Mitä Sinulle tänään kuuluu?

Vierailija kirjoitti:

Aina on jokaisessa hyvässä jutussa on jotain huonoa mukana. Äitini työasiat ja vuorojen vähyys huolena ja hän toivoi muutosta. Ei ehkä ajatellut sentään, että sitten mennään toiseen ääripäähän ja vuoroja yhtäkkiä jo aivan liikaakin. Paljon yli jo sen hänen tavallisen tasonsa mitä on yleensä listoissa tehnyt ja mitä toivoi nytkin. Tuli kyllä huoli, että miten hän jaksaa ne kaikki tehdä. Paljon vielä vapaat niin, että vain yksi ja sen jälkeen taas töitä. Tätä sitten monta viikkoa. Huolestuin kyllä tästäkin nyt. Työ kyllä määrittää elämää niin paljon. Kaikilla ei vaan ole hyvää eläkettä ja mahdollisuutta jäädä pois. 

Mä just mietin, miten eriarvoisissa asemissa ihmiset on. Joku joutuu taloudellisista syistä tekemään töitä vielä vanhuuseläkkeelläkin ja sitten joku  eli minä taas toivoo, että työnantaja päästäisi irti jo ennenkuin edes alin eläkeikä tulee täyteen.  Mun elämässä on tapahtunut ikäviä asioita, mutta kun nyt mietin, niin ihan jokainen niistä on poikinut jotain hyvääkin. Sellaista hyvää, mitä ilman kohtaamaani vaikeutta mun elämässäni ei todennäköisesti olisi. Kuten nyt esimerkkinä nivelreumaan sairastuminen 34-vuotiaana. Se oli ikävä juttu ja moni mulle mieluisa asia loppui reuman takia, mutta reuma sai mut myös vaihtamaan sairaanhoitajan työstä it-alalle, missä taas oli paljon parempi palkka ja siten eläkekertymänikin kasvoi merkittävästi. Ja pystyi myös säästämään ja sijoittamaan, mikä taas mahdollisti senkin, että lyhensin työviikkoani jo pari vuotta sitten. Ja nyt, kun alimpaan eläkeikään on enää hieman yli vuosi, voisin lopettaa työnteon jo kokonaan. 

Sun äitisi pitää kyllä osata sanoa töissä, jos alkaa tuntua siltä, että työtunteja on liikaa. Työnantaja ei pysty arviomaan äitisi vointia ja jaksamista itse. On toki mahdollista, että työnantaja on "kaikki tai ei mitään" -tyyppi, mutta jos työnantaja tarvitsee eläkeläisiä töihin, voisin kuvitella, että työntekijällä olisi neuvotteluvaraa. 

Lammas

Onko nivelreuma/nivelrikko jotenkin periytyvä? Äitillä ja jollain siskollaan oli, pikkusiskollani ollut nivelten kanssa ongelmia vuosikaudet, en tiedä onko diagnoosia. Itsellä nuorempana sormien nivelet lukkiutui vaikkapa lapion varteen...

Joskus ihmettelen peukuttelua, tosin harvoin:

Joku toivottaa hyvää yötä -> 2 alapeukkua ?

Vierailija kirjoitti:

Lammas

Onko nivelreuma/nivelrikko jotenkin periytyvä? Äitillä ja jollain siskollaan oli, pikkusiskollani ollut nivelten kanssa ongelmia vuosikaudet, en tiedä onko diagnoosia. Itsellä nuorempana sormien nivelet lukkiutui vaikkapa lapion varteen...

Taipumus nivelreumaan on periytyvä. Yleensä nivelreuma kuten muutkin autoinflammatoriset sairaudet kuitenkin edellyttävät jonkin laukaisevan tekijän. Tavallisin laukaiseva tekijä on jokin infektio. Mulla se infektio oli aikoinaan vyöruusu, mikä yleensä on iäkkäämpien ihmisten sairaus, mutta jostain syystä mulle iski se. Nivelrikko taas on nivelten väleissä olevien rustojen kulumaa ja siihen vaikuttaa monet ihan muut asiat. Esimerkiksi työ, ylipaino, erilaiset tapaturmat ja tietenkin ikä. Mutta myös perimä jonkin verran. Ja varsinkin perinnöllistä on usein yliliikkuvat nivelet, jotka valitettavasti sitten myös kuluu "normaaleja" niveliä helpommin. 

"Sun äitisi pitää kyllä osata sanoa töissä, jos alkaa tuntua siltä, että työtunteja on liikaa. Työnantaja ei pysty arviomaan äitisi vointia ja jaksamista itse. On toki mahdollista, että työnantaja on "kaikki tai ei mitään" -tyyppi, mutta jos työnantaja tarvitsee eläkeläisiä töihin, voisin kuvitella, että työntekijällä olisi neuvotteluvaraa."

Pieni korjaus viestiisi eli äitini ei ole jäänyt eläkkeelle vielä. Tuolla paikassa, kun jos jäät eläkkeelle niin se sitten hei hei ja työt loppuu siihen eli ns eläkkeen lisäksi et voi töissä olla ja ns molempia rahoja ottaa. Tämä tietysti olisi rahallisesti paras vaihtoehto, mutta kokemuksesta tuolla ovat kaikki eläkkeelle jääneet sitten joutuneet lähtemään lopullisesti pois ja eivät enää ole vuoroja saaneet, vaikka jotkut olisivat halunneet.

Äitini siis kerryttää töissäolollaan eläkettä vielä, vaikka on jo vuosia sitten ylittänyt alimman eläkeiän. Jos jaksaa ja saa töissä olla niin tekee siihen asti töitä, kun tulee se ylin ikä vastaan, kun on ns pakko eläkkeelle jäädä. Eihän kaikki ole mikään ideaali tilanne ja en ala tänne kaikkia meidän taloudellisia juttuja kirjoittaa. Asiat ovat vaan menneet näin. Äitini yrittää säästää rahaa ja hänellekin tiettyjä lainoja maksettavana. Reilua tietysti olisi se, että voisi jäädä eläkkeelle ja jatkaa tuolla normaalisti silti töissä ja ottaa ne molemmat rahat. Silti, kun tuoltakin mieluusti pistetään porukkaa ulos niin jos jäät eläkkeelle niin teet ns palveluksen työnantajalle ja hän saa taas yhden ulos talosta. Näin tuo ei ole vaihtoehto jos meinaa töissä käydä. Totta kai äitini sitten kertoo tilanteestaan ja sinänsä pystyy työjutut hoitamaan. Oli vaan yllätys nyt tuo kaikki, kun monia vuosia tasaista listaa tehnyt. 

Isälläni parempi tilanne eläkkeen määrän suhteen ja hän ylittää nyt keväällä sen ylimmän eläkeiän, mutta aikoo vielä jonkin aikaa olla silti töissä eläkkeen lisäksi. Tuo pieni työpaikka ja mielellään pitävät hänet vielä vähän aikaa. Isäni täysin terve ja vahva ihminen ja ikä ei näy mitenkään. Kirjoitan tämän nyt siltikin, vaikka joku olisi sitä mieltä, että pois töistä vaan molemmat jo. Meillä oma tilanteemme ja isällä myös omat lainansa maksettavana ja lisärahaa tarvitaan. Näin emme voi ajatella mitä joku muu miettii kaikesta. Emme kuulu niin hyvätuloisiin. Ja en kirjoita tätä pahalla. Lähinnä selvennän kaikkea. 

Mä voisin tähän lisätä yhden muistelun, joka liittyy myös tuohon, mitä Pitkikselle kirjoitin eli miten ikävät asiat voi johtaa johonkin positiiviseen. Mulla oli hyvin turvallinen, suojattu ja rakastettu lapsuus. Mutta myös erittäin autoritäärinen kasvatus ja koti, jossa vanhemmat määräsi ja lapset totteli. Kun pääsin ylioppilaaksi, tapasin kivan kundin ja alettiin seurustella. Mun vanhemmathan - ja varsinkaan äitini - ei tätä kundia hyväksynyt ollenkaan. Oli työläisperheen lapsi (niin olivat muuten molemmat vanhempanikin) , mutta koska olivat tehneet nk luokkaloikan, varsinkaan äitini ei hyväksynyt ketään "alempaa". Noin kuukautta ennen 19-vuotissynttäriäni  mun vanhemmat sanoi mulle, että joko jätät sen kundin tai sitten jätät avaimet pöydälle ja lähdet. Vanhempieni ällistykseksi pakkasin taskulaskimen, kulta- ja hopeakoruni yms vähänkään rahanarvoisen tavaran sekä jonkin verran vaatteita kassiin, puin päälleni, tipautin avaimet eteisen pöydälle ja lähdin. Mulla ei ollut penniäkään rahaa ja syksyiseen yöhän lähtiessäni vaan mietin, että mitäs vidua mä nyt teen. Vaikka tästä on kohta 45 vuotta, mä edelleen tunnen sormissani, miten kylmä se yö oli. En nimittäin älynnyt ottaa mitään sormikkaita tms mukaan. Ja olihan se aika pelottavaakin hypätä "vaaleanpunaisesta pumpulista" yksin kylmään ja pimeään pääkaupunkiseudun yöhön. Tuona iltana ja yönä mun ajattelutavassani tapahtui muutos: jos mulla on ongelma, mun pitää ratkaista se itse. Olen tässä yksin ja mun pitää selvitä. Mulla ei ole enää turvaa muista, vaan mun pitää pärjätä ihan itse. Keksiä itse keinot, joilla pärjään. Ja siitä lähtien olen aina ajatellut, että okei, nyt mulla on tällainen ongelma,. mitäs erilaisia ratkaisukeinoja tähän on ja mikä niistä olisi järkevintä toteuttaa. 

Koska olen silloin kauan sitten ollut asunnoton ja nukkunut joitain öitäkin puistonpenkillä enkä aina kavereiden nurkissa, mulle on aina tuonut mielenrauhaa se, että mulla on katto pään päällä ja edes näkkileipää kaapissa. Mun on ollut sen jälkeen helppoa sopeutua erilaisiin muutoksiin. Kunhan se katto ja näkkileipä säilyy elämässäni, niin perusasiat elämässäni on kunnossa.

Pitkis: Ymmärsin väärin aiemman kirjoituksesi. Luulin, että äitisi on jo eläkkeellä, mutta pienen eläkkeensä vuoksi tekee silti edelleen töitä. Mutta onpa kyllä kurja tilanne, jos työnantaja sitten vetää iäkkään ihmisen ihan piippuun liialla työmäärällä eikä asiaan voi itse vaikuttaa mitenkään  :(

10245 viestiin lampaalle

Ehkä samaistun jotenkin viestiisi. Vanhempani ovat tietyllä tavalla olleet myös tiukkoja. Isäni varsinkin ja toisaalta se taas vaikutti itseeni huonolla tavalla. Minusta tuli liian arka ja ainakin sellainen joka on liian  "säyseä". En käytä sanaa kiltti, mutta tavallaan minusta huomasi jo lapsena, etten halunnut riidellä ja loukata muita. Olin helppo kohde sitten muiden ikävälle kohtelulle. Samoin kirjoitit hyvin tuon hetken, kun ymmärsit olevasi omillasi. Itselle tapahtui vastaava, kun voin nuorena huonosti ja tavallaan halusin jättää tämän maailman jolloin pyysin apua vanhemmilta ja lopputulos heidän suuttumisensa ja anteeksi pyyntö minulta. Silloin tiesin, että tavallaan minä olen vastuussa itsestäni ainakin niin kauan, kuin olen järjissäni edes jotenkin. Toisaalta enhän minä mitään diagnoosia omaa ja jotenkin selvisin silloin sitten eteenpäin. Joskus tämä asia on vaikea hyväksyä, mutta vuodet auttavat siihen. 

Samoin olen itsekin työläisperheestä. Vanhempani eivät ikinä opiskelleet sen enempää. Isäni ei oikeastaan voinut ja köyhästä isosta perheestä. Äitini olisi halunnut ja toisaalta opiskeli paljon eri ammatteja. Silti kaikki ns ylempi jäi, koska piti töissä käydä. Äitini peruikin yhden "ylemmän"  opiskelupaikkansa, koska ei voinut jäädä töistä pois. Tämä on sitten sons vaivannut häntä ja koskaan ei varmaan pääse siitä yli. Näkyy sitten siinä, että haluaisi minun opiskelevan enemmän. Toivoo minulle parempaa, mutta välillä vaatimukset rasittavat itseäni.

Äitini on myös sellainen joka olisi omasta mielestään halunnut ns ylempään luokkaan ja vaikkapa rikkaamman miehen yms. Mitä minä en taas voi ymmärtää ja ehkäpä hän haluasi minutkin mieluummin mukamas vihille (tuskin koskaan menen naimisiin) parempaan perheeseen. Tämä näin puolittain huumorilla todettuna. Minä taas ej katso ihmisen koulutustaustaa, vaikka toisaalta pidän itseäni kuitenkin sen verran sivistyneenä että arvostan kuitenkin tiettyä oppineisuuttakin.

Itse yritän myös olla tyytyväinen pieniin asioihin. Kaipaan rauhaa elämääni ja arvostan sitä, ettei tarvi mennä esim enää kouluun missä monet pilkkaavat sinua. Samalla se kaikki kääntyy monesti itseään vastaan ja sitten se muiden joukkoon ja niin sanotusti monella tavalliseen elämään pääsy on vaikeampaa tällä taustalla. Pitkästi, mutta tuli nämä jutut mieleen. 

10246 viestiin vielä myös lampaalle 

Ei tarvitse huolissasi olla äitini tilanteesta. Kyllä hän pystyy asiosta puhumaan, mutta ei tuo ikävästi sanoen ole paras työpaikka. Sellainen, että äitini aina sanoo etten esim minä voisi olla tuolla töissä ja muut "söisivät" minut nopeasti. Tähän vielä kaikki johtoon liittyvät jutut ja sote säästöt mitoituksineen. 

Punajuuripäivä, kun kaksin verroin sitä tuli syötyä. Jos itse olisin ollut kokkina niin tältä olisin voinut välttyä.

Terveellistä ja tervettä päivää vietetty.

Pitkis: Voi miten tutulta kuulostaa! Mun isäni teki työläistaustastaan sen luokkahypyn ja äiti sitten pääsi isän rinnalla "parempiin piireihin". Ja mun vanhempani - erityisesti äitini - tietenkin halusi, että minä ja siskoni myös edetään ylemmäksi. Noh, siskoni eteni ja minä taas en. Kävin mä yo-kirjoitusten jälkeen Teknillisen korkeakoulun pääsykokeissa (koska vanhempani edellyttivät multa sitä), mutta koska koko ala ja homma kiinnosti mua kuin kilo p**kaa, niin muistan katselleeni ikkunasta ulos ja vilkuilleeni kelloa, että joko täältä pääsykokeista voi lähteä. 

Olen ollut työpaikoissa, joissa työ on mielestäni ollut ihan kivaa. Mutta syy siihen, miksi olen käynyt töissä, on aina ollut vain ja ainoastaan raha. Se, että mulla vähintään se katto ja näkkileipä säilyy, vaikka mitä tapahtuisi. Ja olen aina viihtynyt paljon paremmin ihan vaan työläistaustaisten ihmisten kanssa kuin niiden, joiden kanssa pitäisi aina keskustella  jostain uusimmasta teatteriesityksestä tai vastaavista aiheista. Olen mä joutunut elämäni aikana välillä nk edustamaankin (mm kerran mut laitettiin Israelin suurlähettilään viereen  yhdessä VIP-tilaisuudessa), mutta ei sellainen ole niitä asioita, joita elämääni haluan. Selviydyn sellaisista kyllä, koska olen hyvä sopeutumaan kaikkeen. 

Mä en koskaan mennyt naimisiin. Olisin halunnut samanlaisen rakkaustarinan kuin mitä oli mun vanhemmillani. Valitettavasti se ainoa mies, joka rakasti mua kuin isäni rakasti äitiä, ja jota mä rakastin kuten äiti rakasti isää, oli just se kundi, jonka vuoksi lähdin rahattomana syksyiseen yöhön. Mutta ei se kundikaan lopulta jaksanut hyljeksintää, mitä mun vanhempien taholta koki, vaan löysi sellaisen naisen, jonka perhe otti hänet avosylin vastaan. 

Mitä tulee kiltteyteen, niin mäkin kannoin kiltteyttä mukanani kauan. Sitä nk kiltin tytön syndroomaa. Kun vähän päälle kolmekymppisenä päätin riuhtaista itseni siitä irti ja aloin sanoa kaikilla ihan joka asiaan "EI" (silloinkin, kun olisin voinut sanoa "KYLLÄ"), elämästäni katosi paljon ihmisiä. Jotkut palasi takaisin, suurin osa ei. Mutta olen löytänyt elämääni uusia ihmisiä vielä kuuskymppisenäkin. Ihmisiä, jotka hyväksyvät mut sellaisena kuin olen. 

Pohjan tähti, Vaihtuneet elämät ja Hyvää yötä :)

Tänään keväinen päivä ja ihan hyvä sellainen. Kävellyt olen taas ja lintuja katsellut. Täällä jo mustarastaatkin laulavat varsinkin iltaisin. Ei innosta se tulossa oleva takatalvi. Linnuille piti vielä ostaa ruokaa, mutta pähkinää oli vaan isoja säkkejä ja en malttanut enää sellaista ostaa ja rahatkin olisivat jo loppuneet. Linnut eivät tuosta tarjoilun heikentymisestä (pelkkiä siemeniä) oikein tykänneet ja hiljaisempaa on ollut.

Kaupassakin kävin ja taas kerran pelästyin summaa, kun en mielestäni ollut ostanut paljon mitään. Totuus näköjään toinen ja aletuotteitakin heikosti. Innostaa säästämään tuo ruoan kalleus. Ehkäpä lähetän vielä Sellpyyn lisää myytäviä vaatteita. Edellisetkään eivät tosin vieläkään ole edenneet myyntiin asti. Hidasta touhua tuolla. 

Lampaalle tuohon 10249 viestiin kiitos. Oli hyvä lukea elämästäsi ja ehkä löytää jotain asiaa omaakin elämääni liittyen. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Mä voisin tähän lisätä yhden muistelun, joka liittyy myös tuohon, mitä Pitkikselle kirjoitin eli miten ikävät asiat voi johtaa johonkin positiiviseen. Mulla oli hyvin turvallinen, suojattu ja rakastettu lapsuus. Mutta myös erittäin autoritäärinen kasvatus ja koti, jossa vanhemmat määräsi ja lapset totteli. Kun pääsin ylioppilaaksi, tapasin kivan kundin ja alettiin seurustella. Mun vanhemmathan - ja varsinkaan äitini - ei tätä kundia hyväksynyt ollenkaan. Oli työläisperheen lapsi (niin olivat muuten molemmat vanhempanikin) , mutta koska olivat tehneet nk luokkaloikan, varsinkaan äitini ei hyväksynyt ketään "alempaa". Noin kuukautta ennen 19-vuotissynttäriäni  mun vanhemmat sanoi mulle, että joko jätät sen kundin tai sitten jätät avaimet pöydälle ja lähdet. Vanhempieni ällistykseksi pakkasin taskulaskimen, kulta- ja hopeakoruni yms vähänkään rahanarvoisen tavaran sekä jonkin verran vaatteita kassiin, puin päälleni, tipautin avaimet et

Tuollaisen kohtelun jälkeen en olisi sylkäissytkään ns. "vanhempiin" päin ja sinä hullu olet vielä hoitanut äitisi hautaan, vai "hoiditko" hänet hautaan ???

"Tuollaisen kohtelun jälkeen en olisi sylkäissytkään ns. "vanhempiin" päin ja sinä hullu olet vielä hoitanut äitisi hautaan, vai "hoiditko" hänet hautaan ???"

Kysymys ei ole minulle ja sivusta vastaan. On silti hyvä ymmärtää muiden elämää. Kaikki eivät ole kuin sinä. Itsekin olen monia kertoja joutunut hyväksymään tietyt asiat vanhempiini liittyen. Jotkut vaikeitakin. Silti minä haluan silti pitää välit heihin kaikesta huolimatta. Minusta se on ok ja toinen ei päättää miten jokainen toimii. Elämä ei monestikaan ole mustavalkoista ja tietyllä tavalla ehdotonta. 

Mä lähdin kaltoinkohtelevasta lapsuuskodistani 16-vuotiaana maailmalle, toiselle puolelle Suomea kuin missä vanhempani asuivat. Siitä asti olen ollut omillani. Opiskellut olen paljon, mieleisiä ja kiinnostavia tutkintojakin saanut. Enää ei tarvitse itselleen todistella, kykeninkö johonkin. Aika raskas on välillä ollut elämä, mutta olen yrittänyt itse omille lapsilleni olla välittävämpi ja läsnäolevampi vanhempi. Ainakin välit lapsiin ja lapsenlapsiin ovat tiiviit ja lämpimät. 

Pitkä matka on pitänyt kulkea tähän päästäkseen, mutta nykyään asiat ovat pääosin kunnossa ja elämä mukavaa. On saanut kasvaa omaksi itsekseen ja ympärillä on ihmisiä, jotka rakastavat tällaisena kuin olen. Ja mikä parasta: myös itse olen oppinut rakastamaan itseäni, vaikken siihen lapsena hyvää mallia saanutkaan. 

Mutta olen joskus miettinyt, että nyt sitä voi katsella omaa elämäänsä jo etäämpää, ja olla onnellinen siitä, mihin kaikki on johtanut vaikeasta alusta huolimatta. Aina ei ole tältä tuntunut. 

50+ Mummeli 

Huomenta.

Nro 10252: "Tuollaisen kohtelun jälkeen en olisi sylkäissytkään ns. "vanhempiin" päin ja sinä hullu olet vielä hoitanut äitisi hautaan, vai "hoiditko" hänet hautaan ???"

Mä olen aikuisena antanut monia asioita anteeksi. Niin vanhemmilleni kuin muillekin ihmisille. En osaa sanoa varmaksi, mutta luulen, että aikoinaan ne sairaanhoitajan opinnot auttoivat ymmärtämään paremmin muita ihmisiä. Heidän motiivejaan ja perimmäisiä syitään, miksi toimivat kuten toimivat.  Esimerkiksi kun mä olin lapsi, niin tukkapöllyt ja selkäsaunat oli vielä ihan yleinen ja normaali tapa kasvattaa lapsiaan. Se vaan oli ajan tapa ja niin hullulta kuin kuullostaakin vuonna 2025, niin siihen aikaan vanhemmat tosiaan uskoivat fyysisen kurituksen olevan lasten kasvulle ja kehitykselle hyvä asia. Silloin syksyisenä iltana mun äitini tietenkin toivoi, että  jättäisin sen kundin ja löytäisin jonkun, jonka kanssa mun elämästäni tulisi mahdollisimman hyvää. Ei vaan tajunnut, että vaikka hänelle se hyvä oli luokkahyppy, mulle itselleni se taas oli jotain ihan muuta. 

Sairaanhoitajavuosiltani muistan muutamia potilaita, jotka sairaalaan tullessaan olivat vihaisia, aggressiivisia, turhautuneita ja purkivat kaiken kiukkunsa muhun. Palkitsevinta oli, kun nämä potilaat kokivatkin saaneensa  hyvää hoitoa ja olivat tyytyväisiä lähtiessään kotiin. Eräs potilas jälkitarkastukseen tullessaan toi mulle  ison kimpun ruusuja ja oli vakuuttunut siitä, että oli jotenkin mun ansiotani, ettei hänellä ollutkaan syöpää. Ja kerran yksi vanhempi miespotilas löi mua kyynärsauvalla olkapäähän, mutta myös hän lähti hyvillä mielin ja anteeksi pyydellen kotiin. Pitää vain koittaa keskustelemalla ja kuuntelemalla löytää ne syyt, miksi toinen on kiukkuinen, turhautunut tms ja sen jälkeen miettiä, voisiko niille syille tehdä jotain tai vähintään jollain tavalla helpottaa tilannetta. 

Äidin suurin pelko vanhetessaan oli, että joutuisi loppuajoikseen jonnekin laitoshoitoon. Äiti kammosi sairaaloitakin.  Olin aikoinaan sekä kotisaraanhoidossa että vanhainkodissa töissä ja tiesin, että mun äidilleni vanhainkoti olisi  ollut ihan kamala paikka. Ja vanhainkodeissa oli sentään nykyisiin hoivakotien asukkaisiin verrattuna varsin hyväkuntoisia vanhuksia. Äidistä huolehtiminen viimeisten 2 vuoden aikana ei olisi ollut mulle niin rankkaa, jos he olisivat alusta lähtien hyväksyneet ulkopuolisen avun. Isä sitä oikeastaan enemmän vastusti ja senkin olen vasta myöhemmin tajunnut johtuvan siitä, että isä pelkäsi ulkopuolisten päättelevän, ettei isä pärjää äidin kanssa ja äiti viedään väkisin jonnekin laitoshoitoon. Sen vuoksi isä ei halunnut, että kukaan ulkopuolinen pääsisi näkemään tilanteen. Ja sitten, kun sinne vihdoin ja viimein sain puhuttua ympäri ulkopuolista apua, niin isän mielestä se apu on ollut aivan loistavan hyvä juttu. Monta kertaa on tehnyt mieli sanoa: "mitäs minä sanoin!!", mutta en ole viitsinyt.  Jäärät on jääriä ja jokainen asia, mihin lopulta kelpasi ulkopuolinen apu, oli mulle vaan erävoitto :)

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lammas

Onko nivelreuma/nivelrikko jotenkin periytyvä? Äitillä ja jollain siskollaan oli, pikkusiskollani ollut nivelten kanssa ongelmia vuosikaudet, en tiedä onko diagnoosia. Itsellä nuorempana sormien nivelet lukkiutui vaikkapa lapion varteen...

Taipumus nivelreumaan on periytyvä. Yleensä nivelreuma kuten muutkin autoinflammatoriset sairaudet kuitenkin edellyttävät jonkin laukaisevan tekijän. Tavallisin laukaiseva tekijä on jokin infektio. Mulla se infektio oli aikoinaan vyöruusu, mikä yleensä on iäkkäämpien ihmisten sairaus, mutta jostain syystä mulle iski se. Nivelrikko taas on nivelten väleissä olevien rustojen kulumaa ja siihen vaikuttaa monet ihan muut asiat. Esimerkiksi työ, ylipaino, erilaiset tapaturmat ja tietenkin ikä. Mutta myös perimä jonkin verran. Ja varsinkin perinnöllistä on usein yliliikkuvat nivelet, jotka valitettavasti sitten myös kuluu "normaaleja"

Kiitos vastauksesta :)

Kätevää, kun täällä on eri alan ammattilaisia... 'Tietolaari' ( Ennen oli radiossa ohjelma ' Maamiehen tietolaari, kuka muistaa?)

Vierailija kirjoitti:

Huomenta.

Hyvää huomenta Sinullekin

Ja kaikille muille. Maanantai, mahdollisuuksien päivä. Asenne ratkaisee... huomenna huhtikuu.

Onpa ollut koskettavia kertomuksia. Joku kertoikin anteeksiannosta ja sen tärkeydestä. Tärkein matka on joskus todellakin mennä toista puolitiehen vastaan. Ja ajat oli ennen toiset, todellakin. Siskoni täyttäessä 70, kirjoitin hänelle kirjeen ja kiitin tuesta vuosien varrella. Ja että harvoin sanotaan, että rakastetaan. Tietäähän sen muutenkin :) miten se onkin niin vaikea sanoa... toivottavasti nykyään lapset saa sitä kuulla enemmän vanhemmiltaan.

Mustavalkoinen, sitä ei elämä todellakaan ole. Riemunkirjava, kuin räsymatto. Joillakin on enemmän tummaa raitaa. Mutta: Pimeintä on juuri ennen aamunkoittoa.

Terveisin N64

Krapulainen olo vähän, tuli otettua jägeriä eilen, onneks ei tänään mitään menoa ole.