Oliko vanhempasi traumatisoiva KASVATTAJA? En nyt siis tarkoita alkoholisti tms.

Useimmilla näin on, sillä Suomen viimeisestä 5v kestäneestä sodasta on vasta 75v aikaa ja yleisti sodan julmuudet ja kauhuudet siirtyvät kolmanteen ja neljänteen polveen. Samoin muissa katastrofi tai konfliktitilanteissa. Jos on lapsena lusikalla saanut, niin ei voi vanhempana kauhalla ammentaa.

Tämän päivän lapset ja nuoret ovat ensimmäinen sukupolvi, johon ei teoriassa enää pitäisi konfliktit vaikuttaa tai ainakin se on vähempi, koska joku on ymmärtänyt katkaista sukupolvien kierre.

Vierailija kirjoitti:

Henkinen väkivalta ei ole loppunut koskaan, vielä keski-ikäisenä olen ollut sen tyrannian alla. Toki myös fyysistä väkivaltaa on ollut, mutta ei mitään niin raflaavaa mitä lehdistä luetaan.

Miten tuo on sitten vaikuttanut minuun: olin jo lapsena masentunut ja poikkeava, jonka vuoksi olin myös koulukiusattu 12 vuoden ajan. Alussa olin hyvä koulussa, mutta oppimiskyky laski kuin lehmän häntä kunnes lopulta en vain oppinut enää mitään. En ole koskaan seurustellut tai harrastanut seksiä, koska sosiaaliset taidot ovat niin olemattomat ja olen niin estynyt seksuaalisesti. Pidän itseäni vastenmielisenä; riippumatta siitä olenko ollut ali- vai ylipainoinen, olen saanut aina arvostelua kropastani. Riippumatta siitä, teenkö niin tai näin, en voi koskaan miellyttää vanhempiani. Vaikka kuinka uurastaisin, niin aina löytyy se pieni tekemättä jäänyt tai väärintehty asia josta saan vihat päälleni ja väitetään, etten laita tikkua ristiin. Jos teen itsenäisesti jotain, olen tehnyt sen varmasti väärin, aina pitäisi olla vanhemmista riippuvaisia koska muuten tulee taloyhtiöltä laskua tai jotain muuta kamalaa tapahtuu. Nyt tätä kirjoittaessa tulee helposti mieleen, mistähän se opittu avuttomuus on lähtöisin. En vieläkään uskalla keski-ikäisenä mennä edes lainaneuvotteluihin yksin.

Joo, todella todella tuttua. Minulla oli sentään isä, joka rakasti ja kohteli hyvin, uskoi minuun ja omasi onneksi varallisuutta, jonka perin ja jonka käsittelyyn hän ja mummini (isäni äiti) plus muu isän puolen suku minua kasvattivat.

Eli lainaneuvottelut sujuvat, koska vastapuolen ei tarvitse arvioida minun käytöstäni. Mutta tilanteet, joissa tarkkaillaan persoonaani tai käytöstäni ovat itselleni myös hyvin vaikeita ja sitä en ole luonnostani. Siis epäile itseäni ja häpeä, vaan se kaikki tulee äidistäni.

Ap

Minua on jotenkin syyllistetty ja vertailtu aina toisiin. En saanut olla sellainen kuin olen. Omat ajatukset ja unelmat teilattiin vähän haihatuksena. En ole saanut kiitosta enkä kannustusta. Jos ajatellaan että omat lapset pikkaisen nähtäisiin kannustavin silmin niin sellaista ei ole ollut koskaan että olisi tsempattu tai kannustettu tai kehuttu oikein mistään.

Odotukset on olleet suuria mutta jotenkin niille odotuksille ei ole tarjottu mitään kasvualustaa.

Alapeukuttakaa vaan, mutta äitihullu on persoonallisuushäiriöinen, siksi se uhriutuu eikä muutu eikä terapiakaan auta tilannetta. On joko narsisti tai joku muu b-klusterin häiriö tai ne kaikki yhdessä. Narsismi syntyy, kun on vaurioittava äitisuhde ja sille alttiit geenit.

Voisikin lisätä.äitihullyn jorinat ketjuun Narsistin keskustelutyyli.

Tiedostavat narsistit kertovat youtubessa itse suoraan, miten he ovat maailman eniten lapsuudestaan kärsineet ikuiset uhrit eikä muiden kärsimys tai tunteet merkkaa yhtään mitään.

Kuvailette kokoajan lasteni nykyisiä kasvattajia, jotka tekee valtion mukaan asiat "hyvin ja oikein" isolla rahalla, niin hyvin ja oikein, että lapsillani on kaikenlaisia selviä trauman ja depression merkkejä tullut, ja usein itkevätkin itsensä uneen siellä "kunnon" kasvatuksessa, käytännössä avovankilaan verrattavassa laitoksessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Henkinen väkivalta ei ole loppunut koskaan, vielä keski-ikäisenä olen ollut sen tyrannian alla. Toki myös fyysistä väkivaltaa on ollut, mutta ei mitään niin raflaavaa mitä lehdistä luetaan.

Miten tuo on sitten vaikuttanut minuun: olin jo lapsena masentunut ja poikkeava, jonka vuoksi olin myös koulukiusattu 12 vuoden ajan. Alussa olin hyvä koulussa, mutta oppimiskyky laski kuin lehmän häntä kunnes lopulta en vain oppinut enää mitään. En ole koskaan seurustellut tai harrastanut seksiä, koska sosiaaliset taidot ovat niin olemattomat ja olen niin estynyt seksuaalisesti. Pidän itseäni vastenmielisenä; riippumatta siitä olenko ollut ali- vai ylipainoinen, olen saanut aina arvostelua kropastani. Riippumatta siitä, teenkö niin tai näin, en voi koskaan miellyttää vanhempiani. Vaikka kuinka uurastaisin, niin aina löytyy se pieni tekemättä jäänyt tai väärintehty asia josta saan vihat päälleni ja väitetään, etten laita tikkua ristiin. Jos teen itsenäisesti jotain, olen tehnyt sen varmasti väärin, aina pitäisi olla vanhemmista riippuvaisia koska muuten tulee taloyhtiöltä laskua tai jotain muuta kamalaa tapahtuu. Nyt tätä kirjoittaessa tulee helposti mieleen, mistähän se opittu avuttomuus on lähtöisin. En vieläkään uskalla keski-ikäisenä mennä edes lainaneuvotteluihin yksin.

Joo, todella todella tuttua. Minulla oli sentään isä, joka rakasti ja kohteli hyvin, uskoi minuun ja omasi onneksi varallisuutta, jonka perin ja jonka käsittelyyn hän ja mummini (isäni äiti) plus muu isän puolen suku minua kasvattivat.

Eli lainaneuvottelut sujuvat, koska vastapuolen ei tarvitse arvioida minun käytöstäni. Mutta tilanteet, joissa tarkkaillaan persoonaani tai käytöstäni ovat itselleni myös hyvin vaikeita ja sitä en ole luonnostani. Siis epäile itseäni ja häpeä, vaan se kaikki tulee äidistäni.

Ap

Lähinnä siis työelämä, seurustelut, ystävät, tuttavat. Olen jatkuva alisuoriutuja näissä äitini käytöksen takia.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni. Hän oli ja on kaikkien mielestä mukava ja auttavainen ja rento tyyppi. Niin kuin onkin. Mutta vanhempi hän ei osaa olla. Hän ei ymmärrä lapsia, eikä hän ymmärrä teini-ikää, eikä nuorta aikuisuutta. Hänen mielestään jos jotain osaa ekalla kerralla, sitä ei tule osaamaan koskaan ja yrittäminen on turhaa. Hänen mielestään lapsikin on vastuussa omasta käytöksestään, myös siitä millaisen suhteen luo hänen uuteen puolisoonsa. Hän ei liity siihen mielestään mitenkään. 

Hän ei ymmärrä menneisyyden vaikutusta ihmisen persoonaan, ei omalla kohdallaan eikä muiden. Hän on suoraan sanonut, että olisi voinut hyvin elää lapsettomanakin, mutta äitini halusi adoptoida. Että näin. 

"Parhaimpia" hetkiä isän kanssa on olleet tilanteet, joissa hän on sanonut seuraavaa: 

- Mikä järki tässä on, ei se onnistunut edellisellä kerrallakaan (kouluun haku)

- kaikilla ei ole lukupäätä (kun en päässyt mihinkään kouluun peruskoulun jälkeen)

- naureskelua ja "enpä tiedä" oli vastaus, kun olin mennyt iltalukioon ja hämmästykseni pärjännyt ihan normaalisti ja kysyin, pidetäänkö minullekin sitten yo-juhlat

- mitä sinä sillä teet?? (kun kysyin, saisinko minäkin ajokortin kun kaverit ympärillä sitä vuoron perään suoritti, ja minulle asiasta ei oltu edes puhuttu koskaan)

- älä välitä (jokaiseen hetkeen ja kertaan ja tapahtumaan, mitä alkoholistiäitini keksi järjestää ja sanoa minulle) 

 - älä sitten pilaa tätäkin suhdetta (kun tapasin tulevan aviomieheni. Exäni oli vuosi aikaisemmin pettänyt ja jättänyt)

Ylläolevat on sellaisia, että niitä on vaikea selittää toisille. Pitäisi pohjustaa koko tarina, ja sitten vielä vakuuttaa että niin kiva ihminen on puhunut tuollaisia. Itselleni ne on olleet todella murskaavia hetkiä, kun olisin kaivannut ja eritoten ansainnut tukea ja kannustusta elämässäni.  

Joo, tuttua, tuttua.

Itsestäni tuntuu myös erityisen pahalta, että netissä, näin anonyyminä, on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa halua tai voi antaa sitä meidän kaltaistemme vaille jäänyttä tukea ja toimia korjaavan kokemuksen antajana! Edes vähän, pieneltä palaltaan, koska kun sitä tukea ei ole saanut, ihan pienikin tuen osoitus merkitsee valtavasti!

Vaan anonyyminäkin osa vain keskittyy toisten haukkumiseen ja vikojen vääristellen esiin kaivamiseen. Vaikka tietäähän se, jonka asioita se kiusaaja siinä vääristelee, että kyse on siitä. Ja sanoja tietää sen myös, mutta haluaa jostain syystä vain jatkaa.

Menin hieman ohi aiheen, mutta näitä palstakiusaajia puhutellakseni.

Ap

Olen tuo ketä lainasit. 

En itse oleta, että kukaan olisi velvollinen antamaan minulle korjaavia kokemuksia. Se menee mahdottomaksi, että jokainen yhtään läheinen ihminen tulisi ja korjaisi sen, mikä lapsuudessa meni rikki. 

Sen sijaan, keskityn muuttamaan lapsuuttani.

Usko tai älä, palaan menneeseen ajatuksissani. Juttelen lapsuuden minälleni, kuuntelen ja lohdutan. Et usko, kuinka kyyneleet valuu, viha puristaa rintakehää. Mutta mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Kukaan ei voi korvata vanhempia, ei turvaa eikä tukea. 

Sen faktan kanssa on vain elettävä, että lapsuus oli paska, mutta itsensä voi rakentaa uudelleen. 

Vierailija kirjoitti:

Joo, isä kyllä. Kun tulin koulusta kotiin, toivoin aina ettei hän olisi kotona. Jos näin että auto oli pihassa, niin sydän vajosi.

Isä haukkui, nimitteli, ulkonäköä ja tekemisiä, mielipiteitä ja haaveammattia, aivan kaikessa haukkui ja lyttäsi. Rumilla sanoilla. Sylki roiskuen. Huusi raivoten. Ja aina siihen asti kunnes itkin, ja sitten siirtyi ivaamaan sitä, kun "itkin kuin pikkutyttö". (Niin, minähän olin tyttö)

Olen joskus ajatellut että kuin koulukiusaajan kanssa olisi asunut. 

Todennäköisesti isäsi oli koulukiusaaja. Niin oli omanikin.

Ja taannoin seurustelin hurmaavan miehen kanssa, joka osoittautui samanlaiseksi. Hän alkoi kiusata minua.

Vierailija kirjoitti:

Alapeukuttakaa vaan, mutta äitihullu on persoonallisuushäiriöinen, siksi se uhriutuu eikä muutu eikä terapiakaan auta tilannetta. On joko narsisti tai joku muu b-klusterin häiriö tai ne kaikki yhdessä. Narsismi syntyy, kun on vaurioittava äitisuhde ja sille alttiit geenit.

Voisikin lisätä.äitihullyn jorinat ketjuun Narsistin keskustelutyyli.

Tiedostavat narsistit kertovat youtubessa itse suoraan, miten he ovat maailman eniten lapsuudestaan kärsineet ikuiset uhrit eikä muiden kärsimys tai tunteet merkkaa yhtään mitään.

Kukaan ei ole tässä ketjussa sanonut, etteivät muiden kärsimykset merkitsisi mitään. Totta kai ne merkitsevät. Jokaisen tuntema paha olo ja rajoittavat asiat elämässä ja niistä aiheutuva kärsimys ovat aivan yhtä hirveä asia syntysyystä riippumatta. Minä ainakin tunnen myötätuntoa jokaista kärsimyksestään kertovaa kohtaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Siihen, että vanhempi toimi kasvattajana pahasti ei saa apua. Kukaan ei tajua sitä. Vanhempien ilkeyttä ja pahuutta ei pidetä minään ongelmana.

Ap

Kyllähän sitä on aina pidetty ongelmana, mutta sinä lienet ensimmäinen sukupolvi, joka on saanut traumoihin terapiaa Suomen historiassa, koska sitä on ollut saatavilla vain muutaman vuosikymmenen, mutta sitä samaa oikeutta ei ollut vanhemmillasi ja isovanhemmillasi.

Ne tunteet pyydetettiin pitämään sisällä, eikä näyttämään niitä, näin selvittiin elämästä. Suomen historia on lyhyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni. Hän oli ja on kaikkien mielestä mukava ja auttavainen ja rento tyyppi. Niin kuin onkin. Mutta vanhempi hän ei osaa olla. Hän ei ymmärrä lapsia, eikä hän ymmärrä teini-ikää, eikä nuorta aikuisuutta. Hänen mielestään jos jotain osaa ekalla kerralla, sitä ei tule osaamaan koskaan ja yrittäminen on turhaa. Hänen mielestään lapsikin on vastuussa omasta käytöksestään, myös siitä millaisen suhteen luo hänen uuteen puolisoonsa. Hän ei liity siihen mielestään mitenkään. 

Hän ei ymmärrä menneisyyden vaikutusta ihmisen persoonaan, ei omalla kohdallaan eikä muiden. Hän on suoraan sanonut, että olisi voinut hyvin elää lapsettomanakin, mutta äitini halusi adoptoida. Että näin. 

"Parhaimpia" hetkiä isän kanssa on olleet tilanteet, joissa hän on sanonut seuraavaa: 

- Mikä järki tässä on, ei se onnistunut edellisellä kerrallakaan (kouluun haku)

- kaikilla ei ole lukupäätä (kun en päässyt mihinkään kouluun peruskoulun jälkeen)

- naureskelua ja "enpä tiedä" oli vastaus, kun olin mennyt iltalukioon ja hämmästykseni pärjännyt ihan normaalisti ja kysyin, pidetäänkö minullekin sitten yo-juhlat

- mitä sinä sillä teet?? (kun kysyin, saisinko minäkin ajokortin kun kaverit ympärillä sitä vuoron perään suoritti, ja minulle asiasta ei oltu edes puhuttu koskaan)

- älä välitä (jokaiseen hetkeen ja kertaan ja tapahtumaan, mitä alkoholistiäitini keksi järjestää ja sanoa minulle) 

 - älä sitten pilaa tätäkin suhdetta (kun tapasin tulevan aviomieheni. Exäni oli vuosi aikaisemmin pettänyt ja jättänyt)

Ylläolevat on sellaisia, että niitä on vaikea selittää toisille. Pitäisi pohjustaa koko tarina, ja sitten vielä vakuuttaa että niin kiva ihminen on puhunut tuollaisia. Itselleni ne on olleet todella murskaavia hetkiä, kun olisin kaivannut ja eritoten ansainnut tukea ja kannustusta elämässäni.  

Joo, tuttua, tuttua.

Itsestäni tuntuu myös erityisen pahalta, että netissä, näin anonyyminä, on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa halua tai voi antaa sitä meidän kaltaistemme vaille jäänyttä tukea ja toimia korjaavan kokemuksen antajana! Edes vähän, pieneltä palaltaan, koska kun sitä tukea ei ole saanut, ihan pienikin tuen osoitus merkitsee valtavasti!

Vaan anonyyminäkin osa vain keskittyy toisten haukkumiseen ja vikojen vääristellen esiin kaivamiseen. Vaikka tietäähän se, jonka asioita se kiusaaja siinä vääristelee, että kyse on siitä. Ja sanoja tietää sen myös, mutta haluaa jostain syystä vain jatkaa.

Menin hieman ohi aiheen, mutta näitä palstakiusaajia puhutellakseni.

Ap

Olen tuo ketä lainasit. 

En itse oleta, että kukaan olisi velvollinen antamaan minulle korjaavia kokemuksia. Se menee mahdottomaksi, että jokainen yhtään läheinen ihminen tulisi ja korjaisi sen, mikä lapsuudessa meni rikki. 

Sen sijaan, keskityn muuttamaan lapsuuttani.

Usko tai älä, palaan menneeseen ajatuksissani. Juttelen lapsuuden minälleni, kuuntelen ja lohdutan. Et usko, kuinka kyyneleet valuu, viha puristaa rintakehää. Mutta mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Kukaan ei voi korvata vanhempia, ei turvaa eikä tukea. 

Sen faktan kanssa on vain elettävä, että lapsuus oli paska, mutta itsensä voi rakentaa uudelleen. 

Tarkoitan korjaavalla kokemuksella sitä, että ihmiset, jotka pitävät minusta ja jotka pitävät itseään ystävinään, en voi kertoa heille, että en usko, että he pitävät minusta oikeasti, en pysty luottamaan heihin näiden tunnevurioiden takia.

Korjaava kokemus olisi se, jos he ymmärtäisivät asian. Jos he pystyisivät sanomaan, että vaikka en olekaan täydellinen, äitini oli täydellisen vääräässä ja että he ainakin pitävät minusta ja kuulostaa sille, että äitini ei pitänyt. Olisi kiva kuulla heidän pitävän minusta enemmän, kuin äitini piti.

Ap

Vanhempiani pidettiin lähes pyhimyksinä ja varmaan olivatkin muille, mutta minua kohtaan sikoja. Joudun vieläkin kärsimään koska suku uskoo yhä heidän keksimiin perättömiin juttuihin.

Vierailija kirjoitti:

Joo, isä kyllä. Kun tulin koulusta kotiin, toivoin aina ettei hän olisi kotona. Jos näin että auto oli pihassa, niin sydän vajosi.

Isä haukkui, nimitteli, ulkonäköä ja tekemisiä, mielipiteitä ja haaveammattia, aivan kaikessa haukkui ja lyttäsi. Rumilla sanoilla. Sylki roiskuen. Huusi raivoten. Ja aina siihen asti kunnes itkin, ja sitten siirtyi ivaamaan sitä, kun "itkin kuin pikkutyttö". (Niin, minähän olin tyttö)

Olen joskus ajatellut että kuin koulukiusaajan kanssa olisi asunut. 

Todella kuvaava etenkin tuo viimeinen lause! Juuri niin! Sama tunne.

Äitini myös puolusteli kiusaajia esim sillä, että

nämä sanoivat kuulemma asiasta. Eli hänestä oli ihan oikein, että toista satutetaan, ei mitään vaatimusta siihen, että asioista pitää sanoa muita kunnioittaen TAI miettiä, minkälaista vaikeaa sanominen kohteella on, mistä sanoja ei tiedä mitään, vaikka itse aina torppasi kaiken muiden arvostelun (sinänsä ihan oikein) kyseisellä argumentilla jne. Kyse ei useinkaan ollut myöskään aiheellisesta sanomisesta, vaan joku vain purki traumojaan toisiin. Mutta äitini ei nähnyt sitäkään. Jos hänelle siitä sanoi, että sinussa on tässä vikaa, kun et näe, niin tuli vihaista huutoa miten olen ihan sekaisin.

Ap

Kiitos aloittajalle ketjusta. Olen juuri nyt ollut todella allapäin äitini tunnekylmyyden takia. Ei voi koskaan edes kysyä mitä mulle kuuluu. Tärkeintä on ollut aina että kulissit pysyy hienoina, millään muulla ei väliä. Yhtä teatteria ollut koko elämä. Olin jo lapsuudessa masentunut äidin kontrolloinnin ja välinpitämättömyyden vuoksi. Kärsin pahasta unettomuudesta, tämäkin syynä siihen. Oikeasti en haluaisi tavata äitiä enää ollenkaan, tosi harvoin käynytkään aikuisiällä tapaamassa. Tavallaan äitiä ei ole mulle olemassa enää. Tosin sydämessä kaipuu on, tosin tiedän että vaikka yrittäisin jonkinlaista lähestymistä se olisi turhaa.

Vierailija kirjoitti:

Minua on jotenkin syyllistetty ja vertailtu aina toisiin. En saanut olla sellainen kuin olen. Omat ajatukset ja unelmat teilattiin vähän haihatuksena. En ole saanut kiitosta enkä kannustusta. Jos ajatellaan että omat lapset pikkaisen nähtäisiin kannustavin silmin niin sellaista ei ole ollut koskaan että olisi tsempattu tai kannustettu tai kehuttu oikein mistään.

Odotukset on olleet suuria mutta jotenkin niille odotuksille ei ole tarjottu mitään kasvualustaa.

Odotukset olivat meilläkin suuria ja sitten taas toisaalta ei. Eli minun olisi pitänyt tuoda äidilleni mainetta ja kunniaa, mutta toisaalta koitti saada minua jättämään lukion kesken ja "menemään vaikka liukuhihnalle", kun joskus valitin työmäärää ja lukion raskautta. (Kirjoitin ällän paperit). Ja siis tuo oli silmiinpistävintä, miten odotti minun antavan käytökselläni hänelle mainetta ja kunniaa, mutta ei tosiaankaan itse osannut opettaa minua laisinkaan käyttäytymään haluamallaan tavalla. en kirjoita edes, että hyvin, koska siitä ei aina ollut kyse, vaan kyse oli siitä, miten hän milloinkin ajatteli, että minun pitikään käyttäytyä. Minulle saakka siitä ei kerrottu mitään. Mutta kun tein siinä eri tavalla, seurasi aivan hirveää huutoa ja raivoamista, kunhan kukaan ulkopuolinen ei vain ollut näkemässä eikä kuulemassa, tietenkään, mitään.

Tuntui, että ainoa ajatus siinäkin oli lähinnä ylläpitää valtaa, saada kokea valtaa ja saada haukkua minua ja sanoa epäonnistuneeksi jne. Se antoi jotain kummaa tyydytystä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kuvailette kokoajan lasteni nykyisiä kasvattajia, jotka tekee valtion mukaan asiat "hyvin ja oikein" isolla rahalla, niin hyvin ja oikein, että lapsillani on kaikenlaisia selviä trauman ja depression merkkejä tullut, ja usein itkevätkin itsensä uneen siellä "kunnon" kasvatuksessa, käytännössä avovankilaan verrattavassa laitoksessaan.

Onko lapsesi otettu huostaan? Olen ollut havaitsevinani, että mitä vähemmän tiedostava ja muiden mielipiteitä vahtiva, kilttikin ihminen on kyseessä, sitä helpommin jos tulee ongelmia, näin voi käydä. Jos vanhempi ymmärtää ja hahmottaa, kun pahoinpitelee lapsiaan henkisesti (tai fyysisesti), että "miltä tämä muista näyttää", saa pitää lapset.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siihen, että vanhempi toimi kasvattajana pahasti ei saa apua. Kukaan ei tajua sitä. Vanhempien ilkeyttä ja pahuutta ei pidetä minään ongelmana.

Ap

Kyllähän sitä on aina pidetty ongelmana, mutta sinä lienet ensimmäinen sukupolvi, joka on saanut traumoihin terapiaa Suomen historiassa, koska sitä on ollut saatavilla vain muutaman vuosikymmenen, mutta sitä samaa oikeutta ei ollut vanhemmillasi ja isovanhemmillasi.

Ne tunteet pyydetettiin pitämään sisällä, eikä näyttämään niitä, näin selvittiin elämästä. Suomen historia on lyhyt.

Niin, olen varmaankin. Mutta terapeuteilla pitäisi olla ilmeisesti paljon enemmän tietoa vahingollisesta vanhemmuudesta ja miten sen aiheuttamat vauriot ja itsetunto parannetaan. ei tällaisen syyn takia terapiaan menevä siellä itse itseään paranna. Silloin ei ole tarvetta mennä terapiaan. Terapiasta voi hyvinkin saada apua näiden ongelmien aiheuttamiin ongelmiin, mutta ei koskaan itse ongelmiin (eli vanhemman käytöksen aiheuttamiin vaurioihin, että ne (itsetunto, usko muihin ihmisiin jne) korjattaisiin). Tai ei ainakaan minulla tullut apua siihen.

Ap

No äiti teki paljon virheitä meidän kanssa. Vertaili muihin, yritti pakottaa muotteihin, oli ilkeä, ja erityisesti rähjääminen ja raivoaminen jätti jälkensä. Ei osannut puhua suoraan asioista vaan raivosi ja marttyroi. Meistä kasvoi kynnysmattoja siskoni kanssa. Lievää väkivaltaa oli, tukistamista ja luunappeja. Ei ollut silloin vielä laitonta.

Janne Viljamaa on tehnyt kirjan Narsistin lapsena.

Terapeutit eivät tunnu ymmärtävän, että kyse ei tavallaan ole tulijan ongelmista, vaan sen vanhemman, jotka tämä siirsi tai langetti tulijalle.

Terapiaan tulija ei käsittele terapiassa OMIA ongelmiaan, vaan vanhempaansa. Mutta terapeutit haluavat kääntää keskustelun koko ajan tulijaan. Joo, tokihan tuollainen kohtelu on aiheuttanut ongelmia tulijalle, mutta juurisyykin pitäisi joskus hoitaa. Tavallaan erottaa lapsi vanhemmastaan. Antaa lapselle synninpäästö ja antaa lapselle lupa vihata vanhempaansa, jos kerran on aihetta (ja jopa tukea tulijaa tietyn verran siihen, viha ei ole vaarallinen tunne, vaan tervehdyttävä) jne.

Kun saa kokea oikeutettua vihaa, pystyy päästämään siihen johtaneista asioista helpommin ajan kanssa irti.

Ap