Kannattaako enää keski-ikäisenä lähteä suhteesta, joka on vain "ihan ok"?

Puoliso ei kyllä todellakaan oo lemmikki, joka otetaan ja pidetään että ois seuraa! Ajattelen niin, että sosiaalisuuden tarve on tärkeä osa ihmisyyttä suurimmalle osalle, mutta kai läheisissä ihmissuhteissa kuuluis olla muutakin kuin sen puolen täyttämistä. Mutta jos kaksi samoin ajattelevaa on yhdessä niin eihän se toki väärinkään ole - jos molemmat on onnellisia siitä että on joku jonka kanssa pärjää ja se tuntuu hyvältä niin sehän on vain hyvä. Ongelmia tulee jos on erilaiset maailmankatsomukset ja arvot. Ne kuitenkin kytkeytyy myös tunteisiin ja siihen kokeeko olevansa arvostettu. Itse elän mieluummin niin että koen rakkautta vaikka riskinä on sen menettäminen, kuin että eläisin suhteessa jossa ei ole rakkautta mutta 100 % takuu ettei toinen lähde. Siis ihan absurdi ajatusleikki, koska mistään ei ole koskaan takuita, mutta karkeasti jaottelen jengiä sen mukaan että kaipaako ne parisuhteilta jotain sisäisiä vai ulkoisia asioita. Kierrän ne, jotka aloittavat kuvaamaan haaveitaan niin, että "olisi ihana jakaa yhteistä arkea jonkun kanssa". Ok, eli etkö osaa vai viitsi huolehtia itse kodista, laskuista, ruoanlaitosta vai mistä on kyse? Kyllähän aikuisen nyt pitää kyetä arkea pyörittään ihan itsekin. Sitten jos kohtaa ihanan ihmisen, jonka kanssa on jotain erityistä, voi ollakin kiva jakaa arkea mutta kyllä se juttu on se ihminen, ei se että ei viihdy yksin siinä arjessaan.

Se täysin riippuu siitä, ap, että mitä kaipaat ja kuinka realistinen olet. Monessa suhteessa on vaikeampia vaiheita, jonka jälkeen taas kukoistaa. Jos olet mieluummin yksin kuin parisuhteessa, niin lähde toki. Kuulostaa siltä, että olisi viisasta pohtia suhteen hyviä puolia ja vertailla niitä yksinoloon. Olisiko mahdollista viettää aikaa erossa, eräänlainen tuumaustauko? Oma loma, työmatka jne? Jolloin voisit rauhassa pohtia, että mitä oikeastaan tarvitset juuri nyt. 

Ihmisen täytyy tehdä työtä oman itsensä kanssa, jotta voi aidosti myös olla parisuhteessa toisen kanssa. Jos ongelma on vain seksi, eikö siitä voisi keskustella miten asian ratkaisee? Vai ovatko ongemat itse asiassa siinä, että alkuvuosien intohimoinen ja kiihkeä rakastumisen vaihe on vaihtunut tasaiseksi rakastamiseksi, jota kaikki vain eivät kestä ja kaipaavat yhä uudelleen ja uudelleen sitä rakastumisen vaihetta rakastamisen sijaan. Voisiko siitä olla kyse? 

Ystäväni lähti avioliitostaan, kun lapset oli tehty ja arki oli tasaisen ookoota. Siitä on vielä sen verran lyhyt aika, että tuskin hänelle on vielä selvinnyt, että oliko kannattavaa lähteä. Hänen kohdallaan käsitän ratkaisun olleen lähtöisin siitä, että koko suhde perustui suuren intohimoisen rakkauden sijaan siihen, että kaksi ihmisiä viihtyi kohtalaisen hyvin yhdessä ja päättivät kokeilla elämää yhdessä aikana, jolloin kummankin lähipiirissä kaikki olivat jo pariutuneet, menneet naimisiin ja saaneet lapsia. Iski paine ja paniikki. Ystäväni oli aiemmin antanut intohimon ajaa kaiken yli ja päätynyt parisuhteeseen, jossa toinen petti aina kun silmä vältti, eikä hän halunnut enää kokea samaa, joten päätyi toiselle laidalle ja voisi sanoa, että ihan yhtä metsään meni. Olisi ehkä ollut viisaampaa tehdä töitä itsensä kanssa siinä suhteiden välissä, se olisi varmasti auttanut. 

Me kaikki kuitenkin lopulta olemme vastuussa valinnoistamme. Mieti siis, että mitä olet etsimässä ja mitä olet valmis menettämään sen saadaksesi. Läheisten valintoja seuratessa olen huomannut, että oli valinta mikä tahansa, lähellä on usein useampi, joka ei silti sitä ymmärrä. Lähde tai jäät, ole rehellinen itsellesi ja kohtele sitä toista mahdollisimman hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä kyllä toistuu joidenkin puheissa, että "en jaksaisi enää käydä läpi sitä rumbaa uuden ihmisen kanssa, niin siksi jään". Minun mielestäni siinä on omaan arvomaailmaam vieraita viboja kuten se että pitää olla aina jonkun kanssa ja että parisuhteessa ollaan laiskuudesta, ei rakkaudesta. Miltä itsestä tuntuisi, jos puoliso sanoisi että olen sun kans koska en jaksa lähteä, tulis taloudellisesti takkiin, ois tosi kurjaa asua vuokra-asunnossa, on kiva että kotona on joku (joka siis vois olla joku muu kuin sinä jos jaksaisin tosiaan tästä itse lähteä), on seuraa kun en halua olla yksin.

Joillekin parisuhde on ulkoinen ja puiteasia, edelleen. Ja saa toki olla, ei siinä mitään, mutta itse en ole koskaan pystynyt oleen suhteessa sellaisen ihmisen kanssa, josta on tullut sellaiset vibat. Että ok riittää, että on seuraa, jakaa arkea, antaa taloudellista turvaa jne. Omat suhteeni ovat perustuneet syvään rakkauteen ja kahden itsenäisen ihmisen yhteen liitettyihin elämiin, jossa tuetaan toista eikä tempoilla hetken mielijohteista mihinkään, mutta kuitenkin kunnioitetaan toista niin, että hänellä on itseisarvo ihmisenä, joka ansaitsee aidon parisuhteen, eikä välinearvoa jonka avulla pidetään kiinni omasta mukavuudenhalusta ja elintasosta ja vältellään yksinäisyydenpelkoa.

Hyvin kirjoitettu ja ajattelen samoin itsekin. Tuntuu todella väärältä toista kohtaan tuo ajattelutapa että olen tässä jotta voin käyttää puolisoni rahoja tai että olen tässä koska muuten voisin jäädä yksin. Moni kirjoittaa kuin se yksin jääminen olisi maailman kamalin kohtalo. Tässä kohtaa kannattaa miettiä millä tavalla omaa yksinolon pelkoa voisi hallita ja jopa voittaa. Suhteessa pysyttely yksinolon pelon vuoksi on todella huono ratkaisu, koska et saa mitään vakuutusta siitä että suhde kuitenkaan jatkuu ikuisesti. Se toinen voi haluta erota tai vaikka kuolla. Sitten olet yksin vaikka tyydyit huonoon suhteeseen yksinolon välttääksesi. Kannattaa ennemmin koittaa selvittää tuo pelko itselleen. Elämä ja suhteet ovat paljon parempia kun voi olla toisen kanssa mutta tietää että tarvittaessa voi olla onnellinen yksinkin.

Persoonakysymys. Ihminen on laumaeläin. Meillä on edelleen myös primitiivisiä vaistoja. Yksin voi pelätä pimeässä esim. ääniä, joihin ei toisen kanssa kiinnittäisi mitään huomiota. Aivot on rakennettu niin, että ne havainnoivat potentiaalisia vaaroja tiedostamatta.

Minä asuin eron hetkellä omakotitalossa maalla. Jäin sinne aluksi asumaan, talo oli velaton ja osituksessa puoliso sai kalliin auton ja lähes kaikki huonekalut ja kodinkoneet. Tulipa tuokin todettua, että yksin alkaa kuulla ääniä pimeässä ja erityisesti yöaikaan. Kerran ulkona oli syysmyrsky. Laitoin televisiota kovemmalle, ettei mielikuvitus alkaisi laukata. Kun menin nukkumaan ja olin ehkä juuri nukahtanut, peltikatolle lensi ilmeisesti oksa pihakoivusta. En uskaltanut mennä katsomaan enkä nukkunut koko yönä. Vaikka aivot sanoi, ettei siellä ketään ole ja kuka tänne maalle nyt keskellä yötä tulisi rymyämään, jokin tiedostamaton osa alitajunnasta tuotti pelon ja rauhattomuuden. Olihan niitä oksia lentänyt syysmyrskyissä varmaan aina, muttei niihin ollut puolison kanssa kiinnittänyt huomiota.

Minähän muutin seuraavana keväänä kerrostaloon alueelle, jossa on paljon katuvaloja. Mukavampi myös koiraa viedä pimeällä ulos, kun näkeekin vähän pidemmälle kuin otsalampun valolla. Nykyisin on myös paljon enemmän ystäviä kuin ennen. Tai tuntuuko se vaan siltä, kun heitä tulee tavattua useammin. En esimerkiksi yksin käy ikinä elokuvissa, kahvilassa tai matkoilla. Tiedän ihmisiä, jotka käyvät, mutta minusta se on vain tylsää. Olen sitäkin ajatellut, että joku rakkaussuhde olisi kiva, mutta jos yhtään olen jostain ollut kiinnostunut ihmisenä, aina se on varattu. Semmoisiin suhteisiin en lähde. Jokin aika sitten ystävä järjesti minulle tapaamisen miehensä serkun tai pikkuserkun kanssa. Oli niin puisevaa seuraa, että odotin vaan, milloin on sopivaa lähteä kotiin. Ei sitä enää viitsi esittää kiinnostunutta, jos ei toisen persoona viehätä.

Olen lainaamasi kommentin kirjoittaja.

Ihminen on laumaeläin, kirjoitinkin tuohon myöhemmin vielä siitä että ihmisillä on sosiaalisia tarpeita tai että se kuuluu ihmisyyteen. Eikä sitä pidä vähätellä tai tehdä siitä jotenkin "väärää" tai "epäjaloa" syytä olla parisuhteessa. Varmasti se vaikuttaa myös haluun olla parisuhteessa, samoin kuin turvallisuuden tunne, mitä myös esimerkiksi kahden ihmisen mahdollisesti vakaampi talous voi myös tuoda. Mutta nykypäivänä on jo nämä ehkä aiemmin vielä painavat syyt hakeutua ja pysyä suhteessa menettäneet merkitystään; parisuhdenormisto on kuitenkin muuttunut eli ei ole pakko olla suhteessa, ihmiset ovat koulutetumpia ja tulevat toimeen ihan itse, lapsiakin voi saada ilman parisuhdetta. Näkeehän näitä lehtijuttuja silti välillä, että se avioliitto, omistusasunto ja lapset on se minkä on ajateltu olevan se unelma, ja sitten kun ne on saanut niin onkin alettu miettiä että no itseasiassa olisinki halunnut ihan vaan elellä itsekseni kiertää maailmaa opiskella eri juttuja ja oma mieli ei voikaan hyvin lapsiperhearjessa vaikka niitä lapsia rakastaakin ja vapaus on mennyt ja puoliso on nyt tuo kuka on koska siinä nyt painoi päälle se lastenteko.

Vierailija kirjoitti:

Vielä olis niin kiva kokea joku kiimmainen kolli. Olisi loppuelämä niin ihanaa kun päivät yöt fiilais ja höyläis.

Jos fiilaa ja höylää ihan ite, se on siinä :D

Ainakin ite teen niin mielummin, koska näin vanhempana ei jaksa toista ihmistä ja tämän toisen haluja, hajuja ja ongelmia. Lelut on sitä varten keksitty molemmille.

Herpes tarttuu myös oireettomana, vaikka käyttäisi kondomia ja se tarttuu suuseksissä myös suuhun. Onko joissain suhteissa sitten herpes suuseksiä?

Jossei pärjää yksin ei voi lähteä, ennenkuin on jo uusi kainalossa.

Kyl moni löytää sen uuden joko huonomman tai paremman. Sen perusteella jos parisuhteeseen jää tai ei jää. On oma ongelma johon ventovieraalla ei ole suoraa toiminnallista vastausta.

pitkässä avioliitossa tulee niitä vastoinkäymisiä. ja ne voi olla yllättävän isoja, mutta silti toisen tukemisessa ja kannustamisessa piilee se pärjääminen. seksi kestää 15min keskimäärin, kaikki muut avioliiton eteen tehdyt jutut vuosikausia. kyllä aika sekaisin pitää olla, että heittää lapset, uran, yritykset, kodin, varallisuuden jonkun 15 min penetraation vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Löysin vasta tämän ketjun, se on hyvä ja monipuolinen. Mietin parhaillaan juuri samaa, että erotako vai jäädä ok-suhteeseen. Elämme täysin kämppiksinä, seksiä ei ole, arki sujuu päällisin puolin. Minä maksan enemmän kuin mies ja taloustilanteeni varmaan paranisi eron myötä. Mies on muutenkin manipuloiva ja vähän hyväksikäyttävä. Hän osoittaa huomiota ja tulee puhumaan ystävällisesti, kun haluaa jotain. En välttämättä kaipaa tilalle mitään uutta suhdetta, jos eroaisin. Seksiä olisi teoreettinen mahdollisuus saada eron jälkeen, mutta toisaalta en tiedä uskaltaisinko kenenkään muun miehen kanssa mennä sänkyyn enää, pidän itseäni niin rumana. Viihdyn yksin onneksi ja voisin hyvin elellä itsekseni loppuelämän.

Tämä on ainoa parisuhde, mitä minulla on koskaan ollut, enkä tiedä, millaisia muut voisivat olla, mutta eron syy ei olisi uuden miehen etsintä. Aina kun olemme erossa miehen kanssa, niin viihdyn hyvin ja alan ajatella eroa, mutta sitten kun asumme taas samassa asunnossa, niin siihen tilanteeseen on helppoa jäädä. Jos joskus käymme jossain tilaisuudessa yhdessä pariskuntana, tunnen itseni huijariksi, tuntuu että näyttelemme tai esitämme pariskuntaa, vaikkemme sellainen todellisuudessa ole.

T. Viisikymppinen

Kuulostat ihan minun yhdeltä ystävältä. Nainen oli tosi ahkera ja lääkäri ammatiltaan. Tutustui nuorena mieheen, joka oli vähän hippi ja käytti tilannetta hyväkseen, kun nainen ei ollut se kaikkein kaunein. Eleli naisen rahoilla ihan mallikkaasti ja ei oikeasti rakastanut edes tätä naista. Vaan matkoillansa pyrki harrastamaan seksiä kenen kanssa muun tahansa, kunhan ei kotona tarvinut tyydyttää vaimoansa, jolta oli saanut elämässään aika paljon. Yksi kerta nainen ratsasi miehen matkalaukun ja siellä oli puoliksi käytetty kondomipaketti. Siihen loppui avioliitto. Nainen lähti tyttäriensä kanssa matkaan ja elelivät hyvin kivan elämän. Tyttäret on nyt teinejä ja hyvin pärjääviä kaikessa ja tämä ei niin kaunis nainen panostaa itseensä ja pärjää helsingin sinkkumarkkinoilla niin, kuin lääkärit yleensä pärjääkin, eli hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Puoliso ei kyllä todellakaan oo lemmikki, joka otetaan ja pidetään että ois seuraa! Ajattelen niin, että sosiaalisuuden tarve on tärkeä osa ihmisyyttä suurimmalle osalle, mutta kai läheisissä ihmissuhteissa kuuluis olla muutakin kuin sen puolen täyttämistä. Mutta jos kaksi samoin ajattelevaa on yhdessä niin eihän se toki väärinkään ole - jos molemmat on onnellisia siitä että on joku jonka kanssa pärjää ja se tuntuu hyvältä niin sehän on vain hyvä. Ongelmia tulee jos on erilaiset maailmankatsomukset ja arvot. Ne kuitenkin kytkeytyy myös tunteisiin ja siihen kokeeko olevansa arvostettu. Itse elän mieluummin niin että koen rakkautta vaikka riskinä on sen menettäminen, kuin että eläisin suhteessa jossa ei ole rakkautta mutta 100 % takuu ettei toinen lähde. Siis ihan absurdi ajatusleikki, koska mistään ei ole koskaan takuita, mutta karkeasti jaottelen jengiä sen mukaan että kaipaako ne parisuhteilta jotain sisäisiä vai ulkoisia asioita. Kierrän ne, jotka aloittavat kuvaamaan haaveitaan niin, että "olisi ihana jakaa yhteistä arkea jonkun kanssa". Ok, eli etkö osaa vai viitsi huolehtia itse kodista, laskuista, ruoanlaitosta vai mistä on kyse? Kyllähän aikuisen nyt pitää kyetä arkea pyörittään ihan itsekin. Sitten jos kohtaa ihanan ihmisen, jonka kanssa on jotain erityistä, voi ollakin kiva jakaa arkea mutta kyllä se juttu on se ihminen, ei se että ei viihdy yksin siinä arjessaan.

Juuri näin.

Kukapa haluaisi olla toiselle vaan "joku"?

Mieluummin yksin kuin huonossa tai edes mitäänsanomattomassa seurassa. Toki kaikkein mieluiten parhaassa seurassa!

Vierailija kirjoitti:

Se täysin riippuu siitä, ap, että mitä kaipaat ja kuinka realistinen olet. Monessa suhteessa on vaikeampia vaiheita, jonka jälkeen taas kukoistaa. Jos olet mieluummin yksin kuin parisuhteessa, niin lähde toki. Kuulostaa siltä, että olisi viisasta pohtia suhteen hyviä puolia ja vertailla niitä yksinoloon. Olisiko mahdollista viettää aikaa erossa, eräänlainen tuumaustauko? Oma loma, työmatka jne? Jolloin voisit rauhassa pohtia, että mitä oikeastaan tarvitset juuri nyt. 

Ihmisen täytyy tehdä työtä oman itsensä kanssa, jotta voi aidosti myös olla parisuhteessa toisen kanssa. Jos ongelma on vain seksi, eikö siitä voisi keskustella miten asian ratkaisee? Vai ovatko ongemat itse asiassa siinä, että alkuvuosien intohimoinen ja kiihkeä rakastumisen vaihe on vaihtunut tasaiseksi rakastamiseksi, jota kaikki vain eivät kestä ja kaipaavat yhä uudelleen ja uudelleen sitä rakastumisen vaihetta rakastamisen sijaan. Voisiko siitä olla kyse? 

Ystäväni lähti avioliitostaan, kun lapset oli tehty ja arki oli tasaisen ookoota. Siitä on vielä sen verran lyhyt aika, että tuskin hänelle on vielä selvinnyt, että oliko kannattavaa lähteä. Hänen kohdallaan käsitän ratkaisun olleen lähtöisin siitä, että koko suhde perustui suuren intohimoisen rakkauden sijaan siihen, että kaksi ihmisiä viihtyi kohtalaisen hyvin yhdessä ja päättivät kokeilla elämää yhdessä aikana, jolloin kummankin lähipiirissä kaikki olivat jo pariutuneet, menneet naimisiin ja saaneet lapsia. Iski paine ja paniikki. Ystäväni oli aiemmin antanut intohimon ajaa kaiken yli ja päätynyt parisuhteeseen, jossa toinen petti aina kun silmä vältti, eikä hän halunnut enää kokea samaa, joten päätyi toiselle laidalle ja voisi sanoa, että ihan yhtä metsään meni. Olisi ehkä ollut viisaampaa tehdä töitä itsensä kanssa siinä suhteiden välissä, se olisi varmasti auttanut. 

Me kaikki kuitenkin lopulta olemme vastuussa valinnoistamme. Mieti siis, että mitä olet etsimässä ja mitä olet valmis menettämään sen saadaksesi. Läheisten valintoja seuratessa olen huomannut, että oli valinta mikä tahansa, lähellä on usein useampi, joka ei silti sitä ymmärrä. Lähde tai jäät, ole rehellinen itsellesi ja kohtele sitä toista mahdollisimman hyvin. 

Mahtavaa lukea välillä näitä tämänkaltaisia täysipäisiä kommentteja, missä kirjoittaja esittää asiallista ja rauhallista pohdintaa hyvin perustein ja selkein lausein, eikä mitään aggressioita tai kiihkoilua puoleen tai toiseen. Kiitos!

Jos mies ainoastaan ärsyttää, juopottelee ja riitelee, eroamaan vaan, yksin on parempi. Sen sijaan jos pitkässä parisuhteessa ainoa ongelma on intohimon puute, en itse edes näkisi ongelmaa. Hyvä kumppanuus, toisen tuki ja yhdessä tekeminen arjessa olisi ehdottomasti tärkeämpää. Ystävät eivät sitä korvaa. Sinkkuna voi löytää hetken intohimoa, mutta kunnon parisuhdetta ei nuorenakaan ole helppoa saada, saati sitten vanhempana kun parhaat on jo viety.

Vierailija kirjoitti:

Jos mies ainoastaan ärsyttää, juopottelee ja riitelee, eroamaan vaan, yksin on parempi. Sen sijaan jos pitkässä parisuhteessa ainoa ongelma on intohimon puute, en itse edes näkisi ongelmaa. Hyvä kumppanuus, toisen tuki ja yhdessä tekeminen arjessa olisi ehdottomasti tärkeämpää. Ystävät eivät sitä korvaa. Sinkkuna voi löytää hetken intohimoa, mutta kunnon parisuhdetta ei nuorenakaan ole helppoa saada, saati sitten vanhempana kun parhaat on jo viety.

Se on just näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se täysin riippuu siitä, ap, että mitä kaipaat ja kuinka realistinen olet. Monessa suhteessa on vaikeampia vaiheita, jonka jälkeen taas kukoistaa. Jos olet mieluummin yksin kuin parisuhteessa, niin lähde toki. Kuulostaa siltä, että olisi viisasta pohtia suhteen hyviä puolia ja vertailla niitä yksinoloon. Olisiko mahdollista viettää aikaa erossa, eräänlainen tuumaustauko? Oma loma, työmatka jne? Jolloin voisit rauhassa pohtia, että mitä oikeastaan tarvitset juuri nyt. 

Ihmisen täytyy tehdä työtä oman itsensä kanssa, jotta voi aidosti myös olla parisuhteessa toisen kanssa. Jos ongelma on vain seksi, eikö siitä voisi keskustella miten asian ratkaisee? Vai ovatko ongemat itse asiassa siinä, että alkuvuosien intohimoinen ja kiihkeä rakastumisen vaihe on vaihtunut tasaiseksi rakastamiseksi, jota kaikki vain eivät kestä ja kaipaavat yhä uudelleen ja uudelleen sitä rakastumisen vaihetta rakastamisen sijaan. Voisiko siitä olla kyse? 

Ystäväni lähti avioliitostaan, kun lapset oli tehty ja arki oli tasaisen ookoota. Siitä on vielä sen verran lyhyt aika, että tuskin hänelle on vielä selvinnyt, että oliko kannattavaa lähteä. Hänen kohdallaan käsitän ratkaisun olleen lähtöisin siitä, että koko suhde perustui suuren intohimoisen rakkauden sijaan siihen, että kaksi ihmisiä viihtyi kohtalaisen hyvin yhdessä ja päättivät kokeilla elämää yhdessä aikana, jolloin kummankin lähipiirissä kaikki olivat jo pariutuneet, menneet naimisiin ja saaneet lapsia. Iski paine ja paniikki. Ystäväni oli aiemmin antanut intohimon ajaa kaiken yli ja päätynyt parisuhteeseen, jossa toinen petti aina kun silmä vältti, eikä hän halunnut enää kokea samaa, joten päätyi toiselle laidalle ja voisi sanoa, että ihan yhtä metsään meni. Olisi ehkä ollut viisaampaa tehdä töitä itsensä kanssa siinä suhteiden välissä, se olisi varmasti auttanut. 

Me kaikki kuitenkin lopulta olemme vastuussa valinnoistamme. Mieti siis, että mitä olet etsimässä ja mitä olet valmis menettämään sen saadaksesi. Läheisten valintoja seuratessa olen huomannut, että oli valinta mikä tahansa, lähellä on usein useampi, joka ei silti sitä ymmärrä. Lähde tai jäät, ole rehellinen itsellesi ja kohtele sitä toista mahdollisimman hyvin. 

Mahtavaa lukea välillä näitä tämänkaltaisia täysipäisiä kommentteja, missä kirjoittaja esittää asiallista ja rauhallista pohdintaa hyvin perustein ja selkein lausein, eikä mitään aggressioita tai kiihkoilua puoleen tai toiseen. Kiitos!

Samaa mieltä. Olen laittanut merkille että suurimmat ja agressiivisimmat erokiihkoilijat jotka näkevät ap:n kaltaisessa tilanteessa eron aina oikeana ratkaisuna ovat varmaankin ihmisiä jotka pakenevat omia ongelmiaan eroamalla. Harvoin elämässä tuolla keinoin tulee onnelliseksi jos sitä useita kertoja tekee.

Ennemmin yksin kuin huonossa suhteessa.

Kyllä mä parisuhteessa haluan rakastaa ja haluta. On vaan yksi elämä, miksi tyytyä johonkin ok-suhteeseen, kun molemmat voisivat olla onnellisempiä jonkun toisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko kaikki ru.mia ja lihavia?

Kukaaan ei rakasta vanhaa naista.

Sama pätee miehiinkin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi aina pitää ajatella, että jos nyt lähden, löydänkö enää ketään uutta? Onko aivan pakko olla aina joku, vaikka se, johon on täysin kyllästynyt?

Miksi yksinolo on niin pelottavaa? Ainoa syy jota hieman ymmärrän on se että yksinelossa odottaa totaalinen köyhyys.

Ei nyt kai sentään totaalinen köyhyys, jos töissä käy. Tiukkaa kyllä oli kun lapset asui kotona. Onneksi oli poikia, ei ollut kampaajamenoja, meikkejä eikä juuri merkkivaatteitakaan. Molemmat kävi lukion, se oli kallista kun ei samat kirjat käyneet, sen verran ikäeroa.

Kaikista selvittiin kuitenkin, maksoin asuntovelkaa. Nyt mulla on jo kaksi sijoitusasuntoakin. Erosta on 30 vuotta. Lapsilla korkeakoulututkinnot, talot (olen tavannut lainat) perheet ja hyvät työpaikat. Taatusti heistä kasvoi selväpäisempiä kuin jos isänsä olisi asunut meidän kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Jos mies ainoastaan ärsyttää, juopottelee ja riitelee, eroamaan vaan, yksin on parempi. Sen sijaan jos pitkässä parisuhteessa ainoa ongelma on intohimon puute, en itse edes näkisi ongelmaa. Hyvä kumppanuus, toisen tuki ja yhdessä tekeminen arjessa olisi ehdottomasti tärkeämpää. Ystävät eivät sitä korvaa. Sinkkuna voi löytää hetken intohimoa, mutta kunnon parisuhdetta ei nuorenakaan ole helppoa saada, saati sitten vanhempana kun parhaat on jo viety.

Tavallaan samaa mieltä, mutta kuitenkin oma sydämeni kärsii. Elin 30 vuotta suhteessa, jossa oli seksiä, läheisyyttä ja rakkautta. Tilanne muuttui mieheni masennuksen vuoksi ja elämämme on ihan hyvää, arki pyörii ja keskusteluyhteys on tallella. Tämä on vaan helvetin vaikeeta kun ne omat tunteet ei kuole, kaipaa sitä läheisyyttä, vastarakkautta ja seksiä. Ymmärrän, että mieheni sairastui ja haluan seistä rinnalla, mutta ihan järkyttävän kipeätä tekee ja mietin, että jos tämä on uusi "normaali" niin pystynkö tähän. Pystynkö elämään miehen kanssa, jonka tunne-elämä on täysin kuollut.

Jokaisessa pitkässä suhteessa on myös vaiheita, jolloin se on vain ok, ei sen enempää. Työkaverin kanssa juuri juteltiin, kuinka heilläkin oli miehen kanssa hyvinkin sellaisia vaiheita, kun ei mitään tehneet yhdessä. Arjen haasteet hiersi ja etääntyivät toisistaan. Nyt on taas sellainen vaihe, jossa ovat paljon vapaa-aikana yhdessä: käyvät mökillä ja matkoilla ja jopa laittavat yhdessä ruokaa. Heillä lapset jo muuttaneet pois kotoa. En muista ulkoa, oliko heillä yhteisiä vuosia takana 30 vai vieläkin enemmän. Monesti se vaatiikin toisen sietämistä erillisenä yksilönä, että voi taas lähentyä kumppaneina, elämäntovereina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos mies ainoastaan ärsyttää, juopottelee ja riitelee, eroamaan vaan, yksin on parempi. Sen sijaan jos pitkässä parisuhteessa ainoa ongelma on intohimon puute, en itse edes näkisi ongelmaa. Hyvä kumppanuus, toisen tuki ja yhdessä tekeminen arjessa olisi ehdottomasti tärkeämpää. Ystävät eivät sitä korvaa. Sinkkuna voi löytää hetken intohimoa, mutta kunnon parisuhdetta ei nuorenakaan ole helppoa saada, saati sitten vanhempana kun parhaat on jo viety.

Tavallaan samaa mieltä, mutta kuitenkin oma sydämeni kärsii. Elin 30 vuotta suhteessa, jossa oli seksiä, läheisyyttä ja rakkautta. Tilanne muuttui mieheni masennuksen vuoksi ja elämämme on ihan hyvää, arki pyörii ja keskusteluyhteys on tallella. Tämä on vaan helvetin vaikeeta kun ne omat tunteet ei kuole, kaipaa sitä läheisyyttä, vastarakkautta ja seksiä. Ymmärrän, että mieheni sairastui ja haluan seistä rinnalla, mutta ihan järkyttävän kipeätä tekee ja mietin, että jos tämä on uusi "normaali" niin pystynkö tähän. Pystynkö elämään miehen kanssa, jonka tunne-elämä on täysin kuollut.

Tuohon voin omasta kokemuksesta sanoa, että masennuksesta voi toipua. Omalla puolisolla toistuvaluonteinen masennus. Tarkoittaa siis sitä, että ajoittain iskee päälle keskivaikean masennuksen oireet. Yleensä pimeimpään vuodenaikaan suurin riski, mutta ei se joka vuosi iske.

Hän on silloin masennusjakson alkaessa yleensä todella ärtynyt ja väsynyt monta viikkoa, ei puhu normaalisti vaan tiuskii, saa yhtäkkiä päähänsä, ettei jokin asia ole mennyt oikein. Empatiankyky katoaa täysin. Sitten jos tilanne pitkittyy, alkaa vanhojen asioiden kaivelu ja katkerat puheet, kun joku teki väärin tai jokin asia ei sujunut kuten piti vuosia sitten. Jos tuossa vaiheessa ei ole lääkitys päällä, hän muuttuu yhä väsyneemmäksi eikä meinaa jaksaa arkielämää, kuten lähteä aamulla töihin tai aloittaa yhtään mitään muutakaan tekemistä. Aikoinaan oli niin paha tilanne, ettei olisi jaksanut lääkäriin mennä. Puolisona vaikea määräillä häntä, mutta kyllä sinne lääkäriin on vaan mentävä, jos ei ole työkykyinen eikä mene töihin. Miehelleni tulee myös kipuja, siis ihan fyysisiä oireita masennuksen seuraksena. Usein masennustilanne alkaa helpottaa parin viikon lääkekuurin jälkeen, mutta toki niitä lääkkeitä pitää jatkaa kuukausia. Ongelma on ollut se, että hän ei omaa heikentyvää mielenterveyttään huomaa ollenkaan. Ei myöskään pidä niistä lääkkeistä, vaikka niistä on selvästi apua hänelle. Olosta tulee kuulemma turvonnut ja todellisuudesta vähän sumuinen. Hän itse on myös sitä mieltä, että alkaa unohdella asioita lääkkeiden seurauksena. Minä taas olen sitä mieltä, että ilman niitä hän ehkä muistaa asiat paremmin, muttei pysty toteuttamaan niitä eikä tekemään aloitteita toiminnalle. Siis on hän silti suostunut lääkkeitä syömään, jos tilanne on paha.

Silloin kun hänellä ei ole masennusjaksoa, hän pystyy ihan normaalisti käymään töissä ja kaupassa, hoitamaan kouluikäisten lasten asioita, osallistumaan kotitöihin ja on välillä ihan huumorintajuinen ja hauska. Minä olen ajatellut asian niin, että sairaus se on siinä missä fyysiset sairaudetkin. Voisihan hänellä olla vaikka syöpä tai vammautuminen tai sydänsairaus, jotka myös vaikuttaisivat meidän elämään ja hänen olemiseensa.

Seksi nyt on aivan yliarvostettua. En lähtisi jos olet jo viisikymppinen, sen ikäinen ei oikein enää deittimarkkinoilla ole kuumaa valuuttaa. Voihan sitä joku löytyä mutta epätodennäköisempää, kuin nuorena.

Moni viisikymppinen eronnut mies kun ottaa nuoremman naisen

N53