enkä ollut muutenkaan terapiaan vielä valmis.)
En mä voinut suuttua sille mun kaverille, koska minut olisi mitätöity silloin ihmisenä. Äitini aina sanoi, että toisella on SYY käytökseensä ja se voi olla niin häpeällinen hänelle, ettei pysty sitä käsittelemään. että "ole sinä tukena".
Näin hän suhtautui. Että ole sinä tukena, kun toinen kiusaa ja satuttaa minua.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni. Hän oli ja on kaikkien mielestä mukava ja auttavainen ja rento tyyppi. Niin kuin onkin. Mutta vanhempi hän ei osaa olla. Hän ei ymmärrä lapsia, eikä hän ymmärrä teini-ikää, eikä nuorta aikuisuutta. Hänen mielestään jos jotain osaa ekalla kerralla, sitä ei tule osaamaan koskaan ja yrittäminen on turhaa. Hänen mielestään lapsikin on vastuussa omasta käytöksestään, myös siitä millaisen suhteen luo hänen uuteen puolisoonsa. Hän ei liity siihen mielestään mitenkään.
Hän ei ymmärrä menneisyyden vaikutusta ihmisen persoonaan, ei omalla kohdallaan eikä muiden. Hän on suoraan sanonut, että olisi voinut hyvin elää lapsettomanakin, mutta äitini halusi adoptoida. Että näin.
"Parhaimpia" hetkiä isän kanssa on olleet tilanteet, joissa hän on sanonut seuraavaa:
- Mikä järki tässä on, ei se onnistunut edellisellä kerrallakaan (kouluun haku)
- kaikilla ei ole lukupäätä (kun en päässyt mihinkään kouluun peruskoulun jälkeen)
- naureskelua ja "enpä tiedä" oli vastaus, kun olin mennyt iltalukioon ja hämmästykseni pärjännyt ihan normaalisti ja kysyin, pidetäänkö minullekin sitten yo-juhlat
- mitä sinä sillä teet?? (kun kysyin, saisinko minäkin ajokortin kun kaverit ympärillä sitä vuoron perään suoritti, ja minulle asiasta ei oltu edes puhuttu koskaan)
- älä välitä (jokaiseen hetkeen ja kertaan ja tapahtumaan, mitä alkoholistiäitini keksi järjestää ja sanoa minulle)
- älä sitten pilaa tätäkin suhdetta (kun tapasin tulevan aviomieheni. Exäni oli vuosi aikaisemmin pettänyt ja jättänyt)
Ylläolevat on sellaisia, että niitä on vaikea selittää toisille. Pitäisi pohjustaa koko tarina, ja sitten vielä vakuuttaa että niin kiva ihminen on puhunut tuollaisia. Itselleni ne on olleet todella murskaavia hetkiä, kun olisin kaivannut ja eritoten ansainnut tukea ja kannustusta elämässäni.
Joo, tuttua, tuttua.
Itsestäni tuntuu myös erityisen pahalta, että netissä, näin anonyyminä, on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa halua tai voi antaa sitä meidän kaltaistemme vaille jäänyttä tukea ja toimia korjaavan kokemuksen antajana! Edes vähän, pieneltä palaltaan, koska kun sitä tukea ei ole saanut, ihan pienikin tuen osoitus merkitsee valtavasti!
Vaan anonyyminäkin osa vain keskittyy toisten haukkumiseen ja vikojen vääristellen esiin kaivamiseen. Vaikka tietäähän se, jonka asioita se kiusaaja siinä vääristelee, että kyse on siitä. Ja sanoja tietää sen myös, mutta haluaa jostain syystä vain jatkaa.
Menin hieman ohi aiheen, mutta näitä palstakiusaajia puhutellakseni.
ApOlen tuo ketä lainasit.
En itse oleta, että kukaan olisi velvollinen antamaan minulle korjaavia kokemuksia. Se menee mahdottomaksi, että jokainen yhtään läheinen ihminen tulisi ja korjaisi sen, mikä lapsuudessa meni rikki.
Sen sijaan, keskityn muuttamaan lapsuuttani.
Usko tai älä, palaan menneeseen ajatuksissani. Juttelen lapsuuden minälleni, kuuntelen ja lohdutan. Et usko, kuinka kyyneleet valuu, viha puristaa rintakehää. Mutta mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Kukaan ei voi korvata vanhempia, ei turvaa eikä tukea.
Sen faktan kanssa on vain elettävä, että lapsuus oli paska, mutta itsensä voi rakentaa uudelleen.
Tarkoitan korjaavalla kokemuksella sitä, että ihmiset, jotka pitävät minusta ja jotka pitävät itseään ystävinään, en voi kertoa heille, että en usko, että he pitävät minusta oikeasti, en pysty luottamaan heihin näiden tunnevurioiden takia.
Korjaava kokemus olisi se, jos he ymmärtäisivät asian. Jos he pystyisivät sanomaan, että vaikka en olekaan täydellinen, äitini oli täydellisen vääräässä ja että he ainakin pitävät minusta ja kuulostaa sille, että äitini ei pitänyt. Olisi kiva kuulla heidän pitävän minusta enemmän, kuin äitini piti.
ApYmmärrätkö miten paljon sysäät vastuuta muille ihmisille? Tajuan kyllä täysin mistä puhut mutta vastuu on kuitenkin sinulla itselläsi. Olet kuin oppikirjatapaus epävakaasta ja suosittelen etsimään terapeutin joka osaa hoitaa epävakaita. Minua auttoi, on myös aiempi kokemus täysin pieleen menneestä psykoterapiasta (suuntaus oli väärä, diagnoosia epävakaasta ei ollut silloin enkä ollut muutenkaan terapiaan vielä valmis.)
En mä voinut suuttua sille mun kaverille, koska minut olisi mitätöity silloin ihmisenä. Äitini aina sanoi, että toisella on SYY käytökseensä ja se voi olla niin häpeällinen hänelle, ettei pysty sitä käsittelemään. että "ole sinä tukena".
Näin hän suhtautui. Että ole sinä tukena, kun toinen kiusaa ja satuttaa minua.
Ap
Oliko semmostakin, että jos/kun sinua syytettiin jostain, niin todistustaakka siirtyi jotenkin taianomaisesti sinun harteillesi eikä syytöksen esittäjän?
Ainakin vähän kuulostaa siltä tuo meininki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni. Hän oli ja on kaikkien mielestä mukava ja auttavainen ja rento tyyppi. Niin kuin onkin. Mutta vanhempi hän ei osaa olla. Hän ei ymmärrä lapsia, eikä hän ymmärrä teini-ikää, eikä nuorta aikuisuutta. Hänen mielestään jos jotain osaa ekalla kerralla, sitä ei tule osaamaan koskaan ja yrittäminen on turhaa. Hänen mielestään lapsikin on vastuussa omasta käytöksestään, myös siitä millaisen suhteen luo hänen uuteen puolisoonsa. Hän ei liity siihen mielestään mitenkään.
Hän ei ymmärrä menneisyyden vaikutusta ihmisen persoonaan, ei omalla kohdallaan eikä muiden. Hän on suoraan sanonut, että olisi voinut hyvin elää lapsettomanakin, mutta äitini halusi adoptoida. Että näin.
"Parhaimpia" hetkiä isän kanssa on olleet tilanteet, joissa hän on sanonut seuraavaa:
- Mikä järki tässä on, ei se onnistunut edellisellä kerrallakaan (kouluun haku)
- kaikilla ei ole lukupäätä (kun en päässyt mihinkään kouluun peruskoulun jälkeen)
- naureskelua ja "enpä tiedä" oli vastaus, kun olin mennyt iltalukioon ja hämmästykseni pärjännyt ihan normaalisti ja kysyin, pidetäänkö minullekin sitten yo-juhlat
- mitä sinä sillä teet?? (kun kysyin, saisinko minäkin ajokortin kun kaverit ympärillä sitä vuoron perään suoritti, ja minulle asiasta ei oltu edes puhuttu koskaan)
- älä välitä (jokaiseen hetkeen ja kertaan ja tapahtumaan, mitä alkoholistiäitini keksi järjestää ja sanoa minulle)
- älä sitten pilaa tätäkin suhdetta (kun tapasin tulevan aviomieheni. Exäni oli vuosi aikaisemmin pettänyt ja jättänyt)
Ylläolevat on sellaisia, että niitä on vaikea selittää toisille. Pitäisi pohjustaa koko tarina, ja sitten vielä vakuuttaa että niin kiva ihminen on puhunut tuollaisia. Itselleni ne on olleet todella murskaavia hetkiä, kun olisin kaivannut ja eritoten ansainnut tukea ja kannustusta elämässäni.
Joo, tuttua, tuttua.
Itsestäni tuntuu myös erityisen pahalta, että netissä, näin anonyyminä, on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa halua tai voi antaa sitä meidän kaltaistemme vaille jäänyttä tukea ja toimia korjaavan kokemuksen antajana! Edes vähän, pieneltä palaltaan, koska kun sitä tukea ei ole saanut, ihan pienikin tuen osoitus merkitsee valtavasti!
Vaan anonyyminäkin osa vain keskittyy toisten haukkumiseen ja vikojen vääristellen esiin kaivamiseen. Vaikka tietäähän se, jonka asioita se kiusaaja siinä vääristelee, että kyse on siitä. Ja sanoja tietää sen myös, mutta haluaa jostain syystä vain jatkaa.
Menin hieman ohi aiheen, mutta näitä palstakiusaajia puhutellakseni.
ApOlen tuo ketä lainasit.
En itse oleta, että kukaan olisi velvollinen antamaan minulle korjaavia kokemuksia. Se menee mahdottomaksi, että jokainen yhtään läheinen ihminen tulisi ja korjaisi sen, mikä lapsuudessa meni rikki.
Sen sijaan, keskityn muuttamaan lapsuuttani.
Usko tai älä, palaan menneeseen ajatuksissani. Juttelen lapsuuden minälleni, kuuntelen ja lohdutan. Et usko, kuinka kyyneleet valuu, viha puristaa rintakehää. Mutta mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Kukaan ei voi korvata vanhempia, ei turvaa eikä tukea.
Sen faktan kanssa on vain elettävä, että lapsuus oli paska, mutta itsensä voi rakentaa uudelleen.
Tarkoitan korjaavalla kokemuksella sitä, että ihmiset, jotka pitävät minusta ja jotka pitävät itseään ystävinään, en voi kertoa heille, että en usko, että he pitävät minusta oikeasti, en pysty luottamaan heihin näiden tunnevurioiden takia.
Korjaava kokemus olisi se, jos he ymmärtäisivät asian. Jos he pystyisivät sanomaan, että vaikka en olekaan täydellinen, äitini oli täydellisen vääräässä ja että he ainakin pitävät minusta ja kuulostaa sille, että äitini ei pitänyt. Olisi kiva kuulla heidän pitävän minusta enemmän, kuin äitini piti.
ApYmmärrätkö miten paljon sysäät vastuuta muille ihmisille? Tajuan kyllä täysin mistä puhut mutta vastuu on kuitenkin sinulla itselläsi. Olet kuin oppikirjatapaus epävakaasta ja suosittelen etsimään terapeutin joka osaa hoitaa epävakaita. Minua auttoi, on myös aiempi kokemus täysin pieleen menneestä psykoterapiasta (suuntaus oli väärä, diagnoosia epävakaasta ei ollut silloin enkä ollut muutenkaan terapiaan vielä valmis.)
En mä voinut suuttua sille mun kaverille, koska minut olisi mitätöity silloin ihmisenä. Äitini aina sanoi, että toisella on SYY käytökseensä ja se voi olla niin häpeällinen hänelle, ettei pysty sitä käsittelemään. että "ole sinä tukena".
Näin hän suhtautui. Että ole sinä tukena, kun toinen kiusaa ja satuttaa minua.
Ap
Siis voin sanoa, että "mielelläni "olisin suuttunut ja tasannut tilit ja katsonut, haluaako oikeasti olla ystäväni vai luuliko vain löytäneensä hyväksikäytettävän, henkisesti muovailtavan ihmisen, jota kohdella miten sattuu, mutta olisin tarvinnut siihen paljon tukea ja rohkaisua. Ja jatkanut ystävyyttä, jos sanomani olisi mennyt perille. Ei siinä mitään, en ole itsekään ihmisenä vailla vikoja.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni. Hän oli ja on kaikkien mielestä mukava ja auttavainen ja rento tyyppi. Niin kuin onkin. Mutta vanhempi hän ei osaa olla. Hän ei ymmärrä lapsia, eikä hän ymmärrä teini-ikää, eikä nuorta aikuisuutta. Hänen mielestään jos jotain osaa ekalla kerralla, sitä ei tule osaamaan koskaan ja yrittäminen on turhaa. Hänen mielestään lapsikin on vastuussa omasta käytöksestään, myös siitä millaisen suhteen luo hänen uuteen puolisoonsa. Hän ei liity siihen mielestään mitenkään.
Hän ei ymmärrä menneisyyden vaikutusta ihmisen persoonaan, ei omalla kohdallaan eikä muiden. Hän on suoraan sanonut, että olisi voinut hyvin elää lapsettomanakin, mutta äitini halusi adoptoida. Että näin.
"Parhaimpia" hetkiä isän kanssa on olleet tilanteet, joissa hän on sanonut seuraavaa:
- Mikä järki tässä on, ei se onnistunut edellisellä kerrallakaan (kouluun haku)
- kaikilla ei ole lukupäätä (kun en päässyt mihinkään kouluun peruskoulun jälkeen)
- naureskelua ja "enpä tiedä" oli vastaus, kun olin mennyt iltalukioon ja hämmästykseni pärjännyt ihan normaalisti ja kysyin, pidetäänkö minullekin sitten yo-juhlat
- mitä sinä sillä teet?? (kun kysyin, saisinko minäkin ajokortin kun kaverit ympärillä sitä vuoron perään suoritti, ja minulle asiasta ei oltu edes puhuttu koskaan)
- älä välitä (jokaiseen hetkeen ja kertaan ja tapahtumaan, mitä alkoholistiäitini keksi järjestää ja sanoa minulle)
- älä sitten pilaa tätäkin suhdetta (kun tapasin tulevan aviomieheni. Exäni oli vuosi aikaisemmin pettänyt ja jättänyt)
Ylläolevat on sellaisia, että niitä on vaikea selittää toisille. Pitäisi pohjustaa koko tarina, ja sitten vielä vakuuttaa että niin kiva ihminen on puhunut tuollaisia. Itselleni ne on olleet todella murskaavia hetkiä, kun olisin kaivannut ja eritoten ansainnut tukea ja kannustusta elämässäni.
Joo, tuttua, tuttua.
Itsestäni tuntuu myös erityisen pahalta, että netissä, näin anonyyminä, on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa halua tai voi antaa sitä meidän kaltaistemme vaille jäänyttä tukea ja toimia korjaavan kokemuksen antajana! Edes vähän, pieneltä palaltaan, koska kun sitä tukea ei ole saanut, ihan pienikin tuen osoitus merkitsee valtavasti!
Vaan anonyyminäkin osa vain keskittyy toisten haukkumiseen ja vikojen vääristellen esiin kaivamiseen. Vaikka tietäähän se, jonka asioita se kiusaaja siinä vääristelee, että kyse on siitä. Ja sanoja tietää sen myös, mutta haluaa jostain syystä vain jatkaa.
Menin hieman ohi aiheen, mutta näitä palstakiusaajia puhutellakseni.
ApOlen tuo ketä lainasit.
En itse oleta, että kukaan olisi velvollinen antamaan minulle korjaavia kokemuksia. Se menee mahdottomaksi, että jokainen yhtään läheinen ihminen tulisi ja korjaisi sen, mikä lapsuudessa meni rikki.
Sen sijaan, keskityn muuttamaan lapsuuttani.
Usko tai älä, palaan menneeseen ajatuksissani. Juttelen lapsuuden minälleni, kuuntelen ja lohdutan. Et usko, kuinka kyyneleet valuu, viha puristaa rintakehää. Mutta mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Kukaan ei voi korvata vanhempia, ei turvaa eikä tukea.
Sen faktan kanssa on vain elettävä, että lapsuus oli paska, mutta itsensä voi rakentaa uudelleen.
TÄMÄ.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni. Hän oli ja on kaikkien mielestä mukava ja auttavainen ja rento tyyppi. Niin kuin onkin. Mutta vanhempi hän ei osaa olla. Hän ei ymmärrä lapsia, eikä hän ymmärrä teini-ikää, eikä nuorta aikuisuutta. Hänen mielestään jos jotain osaa ekalla kerralla, sitä ei tule osaamaan koskaan ja yrittäminen on turhaa. Hänen mielestään lapsikin on vastuussa omasta käytöksestään, myös siitä millaisen suhteen luo hänen uuteen puolisoonsa. Hän ei liity siihen mielestään mitenkään.
Hän ei ymmärrä menneisyyden vaikutusta ihmisen persoonaan, ei omalla kohdallaan eikä muiden. Hän on suoraan sanonut, että olisi voinut hyvin elää lapsettomanakin, mutta äitini halusi adoptoida. Että näin.
"Parhaimpia" hetkiä isän kanssa on olleet tilanteet, joissa hän on sanonut seuraavaa:
- Mikä järki tässä on, ei se onnistunut edellisellä kerrallakaan (kouluun haku)
- kaikilla ei ole lukupäätä (kun en päässyt mihinkään kouluun peruskoulun jälkeen)
- naureskelua ja "enpä tiedä" oli vastaus, kun olin mennyt iltalukioon ja hämmästykseni pärjännyt ihan normaalisti ja kysyin, pidetäänkö minullekin sitten yo-juhlat
- mitä sinä sillä teet?? (kun kysyin, saisinko minäkin ajokortin kun kaverit ympärillä sitä vuoron perään suoritti, ja minulle asiasta ei oltu edes puhuttu koskaan)
- älä välitä (jokaiseen hetkeen ja kertaan ja tapahtumaan, mitä alkoholistiäitini keksi järjestää ja sanoa minulle)
- älä sitten pilaa tätäkin suhdetta (kun tapasin tulevan aviomieheni. Exäni oli vuosi aikaisemmin pettänyt ja jättänyt)
Ylläolevat on sellaisia, että niitä on vaikea selittää toisille. Pitäisi pohjustaa koko tarina, ja sitten vielä vakuuttaa että niin kiva ihminen on puhunut tuollaisia. Itselleni ne on olleet todella murskaavia hetkiä, kun olisin kaivannut ja eritoten ansainnut tukea ja kannustusta elämässäni.
Joo, tuttua, tuttua.
Itsestäni tuntuu myös erityisen pahalta, että netissä, näin anonyyminä, on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa halua tai voi antaa sitä meidän kaltaistemme vaille jäänyttä tukea ja toimia korjaavan kokemuksen antajana! Edes vähän, pieneltä palaltaan, koska kun sitä tukea ei ole saanut, ihan pienikin tuen osoitus merkitsee valtavasti!
Vaan anonyyminäkin osa vain keskittyy toisten haukkumiseen ja vikojen vääristellen esiin kaivamiseen. Vaikka tietäähän se, jonka asioita se kiusaaja siinä vääristelee, että kyse on siitä. Ja sanoja tietää sen myös, mutta haluaa jostain syystä vain jatkaa.
Menin hieman ohi aiheen, mutta näitä palstakiusaajia puhutellakseni.
ApOlen tuo ketä lainasit.
En itse oleta, että kukaan olisi velvollinen antamaan minulle korjaavia kokemuksia. Se menee mahdottomaksi, että jokainen yhtään läheinen ihminen tulisi ja korjaisi sen, mikä lapsuudessa meni rikki.
Sen sijaan, keskityn muuttamaan lapsuuttani.
Usko tai älä, palaan menneeseen ajatuksissani. Juttelen lapsuuden minälleni, kuuntelen ja lohdutan. Et usko, kuinka kyyneleet valuu, viha puristaa rintakehää. Mutta mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Kukaan ei voi korvata vanhempia, ei turvaa eikä tukea.
Sen faktan kanssa on vain elettävä, että lapsuus oli paska, mutta itsensä voi rakentaa uudelleen.
Tarkoitan korjaavalla kokemuksella sitä, että ihmiset, jotka pitävät minusta ja jotka pitävät itseään ystävinään, en voi kertoa heille, että en usko, että he pitävät minusta oikeasti, en pysty luottamaan heihin näiden tunnevurioiden takia.
Korjaava kokemus olisi se, jos he ymmärtäisivät asian. Jos he pystyisivät sanomaan, että vaikka en olekaan täydellinen, äitini oli täydellisen vääräässä ja että he ainakin pitävät minusta ja kuulostaa sille, että äitini ei pitänyt. Olisi kiva kuulla heidän pitävän minusta enemmän, kuin äitini piti.
ApYmmärrätkö miten paljon sysäät vastuuta muille ihmisille? Tajuan kyllä täysin mistä puhut mutta vastuu on kuitenkin sinulla itselläsi. Olet kuin oppikirjatapaus epävakaasta ja suosittelen etsimään terapeutin joka osaa hoitaa epävakaita. Minua auttoi, on myös aiempi kokemus täysin pieleen menneestä psykoterapiasta (suuntaus oli väärä, diagnoosia epävakaasta ei ollut silloin enkä ollut muutenkaan terapiaan vielä valmis.)
En mä voinut suuttua sille mun kaverille, koska minut olisi mitätöity silloin ihmisenä. Äitini aina sanoi, että toisella on SYY käytökseensä ja se voi olla niin häpeällinen hänelle, ettei pysty sitä käsittelemään. että "ole sinä tukena".
Näin hän suhtautui. Että ole sinä tukena, kun toinen kiusaa ja satuttaa minua.
Ap
Oliko semmostakin, että jos/kun sinua syytettiin jostain, niin todistustaakka siirtyi jotenkin taianomaisesti sinun harteillesi eikä syytöksen esittäjän?
Ainakin vähän kuulostaa siltä tuo meininki.
Muistaakseni minua on syyttänyt käytännössä vain äitini. Tai en juurikaan muista tilanteita, joissa joku olisi syyttänyt jotain minussa äidilleni? Sisaruksia ei ole.
Ap
Itsellä myös kontrolloiva äiti. Olen käynyt vuoden ryhmäterapian (vuosien muiden terapioiden lisäksi), joka oli suunnattu nimenomaan epävakaan persoonallisuuden hoitamiseen. Siellä painotettiin, että terapiasta saa työkaluja siihen, kuinka toimia omassa elämässä paremmin (esimerkkinä vaikka konfliktitilanteet), ja että sieltä omasta elämästä ne korjaavat kokemukset sitten tulevat. Eihän pelkkä terapeutin ymmärrys ja myötätunto ihmeparanna. Mutta itsellä tosiaan on vastuu tekemisistään ja toimintamallien muuttamisesta, jotta esimerkiksi ystävät osaavat ymmärtää paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, ootko siellä terapiassa puhunut siitä miltä sinusta tuntuu? Vai keskittynyt äitisi ruotimiseen? Näin keittiöpsykologina kuulostaa, että sinulla voisi olla persoonallisuushäiriö, eikä sitä päästä hoitamaan, jos sitä ei ole diagnosoitu ja keskitytty vain traumaasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni. Hän oli ja on kaikkien mielestä mukava ja auttavainen ja rento tyyppi. Niin kuin onkin. Mutta vanhempi hän ei osaa olla. Hän ei ymmärrä lapsia, eikä hän ymmärrä teini-ikää, eikä nuorta aikuisuutta. Hänen mielestään jos jotain osaa ekalla kerralla, sitä ei tule osaamaan koskaan ja yrittäminen on turhaa. Hänen mielestään lapsikin on vastuussa omasta käytöksestään, myös siitä millaisen suhteen luo hänen uuteen puolisoonsa. Hän ei liity siihen mielestään mitenkään.
Hän ei ymmärrä menneisyyden vaikutusta ihmisen persoonaan, ei omalla kohdallaan eikä muiden. Hän on suoraan sanonut, että olisi voinut hyvin elää lapsettomanakin, mutta äitini halusi adoptoida. Että näin.
"Parhaimpia" hetkiä isän kanssa on olleet tilanteet, joissa hän on sanonut seuraavaa:
- Mikä järki tässä on, ei se onnistunut edellisellä kerrallakaan (kouluun haku)
- kaikilla ei ole lukupäätä (kun en päässyt mihinkään kouluun peruskoulun jälkeen)
- naureskelua ja "enpä tiedä" oli vastaus, kun olin mennyt iltalukioon ja hämmästykseni pärjännyt ihan normaalisti ja kysyin, pidetäänkö minullekin sitten yo-juhlat
- mitä sinä sillä teet?? (kun kysyin, saisinko minäkin ajokortin kun kaverit ympärillä sitä vuoron perään suoritti, ja minulle asiasta ei oltu edes puhuttu koskaan)
- älä välitä (jokaiseen hetkeen ja kertaan ja tapahtumaan, mitä alkoholistiäitini keksi järjestää ja sanoa minulle)
- älä sitten pilaa tätäkin suhdetta (kun tapasin tulevan aviomieheni. Exäni oli vuosi aikaisemmin pettänyt ja jättänyt)
Ylläolevat on sellaisia, että niitä on vaikea selittää toisille. Pitäisi pohjustaa koko tarina, ja sitten vielä vakuuttaa että niin kiva ihminen on puhunut tuollaisia. Itselleni ne on olleet todella murskaavia hetkiä, kun olisin kaivannut ja eritoten ansainnut tukea ja kannustusta elämässäni.
Joo, tuttua, tuttua.
Itsestäni tuntuu myös erityisen pahalta, että netissä, näin anonyyminä, on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa halua tai voi antaa sitä meidän kaltaistemme vaille jäänyttä tukea ja toimia korjaavan kokemuksen antajana! Edes vähän, pieneltä palaltaan, koska kun sitä tukea ei ole saanut, ihan pienikin tuen osoitus merkitsee valtavasti!
Vaan anonyyminäkin osa vain keskittyy toisten haukkumiseen ja vikojen vääristellen esiin kaivamiseen. Vaikka tietäähän se, jonka asioita se kiusaaja siinä vääristelee, että kyse on siitä. Ja sanoja tietää sen myös, mutta haluaa jostain syystä vain jatkaa.
Menin hieman ohi aiheen, mutta näitä palstakiusaajia puhutellakseni.
ApOlen tuo ketä lainasit.
En itse oleta, että kukaan olisi velvollinen antamaan minulle korjaavia kokemuksia. Se menee mahdottomaksi, että jokainen yhtään läheinen ihminen tulisi ja korjaisi sen, mikä lapsuudessa meni rikki.
Sen sijaan, keskityn muuttamaan lapsuuttani.
Usko tai älä, palaan menneeseen ajatuksissani. Juttelen lapsuuden minälleni, kuuntelen ja lohdutan. Et usko, kuinka kyyneleet valuu, viha puristaa rintakehää. Mutta mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Kukaan ei voi korvata vanhempia, ei turvaa eikä tukea.
Sen faktan kanssa on vain elettävä, että lapsuus oli paska, mutta itsensä voi rakentaa uudelleen.
Tarkoitan korjaavalla kokemuksella sitä, että ihmiset, jotka pitävät minusta ja jotka pitävät itseään ystävinään, en voi kertoa heille, että en usko, että he pitävät minusta oikeasti, en pysty luottamaan heihin näiden tunnevurioiden takia.
Korjaava kokemus olisi se, jos he ymmärtäisivät asian. Jos he pystyisivät sanomaan, että vaikka en olekaan täydellinen, äitini oli täydellisen vääräässä ja että he ainakin pitävät minusta ja kuulostaa sille, että äitini ei pitänyt. Olisi kiva kuulla heidän pitävän minusta enemmän, kuin äitini piti.
ApYmmärrätkö miten paljon sysäät vastuuta muille ihmisille? Tajuan kyllä täysin mistä puhut mutta vastuu on kuitenkin sinulla itselläsi. Olet kuin oppikirjatapaus epävakaasta ja suosittelen etsimään terapeutin joka osaa hoitaa epävakaita. Minua auttoi, on myös aiempi kokemus täysin pieleen menneestä psykoterapiasta (suuntaus oli väärä, diagnoosia epävakaasta ei ollut silloin enkä ollut muutenkaan terapiaan vielä valmis.)
En mä voinut suuttua sille mun kaverille, koska minut olisi mitätöity silloin ihmisenä. Äitini aina sanoi, että toisella on SYY käytökseensä ja se voi olla niin häpeällinen hänelle, ettei pysty sitä käsittelemään. että "ole sinä tukena".
Näin hän suhtautui. Että ole sinä tukena, kun toinen kiusaa ja satuttaa minua.
Ap
Oliko semmostakin, että jos/kun sinua syytettiin jostain, niin todistustaakka siirtyi jotenkin taianomaisesti sinun harteillesi eikä syytöksen esittäjän?
Ainakin vähän kuulostaa siltä tuo meininki.
Muistaakseni minua on syyttänyt käytännössä vain äitini. Tai en juurikaan muista tilanteita, joissa joku olisi syyttänyt jotain minussa äidilleni? Sisaruksia ei ole.
Ap
Mutta siis jos äitisi esitti sinua kohtaan jonkun syytöksen tai epäilyn, olit syyllinen kunnes toisin itse todistit?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ahdistaa toi, että äitini halusi, että minun pitää olla tukena minua kohtaan satuttavasti käyttäytyvälle kaverille, satuttaa ihan järkyttävän paljon se, että äitiäni ei p*skaakaan kiinnostanut oman lapsensa tunteet siinä ja että oma äitini kannusti minua jatkamaan ystävyyssuhteessa, missä minua satutetaan, eikä tarjonnut IKINÄ mitään apua eikä tukea minulle siihen.
Ei välittänyt siltä, miltä minusta tuntui. Halusi, että se toinen saa satuttaa minua ja vielä kehotti oloemaan sellaisen ihmisen tukena. Eli käytännössä tukena tarkoitti, etten tietenkään huomauta ystävälleni mitään tämän käytöäksestä, enkä varsinkaan saanut suuttua.
Näin hän vaati minua suhtautumaan myös itseensä, eli siihen, kun itse satutti minua. hän ei sitä toki vain tajunnut eikä huomannut.
En pystynyt edellyttämään toisilta arvostusta, välittämistä ja huomioiduksi tulemista tuollaisen vaatimuksen jälkeen. "Ole sinä tukena hänelle."
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni. Hän oli ja on kaikkien mielestä mukava ja auttavainen ja rento tyyppi. Niin kuin onkin. Mutta vanhempi hän ei osaa olla. Hän ei ymmärrä lapsia, eikä hän ymmärrä teini-ikää, eikä nuorta aikuisuutta. Hänen mielestään jos jotain osaa ekalla kerralla, sitä ei tule osaamaan koskaan ja yrittäminen on turhaa. Hänen mielestään lapsikin on vastuussa omasta käytöksestään, myös siitä millaisen suhteen luo hänen uuteen puolisoonsa. Hän ei liity siihen mielestään mitenkään.
Hän ei ymmärrä menneisyyden vaikutusta ihmisen persoonaan, ei omalla kohdallaan eikä muiden. Hän on suoraan sanonut, että olisi voinut hyvin elää lapsettomanakin, mutta äitini halusi adoptoida. Että näin.
"Parhaimpia" hetkiä isän kanssa on olleet tilanteet, joissa hän on sanonut seuraavaa:
- Mikä järki tässä on, ei se onnistunut edellisellä kerrallakaan (kouluun haku)
- kaikilla ei ole lukupäätä (kun en päässyt mihinkään kouluun peruskoulun jälkeen)
- naureskelua ja "enpä tiedä" oli vastaus, kun olin mennyt iltalukioon ja hämmästykseni pärjännyt ihan normaalisti ja kysyin, pidetäänkö minullekin sitten yo-juhlat
- mitä sinä sillä teet?? (kun kysyin, saisinko minäkin ajokortin kun kaverit ympärillä sitä vuoron perään suoritti, ja minulle asiasta ei oltu edes puhuttu koskaan)
- älä välitä (jokaiseen hetkeen ja kertaan ja tapahtumaan, mitä alkoholistiäitini keksi järjestää ja sanoa minulle)
- älä sitten pilaa tätäkin suhdetta (kun tapasin tulevan aviomieheni. Exäni oli vuosi aikaisemmin pettänyt ja jättänyt)
Ylläolevat on sellaisia, että niitä on vaikea selittää toisille. Pitäisi pohjustaa koko tarina, ja sitten vielä vakuuttaa että niin kiva ihminen on puhunut tuollaisia. Itselleni ne on olleet todella murskaavia hetkiä, kun olisin kaivannut ja eritoten ansainnut tukea ja kannustusta elämässäni.
Joo, tuttua, tuttua.
Itsestäni tuntuu myös erityisen pahalta, että netissä, näin anonyyminä, on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa halua tai voi antaa sitä meidän kaltaistemme vaille jäänyttä tukea ja toimia korjaavan kokemuksen antajana! Edes vähän, pieneltä palaltaan, koska kun sitä tukea ei ole saanut, ihan pienikin tuen osoitus merkitsee valtavasti!
Vaan anonyyminäkin osa vain keskittyy toisten haukkumiseen ja vikojen vääristellen esiin kaivamiseen. Vaikka tietäähän se, jonka asioita se kiusaaja siinä vääristelee, että kyse on siitä. Ja sanoja tietää sen myös, mutta haluaa jostain syystä vain jatkaa.
Menin hieman ohi aiheen, mutta näitä palstakiusaajia puhutellakseni.
ApOlen tuo ketä lainasit.
En itse oleta, että kukaan olisi velvollinen antamaan minulle korjaavia kokemuksia. Se menee mahdottomaksi, että jokainen yhtään läheinen ihminen tulisi ja korjaisi sen, mikä lapsuudessa meni rikki.
Sen sijaan, keskityn muuttamaan lapsuuttani.
Usko tai älä, palaan menneeseen ajatuksissani. Juttelen lapsuuden minälleni, kuuntelen ja lohdutan. Et usko, kuinka kyyneleet valuu, viha puristaa rintakehää. Mutta mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Kukaan ei voi korvata vanhempia, ei turvaa eikä tukea.
Sen faktan kanssa on vain elettävä, että lapsuus oli paska, mutta itsensä voi rakentaa uudelleen.
Tarkoitan korjaavalla kokemuksella sitä, että ihmiset, jotka pitävät minusta ja jotka pitävät itseään ystävinään, en voi kertoa heille, että en usko, että he pitävät minusta oikeasti, en pysty luottamaan heihin näiden tunnevurioiden takia.
Korjaava kokemus olisi se, jos he ymmärtäisivät asian. Jos he pystyisivät sanomaan, että vaikka en olekaan täydellinen, äitini oli täydellisen vääräässä ja että he ainakin pitävät minusta ja kuulostaa sille, että äitini ei pitänyt. Olisi kiva kuulla heidän pitävän minusta enemmän, kuin äitini piti.
ApYmmärrätkö miten paljon sysäät vastuuta muille ihmisille? Tajuan kyllä täysin mistä puhut mutta vastuu on kuitenkin sinulla itselläsi. Olet kuin oppikirjatapaus epävakaasta ja suosittelen etsimään terapeutin joka osaa hoitaa epävakaita. Minua auttoi, on myös aiempi kokemus täysin pieleen menneestä psykoterapiasta (suuntaus oli väärä, diagnoosia epävakaasta ei ollut silloin enkä ollut muutenkaan terapiaan vielä valmis.)
En mä voinut suuttua sille mun kaverille, koska minut olisi mitätöity silloin ihmisenä. Äitini aina sanoi, että toisella on SYY käytökseensä ja se voi olla niin häpeällinen hänelle, ettei pysty sitä käsittelemään. että "ole sinä tukena".
Näin hän suhtautui. Että ole sinä tukena, kun toinen kiusaa ja satuttaa minua.
Ap
Oliko semmostakin, että jos/kun sinua syytettiin jostain, niin todistustaakka siirtyi jotenkin taianomaisesti sinun harteillesi eikä syytöksen esittäjän?
Ainakin vähän kuulostaa siltä tuo meininki.
Muistaakseni minua on syyttänyt käytännössä vain äitini. Tai en juurikaan muista tilanteita, joissa joku olisi syyttänyt jotain minussa äidilleni? Sisaruksia ei ole.
Ap
Mutta siis jos äitisi esitti sinua kohtaan jonkun syytöksen tai epäilyn, olit syyllinen kunnes toisin itse todistit?
Ei hänelle pystynyt todistamaan edes. Ei ollut sillä lailla realiteeteissa, että varsinkaan olisi halunnut tietää totuuksia. Hän tarvitsi ainoastaan oman käsityksensä asioista.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ap, ootko siellä terapiassa puhunut siitä miltä sinusta tuntuu? Vai keskittynyt äitisi ruotimiseen? Näin keittiöpsykologina kuulostaa, että sinulla voisi olla persoonallisuushäiriö, eikä sitä päästä hoitamaan, jos sitä ei ole diagnosoitu ja keskitytty vain traumaasi.
Mä olen mennyt kuule terapiaan hakemaan apua. Jos terapeutti ei kykene näkemään, mitä apua mun tarvii saada, se on voi voi se ammattitaidottomuus sitten.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Joo aika sama. Mulle on ehdotettu psykoterapiaa, mutta en mä sillä uutta lapsuutta saa. En jaksa alkaa kaivelemaan.
Olen aika varma, että jos traumat eivät olisi uhanneet työkykyä, en olisi mennyt terapiaan, koska jossain määrin terapiaprosessin aikana syntyi uusi trauma. Kaikki se aika, raha ja jaksaminen, jota terapia vaati, oli sen arvoista, mutta pääsen tuskin koskaan eroon siitä tunteesta, että miksi minun piti vielä kaiken muun päälle kuluttaa elämääni terapiaan. Jos pelissä ei olisi ollut työkyky, en varmasti olisi lähtenyt koko prosessiin, koska rehellisesti se tuntui välillä jopa rangaistukselta, vaikka aloitin terapian ihan vapaaehtoisesti. Välillä ei myöskään voinut välttyä siltä tunteelta, että on huono, kun ei pystynytkään elämään kaiken kanssa, vaikka on koko ajan tiennyt, että vanhempi toimii väärin.
Summa summarum en lähtisi terapiaan, jollei tilanne ole tosi huono. Jos pystyy elämään asioiden kanssa ilman, että se vaikuttaa liikaa muuhun elämään, kannattaa miettiä, haluaako kuluttaa aikaansa, rahaansa ja jaksamistaan terapiaan.
Tässäpä esimerkki äitinsä ikuisesta uhrista, joka ei voi päästää irti lapsuudenkokemuksistaan. Toki tekee nyt kovasti töitä terapiassa, mutta silti nuo hommat lähtee aina välillä laukalle, kuten nyt tässäkin.
Vierailija kirjoitti:
Useimmilla näin on, sillä Suomen viimeisestä 5v kestäneestä sodasta on vasta 75v aikaa ja yleisti sodan julmuudet ja kauhuudet siirtyvät kolmanteen ja neljänteen polveen. Samoin muissa katastrofi tai konfliktitilanteissa. Jos on lapsena lusikalla saanut, niin ei voi vanhempana kauhalla ammentaa.
Tämän päivän lapset ja nuoret ovat ensimmäinen sukupolvi, johon ei teoriassa enää pitäisi konfliktit vaikuttaa tai ainakin se on vähempi, koska joku on ymmärtänyt katkaista sukupolvien kierre.
Isoisäni oli liian vanha sotaan ja isäni liian nuori. Sotakokemuksia meidän perheessä ei ole. Kyse oli puhtaasti luonnehäiriöstä.
Isompi kuva on se, että kun säännöllisesti leikataan perheen budjetista useita satoja euroja kuukaudessa milloin milläkin verukkeella, niin sen ei kuulemma pitäisi voida vaikuttaa mihinkään, ei elintasoon saati stressitasoon.
Ei ole kuulemma väliä, onko käytössä 1300 vai 1800 euroa, sama elintaso on molemmilla budjeteilla tarjottava, tai sitten vanhempi ei vaan tajuu näitä talousjuttuja ja sen sellasta.
Yks reikä oli, eipä ole sen jälkeen tullut lapselle niitäkään, mutta kantapään kauttakin asioiden oppiminen on kuulemma väärin, paitsi silloin jos se tapahtuu eksperttien vahtivuoron aikana.
Kuten sanoin, mitään laitonta saati pahaa en ole tehnyt, mutta minulta vaaditaan teeskentelemään toimineen jotenkin väärin, koska se on ainoa keino saada eksperttien omalle kannalle jonkunlaista legitimiteettiä.
Toinen esimerkki:
Päästän lapsen viereiseen taloon kaverilleen yökylään, siellä lapset on sitten onnistuneet varastamaan kyseisen kaverin äidin sähkötupakan ja jollain ilveellä saaneet vielä ostettua lähikaupasta energiajuomaa.
Ekspertin mielestä tämä oli minun syytäni, ilmeisesti minun olisi siis pitänyt kulkea lasten perässä myös toisen ihmisen kotiin asti, ja valvoa lapseni touhuja koko yökyläilyn ajan.
Samaan aikaan jos lapset sitten tekeekin jotain tyhmää ja kiellettyä eksperttien vahtivuoron aikana, niin sitten kyllä teeskennellään, ettei vika voi olla eksperteissä millään.
Ja rahahan ei voi olla millään tän kaiken mielisairaan "oikein kasvatuksen" motiivina, ei voi, vaikka yksi kodin ulkopuolelle sijotettu lapsi maksaa veronmaksajille keskimäärin 140 000e vuodessa, lasten parastahan tässä vaan selvästikin kaikessa ajatellaan, pitämällä heitä tahtonsa vastaisesti jossain laitos ympäristössä.