Kannattaako enää keski-ikäisenä lähteä suhteesta, joka on vain "ihan ok"?

Miksi aina pitää ajatella, että jos nyt lähden, löydänkö enää ketään uutta? Onko aivan pakko olla aina joku, vaikka se, johon on täysin kyllästynyt?

Miksi yksinolo on niin pelottavaa? Ainoa syy jota hieman ymmärrän on se että yksinelossa odottaa totaalinen köyhyys.

Vierailija kirjoitti:

Itse varmaan alkaisin miettiä ja ehdottaa asioita, jotka tekisivät suhteesta parempaa. Sanoisin myös suoraan, että on aika tasapaksua tämä meidän elämä, pitäisi tehdä jotain sille asialle. Ja sitten teet, etkä odota sitä ensimmäistä siirtoa siltä toiselta. Sinähän tässä olet se, joka miettii suhteenne tilaa.

Itse tein joskus niin, että varasin meille netistä viikon aurinkoloman. Sitten kerroin sen miehelle ja sanoin, että sen voi kyllä peruuttaakin ilman kuluja, jos ei mies haluakaan lähteä. Silmät olivat miehellä kuin teevadit ensin, kun kerroin asian, mutta ei halunnut, että matka peruutetaan.

Mitä jos on yrittänyt, mutta mies ei suostu viettämään aikaa yhdessä, ei halua seksiä, eikä suostu lähtemään yhteiselle matkalle?

Vierailija kirjoitti:

Sopisin avoimesta suhteesta nykyisen kanssa. Molemmilla omat muut suhteet, mutta kuitenkin myös tämä nykyinen suhde. Sovitaan, että ei lähdetä hurmoksen perässä meidän suhteesta kumpikaan pois, koska toki kaikissa uusissa suhteissa on se hurmosvaihe. Mitään takeita ei ole, että toinen ei lipeäisi sovitusta. Mitään takeitahan nyt ei ole muutenkaan millekään.

Mitä jos on ehdottanut avointa suhdetta miehelle, joka ei halua seksiä, mutta mies ei suostu?

Tämä kyllä toistuu joidenkin puheissa, että "en jaksaisi enää käydä läpi sitä rumbaa uuden ihmisen kanssa, niin siksi jään". Minun mielestäni siinä on omaan arvomaailmaam vieraita viboja kuten se että pitää olla aina jonkun kanssa ja että parisuhteessa ollaan laiskuudesta, ei rakkaudesta. Miltä itsestä tuntuisi, jos puoliso sanoisi että olen sun kans koska en jaksa lähteä, tulis taloudellisesti takkiin, ois tosi kurjaa asua vuokra-asunnossa, on kiva että kotona on joku (joka siis vois olla joku muu kuin sinä jos jaksaisin tosiaan tästä itse lähteä), on seuraa kun en halua olla yksin.

Joillekin parisuhde on ulkoinen ja puiteasia, edelleen. Ja saa toki olla, ei siinä mitään, mutta itse en ole koskaan pystynyt oleen suhteessa sellaisen ihmisen kanssa, josta on tullut sellaiset vibat. Että ok riittää, että on seuraa, jakaa arkea, antaa taloudellista turvaa jne. Omat suhteeni ovat perustuneet syvään rakkauteen ja kahden itsenäisen ihmisen yhteen liitettyihin elämiin, jossa tuetaan toista eikä tempoilla hetken mielijohteista mihinkään, mutta kuitenkin kunnioitetaan toista niin, että hänellä on itseisarvo ihmisenä, joka ansaitsee aidon parisuhteen, eikä välinearvoa jonka avulla pidetään kiinni omasta mukavuudenhalusta ja elintasosta ja vältellään yksinäisyydenpelkoa.

Lisään vielä, että turvallisuuden ja vakauden kaipuu on ymmärretävää, en sitä tuomitse mutta minusta tuntuu kamalalta jos puolisoni olisi kanssani niiden vuoksi. Siinä ei kauhean syvällistä suhdetta synny jos pelkkä stasttisuus riittää.

Vierailija kirjoitti:

Tämä kyllä toistuu joidenkin puheissa, että "en jaksaisi enää käydä läpi sitä rumbaa uuden ihmisen kanssa, niin siksi jään". Minun mielestäni siinä on omaan arvomaailmaam vieraita viboja kuten se että pitää olla aina jonkun kanssa ja että parisuhteessa ollaan laiskuudesta, ei rakkaudesta. Miltä itsestä tuntuisi, jos puoliso sanoisi että olen sun kans koska en jaksa lähteä, tulis taloudellisesti takkiin, ois tosi kurjaa asua vuokra-asunnossa, on kiva että kotona on joku (joka siis vois olla joku muu kuin sinä jos jaksaisin tosiaan tästä itse lähteä), on seuraa kun en halua olla yksin.

Joillekin parisuhde on ulkoinen ja puiteasia, edelleen. Ja saa toki olla, ei siinä mitään, mutta itse en ole koskaan pystynyt oleen suhteessa sellaisen ihmisen kanssa, josta on tullut sellaiset vibat. Että ok riittää, että on seuraa, jakaa arkea, antaa taloudellista turvaa jne. Omat suhteeni ovat perustuneet syvään rakkauteen ja kahden itsenäisen ihmisen yhteen liitettyihin elämiin, jossa tuetaan toista eikä tempoilla hetken mielijohteista mihinkään, mutta kuitenkin kunnioitetaan toista niin, että hänellä on itseisarvo ihmisenä, joka ansaitsee aidon parisuhteen, eikä välinearvoa jonka avulla pidetään kiinni omasta mukavuudenhalusta ja elintasosta ja vältellään yksinäisyydenpelkoa.

Hyvin kirjoitettu ja ajattelen samoin itsekin. Tuntuu todella väärältä toista kohtaan tuo ajattelutapa että olen tässä jotta voin käyttää puolisoni rahoja tai että olen tässä koska muuten voisin jäädä yksin. Moni kirjoittaa kuin se yksin jääminen olisi maailman kamalin kohtalo. Tässä kohtaa kannattaa miettiä millä tavalla omaa yksinolon pelkoa voisi hallita ja jopa voittaa. Suhteessa pysyttely yksinolon pelon vuoksi on todella huono ratkaisu, koska et saa mitään vakuutusta siitä että suhde kuitenkaan jatkuu ikuisesti. Se toinen voi haluta erota tai vaikka kuolla. Sitten olet yksin vaikka tyydyit huonoon suhteeseen yksinolon välttääksesi. Kannattaa ennemmin koittaa selvittää tuo pelko itselleen. Elämä ja suhteet ovat paljon parempia kun voi olla toisen kanssa mutta tietää että tarvittaessa voi olla onnellinen yksinkin.

Vierailija kirjoitti:

Jos on syntynyt 1974 niin voi saada leskeneläkettä 30 vuotta, jos on syntynyt 1975 niin saa vain 10 vuotta.

Elikkä vuoden erolla, on huomattava parannus markkina arvoon;)

Ja näin itse eroperheessä asuneena, ei ole kiva kasvaa kodissa missä vanhemmat inhoavat toisiaan, kyllä sen huomaa vaikkei koko ajan riideltäisikään. Ja kasvatuspsykologian saralta me kopioidaan parisuhdemallimme vanhemmilta. Opetat hänelle paraikaa että tätä parisuhteet on ja tätä hänenkin kannattaa aikuisena hakea. Eli lapsia on turha vetää syyksi siihen miksei jaksa lähteä huonosta suhteesta.[/quote]

Tämä on se suurin huolenaiheeni; lapselle jää mielikuva siitä että tämä olisi normaali parisuhde. Sitä se ei varmaankaan ole. Tosin, itse en ole parempaa koskaan nähnyt tai kokenut, lapsuudenkodissa draamaa ja miehiä riitti. Se on ainoa mitä en lapselleni toivo. Mutta en kyllä oikein jaksa uskoa, että muunlaista olisi. Ei meillä riidellä, mutta oikeassa olet sen suhteen, että se inho/viha/arvostuksen puute yms. näkyy varmaan jo kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Löysin vasta tämän ketjun, se on hyvä ja monipuolinen. Mietin parhaillaan juuri samaa, että erotako vai jäädä ok-suhteeseen. Elämme täysin kämppiksinä, seksiä ei ole, arki sujuu päällisin puolin. Minä maksan enemmän kuin mies ja taloustilanteeni varmaan paranisi eron myötä. Mies on muutenkin manipuloiva ja vähän hyväksikäyttävä. Hän osoittaa huomiota ja tulee puhumaan ystävällisesti, kun haluaa jotain. En välttämättä kaipaa tilalle mitään uutta suhdetta, jos eroaisin. Seksiä olisi teoreettinen mahdollisuus saada eron jälkeen, mutta toisaalta en tiedä uskaltaisinko kenenkään muun miehen kanssa mennä sänkyyn enää, pidän itseäni niin rumana. Viihdyn yksin onneksi ja voisin hyvin elellä itsekseni loppuelämän.

Tämä on ainoa parisuhde, mitä minulla on koskaan ollut, enkä tiedä, millaisia muut voisivat olla, mutta eron syy ei olisi uuden miehen etsintä. Aina kun olemme erossa miehen kanssa, niin viihdyn hyvin ja alan ajatella eroa, mutta sitten kun asumme taas samassa asunnossa, niin siihen tilanteeseen on helppoa jäädä. Jos joskus käymme jossain tilaisuudessa yhdessä pariskuntana, tunnen itseni huijariksi, tuntuu että näyttelemme tai esitämme pariskuntaa, vaikkemme sellainen todellisuudessa ole.

T. Viisikymppinen

"osoittaa huomiota ja tulee puhumaan ystävällisesti, kun haluaa jotain"

Menee hieman ohi varsinaisen aiheen mutta tulee mieleen työelämästä eräs aiempi esimies. Jatkona oli että nyt olisi jotain ylimääräistä hommaa tiedossa...

Oletteko kaikki ru.mia ja lihavia?

Vierailija kirjoitti:

Oletteko kaikki ru.mia ja lihavia?

Kukaaan ei rakasta vanhaa naista.

Taruolento kirjoitti:

Ja näin itse eroperheessä asuneena, ei ole kiva kasvaa kodissa missä vanhemmat inhoavat toisiaan, kyllä sen huomaa vaikkei koko ajan riideltäisikään. Ja kasvatuspsykologian saralta me kopioidaan parisuhdemallimme vanhemmilta. Opetat hänelle paraikaa että tätä parisuhteet on ja tätä hänenkin kannattaa aikuisena hakea. Eli lapsia on turha vetää syyksi siihen miksei jaksa lähteä huonosta suhteesta.

Tämä on se suurin huolenaiheeni; lapselle jää mielikuva siitä että tämä olisi normaali parisuhde. Sitä se ei varmaankaan ole. Tosin, itse en ole parempaa koskaan nähnyt tai kokenut, lapsuudenkodissa draamaa ja miehiä riitti. Se on ainoa mitä en lapselleni toivo. Mutta en kyllä oikein jaksa uskoa, että muunlaista olisi. Ei meillä riidellä, mutta oikeassa olet sen suhteen, että se inho/viha/arvostuksen puute yms. näkyy varmaan jo kaikille.

Onko äitisi lihava jakäyttää niveaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse varmaan alkaisin miettiä ja ehdottaa asioita, jotka tekisivät suhteesta parempaa. Sanoisin myös suoraan, että on aika tasapaksua tämä meidän elämä, pitäisi tehdä jotain sille asialle. Ja sitten teet, etkä odota sitä ensimmäistä siirtoa siltä toiselta. Sinähän tässä olet se, joka miettii suhteenne tilaa.

Itse tein joskus niin, että varasin meille netistä viikon aurinkoloman. Sitten kerroin sen miehelle ja sanoin, että sen voi kyllä peruuttaakin ilman kuluja, jos ei mies haluakaan lähteä. Silmät olivat miehellä kuin teevadit ensin, kun kerroin asian, mutta ei halunnut, että matka peruutetaan.

Mitä jos on yrittänyt, mutta mies ei suostu viettämään aikaa yhdessä, ei halua seksiä, eikä suostu lähtemään yhteiselle matkalle?

Se kuulostaa kyllä lopun alulta.

Vierailija kirjoitti:

Tämä kyllä toistuu joidenkin puheissa, että "en jaksaisi enää käydä läpi sitä rumbaa uuden ihmisen kanssa, niin siksi jään". Minun mielestäni siinä on omaan arvomaailmaam vieraita viboja kuten se että pitää olla aina jonkun kanssa ja että parisuhteessa ollaan laiskuudesta, ei rakkaudesta. Miltä itsestä tuntuisi, jos puoliso sanoisi että olen sun kans koska en jaksa lähteä, tulis taloudellisesti takkiin, ois tosi kurjaa asua vuokra-asunnossa, on kiva että kotona on joku (joka siis vois olla joku muu kuin sinä jos jaksaisin tosiaan tästä itse lähteä), on seuraa kun en halua olla yksin.

Joillekin parisuhde on ulkoinen ja puiteasia, edelleen. Ja saa toki olla, ei siinä mitään, mutta itse en ole koskaan pystynyt oleen suhteessa sellaisen ihmisen kanssa, josta on tullut sellaiset vibat. Että ok riittää, että on seuraa, jakaa arkea, antaa taloudellista turvaa jne. Omat suhteeni ovat perustuneet syvään rakkauteen ja kahden itsenäisen ihmisen yhteen liitettyihin elämiin, jossa tuetaan toista eikä tempoilla hetken mielijohteista mihinkään, mutta kuitenkin kunnioitetaan toista niin, että hänellä on itseisarvo ihmisenä, joka ansaitsee aidon parisuhteen, eikä välinearvoa jonka avulla pidetään kiinni omasta mukavuudenhalusta ja elintasosta ja vältellään yksinäisyydenpelkoa.

Samaa mieltä. Kämppäkaverisuhteet on sitten erikseen, ja kämppiksenhän ei tarvitse olla eri sukupuolta.

Puoliso ei ole mikään lemmikkieläin, joka otetaan seuraksi.

Vierailija kirjoitti:

Itse tilanteessa, jossa mies lähtemässä 30 vuoden suhteesta ja ikää meillä 50v.

Hirveä shokki se on sille jätetylle osapuolelle kun suhde on ollut hyvä, ei riitaisa ja hyvä seksielämä. Ikäkriisistä tässä kyse ja tilanteesta, jossa mies muutti yhteen suoraan lapsuuden kodista ja mies on todennut itsekkin, että suhteessamme ei mitään vikaa ja rakastaa edelleen, mutta tarvitsee/haluaa kokea jotain muuta. Meillä se tietää asunnon myyntiä yms, eli kun sille tielle lähdetään niin kyllä se sitten ihan ero on.

Itse en haluaisi erota, sillä rakastan edelleen. Paljon tässä on joutunut asioita miettimään ja onhan yhteiseen 30 vuoteen mahtunut erilaisia vaiheita. On ollut myös aikoja kun itseäni on ärsyttänyt miehessä kaikki ja en ole ollut varma tunnenko toista kohtaan mitään. Itselläni on aina ollut kyse siitä, että oma muu elämä on tökkinyt tai olen ällönyt itseäni tms. Siis oma paha olo on ollut päällä. Sitten on taas tullut se päivä kun pelkästään toisen katse on saanut jalat veteläksi. Ja tämä kaikki on saanut itseni luottamaan, että olemme yhdessä "loppuelämän" ja se että meillä on hyvä ja aktiivinen seksielämä ollut aina. Elämä ei vaan aina mene niin kuin luulee, toinen on voinut ajatella eroa jo pitkäänkin ja tuo sen esiin vasta kun päätöksensä on tehnyt.

Itse toivon, että mieheni on varma siitä mitä on tekemässä, rakastan ja päästän menemään, mutta sydämeni särkyy. Ystävänä en halua pysyä vaan erota kokonaan. Ehkä vielä tulee se päivä kun pystyn näkemään kauneuden siinä, että sain rakastaa hyvää miestä lähes 30 vuotta.

Nyt menee kaikki voima siihen, että saan pidettyä itseni kasassa ja jaksan herätä aamuisin.

Tuo on ikävää, kun ero tulee ilman, että haluaisi. Eihän sitä saa hyväksi käännettyä millään, vaikka varmaan myöhemmin elämä hymyilee sullekin.

Eikö mies osaa sanoa mitään tarkempaa syytä erolle? Onko teillä ollut seksiä viime aikoina? Veikkaan, että miehelläsi on joku toinen nainen, vaikkei sitä myönnäkään. Se ei ole ok suhde, olet vain tietämättömänä luullut niin.

Tiedän tunteen, että pitkässä suhteessa miehen pelkkää katse saa veteläksi. Ikävä vain, että se mies ei halua minua enää, eikä seksiä enää ole. Ehkä ero on siinä tilanteessa parempi kuitenkin. Sellainen suhde on ok vain mielikuvissa. Mä en oikein usko, että erotapauksissa suhde on oikeasti ollut ok molempien mielestä, vaan huono.

Vierailija kirjoitti:

Harvoinpa sitä löytää miestä, uutta suhdetta, jossa on aamusta iltaan onnesta soikeana. Ei ainakaan kovin montaa vuotta. Sitä paitsi jos on hyvä ystävyys oman miehen kanssa ja todella pitää hänestä/puolin ja toisin, niin onhan se arvokkaampaa kuin seksi, vaikka intohimoinenkin, noin niin kuin pidemmän päälle. Iän myötä seksi hiipuu kuitenkin, mutta luotettava ja turvallinen ystävä, jonka hyvin tuntee nousee arvoon arvaamattomaan.

Seksiäkin on monenlaista, eikä pelkästään yhdyntää. Arvokkainta on sellainen rakkaus, jossa saa olla oma itsensä ja hyväksytty, joka ulottuu pintaa syvemmälle.

Tämä on hyvä ketju, sillä se auttaa ymmärtämään, että oma parisuhteeni, jonka olisin qiemmin kuvaillut olevan ihan ok, onkin todella huono. Esimerkiksi en ole hyväksytty miehen silmissä, vaan päinvastoin olen oppinut kokemaan olevani huono ja vääränlainen ja että minun pitäisi muuttua toisenlaiseksi kelvatakseen.

Tai ehkä monilla niistä, jotka kirjoittelevat ketjuun ja kuvaavat omaa suhdettaan ok:ksi, onkin todellisuudessa hyvä, jopa erinomainen suhde. Heillä on vaan perspektiivi niin hämärtynyt, etteivät tajua sitä itse ja luulevat sitä tavalliseksi ok suhteeksi. Eipä kukaan hyvästä suhteesta haluakaan erota tietenkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä löysin(? en etsinyt) kuuskymppisenä uuden kumppanin reaalimaailmasta. 

Heitän silloin tällöin keikkaa vanhuspuolelle. Muutama ikäihminen on sanonut elämän alkaneen, kun on jäänyt leskeksi.

Asioita kannattaa pohtia monelta suunnalta. Kumppani ei tee välttämättä onnelliseksi, mutta onko se edes kumppanin tehtävä.

Leskeksi jääminen on kylläkin tunnistettu riskitekijä ihmiselle, stressitason kohoaminen ja suru aiheuttavat usein raihnaisuutta. Moni kuolee heti kumppanin perään. Itse asiassa eliniän ennuste lyhenee sillä pitkästä liitosta leskeksi jääneellä. Mutta mitäpä noista tutkituista faktoista, jos sinulle on muutama ihminen väittänyt, että elämä alkoi vasta leskeksi jäämisen myötä.

Ylipäätään ihmissuhteista tehdyt tutkimukset ovat arvokonservatiista roskaa. Siksi mä luotan siihen mitä yksittäiset ihmiset minulle ovat kertoneet ja muovailen niistä itselleni sopivat näkemykset.

Vaikeaa se on näiltä muutama vuosi leskeksi jäämisen jälkeen menestyneitä oikein mielipidettä kysyä asiasta, kun eivät voi enää sitä kertoa.

Joo, ja heiltäkään, joiden toimintakyky laskee sen puolison kuoleman jälkeen. Leskeksi jääminen tunnetusti nopeuttaa muistisairauden etenemistä ja laskee toimintakykyä seuraavan vuoden ajan puolison kuoltua. Liikkuminen vähenee myös, mikä nopeuttaa toimintakyvyn laskua. Eikä kyse ole pelkästään kuningatar Elisabetin ikäisistä pariskunnista, vaikka kyllähän sen Elisabetinkin vointi alkoi nopeasti heikentyä Philipin kuoleman jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä kyllä toistuu joidenkin puheissa, että "en jaksaisi enää käydä läpi sitä rumbaa uuden ihmisen kanssa, niin siksi jään". Minun mielestäni siinä on omaan arvomaailmaam vieraita viboja kuten se että pitää olla aina jonkun kanssa ja että parisuhteessa ollaan laiskuudesta, ei rakkaudesta. Miltä itsestä tuntuisi, jos puoliso sanoisi että olen sun kans koska en jaksa lähteä, tulis taloudellisesti takkiin, ois tosi kurjaa asua vuokra-asunnossa, on kiva että kotona on joku (joka siis vois olla joku muu kuin sinä jos jaksaisin tosiaan tästä itse lähteä), on seuraa kun en halua olla yksin.

Joillekin parisuhde on ulkoinen ja puiteasia, edelleen. Ja saa toki olla, ei siinä mitään, mutta itse en ole koskaan pystynyt oleen suhteessa sellaisen ihmisen kanssa, josta on tullut sellaiset vibat. Että ok riittää, että on seuraa, jakaa arkea, antaa taloudellista turvaa jne. Omat suhteeni ovat perustuneet syvään rakkauteen ja kahden itsenäisen ihmisen yhteen liitettyihin elämiin, jossa tuetaan toista eikä tempoilla hetken mielijohteista mihinkään, mutta kuitenkin kunnioitetaan toista niin, että hänellä on itseisarvo ihmisenä, joka ansaitsee aidon parisuhteen, eikä välinearvoa jonka avulla pidetään kiinni omasta mukavuudenhalusta ja elintasosta ja vältellään yksinäisyydenpelkoa.

Samaa mieltä. Kämppäkaverisuhteet on sitten erikseen, ja kämppiksenhän ei tarvitse olla eri sukupuolta.

Puoliso ei ole mikään lemmikkieläin, joka otetaan seuraksi.

Hih. Tuo lemmikkieläin juttu kuulostaa hauskalta. Totta että ihmistä ei voi pitää lemmikkinä, seuraihmisenä vain, pitää olla joku kipinä.

Kannatti, enkä etsi edes uutta parisuhdetta.

Ajauduimme korona-aikaan malliin, jossa minä tein 10+ tuntia töitä ma-la koska mies oli osan ajasta työtön. Kannoin lisäksi vastuun kaikista lapsiin liittyvistä asioista, kodista, ruokaostoksista ja suoritin täydennyskoulutusta. Siivoojaa en saanut palkata, koska se olisi miehen mielestä elitististä. Hän ei kuitenkaan osallistunut kodinhoitoon edes sen verran, että olisi vienyt omat vaatteet pyykkikoriin tai täyttänyt astianpesukoneen. Sain lopuksi tarpeeksi.

Nyt eronneena palkasta jää joka kuukausi 800 euroa ylimääräistä, vaikka asun edelleen samassa asunnossa ja teen 8h töitä ma-pe. Omaa aikaa jää reilusti enemmän ha siivoojalle ei ole enää tarvetta, kun koti pysyy järjestyksessä kuin itsestään. Voin jaikin tavoin paremmin näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä kyllä toistuu joidenkin puheissa, että "en jaksaisi enää käydä läpi sitä rumbaa uuden ihmisen kanssa, niin siksi jään". Minun mielestäni siinä on omaan arvomaailmaam vieraita viboja kuten se että pitää olla aina jonkun kanssa ja että parisuhteessa ollaan laiskuudesta, ei rakkaudesta. Miltä itsestä tuntuisi, jos puoliso sanoisi että olen sun kans koska en jaksa lähteä, tulis taloudellisesti takkiin, ois tosi kurjaa asua vuokra-asunnossa, on kiva että kotona on joku (joka siis vois olla joku muu kuin sinä jos jaksaisin tosiaan tästä itse lähteä), on seuraa kun en halua olla yksin.

Joillekin parisuhde on ulkoinen ja puiteasia, edelleen. Ja saa toki olla, ei siinä mitään, mutta itse en ole koskaan pystynyt oleen suhteessa sellaisen ihmisen kanssa, josta on tullut sellaiset vibat. Että ok riittää, että on seuraa, jakaa arkea, antaa taloudellista turvaa jne. Omat suhteeni ovat perustuneet syvään rakkauteen ja kahden itsenäisen ihmisen yhteen liitettyihin elämiin, jossa tuetaan toista eikä tempoilla hetken mielijohteista mihinkään, mutta kuitenkin kunnioitetaan toista niin, että hänellä on itseisarvo ihmisenä, joka ansaitsee aidon parisuhteen, eikä välinearvoa jonka avulla pidetään kiinni omasta mukavuudenhalusta ja elintasosta ja vältellään yksinäisyydenpelkoa.

Hyvin kirjoitettu ja ajattelen samoin itsekin. Tuntuu todella väärältä toista kohtaan tuo ajattelutapa että olen tässä jotta voin käyttää puolisoni rahoja tai että olen tässä koska muuten voisin jäädä yksin. Moni kirjoittaa kuin se yksin jääminen olisi maailman kamalin kohtalo. Tässä kohtaa kannattaa miettiä millä tavalla omaa yksinolon pelkoa voisi hallita ja jopa voittaa. Suhteessa pysyttely yksinolon pelon vuoksi on todella huono ratkaisu, koska et saa mitään vakuutusta siitä että suhde kuitenkaan jatkuu ikuisesti. Se toinen voi haluta erota tai vaikka kuolla. Sitten olet yksin vaikka tyydyit huonoon suhteeseen yksinolon välttääksesi. Kannattaa ennemmin koittaa selvittää tuo pelko itselleen. Elämä ja suhteet ovat paljon parempia kun voi olla toisen kanssa mutta tietää että tarvittaessa voi olla onnellinen yksinkin.

Persoonakysymys. Ihminen on laumaeläin. Meillä on edelleen myös primitiivisiä vaistoja. Yksin voi pelätä pimeässä esim. ääniä, joihin ei toisen kanssa kiinnittäisi mitään huomiota. Aivot on rakennettu niin, että ne havainnoivat potentiaalisia vaaroja tiedostamatta.

Minä asuin eron hetkellä omakotitalossa maalla. Jäin sinne aluksi asumaan, talo oli velaton ja osituksessa puoliso sai kalliin auton ja lähes kaikki huonekalut ja kodinkoneet. Tulipa tuokin todettua, että yksin alkaa kuulla ääniä pimeässä ja erityisesti yöaikaan. Kerran ulkona oli syysmyrsky. Laitoin televisiota kovemmalle, ettei mielikuvitus alkaisi laukata. Kun menin nukkumaan ja olin ehkä juuri nukahtanut, peltikatolle lensi ilmeisesti oksa pihakoivusta. En uskaltanut mennä katsomaan enkä nukkunut koko yönä. Vaikka aivot sanoi, ettei siellä ketään ole ja kuka tänne maalle nyt keskellä yötä tulisi rymyämään, jokin tiedostamaton osa alitajunnasta tuotti pelon ja rauhattomuuden. Olihan niitä oksia lentänyt syysmyrskyissä varmaan aina, muttei niihin ollut puolison kanssa kiinnittänyt huomiota.

Minähän muutin seuraavana keväänä kerrostaloon alueelle, jossa on paljon katuvaloja. Mukavampi myös koiraa viedä pimeällä ulos, kun näkeekin vähän pidemmälle kuin otsalampun valolla. Nykyisin on myös paljon enemmän ystäviä kuin ennen. Tai tuntuuko se vaan siltä, kun heitä tulee tavattua useammin. En esimerkiksi yksin käy ikinä elokuvissa, kahvilassa tai matkoilla. Tiedän ihmisiä, jotka käyvät, mutta minusta se on vain tylsää. Olen sitäkin ajatellut, että joku rakkaussuhde olisi kiva, mutta jos yhtään olen jostain ollut kiinnostunut ihmisenä, aina se on varattu. Semmoisiin suhteisiin en lähde. Jokin aika sitten ystävä järjesti minulle tapaamisen miehensä serkun tai pikkuserkun kanssa. Oli niin puisevaa seuraa, että odotin vaan, milloin on sopivaa lähteä kotiin. Ei sitä enää viitsi esittää kiinnostunutta, jos ei toisen persoona viehätä.