Lue keskustelun säännöt.
Kannattaako enää keski-ikäisenä lähteä suhteesta, joka on vain "ihan ok"?
Siis ei isompaa ongelmaa mutta ei mitään intohimoakaan. Tinderin lihamyllyyn ei kiinnosta näillä kilometreillä enää lähteä. Vaihtoehdot siis joko tämä tai yksin.
Kommentit (714)
Minä löysin(? en etsinyt) kuuskymppisenä uuden kumppanin reaalimaailmasta.
Heitän silloin tällöin keikkaa vanhuspuolelle. Muutama ikäihminen on sanonut elämän alkaneen, kun on jäänyt leskeksi.
Asioita kannattaa pohtia monelta suunnalta. Kumppani ei tee välttämättä onnelliseksi, mutta onko se edes kumppanin tehtävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä löysin(? en etsinyt) kuuskymppisenä uuden kumppanin reaalimaailmasta.
Heitän silloin tällöin keikkaa vanhuspuolelle. Muutama ikäihminen on sanonut elämän alkaneen, kun on jäänyt leskeksi.
Asioita kannattaa pohtia monelta suunnalta. Kumppani ei tee välttämättä onnelliseksi, mutta onko se edes kumppanin tehtävä.
Leskeksi jääminen on kylläkin tunnistettu riskitekijä ihmiselle, stressitason kohoaminen ja suru aiheuttavat usein raihnaisuutta. Moni kuolee heti kumppanin perään. Itse asiassa eliniän ennuste lyhenee sillä pitkästä liitosta leskeksi jääneellä. Mutta mitäpä noista tutkituista faktoista, jos sinulle on muutama ihminen väittänyt, että elämä alkoi vasta leskeksi jäämisen myötä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä löysin(? en etsinyt) kuuskymppisenä uuden kumppanin reaalimaailmasta.
Heitän silloin tällöin keikkaa vanhuspuolelle. Muutama ikäihminen on sanonut elämän alkaneen, kun on jäänyt leskeksi.
Asioita kannattaa pohtia monelta suunnalta. Kumppani ei tee välttämättä onnelliseksi, mutta onko se edes kumppanin tehtävä.
Leskeksi jääminen on kylläkin tunnistettu riskitekijä ihmiselle, stressitason kohoaminen ja suru aiheuttavat usein raihnaisuutta. Moni kuolee heti kumppanin perään. Itse asiassa eliniän ennuste lyhenee sillä pitkästä liitosta leskeksi jääneellä. Mutta mitäpä noista tutkituista faktoista, jos sinulle on muutama ihminen väittänyt, että elämä alkoi vasta leskeksi jäämisen myötä.
Ylipäätään ihmissuhteista tehdyt tutkimukset ovat arvokonservatiista roskaa. Siksi mä luotan siihen mitä yksittäiset ihmiset minulle ovat kertoneet ja muovailen niistä itselleni sopivat näkemykset.
Löysin vasta tämän ketjun, se on hyvä ja monipuolinen. Mietin parhaillaan juuri samaa, että erotako vai jäädä ok-suhteeseen. Elämme täysin kämppiksinä, seksiä ei ole, arki sujuu päällisin puolin. Minä maksan enemmän kuin mies ja taloustilanteeni varmaan paranisi eron myötä. Mies on muutenkin manipuloiva ja vähän hyväksikäyttävä. Hän osoittaa huomiota ja tulee puhumaan ystävällisesti, kun haluaa jotain. En välttämättä kaipaa tilalle mitään uutta suhdetta, jos eroaisin. Seksiä olisi teoreettinen mahdollisuus saada eron jälkeen, mutta toisaalta en tiedä uskaltaisinko kenenkään muun miehen kanssa mennä sänkyyn enää, pidän itseäni niin rumana. Viihdyn yksin onneksi ja voisin hyvin elellä itsekseni loppuelämän.
Tämä on ainoa parisuhde, mitä minulla on koskaan ollut, enkä tiedä, millaisia muut voisivat olla, mutta eron syy ei olisi uuden miehen etsintä. Aina kun olemme erossa miehen kanssa, niin viihdyn hyvin ja alan ajatella eroa, mutta sitten kun asumme taas samassa asunnossa, niin siihen tilanteeseen on helppoa jäädä. Jos joskus käymme jossain tilaisuudessa yhdessä pariskuntana, tunnen itseni huijariksi, tuntuu että näyttelemme tai esitämme pariskuntaa, vaikkemme sellainen todellisuudessa ole.
T. Viisikymppinen
Ei se kyllä usein vaihtamallakaan parane. Totta kai on myös toisenlaisia rakkaustarinoita, sielun kumppanit löytäneet toisensa vasta keski-iässä tai sen jälkeen, mutta moni tyytyy heikompaan.
Niitä heikompitasoisia tuppaa olemaan jonossa tarjolla, koska ihmisillä on jo tuossa iässä elämän tuomaa raskautta, on käsittelemättömiä eroja ja pieleen menneitä avioeroja ja omaisuuden jakoja, on päihde-elämää takana tai aivot muuten vaan pehmenneet, on velkaloukkua ja konkurssia takana.
Lähipiirissäni yksi läheinen ihminen erosi ukostaan, kun ei ollut kipinää. Ollaan kyllä ihmetelty näitä uusia poikaystäviä (kahta herrasmiestä). Toinen oli taloudellisesti röyhkeä ja kaiken huippu että kun muutti toisen nurkkiin asumaan, vaati itselleen oman huoneen! Siis tällä läheiselläni oli iso kolmio, jossa kaksi makuuhuonetta (toinen vierashuone, jossa lapsenlapset sai ennen nukkua) ja toinen oma makkari. Kun uusi poikakaveri muutti sisään, se vaati heti itselleen vierasmakkarin, jonne kantoi kaiken maailman pilkkivarusteet ja oman telkkarin ja vanhan haisevan nojatuolin. Kun läheiseni alkoi puhua, tulikohan tehtyä virhe, kun se uusi poikaystävä ei maksa senttiäkään asuniskuluista, siitä vaan vahvistui käsitys, mikähän se oikein on miehiään.
Sitten kun oli saanut tuon tyypin ulos nurkistaan, melkoinen auervaara siitä samasta pihapiiristä alkoi piirittää. Ihanaa rakkautta oli vissiin alussa, mutta nyt on meno muuttunut. Se mies vahtii läheiseni joka tekemisen. Kun me oltiin viimeksi kylässä, se ukko soitti varmaan 5 kertaa sinä aikana. Ja pahin juttu, että sen ex-vaimo oli varoittanut pihalla tätä läheistäni, että kohta et ruokakauppaan pääse yksin. Niille oli tullut ero, kun auervaara hyppi vieraissa sängyissä siinä samassa pihapiirissä, missä tämä läheiseni nyt asuu. Ne on pahimpia tuollaiset hurmurit, jotka esittää muuta kuin oikea luonne on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu ihan siitä, kuinka kauan se "ihan OK" -vaihe on kestänyt.
Itselläni on 25v kestänyt parisuhde, jossa on ollut useita sellaisia vaiheita, joissa ollaan lähinnä kämppiksiä, joilla on yhteiset lapset. Niiden vaiheiden jälkeen on aina tullut kiihkeämpi jakso, jopa uudelleen rakastumisia on tapahtunut. Juuri nyt on sellainen tasaisempi, vähemmän intohimoinen kausi meneillään. En jaksaisikaan olla koko ajan tulisesti rakastunut.
Jos sinulla ei ole mitään varsinaista syytä erota, onko sinulla syitä, miksi jäädä odottamaan mahdollista uudelleenrakastumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei se kyllä usein vaihtamallakaan parane. Totta kai on myös toisenlaisia rakkaustarinoita, sielun kumppanit löytäneet toisensa vasta keski-iässä tai sen jälkeen, mutta moni tyytyy heikompaan.
Niitä heikompitasoisia tuppaa olemaan jonossa tarjolla, koska ihmisillä on jo tuossa iässä elämän tuomaa raskautta, on käsittelemättömiä eroja ja pieleen menneitä avioeroja ja omaisuuden jakoja, on päihde-elämää takana tai aivot muuten vaan pehmenneet, on velkaloukkua ja konkurssia takana.
Lähipiirissäni yksi läheinen ihminen erosi ukostaan, kun ei ollut kipinää. Ollaan kyllä ihmetelty näitä uusia poikaystäviä (kahta herrasmiestä). Toinen oli taloudellisesti röyhkeä ja kaiken huippu että kun muutti toisen nurkkiin asumaan, vaati itselleen oman huoneen! Siis tällä läheiselläni oli iso kolmio, jossa kaksi makuuhuonetta (toinen vierashuone, jossa lapsenlapset sai ennen nukkua) ja toinen oma makkari. Kun uusi poikakaveri muutti sisään, se vaati heti itselleen vierasmakkarin, jonne kantoi kaiken maailman pilkkivarusteet ja oman telkkarin ja vanhan haisevan nojatuolin. Kun läheiseni alkoi puhua, tulikohan tehtyä virhe, kun se uusi poikaystävä ei maksa senttiäkään asuniskuluista, siitä vaan vahvistui käsitys, mikähän se oikein on miehiään.
Sitten kun oli saanut tuon tyypin ulos nurkistaan, melkoinen auervaara siitä samasta pihapiiristä alkoi piirittää. Ihanaa rakkautta oli vissiin alussa, mutta nyt on meno muuttunut. Se mies vahtii läheiseni joka tekemisen. Kun me oltiin viimeksi kylässä, se ukko soitti varmaan 5 kertaa sinä aikana. Ja pahin juttu, että sen ex-vaimo oli varoittanut pihalla tätä läheistäni, että kohta et ruokakauppaan pääse yksin. Niille oli tullut ero, kun auervaara hyppi vieraissa sängyissä siinä samassa pihapiirissä, missä tämä läheiseni nyt asuu. Ne on pahimpia tuollaiset hurmurit, jotka esittää muuta kuin oikea luonne on.
Tämä minun pitkä ok-suhteeni, josta harkitsen eroa, on tuollaisen hurmurimiehen kanssa, joka ei maksa mitään asumisestaan luonani. Hyvä kuulla, että se on sinun mielestäsi se huonoin vaihtoehto.
T. Viisikymppinen
Vierailija kirjoitti:
Riippuu ihan siitä, kuinka kauan se "ihan OK" -vaihe on kestänyt.
Itselläni on 25v kestänyt parisuhde, jossa on ollut useita sellaisia vaiheita, joissa ollaan lähinnä kämppiksiä, joilla on yhteiset lapset. Niiden vaiheiden jälkeen on aina tullut kiihkeämpi jakso, jopa uudelleen rakastumisia on tapahtunut. Juuri nyt on sellainen tasaisempi, vähemmän intohimoinen kausi meneillään. En jaksaisikaan olla koko ajan tulisesti rakastunut.
Onneksi olkoon! Meillä on myös liitto kestänyt 25 vuotta. Tai oikeastaan 25 vuotta asuttu yhdessä ja sitä ennen seurusteltiin vapaassa suhteessa noin vuosi. Sitten kun yhteen muutettiin, luovuttiin muista suhteista, koska minä ainakaan en olisi jaksanut sellaista säätämistä. Mies taas ei silloin nuorena ennen minua ollut kokenut mitään muuta kuin vapaita suhteita, joissa voi tapailla muitakin ihmisiä. Ei nekään suhteet ole vapaita mustasukkaisuudesta ja vähän epävarmaa se on, kuinka pitkään tapailu kestää.
Minusta parasta on pitkässä suhteessa, että voi luottaa. Esimerkiksi kun minulla hajosi auto ja remontti maksoi 2000, mies osti enemmän ruokaa talouteen. Kun lapset oli vielä päiväkoti-iässä, oli aina hätävara, jos tuli jokin odottamaton käänne. Kerran kun olin työmatkalla seminaarissa lähes 500 km päässä, tytär oli alkanut oksentaa. Eipä tarvinnut lähteä kotia kohti, kun mies sanoi, että hän hoitaa kyllä lapset ja koirat. Yksin ei arjen pyörittäminen ole kovin helppoa.
Toinen hyvä juttu on ollut, että on kaveri. Esim. matkoille tai elokuviin. Konserttiin häntä en saa mukaan, mutta festareilla on käyty lähes joka kesä jossain (Ilosaarirockissa, Ruisrockissa, Kotkan meripäivillä, Porin jazzeilla jne.). Usein aletaan suunnitella, minne tänä kesänä mennään jo siinä vaiheessa kun artistit julkaistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu siitä onko itsellä hyvä olla. Vaikka kaikki ei suhteessa olisikaan aivan selkeästi pielessä, saattaa toisen kanssa oleminen aiheuttaa negatiivisia oloja. Jos kumppanin läsnäolo on vastenmielistä fyysisesti tai henkisesti, jos toinen arvostelee, on kylmä ja ilkeä, jos aina mennään toisen ehdoilla, ja omat halut sivuutetaan, saattaa ero olla paikallaan. Useimmat suhteet muuttuvat aikanaan kumppanuudeksi, mutta se on hyvä erottaa tottumuksesta, ja kuunnella nimenomaan sitä omaa vointia.
Miikka näyttää söpöltä kun niin huolellisesti ja keskittyneesti kirjoittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miikka näyttää söpöltä kun niin huolellisesti ja keskittyneesti kirjoittaa.
Anteeksi, väärä ketju :D
En varmaan anna nyt mitään uutta tähän keskusteluun, mutta kommentoin silti mielipiteeni. Riippuu varmaan siitä, mitä parisuhde ja pitkä parisuhde merkitsee sinulle. Ja merkitykset voi muuttua varmaan minkä ikäisenä vain. Arvostatko sitä, että on tuttu kumppani, jonka kanssa on yhteistä historiaa ja asiat tietyllä tapaa vaivattomia vai onko niin että se ei kuitenkaan "riitä" kattamaan sinun tarpeitasi enää. Kyllähän intohimoa ja kipinää saa kaivata keski-iässäkin, pitää vaan ymmärtää että ei se erokaan takaa sitä että sitä silti löytäisi saati sitten että kestäisi uudenkaan ihmisen kanssa. Ja onko nyt varmaa ettei nykyisen kumppanin kanssa sitä intohimoa ja kipinää saa syttymään uudelleen? Mielestäni olisi hyvä jos pitkissä parisuhteissa olisi myös omaa elämää eikä aina tehtäisi kaikkea yhdessä ja hengaltaisi kuin kaverit. Pieni erillisyys, omat kiinnostuksen kohteet ja omat hurvittelut ilman puolisoa tuo myös sellaista sopivaa kaipausta kumppanin luokse. Toisaalta ajattelen myös niin, että voihan parisuhde vain tulla siihen tilanteeseen, että siinä ei enää saa mitä haluaa. Jotkut ihmiset arvostaa kumppanuutta ja yhdessä pysymistä tuli mikä tuli, vaikka seksi ja kipinä kaikkoaisi, niin he haluavat pysyä yhdessä, mutta toisaalta jollekin se voi olla niin tärkeää että jos kumppanin kanssa ne eivät enää kohtaa niin haluaakin päättää suhteen. Molemmat on varmastikin ihan ok.
Parisuhdehan ei ole pakollinen asia ja velvollisuus. Mieti tarkkaan miksi haluaisit olla parisuhteessa ihan oikeasti ja sitten sun pitää keskustella itsesi ja puolisosi kanssa siitä, että löytyykö siitä parisuhteesta sitä mikä oikeasti merkkaa sulle jotain. Itse näkisin, että parisuhteessa ollaan sen toisen ihmisen vuoksi; että juuri hänen kanssaan on kivaa ja ihanaa, eikä niin että ollaan kun on totuttu ja erosta seuraisi ikäviä asioita. Se on toisen ihmisen käyttämistä ja ihmisestä on tullut joku itsestäänselvä osa elämää kuin koneiston osa ilman aitoa yhteyttä ja rakkautta häneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Riippuu siitä onko itsellä hyvä olla. Vaikka kaikki ei suhteessa olisikaan aivan selkeästi pielessä, saattaa toisen kanssa oleminen aiheuttaa negatiivisia oloja. Jos kumppanin läsnäolo on vastenmielistä fyysisesti tai henkisesti, jos toinen arvostelee, on kylmä ja ilkeä, jos aina mennään toisen ehdoilla, ja omat halut sivuutetaan, saattaa ero olla paikallaan. Useimmat suhteet muuttuvat aikanaan kumppanuudeksi, mutta se on hyvä erottaa tottumuksesta, ja kuunnella nimenomaan sitä omaa vointia.
Näinkin. Tärkeä ominaisuus molemmille osapuolille on kyky kommunikoida tunteistaan eikä esittää muuta kuin on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ymmärrä teitä. Olen 54 v, seksiä kyllä on, mutta ei se mitenkään intohimoista ole.
Miksi ihmeessä lähtisin? Mitä siitä voittaisin? Menettäisin vain kumppanin, jonka kanssa voi keskustella, matkustella, ja jonka vieressä voi kyhjöttää. Saisin vastineeksi yksinäisyyden. Ystävät eivät korvaa läheisyyttä eikä arkea.
Aitä paitsi kaveria ei jätetä.
Minä olen vasta 42v, mutta samaa mieltä. Tosin ymmärrän jos on nuoresta asti oltu yhdessä eikä oikein koskaan ole koettu intohimoa. Itse kun pariuduin vasta 10v sitten mieheni kanssa, ja tiedän että olen jo tarpeeksi juossut juoksuja, ja ettei siellä ole minulle mitään parempaa kuin tämä nykyinen mieheni on.
Tai sitten ihmiset haluavat että muistakin tulisi yksinäisiä kuten heistä on tullut, ja siksi kannustavat huonoon ratkaisuun. Jos meille ero tulee tai mies kuolee ennen minua, niin se on sitten yksin loppuelämä. En jaksa enää uutta tutustumista vaan olen mieluummin yksin.
Haloo, ei kai kukaan eroakaan sellaisesta miehestä, josta kokee, että on paras mies, mitä on ikinä nähnyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä löysin(? en etsinyt) kuuskymppisenä uuden kumppanin reaalimaailmasta.
Heitän silloin tällöin keikkaa vanhuspuolelle. Muutama ikäihminen on sanonut elämän alkaneen, kun on jäänyt leskeksi.
Asioita kannattaa pohtia monelta suunnalta. Kumppani ei tee välttämättä onnelliseksi, mutta onko se edes kumppanin tehtävä.
Leskeksi jääminen on kylläkin tunnistettu riskitekijä ihmiselle, stressitason kohoaminen ja suru aiheuttavat usein raihnaisuutta. Moni kuolee heti kumppanin perään. Itse asiassa eliniän ennuste lyhenee sillä pitkästä liitosta leskeksi jääneellä. Mutta mitäpä noista tutkituista faktoista, jos sinulle on muutama ihminen väittänyt, että elämä alkoi vasta leskeksi jäämisen myötä.
Ylipäätään ihmissuhteista tehdyt tutkimukset ovat arvokonservatiista roskaa. Siksi mä luotan siihen mitä yksittäiset ihmiset minulle ovat kertoneet ja muovailen niistä itselleni sopivat näkemykset.
Vaikeaa se on näiltä muutama vuosi leskeksi jäämisen jälkeen menestyneitä oikein mielipidettä kysyä asiasta, kun eivät voi enää sitä kertoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu ihan siitä, kuinka kauan se "ihan OK" -vaihe on kestänyt.
Itselläni on 25v kestänyt parisuhde, jossa on ollut useita sellaisia vaiheita, joissa ollaan lähinnä kämppiksiä, joilla on yhteiset lapset. Niiden vaiheiden jälkeen on aina tullut kiihkeämpi jakso, jopa uudelleen rakastumisia on tapahtunut. Juuri nyt on sellainen tasaisempi, vähemmän intohimoinen kausi meneillään. En jaksaisikaan olla koko ajan tulisesti rakastunut.
Onneksi olkoon! Meillä on myös liitto kestänyt 25 vuotta. Tai oikeastaan 25 vuotta asuttu yhdessä ja sitä ennen seurusteltiin vapaassa suhteessa noin vuosi. Sitten kun yhteen muutettiin, luovuttiin muista suhteista, koska minä ainakaan en olisi jaksanut sellaista säätämistä. Mies taas ei silloin nuorena ennen minua ollut kokenut mitään muuta kuin vapaita suhteita, joissa voi tapailla muitakin ihmisiä. Ei nekään suhteet ole vapaita mustasukkaisuudesta ja vähän epävarmaa se on, kuinka pitkään tapailu kestää.
Minusta parasta on pitkässä suhteessa, että voi luottaa. Esimerkiksi kun minulla hajosi auto ja remontti maksoi 2000, mies osti enemmän ruokaa talouteen. Kun lapset oli vielä päiväkoti-iässä, oli aina hätävara, jos tuli jokin odottamaton käänne. Kerran kun olin työmatkalla seminaarissa lähes 500 km päässä, tytär oli alkanut oksentaa. Eipä tarvinnut lähteä kotia kohti, kun mies sanoi, että hän hoitaa kyllä lapset ja koirat. Yksin ei arjen pyörittäminen ole kovin helppoa.
Toinen hyvä juttu on ollut, että on kaveri. Esim. matkoille tai elokuviin. Konserttiin häntä en saa mukaan, mutta festareilla on käyty lähes joka kesä jossain (Ilosaarirockissa, Ruisrockissa, Kotkan meripäivillä, Porin jazzeilla jne.). Usein aletaan suunnitella, minne tänä kesänä mennään jo siinä vaiheessa kun artistit julkaistaan.
Hassua kun ihmiset perustelevat, että ei kannata erota, koska... ja sitten kuvaavat omaa onnellista suhdettaan. Eivätkö he ymmärrä, että niissä erosuhteissa asiat eivät ole hyvin? Esim ei ole taloudellista taakanjakoa, vaan joutuu maksamaan miehenkin puolesta, tdi ei ole kaveria, jonka kanssa tehdä asioita ja käydä tapahtumissa, jos toinen ei halua viettää edes lomia yhdessä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä löysin(? en etsinyt) kuuskymppisenä uuden kumppanin reaalimaailmasta.
Heitän silloin tällöin keikkaa vanhuspuolelle. Muutama ikäihminen on sanonut elämän alkaneen, kun on jäänyt leskeksi.
Asioita kannattaa pohtia monelta suunnalta. Kumppani ei tee välttämättä onnelliseksi, mutta onko se edes kumppanin tehtävä.
Leskeksi jääminen on kylläkin tunnistettu riskitekijä ihmiselle, stressitason kohoaminen ja suru aiheuttavat usein raihnaisuutta. Moni kuolee heti kumppanin perään. Itse asiassa eliniän ennuste lyhenee sillä pitkästä liitosta leskeksi jääneellä. Mutta mitäpä noista tutkituista faktoista, jos sinulle on muutama ihminen väittänyt, että elämä alkoi vasta leskeksi jäämisen myötä.
Näin väittäneistä useimmat useimmat ovat olleet naisia, takana mustasukkaisuutta tai alistamista sisältänyt liitto, en kirjoittanut sitä aiemmin. Yksikin kertoi, ettei saanut tavata juuri lapsenlapsiaankaan, kun ei vierailujen takia ehtinyt huolehtimaan miehen ruuasta kyllin hyvin. Tiedän kyllä leskeytymisen aiheuttamat vaarat, mutta yksilökohtaisia eroja löytyy.
Se että kuvaa suhdetta ok-suhteeksi on myös suhteellista. Jonkun mielestä kaikki on ok, kunhan ei ole fyysistä väkivaltaa. Odotukset voivat madaltua, jos suhde on huono pitkään. Itse huomasin juuri ajattelevani, että kannattaako sittenkään erota, kun tänään mies puhui minulle ystävällisesti. Jollekin muulle se voi olla täysin itsestäänselvä peruskriteeri, tai se, että puolisot viettävät joskus aikas yhdessä tai että heillä on joskus seksiä tai että kumpikaan ei hyväksikäytä taloudellisesti. Jos joku pohtii eroamista ok-suhteesta, niin oletan sen suhteen olevan todellisuudessa aika huono. Pitää ensin määritellä se ok siis.
Totta, samoin on tyhmää ottaa koko sikaa omaksi grillimakkaran vuoksi.