Mitä Sinulle tänään kuuluu?

Sää on yksi sellainen asia, mille emme voi mitään. Turha pullikoida.

Pukeudu sään mukaisesti, jos kesäkuussa tarvitaan villasukkaa, -paitaa, niin laita ne.

Valittaminen kun ei auta mitään...

Edelliseen lisäyksenä vielä, että kai se on ok jos pimeän talven jälkeen kaipaa valoa ja lämpöä? Suomi  on pohjoinen maa. Täällä on muutenkin esim pimeydestä kärsivien vaikeaa elää talvisin. Minäkin kuulun siihen joukkoon joiden rytmiä valoa määrittää ja univaikeuksia voin talvella saada. Sen vuoksi tarvisin ainakin kaiken valon kesästä mitä vaan voi saada.

Lämpöäkin kaipaan. En niitä helteitä, mutta sitä että voisin syödä ulkona ja lukea kirjaa ilman, että jäädyn. Samoin ihan joka päivä ei olisi kiva kastua lenkillä. Kaikilla ei ole niitä uusia kuorivaatteita ja kymmeniä kenkiä, että on aina kuivaa päälle. Etenkään jos ulkoilen paljon. Ulkoilu on sinnittelyä nyt. 

Vierailija kirjoitti:

Sää on yksi sellainen asia, mille emme voi mitään. Turha pullikoida.

Pukeudu sään mukaisesti, jos kesäkuussa tarvitaan villasukkaa, -paitaa, niin laita ne.

Valittaminen kun ei auta mitään...

Et sinä voi määrätä mitä tänne saa kirjoittaa ja jos joku kaipaa saavansa kesästä voimaa elämäänsä ja tälläinen pimeys ei sitä tuo niin se on jollekin iso asia. 

Nalkutusta täynnä koko keskustelu. Säistä ja yksinäisyydestä. Viime kesänä ihan eri tunnelma. Nyt vain hullu toivottelee päivänjatkoja ja yksi spämmää yksinäisyyttänsä. Ja niihin tartutaan kuin kärpäspaperiin.

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi lapseton ikisinkku, 71 v. Asun maalla omakotitalossa, minulla oli koira, mutta se kuoli. Uutta en enää ota. Naapuriin ei näy, pikkukylä ja ystäviä minulla ei ole. En pelkää yksin, mutta olen miettinyt, että kun kuolen, voi mennä kuukausia, ennen kuin minut löydetään. Mutta sehän ei ole enää sitten minun huoleni! Joten, Näkymätön, huoli pois. Elämä menee rataansa ja me kuollaan pois. Ei sen kummempaa. Tuhlaat aikaasi miettimällä asioita, joihin et voi vaikuttaa, tai et halua. Voisithan muuttaa palvelutaloon tai senioritalon, mutta se maksaa eikä sielläkään yksinkuolemalta ehkä välty.

Mä meinasin jo aiemmin kirjoittaa vähän tähän liittyvää. Isäni (kohta 96v) asuu siis samassa taloyhtiössä kuin minäkin. Käyn joka tiistai klo 14 isän luona kahvilla. Tämä ihan siksi, että kun hän tietää päivälleen ja kellonajan tarkkuudella, milloin tulen, hän ei soittele mulle tehden tikusta asiaa, jotta tulisin käymään. Jos mun isälleni sattuu jotain minuutti sen jälkeen, kun olen sieltä tiistaina lähtenyt eikä hän kykene itse hälyttämään apua, niin viikon päästä löydän hänen ruumiinsa sitten sieltä. Paitsi jos sattuu olemaan just se viikko, jolloin perjantaina tulee kotisiivoojat ja he löytää. Isällä on turvaranneke, joka hälyttää pelkästä kolahduksesta, mutta voihan vaikka sydärin tai aivoinfarktin  saada sohvalla maatenkin eli ei kolahda eikä tule hälytystä. 

Olen sun kanssa samaa mieltä siitä, että ei ole järkevää murehtia liikaa. Siis murehtia sitä, että jonain päivänä tarttiskin hoivaa ja huuolenpitoa tai että kuolee yksin. Aika moni on kuolinhetkellään yksin. Ymmärrän kuitenkin sen, että elämä voi olla aika kurjaa, jos kaipaisi juttuseuraa, mutta ei ole ketään, jonka kanssa jutella. Tähän auttaa se, että menee sellaisiin paikkoihin, joista löytyy juttuseuraa. Tietenkään se ei vastaa sitä, että olisit rakas ja tärkeä jollekin. Mutta se, että olet rakas ja tärkeä jollekin, ei suinkaan tarkoita, että se ihminen pistäisi oman elämänsä tauolle sun vuoksesi ja alkaisi huolehtia susta. Kirjoitinkin jo aiemmin, että mulle tärkein turvaverkosto on ollut työyhteisö. Harvassa työpaikassa ollaan näin joustavia. Tänä päivänä työelämä on yhä vaativampaa ja yhä vähemmän otetaan huomioon työntekijän yksityiselämään liittyviä haasteita. "Potkulaki" tulee voimaan ensi vuonna ja sen jälkeen otetaan huomioon entistäkin vähemmän. Vaikka samaan aikaan hallitus kaavailee, että omaiset alkaa hoitaa vanhuksensa. Mission impossible. 

Vierailija kirjoitti:

Edelliseen lisäyksenä vielä, että kai se on ok jos pimeän talven jälkeen kaipaa valoa ja lämpöä? Suomi  on pohjoinen maa. Täällä on muutenkin esim pimeydestä kärsivien vaikeaa elää talvisin. Minäkin kuulun siihen joukkoon joiden rytmiä valoa määrittää ja univaikeuksia voin talvella saada. Sen vuoksi tarvisin ainakin kaiken valon kesästä mitä vaan voi saada.

Lämpöäkin kaipaan. En niitä helteitä, mutta sitä että voisin syödä ulkona ja lukea kirjaa ilman, että jäädyn. Samoin ihan joka päivä ei olisi kiva kastua lenkillä. Kaikilla ei ole niitä uusia kuorivaatteita ja kymmeniä kenkiä, että on aina kuivaa päälle. Etenkään jos ulkoilen paljon. Ulkoilu on sinnittelyä nyt. 

Samaa mieltä sun kanssa ja olen myös "valon lapsi", mutta ei mun kohta 64-vuotisen elämäni aikana kaikki kesät ole olleet samanlaisia. Välillä on tällaisia kesiä ja välillä sellaisia, että viilennyslaitteiden takia sähkölaskut kolminkertaistuu ja ulkona viitsii liikua vain varhain aamulla ja myöhään illalla. Ihan kuten on erilaisia talvetkin. Joskus on lunta ja kovia pakkasia, joskus taas pärjää koko talven kävelykengillä. Pari vuotta sitten uutisoituun ennennäkemättämästä lumisateesta. Oltiin naapurin kanssa lapioimassa pihoiltamme lunta ja naurettiin, että juu...tosi "ennennäkemätöntä". Että ihan samalla tavalla sitä o n ennenkin lapioitu lunta tai kahlattu polvia myöten hangessa, kun kuuden aikaan lähti viemään lasta päiväkotiin. 

Olin noin viiskymppinen, kun hyväksyin sen, että ei mun tarvitse olla kaikkina vuodenaikoina yhtä energinen. Olen energinen kesällä ja energiatasoni riippuu sen kesän säästä. Kun syksy tulee, annan itselleni luvan mennä talvilevolle. Töissä tietty piti käydä, että sai rahaa elämiseen, mutta mitään muuta ei sitten tarvinnutkaan. Ensi syksynä ei onneksi tartte käydä enää töissäkään. Muistan yhden talven kasarilta, kun olin Meilahden sairaalan röäntgenissä röntgenkuvien kehittäjänä. Aamulla oli pimeää, kun lähdin töihin. Koko työpäivä - kahvi- ja lounastauokoa lukuunottamatta - pimeähuoneessa ja kun lähdin töistä, oli taas pimeää. Päivänvaloa näin vain viikonloppuisin. Vaikka olinkin parikymppinen ja vielä lapseton, niin olipa muuten aika hiton uuvuttava talvi. 

Vierailija kirjoitti:

Nalkutusta täynnä koko keskustelu. Säistä ja yksinäisyydestä. Viime kesänä ihan eri tunnelma. Nyt vain hullu toivottelee päivänjatkoja ja yksi spämmää yksinäisyyttänsä. Ja niihin tartutaan kuin kärpäspaperiin.

Mun mielestä kuitenkin säät ja yksinäisyyskin on kuulumisia. Eihän kaikki kuulumiset voi olla mitään iloista hypetystä. Tämän ketjun otsikkokin on "Mitä sinulle tänään kuuluu" eikä "Mitä HYVÄÄ sinulle tänään kuuluu". 

Minusta täällä on ollut hyvin monipuolista pohdintaa kirjallisuudesta ja ihmisyydestä yleensä. Siihen kuuluu kaikkea. Kuulumisia on monenlaisia.

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi lapseton ikisinkku, 71 v. Asun maalla omakotitalossa, minulla oli koira, mutta se kuoli. Uutta en enää ota. Naapuriin ei näy, pikkukylä ja ystäviä minulla ei ole. En pelkää yksin, mutta olen miettinyt, että kun kuolen, voi mennä kuukausia, ennen kuin minut löydetään. Mutta sehän ei ole enää sitten minun huoleni! Joten, Näkymätön, huoli pois. Elämä menee rataansa ja me kuollaan pois. Ei sen kummempaa. Tuhlaat aikaasi miettimällä asioita, joihin et voi vaikuttaa, tai et halua. Voisithan muuttaa palvelutaloon tai senioritalon, mutta se maksaa eikä sielläkään yksinkuolemalta ehkä välty.

Kivasti kirjoitettu, me kaikki vaan olemme erinlaisia, koetan sopetua tilanteeseeni mihin en voi itse vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi lapseton ikisinkku, 71 v. Asun maalla omakotitalossa, minulla oli koira, mutta se kuoli. Uutta en enää ota. Naapuriin ei näy, pikkukylä ja ystäviä minulla ei ole. En pelkää yksin, mutta olen miettinyt, että kun kuolen, voi mennä kuukausia, ennen kuin minut löydetään. Mutta sehän ei ole enää sitten minun huoleni! Joten, Näkymätön, huoli pois. Elämä menee rataansa ja me kuollaan pois. Ei sen kummempaa. Tuhlaat aikaasi miettimällä asioita, joihin et voi vaikuttaa, tai et halua. Voisithan muuttaa palvelutaloon tai senioritalon, mutta se maksaa eikä sielläkään yksinkuolemalta ehkä välty.

Kivasti kirjoitettu, me kaikki vaan olemme erinlaisia, koetan sopetua tilanteeseeni mihin en voi itse vaikuttaa.

Just näin. Nauti elämän iloista, vapaudestasi. Kukaan ei komentele, alista tai ryyppää sun kodissasi. Saat syödä mitä haluat, nukkua milloin vain jne. Tee mukavia asioita. Iloa sun elämääsi! Tv 71v

Vierailija kirjoitti:

Eilen illalla meni pari tuntia rattoisasti lautapeliä koko perheen kesken pelatessa. Tämän aamun pieni ilo oli, kun viikon ajan maljakossa olleet pionin nuput olivat yön aikana avautuneet lähes täyteen kukkaansa. Olin varma, että eivät avaudu ollenkaan. Näyttää ja tuoksuu nyt niin ihanalta tuossa pirtin pöydällä. 

Tänään pitäisi lähteä kaupoilla käymään. Siinä onkin päivän ainoa pakollinen ohjelma. Voisi käydä aamusaunassa sitä ennen.

Pionin kukat ovat kauniita. Olen muutaman kerran ostanut ruokakaupasta pionikimpun. Sain nauttia kahden värisistä kukista, kun pinkit kukat muuttuivat muutaman päivän maljakossa oltuaan valkoisiksi. Hauska juttu. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi lapseton ikisinkku, 71 v. Asun maalla omakotitalossa, minulla oli koira, mutta se kuoli. Uutta en enää ota. Naapuriin ei näy, pikkukylä ja ystäviä minulla ei ole. En pelkää yksin, mutta olen miettinyt, että kun kuolen, voi mennä kuukausia, ennen kuin minut löydetään. Mutta sehän ei ole enää sitten minun huoleni! Joten, Näkymätön, huoli pois. Elämä menee rataansa ja me kuollaan pois. Ei sen kummempaa. Tuhlaat aikaasi miettimällä asioita, joihin et voi vaikuttaa, tai et halua. Voisithan muuttaa palvelutaloon tai senioritalon, mutta se maksaa eikä sielläkään yksinkuolemalta ehkä välty.

Hyvä asenne! Komppaan. Mä asun kerrostalossa, kaksi aikuista lasta asuvat muualla. Yhteyksissä ollaan. Mulla ei ketään läheistä, mutta uskoisin että jos kuolla kupsahdan niin lapset löytävät mut viikon-parin sisään.

Aivan turha minun on huolehtia kuolemastani ja oikeastaan koko elämästäni. Se tapahtuu, mikä tapahtuu. Mulle on tapahtunut kamalia asioita, mutta jokin mut on kantanut niiden yli. En ole mistään katkera tai vihainen. Kaikki hyvin.

Nikos Kazantzakis: En pelkää mitään, en halua mitään: olen vapaa.

Mulla on Kreikasta ostettu t-paita, jossa tuo teksti. Paita on liian pieni, mutta en heitä pois.

Tuosta yksinäisyydestä. Päätän minäkin etäpäiväni lomassa kirjoittaa siitä. Olen tuo asianajaja N53, joka välillä päivittää kuulumisia.

Eipä niitä kavereita montakaan minulla ole. Iäkäs äitini, luokittelen kaveriksi, asuu pohjoisessa. Yksi hyvä kaveri on, exä, 10 v takaa. Mutta kun syöpään sairastuin v. 2022, niin yksin oli selvittävä kemot ja sytot. Aika rajuun kuntoon menin. Sydänpysähdys itse väärin ottamani lääkkeen vuoksi. Siinä kävi onni onnettomuudessa, että olin jo sairaalassa sytoon menossa, kun sydän pysähtyi ja tuuperruin lattialle. Jos olisin kotona ollut, niin eipä minua olisi kukaan kaivannut... Siitä olisitte sitten lehdistä lukeneet. Sairaalan käytävällä heti oli apu saatavilla. 

Yksi asia yksinäisyydessä on. Niin kuin minullakin nuo syöpähoidot. On jotenkin vaikea pyytää apua. Sitä vaan ajattelee, ettei ole ketään. Mutta yllättävän moni on valmis auttamaan, jos vain pyytää. 

10 v sitten minulla meni nilkka todella paskaksi. Oli helmikuu ja todella liukasta. Ei auttanut muu kuin kotoa kuljetuttaa tv ja sänky toimistolle ja asua siellä kuukausi. En päässyt liikkeelle keppien kanssa niillä keleillä. Tosiaan asuin kuukauden toimistolla. Ruokaa varten käytössä oli mikro ja kahvinkeitin. Ei siinä auttanut muu kuin pyytää asiakkaita käymään puolestani kaupassa ja tuomaan ruokaa. Hieman aluksi nolotti, mutta äkkiä huomasin, että yksikään ei ärsyyntynyt pyynnöstäni, vaan oli vilpittömästi iloinen voidessaan auttaa. 

Siten, asiakkaiden avulla, selvisin sen kuukauden. Silloin tuli jälleen se olo, että jos vain suunsa aukaisee ja apua pyytää, sitä kyllä saa. Me suomalaiset vaan ollaan huonoja siinä.

Ja tottahan se on. Harva meistä, toivottavasti, kieltäytyy avun antamisesta, jos sitä pyydetään hätään (eikä kyse ole rahan pyytämisestä).

N53

Parempi tämä viileys kun tukahduttava lämpö. Helpompi lämmitellä kuin viilentyä. Hirvittää ajatellakin sitä tukalaa hellettä mitä monissa maissa on. Tykkäisin minäkin kohtuullisesta lämmöstä mutta kun en itse voi asiaan vaikuttaa, niin sopeudun siihen mitä kulloinkin on. 

Illemmalla lämmittellään laittamalla takkaan tuli ja viiniä lasiin. Luetaan kirjoja ja katsellaan elokuvia, yhdessä ja erikseen.

Auttamisesta. Olen lyhyt mummo, kaupassa pyydän usein apua, kun en ylety ottamaan pakasteita. Aina, ihan aina olen saanut apua ja hymyä, varsinkin nuoret miehet auttavat mielellään. Töissä ollessani olkapää kipeytyi vuodeksi niin, etten saanut ponnaria tehtyä. Työkaverit tekivät aamuisin sen minulle. Kyllä apua saa, kun nätisti pyytää.

N53: Me suomalaiset ollaan aika huonoja pyytämään apua, mutta myös tarjoamaan apua. Koska lähtökohta on, ettei kukaan halua kenenkään ulkopuolisen puuttuvan omiin asioihinsa. En mä itsekään hyökkää heti, kun nään jonkun vanhuksen tai pyörätuolissa olevan samaan aikaan kaupassa, kysymään, tartteeko apua. Seuraan hetken ja jos musta näyttää siltä, että ehkä tarvitsee apua, niin kysyn, tarvitseeko. Mä olen pituudeltani kanantaluttaja, joten aika useinkin joudun kaupassa tähyilemään jotain pidempää asiakasta ottamaan mulle ylähyllyltä jonkun tavaran. Ja ihan joka ainoa kerta se pidempi ihminen on hymyillyt ja mielellään auttanut. Pieni asia hänelle, iso asia mulle. Toissapäivänä kävin kauppakeskuksessa asioilla ja koska nivelet ei kestä ostoskassien kantamista, käytän sellaista "mummokärryä". Bussiin noustessa yksi nuorehko nainen kysyi, tarvitsenko apua sen kärryn nostamisessa. Me suomalaiset ollaan kyllä oikeasti hyvinkin auttavaisia, mutta meillä on kuitenkin se "älä puutu muiden asioihin" -asenne siinä rinnalla olemassa. 

Tammikuussa mulle lisättiin verenpainelääkitystä ja yks päivä, kun tulin kaupasta, yks kaks vaan kaupan ulkopuolelle päästyäni kaikki pimeni. Havahduin siihen, että ympärilläni oli viereisen lähiökuppilan kanta-asiakkaita, joista yks soitti Häkeen, toinen käänsi mut kylkiasentoon, kolmas piti mua kädestä jutellen rauhallisesti ja yksi ohi kulkenut teinipoika oli  riisunut toppatakkinsa ja laittanut mun pääni alle tyynyksi. 

Tähän veilä sekin, etät aikoinaan mulla oli isokokoinen alaskanmalamuutti. Sellainen arktinen kuormanvetokoira. Yhtenä kesäiltana olin jo menossa nukkumaan, kun auki olevasta ikkunasta kuulin avunhuutoja. Ensin ajattelin, että teinit siellä vaan kesälomalla pelleillee, mutta sitten ajattelin, että en halua huomenna lukea iltapäivälehtien lööpeistä, että jollekin on tapahtunut jotain kamalaa. Koira hihnaan ja ei ku äänen suuntaan. Jo kaukaa näin, että siellä oli mies maassa ja kolme muuta potkimassa sitä maassa makaavaa. Mun malamuutti ei koskaan haukkunut, mutta se päästi sellaisen suden ulvonnan ja leijonan karjunnan välisen kammottavan äänen, kun näki, mitä siellä tapahtuu. Ne kolme tyyppiä lähti haneen välittömästi. Ja siitä lähtien aina se tyyppi (joka sattui olemaan paikallinen narkkari) aina tuolla kaduilla kohdatessamme tuli halaamaan mua. Ei tietenkään mikään paras meriitti, jos haluaisi ylläpitää jotain luokkahierarkiaa. Tällä alueella kuitenkin tiedetään, että mä autan tarvittaessa kaikkia enkä vain niitä, jotka tienaa saman verran tai enemmän kuin itsekin. 

Katsoin juuri elokuvan Ruusu ja kulkuri, vaikuttava elämänkerta.

Syksy on tullut aikaisin.

Vierailija kirjoitti:

Katsoin juuri elokuvan Ruusu ja kulkuri, vaikuttava elämänkerta.

Se oli hieno elokuva ja uusi minulle, en ole tiennytkään että Suomessa on elänyt tällainenkin suuruus.

Tuosta muiden auttamisesta vielä...olen katsellut muutamia kertoja reelsejä, joissa joku ulkopuolinen on yllättäen käynyt maksamassa jonkun vanhuksen, vammaisen  tms ostokset. Tiedän, että nämä on aika varmasti ihan lavastettuja juttuja, mutta mietin, että miksikäs ei. Kun seuraavan kerran tossa lähikaupassa mun eteeni kassajonossa osuu joku vanhus tai muu sellainen, jonhka habituksesta voi päätellä, ettei sitä fyffeä ylettömästi ole, niin mä taidan maksuhetkellä mennä vilauttamaan oman pankkikorttini. 

Tällä alueella asuu about kolmekymppinen mies, joka on aika yksinäisen ja myös syrjäytyneen oloinen. Monta kertaa lähikaupassa huomasin, miten hän tarkkaili tuotteiden hintoja. Koska oli kaupan vakioasiakas, kerran kysyin myyjiltä, tietääkö he tämän miehen. Kertoivat tietävänsä. Käy usein siellä kaupassa. Kerroin, että haluan ostaa 100€ lahjakortin tälle miehelle ja kun hän seuraavan kerran tulee  kauppaan, niin antavat sen lahjakortin hänelle. Myöhemmin myyjät kertoi, että tää  mies oli kysynyt, onks tää joku piilokamerajuttu vai mikä. Vieläkään se mies ei tiedä, että lahjakortin antaja olin minä. Eikä tarvitse koskaan tietääkään. En kaipaa häneltä mitään kiitosta. Mulle riittä se, että tein jotain oikein.