miksi kaikki "taika" häviää maailmasta kun ikää tulee ?

Vierailija kirjoitti:

häh!parhaat ajat alkaa vasta kun 40 tulee täyteen..läskit taas vinkuu kun kilot painaa ja massit loppu

Tämä.

Ehkä se unelmähöttö on suurimmaksi osaksi haihtunut, mutta tilalle on tullut omaa taloa, kesämökkiä, muuta omaisuutta ja rahaa sen verran että riittää.

Jotenkin on tasaisempaa ja turvallisempaa, kun on tieto, ettei tarvitse muiden varaan laskea tulevaisuutta.

Ja toki tieto siitä, että ex:ää harmittaa, kun nyt huomaa miksi silloin ruuhkavuosina tein töitä niinkuin tein.

500 000 euroa on ihan kiva selkänoja tulvaisuutta varten.

Tuo on sitä luonnollista vanhenemista. Kaikki koettu kaikki nähty, suunta uudenlaiseen  tulevaisuuteen mitä se onkin. 

Luin koko ketjun läpi. Monia hyviä kommentteja laidasta laitaan. Kiinnitin huomioni muutamiin kommentteihin, joissa toisissa puhuttiin rutiineista ja toisissa pysähtymisestä. Olen samaa mieltä siitä, että rutiinit vievät pois taian. Kun kaikki päivät ovat samanlaisia ja elämä kuin Päiväni murmelina -elokuvassa, taika katoaa. Tai ainakaan sitä ei huomaa. Kun ystävä kysyy, mitä kuuluu, ei ole mitään kerrottavaa. Kuuluu sitä ihan samaa arkirutiinia kuin eilen, viime viikolla, viime kuussa ja viime vuonnakin. 

Tavallaan rutiineihin liittyy myös se, ettei pysähdy. Aika tarkalleen 10 vuotta sitten sain äkillisen hengenvaarallisen sairaskohtauksen. Ensin 3 viikkoa sairaalassa, sitten pari kuukautta sairaslomalla ja sen jälkeen ensin pari tuntia etätöitä ja sitten myöhemmin 4 tuntia etätöitä päivässä. Vasta puolen vuoden päästä palasin takaisin kokopäivätyöhön. Sairaalasta kotiuduttuani toipuminen oli hidasta, mutta mulla oli aikaa pysähtyä. Ensin tuli pakkopysähdys kolmeksi viikoksi sairaalasängyn pohjalle ja sitten kotona oli pakko aloittaa kaikki tekeminen vähän kerrallaan. 

Kun ei ollut mitään aikatauluja pitkään aikaan, sai nukkua silloin, kun nukutti ja valvoa silloin, kun ei nukuttanut. Sai syödä silloin, kun oli nälkä (eikä silloin, kun oli lounastauon aika tai kun oli ehtinyt töistä kotiin ja laittanut ensin ruuan). Sai mennä ulos milloin halusi. Tuon puolen vuoden aikana tajusin, että mähän olenkin luonnostani aamuvirkku. Vaikka aiemmin mulle aamut olivat aina tervenjuontia, kun herätyskello soi. Mutta toipuessani mä sain myös mennä nukkumaan aikaisin. Kaikki ystäväni ja läheiseni tiesivät, että olin toipilas eikä mulla ollut juuri voimia lähteä mihinkään. Ei edes puhua puhelimessa, joten kukaan ei soittanut mulle klo 21 eikä laittanut Messengerissä viestejä klo 23:30. Otin seuraavana kesänä koiran ja voi miten nautin, kun puoli viiden aikaan aamulla kiersin koiran kanssa läheisen lammen ja istuttiin laiturilla. Silloin tunsin taas sen taian. Ja kun loppukesästä  aamuvarhaisella katsoin, miten joutsenet pysähtyivät lammelle ennenkuin jatkoivat matkaansa etelämmäksi. Kukaan ei tarvinnut multa mitään eikä kukaan tarvinnut mua mihinkään. Mulla oli aikaa. Vain aikaa. 

Vaan sitten se meni taas siihen, että täyspäivätöitä ja kaikki alkoivat taas tarvitsemaan milloin mitäkin. Ja alkoi myös sairastelut, jotka osaltaan vie voimia. Valvon liian pitkään ja aamut ovat taas tervanjuontia.  Alimpaan eläkeikään on onneksi enää 915 työpäivää, 381 lauantaita ja sunnuntaita ja 37 arkipyhäpäivää. Sitten mulla on taas aikaa. Ja toivon mukaan myös taikaa. 

tykkäätkö rusetista vai aiheuttaako se mielipahaa?

Itse len tarkoituksella koettanut vältellä tulemasta kyyniseksi. En tiedä, onko sillä yhteyttä taian säilymiseen, mutta kyllä erilaisissa asioissa ja luonnossa on edelleen taikaa.

Uusi harrastus voi tuoda uutta intoa ja intohimoa ja/tai työpaikan vaihto. Mulla ainakin toimi. Ei kannata urautua ja ajatella, että loppuelämä on pelkkää alamäkeä ja eläkkeellepääsyn odottelua. Asioiden muuttaminen on lopulta omissa käsissä. 57 vee.

Pienisuuri kirjoitti:

Uusi harrastus voi tuoda uutta intoa ja intohimoa ja/tai työpaikan vaihto. Mulla ainakin toimi. Ei kannata urautua ja ajatella, että loppuelämä on pelkkää alamäkeä ja eläkkeellepääsyn odottelua. Asioiden muuttaminen on lopulta omissa käsissä. 57 vee.

Mä taas en ole kaivannut työpaikan vaihtoa vaan aikaa. Ja ajalla tarkoitan sitä, että en ole sidottu yhtään mihinkään kellonaikaan enkä yhtään mihinkään velvollisuuteen. En tänään, en huomenna, en ensi viikolla, en ensi kuussa enkä ensi vuonna. Siksi mä odotan eläkepäiviä. Onneksi ei ole enää edes neljää vuotta alimpaan eläkeikään. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Luin koko ketjun läpi. Monia hyviä kommentteja laidasta laitaan. Kiinnitin huomioni muutamiin kommentteihin, joissa toisissa puhuttiin rutiineista ja toisissa pysähtymisestä. Olen samaa mieltä siitä, että rutiinit vievät pois taian. Kun kaikki päivät ovat samanlaisia ja elämä kuin Päiväni murmelina -elokuvassa, taika katoaa. Tai ainakaan sitä ei huomaa. Kun ystävä kysyy, mitä kuuluu, ei ole mitään kerrottavaa. Kuuluu sitä ihan samaa arkirutiinia kuin eilen, viime viikolla, viime kuussa ja viime vuonnakin. 

Tavallaan rutiineihin liittyy myös se, ettei pysähdy. Aika tarkalleen 10 vuotta sitten sain äkillisen hengenvaarallisen sairaskohtauksen. Ensin 3 viikkoa sairaalassa, sitten pari kuukautta sairaslomalla ja sen jälkeen ensin pari tuntia etätöitä ja sitten myöhemmin 4 tuntia etätöitä päivässä. Vasta puolen vuoden päästä palasin takaisin kokopäivätyöhön. Sairaalasta kotiuduttuani toipuminen oli hidasta, mutta mulla oli aikaa pysähtyä. Ensin tuli pakkopysähdys kolmeksi viikoksi sairaalasängyn pohjalle ja sitten kotona oli pakko aloittaa kaikki tekeminen vähän kerrallaan. 

Kun ei ollut mitään aikatauluja pitkään aikaan, sai nukkua silloin, kun nukutti ja valvoa silloin, kun ei nukuttanut. Sai syödä silloin, kun oli nälkä (eikä silloin, kun oli lounastauon aika tai kun oli ehtinyt töistä kotiin ja laittanut ensin ruuan). Sai mennä ulos milloin halusi. Tuon puolen vuoden aikana tajusin, että mähän olenkin luonnostani aamuvirkku. Vaikka aiemmin mulle aamut olivat aina tervenjuontia, kun herätyskello soi. Mutta toipuessani mä sain myös mennä nukkumaan aikaisin. Kaikki ystäväni ja läheiseni tiesivät, että olin toipilas eikä mulla ollut juuri voimia lähteä mihinkään. Ei edes puhua puhelimessa, joten kukaan ei soittanut mulle klo 21 eikä laittanut Messengerissä viestejä klo 23:30. Otin seuraavana kesänä koiran ja voi miten nautin, kun puoli viiden aikaan aamulla kiersin koiran kanssa läheisen lammen ja istuttiin laiturilla. Silloin tunsin taas sen taian. Ja kun loppukesästä  aamuvarhaisella katsoin, miten joutsenet pysähtyivät lammelle ennenkuin jatkoivat matkaansa etelämmäksi. Kukaan ei tarvinnut multa mitään eikä kukaan tarvinnut mua mihinkään. Mulla oli aikaa. Vain aikaa. 

Vaan sitten se meni taas siihen, että täyspäivätöitä ja kaikki alkoivat taas tarvitsemaan milloin mitäkin. Ja alkoi myös sairastelut, jotka osaltaan vie voimia. Valvon liian pitkään ja aamut ovat taas tervanjuontia.  Alimpaan eläkeikään on onneksi enää 915 työpäivää, 381 lauantaita ja sunnuntaita ja 37 arkipyhäpäivää. Sitten mulla on taas aikaa. Ja toivon mukaan myös taikaa. 

Kivaa havainnointia ja kuvaavaa kerrontaa. Vaan viimeisessä kappaleessa on havaittavissa yleinen ihmisten loukku, johon on helppo hukkua. Se on sitten kun -loukku. Taika, onni, tai mikä vaan on vain tässä hetkessä. Mutta niin moni pystyy pyörittämään epäinhimillistä oravanpyörää sitten kun -ajatuksen voimin. Sitten kun olen tienannut tarpeeksi/saavuttanut jotain voin olla tyytyväinen. Vaan todellisuudessa se tyytyväisyys, onni tai mikä vaan tunne on lähtöisin ihmisen sisältä ja vain olemalla tässä hetkessä sen tunteen voi elää. Mulla oikeasti alko kammottaan nuo tarkat työpäivien lukumäärät ja mielikuva siitä miten loputon suo sellainen voi olla. Ihmekkään jos taikuus on monelle häviävä asia.

Ikävää jos noin on käynyt.

Minusta oli kamalaa ku yhtenä jouluna huomasin, ettei se joulu tunnu enää miltään. Se ainoa juhla josta koskaan olen välittänyt. No, nyt kun on lapsi niin hänen myötä on hieman saanut sitä fiilistä takaisin. Tuntuu kivalta kun toinen joka pv kurkkaa joulusukkaan, avaa kalenterin, puhuu tontuista (meillä on kaksi tonttuovea ja aina välillä ne on raollaan kun tonttu käynyt) ja odottaa joulupukkia.

Pilkahduksina palaa joskus. Kun vaikka linnussa välähtää uskomattoman kaunis värisävy.

Vierailija kirjoitti:

Minusta oli kamalaa ku yhtenä jouluna huomasin, ettei se joulu tunnu enää miltään. Se ainoa juhla josta koskaan olen välittänyt. No, nyt kun on lapsi niin hänen myötä on hieman saanut sitä fiilistä takaisin. Tuntuu kivalta kun toinen joka pv kurkkaa joulusukkaan, avaa kalenterin, puhuu tontuista (meillä on kaksi tonttuovea ja aina välillä ne on raollaan kun tonttu käynyt) ja odottaa joulupukkia.

Lasten kautta se tunne tosiaan joskus muistuu ja jopa itsellekin palaa. Tai lemmikkien.

Ei taika häviä. Sinä vain olet pysähtynyt. Olet nähnyt sen mitä sinulla on jo niin kauan, että olet tottunut siihen. Lähde kauas pois, muualle. Lopulta löydät taian.

Kaikki on jo nähty niin siksi kaikki on myös yhdentekevää..

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Luin koko ketjun läpi. Monia hyviä kommentteja laidasta laitaan. Kiinnitin huomioni muutamiin kommentteihin, joissa toisissa puhuttiin rutiineista ja toisissa pysähtymisestä. Olen samaa mieltä siitä, että rutiinit vievät pois taian. Kun kaikki päivät ovat samanlaisia ja elämä kuin Päiväni murmelina -elokuvassa, taika katoaa. Tai ainakaan sitä ei huomaa. Kun ystävä kysyy, mitä kuuluu, ei ole mitään kerrottavaa. Kuuluu sitä ihan samaa arkirutiinia kuin eilen, viime viikolla, viime kuussa ja viime vuonnakin. 

Tavallaan rutiineihin liittyy myös se, ettei pysähdy. Aika tarkalleen 10 vuotta sitten sain äkillisen hengenvaarallisen sairaskohtauksen. Ensin 3 viikkoa sairaalassa, sitten pari kuukautta sairaslomalla ja sen jälkeen ensin pari tuntia etätöitä ja sitten myöhemmin 4 tuntia etätöitä päivässä. Vasta puolen vuoden päästä palasin takaisin kokopäivätyöhön. Sairaalasta kotiuduttuani toipuminen oli hidasta, mutta mulla oli aikaa pysähtyä. Ensin tuli pakkopysähdys kolmeksi viikoksi sairaalasängyn pohjalle ja sitten kotona oli pakko aloittaa kaikki tekeminen vähän kerrallaan. 

Kun ei ollut mitään aikatauluja pitkään aikaan, sai nukkua silloin, kun nukutti ja valvoa silloin, kun ei nukuttanut. Sai syödä silloin, kun oli nälkä (eikä silloin, kun oli lounastauon aika tai kun oli ehtinyt töistä kotiin ja laittanut ensin ruuan). Sai mennä ulos milloin halusi. Tuon puolen vuoden aikana tajusin, että mähän olenkin luonnostani aamuvirkku. Vaikka aiemmin mulle aamut olivat aina tervenjuontia, kun herätyskello soi. Mutta toipuessani mä sain myös mennä nukkumaan aikaisin. Kaikki ystäväni ja läheiseni tiesivät, että olin toipilas eikä mulla ollut juuri voimia lähteä mihinkään. Ei edes puhua puhelimessa, joten kukaan ei soittanut mulle klo 21 eikä laittanut Messengerissä viestejä klo 23:30. Otin seuraavana kesänä koiran ja voi miten nautin, kun puoli viiden aikaan aamulla kiersin koiran kanssa läheisen lammen ja istuttiin laiturilla. Silloin tunsin taas sen taian. Ja kun loppukesästä  aamuvarhaisella katsoin, miten joutsenet pysähtyivät lammelle ennenkuin jatkoivat matkaansa etelämmäksi. Kukaan ei tarvinnut multa mitään eikä kukaan tarvinnut mua mihinkään. Mulla oli aikaa. Vain aikaa. 

Vaan sitten se meni taas siihen, että täyspäivätöitä ja kaikki alkoivat taas tarvitsemaan milloin mitäkin. Ja alkoi myös sairastelut, jotka osaltaan vie voimia. Valvon liian pitkään ja aamut ovat taas tervanjuontia.  Alimpaan eläkeikään on onneksi enää 915 työpäivää, 381 lauantaita ja sunnuntaita ja 37 arkipyhäpäivää. Sitten mulla on taas aikaa. Ja toivon mukaan myös taikaa. 

Kivaa havainnointia ja kuvaavaa kerrontaa. Vaan viimeisessä kappaleessa on havaittavissa yleinen ihmisten loukku, johon on helppo hukkua. Se on sitten kun -loukku. Taika, onni, tai mikä vaan on vain tässä hetkessä. Mutta niin moni pystyy pyörittämään epäinhimillistä oravanpyörää sitten kun -ajatuksen voimin. Sitten kun olen tienannut tarpeeksi/saavuttanut jotain voin olla tyytyväinen. Vaan todellisuudessa se tyytyväisyys, onni tai mikä vaan tunne on lähtöisin ihmisen sisältä ja vain olemalla tässä hetkessä sen tunteen voi elää. Mulla oikeasti alko kammottaan nuo tarkat työpäivien lukumäärät ja mielikuva siitä miten loputon suo sellainen voi olla. Ihmekkään jos taikuus on monelle häviävä asia.

Mä tein jo tämän vuoden alussa pienen ohjelman, joka joka päivä näyttää mulle, montako työpäivää, montako lauantaita+sunnuntaita ja montako arkipyhäpäivää on mun alimpaan eläkeikään. Työpäivien määrästä saa vielä ottaa lomat pois. 

Olet ihan oikeassa "sitten kun"-loukusta, mutta mä olen ollut jo kahdessa isossa leikkauksessa neljän viime vuoden aikana ja nyt tarvittaisiin vielä kolmas, mutta kokemuksesta viisastuneena en halua sitä kolmatta ennenkuin vasta eläkkeellä. Sitten olisi pakko, jos eläkeikään olisi vielä 10 vuotta. Mulle tuo tekemäni laskuri ei ole mikään kamala asia, koska mä joka aamu ajattelen, että ENÄÄ tuon verran. 

Ompa jännä.Minä koen yhä syvemmin vuodenajat,nythän niihin voi keskittyä oikein kunnolla.Nuorena moni juttu meni hetken kohahduksena ja sitten seuraavaan.Kyllä ollaan niin erilaisia me ihmiset.

Näin juuri. Kannattaa lukea psykedeeleistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on asenteesta kiinni, joka elämän vaiheessa on omat hyvät ja huonot puolensa.

Kyllä se taika vaan katoaa.

Onnekkaita olette olleet, jos lapsuutenne on ollut hyvä ja sisältänyt taikaa. Minulla se oli niin ankea ja pelottava, etten sietäisi sellaista hetkeäkään enää, kun tiedän, ettei elämän tarvitse olla sellaista. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän lapsuus vaikuttaa elämääni. Kaikki on hyvin nyt ...paitsi että ärsyttää kaikki lapsuushehkutukset, lapsuuden viattomuus ym. ; )

Ei katoa, paitsi krapulassa. Siksi en enää juokaan.

Niin todellisuu iskee, ei enää pinkkiä höttöä jossa ainoa tarkoitus ryypätä ja olla tillintallin.