Mitä haluaisit sanoa ystävällesi, mutta se ei olisi OK?

Vierailija kirjoitti:

Miksi öyhötät jatkuvasti Facebookissa negatiivisesti asiasta kuin asiasta? Ensinnäkin, eikö ole koskaan mitään positiivista sanottavaa? Toiseksi, kannattaisi yrittää vaikuttaa asioihin itse lähettämällä suoraa palautetta kyseisille tahoille. Silloin voisi saada oikeasti jotain muutosta aikaan.

Masennus/yksinäisyys voi tehdä tuota.

Oletko ottanut asian puheeksi hänen kanssaan?

Vierailija kirjoitti:

Miten teillä on noin huonoja ystäviä, miksi olette tuollaisten ihmisten kanssa?

Ja kuinka ei voi ystävälle sanoa, että anna kun puhun loppuun tai väkivaltainen mies ei ole sinun arvoisesi?

Ihmiset ovat aika pelkureita näissä tapauksissa ja ymmärtäähän sen. Konfliktit on hanurista, ei kukaan niitä ehdoin tahdoin halua kohdata. Niitä asioita vaan pitää käsitellä, vaikka pahaa tekisikin.

Kuka tarvitsee vihamiehiä kun ystävät on tällaisia, niinpä niin.

Onneksi en tunne teitä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ollut muutamia pitkäaikaisiakin ystäviä, jotka ovat vittuilleet ja nälvineet aivan kaikesta, ja kun asiasta on maininnut, niin se olen minä kun en ymmärrä huumoria, sehän oli nimittäin "hyväntahtoista vitsailua, vittuilu on välittämistä tms". Vaikka asiata useaan kertaan sanoin etten tykkää, ei mennyt jakeluun, niin kerran kokeilin käyttäytyä samoin ystäviäni kohtaan, nälviä kaikesta josta minullekin nälvitään "hyväntahtoisesti". Sain palautetta asiasta, ja kommentoin, että halusin heidän vain kokevan miltä minusta heidän vittuilunsa tuntuun. Sovittiin asia hyvässä hengessä ja olin erittäin mielissäni, että hyvä kun sain suuni avattua !! Noh, viikottaiset lounaat ja kahvittelut ja lenkkeilyt tyssäsivät tasan siihen paikkaan, kummipoikani juhliin en ole saanut enää kutsuja, 15v ystävyys päättyi tähän antamaani palautteeseen..  Niin olkaa vaan rohkeita ja avatkaa suunne !!!! nyt reilu vuosi tapahtuneesta uskon jo, että parempi näin, mutta en ymmärrä sitä miten ihmiset eivät miltei ikinä kestä kuulla OMIA JUTTUJAAN

Hienoa!!!!

Olen niin onnellinen, että joku on uskaltanut avata suunsa ja antaa samalla mitalla takaisin. Tuo on tosiaan todella mystistä kerta toisensa jälkeen, että ihmiset vittuilevat henkilölle x asiasta y, niin se on fine, mutta jos tilanteen kääntää päälaelleen, niin uhriutuminen alkaa. 

Mutta tärkeintä on sanoittaa ääneen, mitä haluaa oikeasti. Ihmiset eivät tajua vihjailua eikä pidäkään tajuta. Aikuisten ihmisten pitää osata käsitellä asiat selkeästi ja ytimekkäästi.

Vierailija kirjoitti:

Ystävä puhuu aina ahdistuksesta ja kuinka tunteet vaihtelevat. Jos en kiireeltäni kerkeä vastata puhelimeen tai jaksa puhua 2 h maratonpuheluita, niin heti viestittää minulle pelkäävänsä hylkäämistä. Tosiasiassa hänellä on selkeästi epävakaa persoonallisuus, mutta ei hän sitä itsessään tunne. Enkä sitä hänelle viitsi mainita.

Niin tunnen tuskasi.. on rankkaa olla epävakaan kaveri ainakaan jos se ei todella hoida itseään

Vierailija kirjoitti:

Olen likaämpäri, tapaamisilla ei puhuta muusta kuin sinun psyykkisestä maailmasta, lääkityksistä, reagoimisestasi eri tilanteissa. "Ystävyytemme" ei ole vastavuoroista. Suutut lähes kaikista kommenteistani. Paasaat loputtomasti. Jos kerron jotain omia juttujani, sivuutat ne ja jatkat monologia.

Olisin onnellisempi, jos et enää olisi yhteydessä minuun. Teen pitkää päivää ja jo tiedossa oleva tapaaminen kanssasi tuntuu niin kuluttavalta, että toivoisin esim. Sairastuvani, ettei tarvitsisi nähdä.

Osaatko avata suusi ja sanoa tämän hänelle ääneen.

Miksi aikuiset ihmiset sietävät asioita, vaikkei ole pakko? Tämän tapauksenkin pystyy ratkaisemaan ainakin omalta osalta tyydyttävästi, jos vain on halua.

Vierailija kirjoitti:

Teidän koti on oikeasti todella paskainen. En säikähdä vähästä, mutta joskus voisi edes vähän siivota.

Masennus tekee tuota. On todella yleistä, että masentuneen koti on todella likainen.

Vierailija kirjoitti:

Älä ole aina niin negatiivinen. Jos jotain kivaa tai hyvää tapahtuu niin älä yritä kääntää sitäkin jollain tavalla negatiiviseksi tapahtumaksi tai ainakin että ei se kiva tai hyvä tapahtuma kauaa pysy ja sitten kaikki on taas kenkkumaista.. Olemme tunteneet toisemme 7-vuotiaasta asti ja nyt olemme 60 ja vieläkin sama homma, huh ! 

Ja vieläkään sinä aikuinen mies et uskalla pistää välejänne poikki tai sanoa asiasta ääneen.

Saatko jotakin nautintoa tuosta uhriutumisestasi? 

Kaverisi lienee yksinäinen/masentunut, masennus aiheuttaa asioiden näkemisen pääosin negatiivisena. Miten tämä asia tämän ketjun perusteella on edelleen monelle suomalaiselle yllätys?

Mulla ei ole sellaista asiaa, mistä ei olisi ok sanoa YSTÄVÄLLE.

Kiitos kun olette elämässäni

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teidän koti on oikeasti todella paskainen. En säikähdä vähästä, mutta joskus voisi edes vähän siivota.

Masennus tekee tuota. On todella yleistä, että masentuneen koti on todella likainen.

Toinen ääripää on pakonomainen siivous. Pää kun on sekaisin, tuo siivoaminen illuusion hallinan tunteesta.

Voisitko kasvattaa lastasi? Se on uskomattoman rasittava lyödessään, kirkuessaan ja sotkiessaan. Sillä ei ole juuri mitään käytöstapoja. En käsitä, miksi olet tuollainen munaton tossukka lapsesi edessä. Et uskalla sanoa ei, et uskalla olla kunnolla vanhempi. Lapsellasi tulee olemaan huono tulevaisuus.

Älä pliis tee lapsia tuon miehen kanssa. Hän on ihan mukava joo, mutta pössyttelee pilveä yöt myöten eikä tee mitään kotitöitä. Olet nyt jo koko ajan uupumuksen partaalla ja teitä on vain kaksi.

Vierailija kirjoitti:

Mä tein tuon, että kaverin koirista ilmoitin kaupungin eläinlääkärille. Silläkin kolme isoa koiraa ja vielä otti usein tyttärensä susikoiran hoitoon. Usein sanoin ihan vasten kasvojakin, että nyt koirat kärsii. Ei ole normaalia, että työpäivän ajaksi koirat pitää sulkea eri huoneisiin, ettei ne "tapa" toisiaan. Ei ole normaalia, että yksi koira syö itsensä läpi työpäivän aikana (tää oli mulle viimeinen niitti, kun tästä kerto ja puhelu lähti samantien siinä seisomalla).... jne. Pitkään yritin (oli muitakin) lenkitettiin koiria, pestiin, hoidettiin turkit ja kynnet.

Ero vaivutti hänet johonkin masikseen ja elämästä tuli vaikea hallittava, vaikkei ole koskaan niin myöntänyt. Vieläkään kymmenen vuotta jälkeenpäin. Siellä oli koiran ripuleita lattialla ja oksennuksia pitkin poikin... koirat lähinnä päästi takapihalle tarpeilleen hyvinä päivinä.

Sai väliaikaisen eläintenpitokiellon. Alaikäiset lapsetkin sitlä sitten vietiin ja alkoi silmien avautuminen. Me ystävät olemme tuhonneet  hänen elämänsä. Vietiin kaikki! Eipä ollut enää väliä mullakaan, että ollaanko ystäviä vai ei, kunhan koirat sai silloin paremman elämän. Lapsilla oli sentään isä ja sen puolen suku.

Tällä hetkellä on toinen tapaus. Hyvä työkaveri, joka toisinaan varastaa töistä ruokaa. On hävikkiruokaa, jota kantaa kotiinsa. Muutenhan ne menis bioon. Kyllä, mutta meillä on säännöt. Työntekijät saavat ostaa puoleen hintaan ruokaa. Olen katsonut vielä toisaalle..

Hänellä ei ole koskaan rahaa mihinkään ja lapsen kanssa istuvat pienessä kaksiossa. Polttaa tupakka sisällä ja litkii kaljaa nykyään jatkuvasti. Valittaa köyhyyttään ja plärää internetistä koirailmoituksia, että lapselle tekisi hyvää hankkia koira kaveriksi.

Mun kärsivällisyys on koetuksella. Hänen köyhyytensä on täysin itseaiheutettua. Monet ovat hyviäkin neuvoja antanut, kuinka saada rahaa säästöön tai se palkka riittämään järkevästi. Useita yksinhuoltajia vastaavalla palkalla ja pystyvät moneenkin asiaan ja elämään kouluikäisten lasten ehdoilla. Saavat kivoja juttuja tekevät yhdessä.

Hän ei voi, kun ei ole rahaa. Samaa hernaria syövät kuudetta päivää ja lapselle nyt koira, ettei lapsi vaan masennu. Läpsis ja litsis.

Tiedän, että tupakka ja alkoholi on riippuvuuksia, mutta niihin kumpaakin on saatava apuja. Nyt mars etsimään semmoisia tahoja ja se perkeleen elämä kuntoon! Ei koiraa!

Olet oikeassa.

Tuo henkilö ei vain itse tule tuota tekemään ilman, että häntä siinä autetaan. Muutenhan hän olisi sen jo tehnyt. Tuollainen ihminen tarvitsee konkreettista apua eikä vaan epämääräisiä huuteluita netin syövereistä.

Aikuistu, ole kiltti ja hommaa itsellesi terapeutti jostain muualta. Ihan syystä en vastannut yhteydenottoihisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut se kamala "ystävä" joka on oksentanut ystävien päälle koko silloisen elämän. Enkä ole tajunnut omaa tekemistä. Se ei tee minusta hyvistä kuitenkaan se tajuamattomuus.

Nyt vuosia vuosia myöhemmin tiedän oman traumalapsuuteni. Yritin olla kuin kuka tahansa ja pieleenhän se meni.

Mitä mulle olisi voinut sanoa?

Oikeastaan ihan kaiken. Näyttää se karmeus mitä tein.

Toki olisin loukkaantunut. Silti totuus olisi ollut parempi kuin ghoustaus joka aiheutti lisää itsesyytöksiä ja josta en syyllistä ketään koska mittarit ovat olleet täysi ja olen ollut mahdoton.

Olisin kaikesta huolimatta kestänyt sen että olisi sanottu: kuule xx, olen tässä vuosia kuunnellut sun juttuja. En pysty sua pelastamaan, sun tarvii ehkä löytää oikea ammattilainen noihin ongelmiin.

Ja sitten muuttaa keskustelu sun omaan juttuun oli se sitten siivouspäivä tai auton hajoaminen tai mikä vaan.

Nykyään tiedän hakeneeni turvallisia rajoja mikä on oikein ja mikä on väärin koska olen elänyt rajattoman lapsuuden. Eikä sellaista saa ystävien päälle valuttaa.

Mulla taas on se, että olen luullut, että ystävät voivat puhua toisilleen kaikesta.

Olin hyvin hämmästynyt, kun yksi heistä muutama vuosi sitten valitti, että "oksennan" ystävieni päälle.

Olin myös loukkaantunut tuosta vertauksesta.

Se toisaalta teki minut varovaiseksi. Saako ystäville kertoa vain kivoista asioista? Ilmeisesti.

Mutta on aika raskasta ja minulle mahdotontakin näytellä vain positiivista koko ajan.

Yritän nyt sitten pitää vähän etäisyyttä. En halua lähelleni liikaa ihmisiä, jotta en vahingossa oksentelisi heidän päälleen ikään kuin.

Jos joku haluaa ghostata, niin ehkä se on paras ratkaisu.

Vaatii aika korkeaa sosiaalisen älyn tasoa, että ymmärtää, missä menevät ne sopivuuden rajat "kaikesta voi puhua ystävälle". Lisäksi vaatii aika korkeaa toimintakykyä ja oman toiminnan havainnointia, että jaksaa havainnoida tuota oikeastaan kokoaikaisesti, että se oma "kaataminen" ei mene liialliseksi.

Yleensä esim. masentunut ihminen ei voimiensa vähyyden vuoksi pysty tuohon kakkoskohtaan. Ja mitä tulee ykköskohtaan, meillä Suomessa ei oikein ole ainakaan aiempina aikoina osattu puhua ääneen (esim. kasvatuksessa tai koulussa) noista sosiaalisuuden eri muodoista ja vaatimuksista. Yleensä ihmiset käyvät nuorina ja nuorina aikuisina (toki vielä aikuisinakin) läpi tuota sosiaalisen olemisen mallia. Esim. teinitytöille kaveri- ja ystävyyssuhteet ovat tärkeitä ja niissä kirjaimellisesti harjoitellaan puhumista, luottamuksen osoittamista ja pettämistä, sitä, miten on asiallista toimia muiden kanssa; jos tulee kränää kaverin kanssa, sitä käydään sitten läpi toisten kavereiden kanssa. Ainakin näin muistan omilta yläaste- ja lukioajoiltani. Pidin hyvin kiinnostavana tällaisten "ihmissuhdeasioiden" piehtaroimista vielä pitkälle parikymppiseksi. Nyt tuntuu ihan älyttömän rasittavalta jo pelkkä muisto siitä, miten paljon sitä jaksoikin jauhaa... Nyt oon ihan tyytyväinen käydessäni silloin tällöin täällä palstalla ihmettelemässä ihmissuhteisiin liittyviä kysymyksiä (lähinnä siksi, että olen joutunut katkaisemaan muutaman ystävyyssuhteen viimeisen kymmenen vuoden aikana, ja nyt on jonkunasteinen tarve käydä niitä läpi, mutta vähän eri tavalla kuin aikoinaan teininä; tämä palsta tarjoaa hyvää näkymää niihin kysymyksiin, jotka nyt ovat minulle tärkeitä).

Sosiaalisuudesta vielä sen verran, että ihminen saattaa olla hyvinkin sosiaalinen (=kaivata muiden ihmisten seuraa) mutta se ei vielä tarkoita, että hänellä olisi välttämättä yhtään sosiaalisia taitoja (=kykyä havainnoida muiden tunnetiloja ja omaa käytöstään). Elämä on tuonut eteen muutamia tällaisia sosiaalisia katastrofi-ihmisiä, jotka minne vain mennessään aiheuttavat käytöksellään hämmennystä. Tuntemissani tapauksissa taustalta on paljastunut aika pahojakin mt-ongelmia.

Sitten on se kysymys, suurta surua ainakin minulle jo vain ajatustasolla aiheuttava, eli koulukiusaamisen vaikutus lapsen ja nuoren sosiaalisten taitojen kehittymiseen. Kiusaaminen on juuri niin yleistä edelleenkin Suomen kouluissa kuin se on, ja sille yksilölle se on pahimmillaan elämänmittaiset seuraukset aikaansaavan ketjureaktion väkivaltainen alku. Jos lasta kiusataan, onnistuuko hän luottamaan itseensä ja muihin luodakseen kaveri- ja ystävyyssuhteita teini-iässä? Jos hän on yksinäinen, ja samaan aikaan ikätoverit käyvät läpi ikätasoisia kaverijuttuja, joissa juuri harjoitellaan sitä muiden kanssa olemista ja omien ja muiden rajojen tunnustamista, jääkö kiusattu nuori tämän ulkopuolelle? Osaako hän kirjaimellisesti "käyttäytyä" mennessään opiskelemaan? Kykeneekö hän saamaan korjaaavia kokemuksia parikymppisenä ikätovereiltaan, jotka joko hyväksyvät tai eivät hyväksy sitä, että kaveri on ehkä sosiaalisesti vähän kömpelömpi kuin muut? Sitten kun tullaan kolmikymppisiksi, kaikki ovat jo sen verran kiinni omissa töissään, perheissään ja jo muodostuneissa sosiaalisissa ympyröissään, että kenenkään omanikäisen "kasvattamiseen" (mukaan ottamiseen) ei monellakaan enää riitä resursseja. Se on julmaa, mutta se menee niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että aika epätodennäköistä, että jokainen ihminen hänen lähipiirissä (isä, ex, kaveri, työkaveri) olisi narsisti.

Tämä. Kehottaisin myös katsomaan peiliin ja miettimään omaa käytöstään.

Valitettavasti tällainen voi myös olla totta. Mikäli ystäväsi on tunneälykäs ja olet sitä itse, osaat arvioida pitääkö hänen kertomansa paikkansa. Ei ole syytä epäillä toista valehtelusta ilman perusteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut se kamala "ystävä" joka on oksentanut ystävien päälle koko silloisen elämän. Enkä ole tajunnut omaa tekemistä. Se ei tee minusta hyvistä kuitenkaan se tajuamattomuus.

Nyt vuosia vuosia myöhemmin tiedän oman traumalapsuuteni. Yritin olla kuin kuka tahansa ja pieleenhän se meni.

Mitä mulle olisi voinut sanoa?

Oikeastaan ihan kaiken. Näyttää se karmeus mitä tein.

Toki olisin loukkaantunut. Silti totuus olisi ollut parempi kuin ghoustaus joka aiheutti lisää itsesyytöksiä ja josta en syyllistä ketään koska mittarit ovat olleet täysi ja olen ollut mahdoton.

Olisin kaikesta huolimatta kestänyt sen että olisi sanottu: kuule xx, olen tässä vuosia kuunnellut sun juttuja. En pysty sua pelastamaan, sun tarvii ehkä löytää oikea ammattilainen noihin ongelmiin.

Ja sitten muuttaa keskustelu sun omaan juttuun oli se sitten siivouspäivä tai auton hajoaminen tai mikä vaan.

Nykyään tiedän hakeneeni turvallisia rajoja mikä on oikein ja mikä on väärin koska olen elänyt rajattoman lapsuuden. Eikä sellaista saa ystävien päälle valuttaa.

Elämästä oppii, seuraavien ystävien kohdalla osaat paremmin.

Tämä ketju on täynnä tosi myrkyllisiä vuodatuksia, joista on ystävyys kaukana. Liian usein jatketaan ystävyyttä, vaikka suorastaan inhotaan koko tyyppiä tai ei ainakaan arvosteta yhtään? Miksi? Se on molempien ajan tuhlausta. Olen itsekin syyllistynyt samaan ja huomaan miten turhaan. Yli 10 vuotta sitten lopetin ystävyyden, joka oli tosi raskas. Elämäni parhaita päätöksiä.

Nostit esiin tärkeän kysymyksen. Miksi ollaan ihmisen kanssa vielä tekemisissä, jos hänelle haluaisi sanoa jotain myrkyllistä mutta syystä tai toisesta (usein hyvästä syystä) ei vaan voi?

Arvelisin, että kyse on siitä, että ihmisessä, tämän elämässä ja myös puheissa on monia eri puolia. Osaa niistä voi arvostaa, osaa ei. Näkemykseni mukaan, jos asiat ovat sataprosenttisesti huonosti, kukaan ei jää tilanteeseen. Ongelma on siinä, kun asiat ovat 10 % huonosti ja 90 % hyvin. Mitä tehdä silloin? No, esimerkiksi voi avautua tässä ketjussa siitä, mitä haluaisi sanoa ystävälleen - missä kymmenessä prosentissa hän epäonnistuu tai käyttäytyy huonosti.

Omasta kokemuksestani osaan sanoa, että kun ihminen ensimmäisen kerran esimerkiksi sanoo jotenkin pahasti, sitä on kuulijana todella hölmistynyt. Sitä myös ihmettelee: miten tuo mukavalta vaikuttanut ihminen voikin sanoa jostain toisesta jotain noin ilkeää? Mutta jos sitä tapahtuu vain kerran-pari, mitäpä se haittaa, jos ihminen on muuten mukava? (Tilanne voi muuttua sitten parissa vuosikymmenessä...)

Toisaalta siihen on syynsä, että jonkun ihmisen kanssa on paitsi tutustunut (todennäköisesti jotain yhteistä arkipäivän tasolla), kaverustunut (jotain yhteistä muulla tasolla) ja lopulta ystävystynyt (jotain yhteistä jollain syvemmällä tasolla). Joskus etenkin nuorena ystävystyneillä voi olla taustalla samantyyppiset ja samanaikaiset psykologiset prosessit, ja niiden veivaaminen yhdessä voi olla hyvin palkitsevaa. Jos ihminen on kiinnostava ja hänen kanssaan on samalla aaltopituudella, silloin "antaa anteeksi" helpommin sellaisia yksityiskohtia, jotka joltain ei-niin-läheiseltä kuultuina tai tehtyinä olisivat selkeä merkki siitä, että tuon ihmisen kanssa en halua olla.

Ongelmia tulee siinä kohtaa, jos tuo kuviteltu suhdeluku "90% kivaa ja merkityksellistä vs 10 % ikävää ja omien arvojen vastaista" alkaa muuttua. Jossain kohtaa ei muuta yhteistä enää olekaan kuin yhteiset muistot vanhoilta hyviltä ajoilta. Lisäksi monilla ihmisillä on jonkinlainen, monesti hyväkin velvollisuudentunto: en voi jättää ystävää/kaveria, jos hän on masentunut ja siksi huonoa seuraa; se olisi itsekästä. Tai jokin muu vaikea vaihe elämässä - ja kuten tästä ketjusta on saanut huomata, monen läheisen ystävän mielestä se ihminen itse on saattanut aiheuttaa ainakin suuren osan omista vaikeuksistaan, mutta sitä ei voi läheiselle sanoa.

Toisen ihmisen (myös itsensä) arvostaminen on jännä juttu ylipäätään. Kun harva ihminen on täydellinen, eikä sitä täydellisyyttäkään kestäisi, niin missä menee ne rajat kenelläkin, milloin sitä arvostusta on se vaadittava kokonaismäärä ja milloin se tipahtaa niin minimiin, että - kuten kommentoija sanoi - ystävyys olisi parasta lopettaa.

Että ystävyys voi joskus myös laimentua kaveruudeksi, joskus se saattaa lämmetä takaisinkin. Asiaa on kuitenkin turha vatvoa.

Jos ihminen ei hyväksy eri ikäisiä ja eri tavalla elämäänsä arvottavia ihmisiä ympärilleen, aika suppeaksi jää lähipiiri ja maailmankatsomus.

Se, että dumppaat ihmisen elämästäsi siksi, ettet jaa joka ikistä ajatusta hänen kanssaan, on sinulta pois. Ystäväsi todennäköisesti lopulta voitti tässä diilissä.

Opettele arvostamaan muita ihmisiä ja hyväksy myös erilaisuus sekä eriävät mielipiteet- maailmankatsomuksesi laajenee kun et pyri itse täydellisyyteen etkä vaadi sitä muiltakaan.

On törkeää, että vaadit muilta lojaaliutta mutta itse et edes yritä muuta kuin hyötyä kaikesta.

Esimerkiksi kun kerroin millaista huonekalua etsin. Lupasit kertoa jos tulee vastaan edullisesti. Löysit sellaisia kaksin kappalein mutta myit ne voitolla eteenpäin etkä edes tarjonnut minulle niitä.

Syy: itsekkyys, halusit vaan rahaa. Vastaavassa tilanteessa olisin itse vinkannut sinulle niistä ja olisit saanut ostaa ne enkä olisi alkanut ahneeksi. Suutuit kun huomautin asiasta.

Jatkpa edelliseen, olisin toki hakenut huonekalut itse ja jis rahatilanteesi oli heikko, olisin voinut maksaa sinulle niistä voittoa. Myit ne torissa koska et kehdannut minulta pyytää niin paljoa kuin vieraalta sait. Unohdit kuitenkin miksi niitä edes alunperin olit etsinyt- niin: minulle!