Mitä Sinulle tänään kuuluu?
Kommentit (22080)
N64: Ystäväni voi olosuhteisiin nähden varsin hyvin. Haluaisi jo sairaalasta kotiin, mikä on erittäin hyvä merkki. Ei kyllä tule pääsemään kotiin ainakaan vielä tällä viikolla. Myös lapsensa ovat jo vähän helpottuneempia ja koska lääkäreidenkään mukaan ei ole syytä olettaa, että mitään komplikaatioita enää tulisi, niin odottavat nyt vain äitinsä toipumista kotikuntoiseksi.
Paremminkin voisi mennä. Uskon että kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu vanhemmiksi, itse tajusin sen vasta saatuani kaksi lasta. 4 ja 2 vuotiaat, voisipa matkustaa ajassa taaksepäin ja valita toisin. En tiedä valitsisinko oikeasti, tykkään kuitenkin fantasioida elämästä jossa en tehnyt tätä päätöstä.
Väsyttää, turhauttaa, ahdistaa, ei kai tämä kaikille näin vaikeaa ole. Ihan terveitä, tavallisia lapsia ja silti olo on kuin olisi vankilassa huonekavereina kaksi terroristia.
En jaksaisi tätä enää...vielä vähintään 13 vuotta pitäisi kestää. Helpottaakohan tämä koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Paremminkin voisi mennä. Uskon että kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu vanhemmiksi, itse tajusin sen vasta saatuani kaksi lasta. 4 ja 2 vuotiaat, voisipa matkustaa ajassa taaksepäin ja valita toisin. En tiedä valitsisinko oikeasti, tykkään kuitenkin fantasioida elämästä jossa en tehnyt tätä päätöstä.
Väsyttää, turhauttaa, ahdistaa, ei kai tämä kaikille näin vaikeaa ole. Ihan terveitä, tavallisia lapsia ja silti olo on kuin olisi vankilassa huonekavereina kaksi terroristia.En jaksaisi tätä enää...vielä vähintään 13 vuotta pitäisi kestää. Helpottaakohan tämä koskaan.
Lapsillasi on aika pieni ikäero eli siinä on kaksi vahdittavaa ollut samaan aikaan. Toisaalta muutaman vuoden päästä heistä saattaa olla jo paremmin seuraa toisilleen ja sinä saat olla enemmän rauhassa. Mun lapsillani on yli 5 vuotta ikäeroa, joten mulla ei ollut kuin yksi "peräänkatsottava" kerrallaan. Pääsin siinä mielessä helpommalla.
Yksinäisyys on sitä, kun tahtoisi keskustella kiinnostavasta asiasta jonkun kanssa. Oli se sitten musiikki, kirjat tai vaikka pihan hoito. Jakaa ajatuksen ja kuulla toisen mielipiteen asiaan.
Tai innostua samasta asiasta kuten vailla kirjasta, biisistä tai elokuvasta. Keskustella näistä ja toinen ymmärtäisi sen tunteen, kuinka nämä asiat itselle tärkeitä. Ja toinen kertoisi oman mielipiteensä tai omat kokemuksensa, vinkkinsä elämään. Kertoisi omia muistojaan ja ajatuksiaan.
Tai jakaa jonkun muun kokemuksen. Nähdä kauniin maiseman, kokea jonkun tapahtuman tai vaikka jonkun muun muiston toisen kanssa, josta voisi sitten vuosienkin päästä jutella.
Ja voisit olla oma itsesi ja toiselle riittäisit sellaisena kuin olet. Sinun ei tarvisi epäröidä kelpaako. Olisit olemassa ja toinen muistaisi sinut ja elämäsi ja sinä muistaisit hänet. Saisit olla myös "heikko" ja surullinen ja silti toinen hyväksyisi sen. Ei sinun tarvisi esittää mitään muuta kuin et oikeasti olisi.
Kun vuosi taas kuluisi eteenpäin tietäisit, ettet olisi viettänyt sitäkään turhaan, koska jakaisit kokemuksiasi toisen kanssa jolle merkitsisit jotain. Olisit ystävä ja tärkeä ihminen. Ja yrittäisit olla sitä myös toiselle.
Sitten, kun sellaista ihmistä ei ole niin yksinäisyyteen tottuneenakin se välillä pysäyttää. Yksinäisyyteen oppii melko hyvin tottumaan, mutta silti se on siellä taustalla. Tulee esiin eri hetkissä. Ja tulee tunne, että minä sinnittelen. Työnnän ajatukset sivuun ja täytän päiväni tekemisellä juosten paikasta toiseen ja tekemisistä teen itselleni ohjelmaa, että unohtaisin.
Sitten katson vaatekaappiini ja mietin vuosien taakse, koska tuonkin kimaltelevan puseron olen ostanut ja miksi, kun ei ole koskaan päivää ja tilaisuutta, kun sen päälleni pistäisin ja muistutan itseäni, etten enää ostaisi tuollaisia, kun olen vastaavia jo myynyt pois.
Tai mietin elämääni. Muistelen eri hetkiä. Yksinäisiä syntymäpäiviä nuoruudessa, kesiä jolloin monet keräsivät muistoja, päiviä jolloin mietin etten minä yksin koe mitään erityistä ja päiviä jolloin yritin unohtaa sen kaiken.
Nykyhetkenä tähän jo tottuneena silti monesti kyllästyn. Mietin, etten minä nyt tätä tarkoittanut miettiessäni viihtyväni yksinkin. Ja tiedän kokemusteni vaikuttavan. Jos olisi edes hieman niitä hyviäkin niin ei toiset ihmiset olisi niin vaikea asia lähestyä. Olisi edes hieman helpompaa, ehkä.
Ystävät välittävät toisistaan ja tukevat. Tulee tunne, että merkitsee jotain ja itsellä on jollekin väliä. Sekin on jo mukava ajatus.
Jonain oikein raskaana päivänä erehtyy sitten miettimään vieläkin enemmän. Miettii, että mitä jos joku pitäisi minusta vielä enemmän. Niin paljon, että valitsisi juuri minut elämäänsä ja rakastaisi minua.
Sitten työntää sen ajatuksen pois, kun ymmärtää ettei kannata edes ajatella sellaista. Tuntee sen ajatuksen olevan aivan liian kaukainen ja miettii, ettei edes kannata ajatella, kun ne ajatukset johtavat siihen, että tulee surullinen olo.
Näin jatkaa sitä missä on hyvä ja yrittää unohtaa tämän kaiken miettien taas ehkä seuraavana iltana tai eräänä aamuna tätä kaikkea ja kirjoittaa sen tänne, kun ei keksi muutakaan. Näihin ajatuksiin tänään.
Lord of the lost - Sanctuary
Hyvää pohdintaa yksinäisyydestä ja varmaan se onkin noin. Tosin tuo sitten edellyttää, että toinenkin on kiinnostunut samoista asioista ja että hänellä on ylipäätään jotain mielipiteitä asiasta, josta keskustellaan. Eilen, kun menin isän luo kahville (jotta hän ei tuntisi itseään yksinäiseksi), mennessäni mietin, kuulenko tänään kahden tunnin luennon lentoturbiinien meluhaitoista vai mahdollisesti saman pituisen kiukkuisen vuodatuksen edellisen päivän taloyhtiön yhtiökokouksesta. Siskoni sattuikin tulemaan sinne samaan aikaan, joten sainkin kuunnella siskoni pitämän luennon kesämökistään ja sen puutarhasta :D Pointtini tässä on, että joillekin ihmisille riittää, että toinen vain kuuntelee. Ei ole väliä, kiinnostaako aihe kuulijaa vai ei. Eikä ole väliä, vaikkei hän ymmärtäisi koko asiasta hölynpölyä eikä hänellä olisi aiheeseen mitään sanottavaa.
Mä vähän luulen, että aikuisena ystävystyminen on vaikeaa jo senkin vuoksi, että pitäisi tutustua niin moniin ihmisiin ennenkuin löytyy se, jonka kanssa on useampia erilaisia kiinnostuksenkohteita. Yksi ei riitä, koska aihe on kaluttu aika nopeasti läpi tai sitten koko ihmissuhde perustuu vain siihen yhteen asiaan ja jos toista lakkaa se asia kiinnostamasta, suhde kaatuu siihen
Vierailija kirjoitti:
Paremminkin voisi mennä. Uskon että kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu vanhemmiksi, itse tajusin sen vasta saatuani kaksi lasta. 4 ja 2 vuotiaat, voisipa matkustaa ajassa taaksepäin ja valita toisin. En tiedä valitsisinko oikeasti, tykkään kuitenkin fantasioida elämästä jossa en tehnyt tätä päätöstä.
Väsyttää, turhauttaa, ahdistaa, ei kai tämä kaikille näin vaikeaa ole. Ihan terveitä, tavallisia lapsia ja silti olo on kuin olisi vankilassa huonekavereina kaksi terroristia.En jaksaisi tätä enää...vielä vähintään 13 vuotta pitäisi kestää. Helpottaakohan tämä koskaan.
Helpottaa 👶👶
Vierailija kirjoitti:
Paremminkin voisi mennä. Uskon että kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu vanhemmiksi, itse tajusin sen vasta saatuani kaksi lasta. 4 ja 2 vuotiaat, voisipa matkustaa ajassa taaksepäin ja valita toisin. En tiedä valitsisinko oikeasti, tykkään kuitenkin fantasioida elämästä jossa en tehnyt tätä päätöstä.
Väsyttää, turhauttaa, ahdistaa, ei kai tämä kaikille näin vaikeaa ole. Ihan terveitä, tavallisia lapsia ja silti olo on kuin olisi vankilassa huonekavereina kaksi terroristia.En jaksaisi tätä enää...vielä vähintään 13 vuotta pitäisi kestää. Helpottaakohan tämä koskaan.
En nyt haluaisi masentaa lisää, mutta turhaanpa toivot 13 vuoden päähän helpotusta. Lasten murheet vaan kasvavat, ja sitten tulee murheita lastenlapsista. Helppoa on silloin, kun he samassa huoneessa, huoli tuhatkertaistuu, kun he ovat toisessa maassa tai et edes tiedä missä he ovat. Kuulostan diakonissalta, mutta nauti nyt kun he ovat pieniä ja murheetkin pieniä ja hallittavissa olevia. Tv mummo
Mukava puhelu läheisen kanssa. Siitä riittää voimia muuten vähemmän mukavassa tilanteessa.
Mutta iloitsen jokaisesta päivästä, kun on ruokaa, puhdasta vettä, lämmin koti. Eikä ole hyökkäys sotaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paremminkin voisi mennä. Uskon että kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu vanhemmiksi, itse tajusin sen vasta saatuani kaksi lasta. 4 ja 2 vuotiaat, voisipa matkustaa ajassa taaksepäin ja valita toisin. En tiedä valitsisinko oikeasti, tykkään kuitenkin fantasioida elämästä jossa en tehnyt tätä päätöstä.
Väsyttää, turhauttaa, ahdistaa, ei kai tämä kaikille näin vaikeaa ole. Ihan terveitä, tavallisia lapsia ja silti olo on kuin olisi vankilassa huonekavereina kaksi terroristia.En jaksaisi tätä enää...vielä vähintään 13 vuotta pitäisi kestää. Helpottaakohan tämä koskaan.
En nyt haluaisi masentaa lisää, mutta turhaanpa toivot 13 vuoden päähän helpotusta. Lasten murheet vaan kasvavat, ja sitten tulee murheita lastenlapsista. Helppoa on silloin, kun he samassa huoneessa, huoli tuhatkertaistuu, kun he ovat toisessa maassa tai et edes tiedä missä he ovat. Ku
Riippuu kyllä ihan ihmisestäkin. Sekä itsestä että niistä lapsista. Olin minäkin huolissani silloin, kun mun lapset ensimmäisiä kertojaan nk kokeili siipiään. Nyt naurattaa, kun aikoinaan seurasin netistä lennon reittiä ja yks kaks kone katosi Meksikonlahden yläpuolella. Olin ihan varma, että tytär oli nyt hajonneessa koneessa merenpohjassa. Seuraavan kerran, kun hän lähti Meksikoon, tiesin jo valmiiksi, että siinä on jokin tutkajuttu tms, minkä vuoksi kone näyttää katoavan. Ei mulla ole ollut mitään syytä olettaa, etteikö mun lapseni pärjäisi maailmalla. Onhan heillä sitäpaitsi pirun paljon parempi kielitaitokin kuin mulla. Kuopus kun meni yläkouluun, enkunmaikka kysyi, onko englanti pojan äidinkieli. Todennäköisemmin minä jossain ulkomailla joutuisin vaikeuksiin kuin he.
Tänään olen kiitollinen kuulevista korvistani. Kuulen vuoteeseeni tuulen huminan, varisten riitelyn, kaukana olevan traktorin äänen ja miesten puhetta. Ahkerat työmiehet nauravat.
Kuulen mielessäni kuolleen isäni äänen: - Mitäs minun tyttöni?
Muistan rakkaani sanan: -Tahdon!
Lasteni raikkaat äänet: - Äiti! Äiti!
Olen kiitollinen. Olen saanut paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paremminkin voisi mennä. Uskon että kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu vanhemmiksi, itse tajusin sen vasta saatuani kaksi lasta. 4 ja 2 vuotiaat, voisipa matkustaa ajassa taaksepäin ja valita toisin. En tiedä valitsisinko oikeasti, tykkään kuitenkin fantasioida elämästä jossa en tehnyt tätä päätöstä.
Väsyttää, turhauttaa, ahdistaa, ei kai tämä kaikille näin vaikeaa ole. Ihan terveitä, tavallisia lapsia ja silti olo on kuin olisi vankilassa huonekavereina kaksi terroristia.En jaksaisi tätä enää...vielä vähintään 13 vuotta pitäisi kestää. Helpottaakohan tämä koskaan.
En nyt haluaisi masentaa lisää, mutta turhaanpa toivot 13 vuoden päähän helpotusta. Lasten murheet vaan kasvavat, ja sitten tulee murheita lastenlapsista. Helppoa on silloin, kun he samassa huoneessa, huoli tuhatkertaistuu, kun he ovat toisessa maassa tai et edes tiedä missä he ovat. Ku
Näinhän se menee: pienenä lapsi tallaa äitinsä syliä, isona sydäntä :) ei kai se huoli lopu koskaan.
Vela - en ikinä uskonut, että kestäisin sitä huolta
Hyvä kuvaus yksinäisyydestä yllä. Minä onnekas olen saanut vielä +60 monia ystäviä
Vierailija kirjoitti:
Tänään olen kiitollinen kuulevista korvistani. Kuulen vuoteeseeni tuulen huminan, varisten riitelyn, kaukana olevan traktorin äänen ja miesten puhetta. Ahkerat työmiehet nauravat.
Kuulen mielessäni kuolleen isäni äänen: - Mitäs minun tyttöni?
Muistan rakkaani sanan: -Tahdon!
Lasteni raikkaat äänet: - Äiti! Äiti!
Olen kiitollinen. Olen saanut paljon.
Oletko vuodepotilaana, kirjoitat valoisasti ?
Nyt pitäisi löytää uusi suunta yksinäisyyteen. Mutta vain live kohtaamisia. Puh ja netti ei kiinnosta. Kirkon keskustelu ryhmät ovat toivelistalla, kunhan ei tarvitse kuulla mitään esityksiä. Jutella vain mukavia toisten kanssa, vaikka kahvikupposen äärellä. Lounas seura olis myös ihan luksusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tänään olen kiitollinen kuulevista korvistani. Kuulen vuoteeseeni tuulen huminan, varisten riitelyn, kaukana olevan traktorin äänen ja miesten puhetta. Ahkerat työmiehet nauravat.
Kuulen mielessäni kuolleen isäni äänen: - Mitäs minun tyttöni?
Muistan rakkaani sanan: -Tahdon!
Lasteni raikkaat äänet: - Äiti! Äiti!
Olen kiitollinen. Olen saanut paljon.
Oletko vuodepotilaana, kirjoitat valoisasti ?
Viimeksi olin ulkona äänestämässä, sitä ennen joulupäivänä avustajan kanssa. Muulloin olen vuoteessa aina. Viihdyn kyllä hyvin siinäkin.
No murheet nyt vuodatan: puoliso pienessä käsileikkauksessa maanantaina. Puudutus ei onnistunut, nukutus. Puudutus ei kadonnut 17h aikana, aamuyöstä päivystys. N 20h alkoi käsi tai siis sormet liikkua! Sisko ohitusleikkaiksessa ti. Tänään pääsi avustettuna seisomaan. Toivottavasti toipuminen sujuu ja pääsee suunnitellusti kotiutumaan.
Juhannuskokko tehty, veli tarjosi uurastajille pullakohvit. Nyt istutan orvokkia, pelargoniaa. Huomenna haen lobeliat ja teen kylvöt.
Tuo mullassa möyriminen rauhoittaa, toin tuoleja liiteristä ulos ja pöydän. Lämmin on puuhatessa ja huomiselle on sadetta ennustettu.
N64
Vierailija kirjoitti:
Nyt pitäisi löytää uusi suunta yksinäisyyteen. Mutta vain live kohtaamisia. Puh ja netti ei kiinnosta. Kirkon keskustelu ryhmät ovat toivelistalla, kunhan ei tarvitse kuulla mitään esityksiä. Jutella vain mukavia toisten kanssa, vaikka kahvikupposen äärellä. Lounas seura olis myös ihan luksusta.
Onko lähellä kirjasto, niissähän usein kokoontuu lukupiiri.
Tai joku vapaaehtoistyö? Niissä voisi tavata samanhenkistä porukkaa.
Itse olen kyllä niin introvertti etten osaa kuvitella tuollaisiin osallistuvani.
Levoton mieli. Huolettaa terveys ja tulevaisuus, toimeentulo. Mietin kuitenkin häntä, sänkyyn sidottua, joka jaksaa kirjoittaa tänne positiivisista asioista. Minä pystyn sentään jonkin verran liikkumaan, vaikka kipeää tekeekin jokainen askel. Kaikki aistit toimivat. On puoliso ja ihana lapsi. On monenlaista hyvää elämässä, mutta ei mielenrauhaa.
Lord of the lost - Sanctuary
Jos sinulla on näin hyvä musiikkimaku, niin samanhenkiset voivat olla harvassa. Etsiydy metallifestareille, voit löytää meitä juttukavereiksi ja aina on pöydässä tilaa käydä antoisa keskustelu elämästä ja musiikista.
Olen lopen väsynyt mutta hassulla tavalla onnellinen. Mitään en jaksa enää tehdä mutta olen jo oman osuuteni tehnyt.
Aamukahvi, selvä pää ja puoliso rinnalla. Siitä on onni tehty
Minäkin olen saanut usein tuon viestin. En tykännyt. Jotenkin alentuva (?). Ja tuo 'menestystä uralle'. En tykännyt siitäkään tavasta. Mutta meitä on monenlaisia, monelle varmaan ihan ok vastaus.
Tärkeintä lie, että vaivaudutaan vastaamaan 'jotain'.
Kerran sain moisen vastauksen mukana kyseisen firman julkaiseman kirjan! Silloin ei varmaan ollut monia hakijoita, luulen...
Aiemmin hain paikkoja ollessani töissä, joskus minut valittiinkin, mutten vaihtanut paikkaa kuitenkaan.
N64