Lue keskustelun säännöt.
Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?
Olen kertakaikkisen turhautunut uusperheellisyyteen. Pelkäsin omaa sopeutumattomuttani jo siinä vaiheessa kun tähän kelkkaan lähdin, ja nyt varmaan lentää kuraa niskaan, mutta jotenkin ajattelin että sopeudun lopulta. Muutama vuosi menikin ihan ok, mutta kun oma lapsi aikuistui ja muutti pois niin nyt tämä on muuttunut sietämättömäksi.
Miehen lapset sinänsä ovat ihan ok ja mukavia, mutta en kertakaikkiaan meinaa kestää kun ovat täällä joka toinen viikonloppu ja lomilla tietty enemmänkin. Olen koittanut järjestää nuo viikonloput täyteen omia menoja ja harrastuksia, mutta se ei sovi miehelle vaan hän mököttää kun en ole paikalla ja läsnä. Ahdistus kasvaa ja kasvaa eikä keskusteluista huolimatta tunnu löytyvän mitään keskitietä. Tykkään miehestä valtavasti ja kun olemme kahdestaan, niin kaikki on todella hyvin enkä hänestä haluaisi luopua. En vaan tiedä pystynkö odottamaan seuraavia 10 vuotta että miehen lapset eivät meillä enää niin notkuisi. Jos jostain syystä tänne muuttaisivat, niin lähtisin saman tien. Nyt kuitenkin verrattain vähän ovat niin mietin saisinko jotenkin sopeutettua itseni tähän vai pitäisikö vaan lähteä
Kommentit (1149)
Hyvin on mennyt, kun asumme erillään. Minä olen lapseton, puolisolla lapsi. Tulemme lapsen kanssa oikein hyvin toimeen ja roolini on puolisoni luvalla myös olla auktoriteetti ja kasvattaja lapselle. Mutta en muuttaisi yhteen, sillä luulen, että en istuisi 24/h vanhemman rooliin enkä halua alkaa liikaa muokata vanhemmalle ja lapselle jo muodostuneita omia kuvioita. Oma vapauteni ja rauhani on myös tärkeää. Meillä ei myöskään ole pakkoa notkua koko ajan yhdessä vaan on omat menommekin. Tämä toimii ainakin meillä näin. Yhteen voimme puolison kanssa muuttaa ehkä sitten kun lapsi on lentänyt pesästä. Ja lapsella on toki toinenkin vanhempi, eli hänellä on useampi välittävä aikuinen elämässään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikki tuntemani uusperheäidit vihaavat kumppaniensa lapsia vaikka hymyilevät lämmintä tekohymyä lapsille.
Ymmärrän. Niin raskasta itsellänikin sietää heitä.
Se viikko kun lapset ovat pois on aina ihan eri maailmasta. Ja sen viikon vuoksi sitä sietää sen toisen.Ja vuoroviikkoäidit, älkää soitelko tarpeettomasti uusperheeseen. Antakaa rauha jos ei oikeasti ole asiaa!
Minähän soitan lapselleni milloin haluan. Kehotan muitakin vanhempia samaan, jos äiti-/isäpuoli on vihamielinen lapsia kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siinä vaiheessa kun itsellä oli 0 lasta ja katsoin kaverien uusperhe virityksiä.
Mietin, en koskaan lähde tuohon. Vaikka lapsista pidän, minun kodissa ei toisen naisen lapset asu.
Ja minun kodissani ei toisen miehen lapset asu.
Miksi miehen tulisi tyytyä naiseen, joka on jo korkattu?
Haet neitsytjuhlilta korkkaamattoman. Ja olet itsekin neitsyt.
Vierailija kirjoitti:
Mietin eroa päivittäin. Miehen aikuiset lapset ärsyttää niin paljon. Provosoivat kuin uhmaikäiset, yrittävät saada minulle huonon mielen, osoittavat etten ole perhettä. Menee kiusaamisen puolelle. Moukat.
Kasva aikuiseksi.
Meillä miehelle uusperhekuvio ollut helpompaa kuin minulle. Omat lapseni kutsuvat miestäni isäpuoleksi vaikka en ole itse oikein sinut näiden termien kanssa, toinen oli 15-vuotias alkaessamme seurustella ja jäänyt oman isän huomiosta paitsi. Itse olen ehdottomasti teroittanut miehen kouluikäisille lapsille että minua kutsutaan etunimellä, en ole kenenkään äitipuoli, ahdistaa pelkkä ajatus ja termi.
Lapset ovat joka viikonloppu meillä, parisuhdeaikaa ei hirveästi ole, mutta mies hoitaa kyllä itse lapsensa. Alkuun osallistuin enemmän mm tein ruokaa ym, mutta kyllästyin lasten jatkuvaan valitukseen ruuasta niin mies on hoitanut nyt kokkailut viikonloppuisin itse.
Miksi te naiset otatte isomman vastuun toisen lapsista tahtomattanne? Kyllähän sen pitäisi olla itsestä lähtevää kuinka paljon haluaa osallistua, itse en halua osallistua ja tiedostan täysin että tämä vaikuttaa myös minun ja miehen lasten suhteen syvyyteen ja olen sinut asian kanssa. En ole heidän äitinsä enkä halua olla.
Exäni naisystävä otti heti seurustelun alussa itselleen nimen "mami" jolla kutsui itseään... Erosivat alle vuoden seurustelun jälkeen.. näin niitä traumoja sitten luodaan lapsille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Christiiina kirjoitti:
Mä en aio hakeutua uusperheen bonusäidiksi, sillä en edes pidä lapsista.
Ilmiannettu ihmisvihaaja.
Vierailija kirjoitti:
Lapset on kivoja ja hyvin käyttäytyviä, ehkä yksi suurin ongelma on että heidän perheessään on paljon läheisyyttä mitä minun lapsuuden kodissa ei ollut ollenkaan enkä itsekään ole kovin hyvä halailemaan tms omia lapsiani. Hänen lapset hakevat paljon läheisyyttä ja se ahdistaa minua todella paljon.
Tässä on oikeastaan malliesimerkki siitä, että uusioperheissä on ns. normaaleja ongelmia ja sitten myös ns. käsittämättömiä ongelmia, kuten tässä, että ihminen on niin kylmä, eli että kun kumppanin lapsi istuu sylissä niin se "ahdistaa todella paljon".
Jos tuo on oikeasti ongelma, niin onkohan minkäänlainen perheessä oleminen sulle hyvä ratkaisu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minun käy sääliksi noita erolapsia😓.Ovat kuin entisajan huutolaisia.Kotia joutuvat vaihtamaan joka toinen viikko,eikä isän uusi kumppani pidä heistä.Ajatelkaa naiset noita lapsia ja heidänkin tunteitaan.Ei ole lapsiparoilla helppoa🙏
Eihä nämä pahat äitipuolet pidä lapsia edes ihmisinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuoroviikkosysteemi on aivan luonnoton. Ei siitä tule koskaan kodikasta. Ennen lapset jäivät aina äidille jos mahdollista. Oma paikka , kaverit , koulu , perheen ystävät ja omat sukulaiset. Isän luona voi käydä kylässä. Viikonloppuna ei aina tarvitse matkustaa pois kotoa. Yksi koti lapselle on ihan hyvä. Oma sänky myös päikkäreillä.
Tämä on niin totta. Vuoroviikkosysteemiin hajoaa kaikki osapuolet. Ja ei siellä isälläkään tarvitse käydä joka toinenkaan viikonloppu, vaikka sitten pari ekstrapäivää muulloin jos siltä tuntuu. Itse ainakin jo ala-asteella halusin ennemmin olla äidin luona kavereilla viikonloput kuin väkisellä mennä isälle. Vaikkei isää ja äitipuolta vastaan mitään olekaan.
Höpö höpö.
Vuoroviikkosysteemi on mahdollista saada toimimaan hyvin, jos sitä molemmat osapuolet tukevat. Oma 6-vuotiaani menee ilomielin äidilleen joka toinen viikko ja sitten taas joka toinen viikko tulee yhtä ilomielin takaisin minulle. Näin on nyt tehty siitä lähtien, kun hän oli 11-kuinen, päin vastoin kuin mitä isänvieraannuttamissosiaaliviranomainen neuvoi. Hyvä, että pidimme oman päämme: meillä on iloinen, elämäänsä tyytyväinen eskarilainen ja kaksi vanhempaa, jotka jaksavat helposti kilttiä mutta aika vilkasta lasta viikon kerrallaan.
Toki onnistunutta vuoroviikkosysteemiä auttaa se, että molemmat vanhemmat ovat aikuisia: puhumme toisistamme lapsen kuullen aina kunnioittavasti ja ystävällisesti ja pidämme huolen siitä, että lasta kuunnellaan. Lapsi itse on sitä mieltä, että on kiva kun on kaksi kotia, niin ei pääse kyllästymään leluihin. Hänestä on myös kiva, että eri vanhempien kanssa tehdään eri asioita: äidin luona saa leikkiä isoveljen kanssa ja katsoa vähän enemmän tablettia, kun taas isän kanssa on kiva rakentaa legoilla ja ulkoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä miehelle uusperhekuvio ollut helpompaa kuin minulle. Omat lapseni kutsuvat miestäni isäpuoleksi vaikka en ole itse oikein sinut näiden termien kanssa, toinen oli 15-vuotias alkaessamme seurustella ja jäänyt oman isän huomiosta paitsi. Itse olen ehdottomasti teroittanut miehen kouluikäisille lapsille että minua kutsutaan etunimellä, en ole kenenkään äitipuoli, ahdistaa pelkkä ajatus ja termi.
Lapset ovat joka viikonloppu meillä, parisuhdeaikaa ei hirveästi ole, mutta mies hoitaa kyllä itse lapsensa. Alkuun osallistuin enemmän mm tein ruokaa ym, mutta kyllästyin lasten jatkuvaan valitukseen ruuasta niin mies on hoitanut nyt kokkailut viikonloppuisin itse.
Miksi te naiset otatte isomman vastuun toisen lapsista tahtomattanne? Kyllähän sen pitäisi olla itsestä lähtevää kuinka paljon haluaa osallistua, itse en halua osallistua ja tiedostan täysin että tämä vaikuttaa myös minun ja miehen lasten suhteen syvyyteen ja olen sinut asian kanssa. En ole heidän äitinsä enkä halua olla.
Exäni naisystävä otti heti seurustelun alussa itselleen nimen "mami" jolla kutsui itseään... Erosivat alle vuoden seurustelun jälkeen.. näin niitä traumoja sitten luodaan lapsille.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki tuntemani uusperheäidit vihaavat kumppaniensa lapsia vaikka hymyilevät lämmintä tekohymyä lapsille.
Ei vastaa omia kokemuksiani.
Päin vastoin, uusi kumppanini koki aikanaan aika isoja tunnontuskia siitä, että huomasi pitävänsä minun reippaasta pojastani enemmän kuin omasta, paria vuotta nuoremmasta, erittäin takertuvasta ja muutenkin työläästä lapsestaan. Aina silloin harvoin kun hänen poikansa isä suvaitsi tavata lastaan viikonlopun ajan, meillä kolmella oli todella hauskaa kun ei ollut ketään koko ajan kinaamassa vastaan ja kitisemässä.
Omanlaisensa uusperhetuska oli tuokin, kunnes vuodet korjasivat asian.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos. Tämä ketju saa minut pysymään hampaat irvessä ydinperheessä vaikka eroajatuksia on ollut. Tarinat ilkeistä äitipuolista ovat totista totta. Tällainen on ihminen. En sikäli syytä, en missään nimessä jaksaisi mitään vieraita lapsia elämässäni itsekään, mutta omasta vinkkelistä on selvää että omia lapsia ei ikinä mihinkään uusperhekuvioon kärsimään.
Hyvä päätös. Vaikka suhteessa olisi tylsää ja ongelma, niin eron jälkeen on kymmenen ongelmaa, yksi niistä on isän uusperhe.
Minä olen yllä kertonut, etten voi hyväksyä mieheni lapsia. Mutta en minä ilkeä heille ole.
Ja toinen niisät on äidin uusperhe. Ja kolmas se kun äiti alkaa kiusaamaan exäänsä ja tämän uutta perhettä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minun käy sääliksi noita erolapsia😓.Ovat kuin entisajan huutolaisia.Kotia joutuvat vaihtamaan joka toinen viikko,eikä isän uusi kumppani pidä heistä.Ajatelkaa naiset noita lapsia ja heidänkin tunteitaan.Ei ole lapsiparoilla helppoa🙏
Juuri tästä syystä minä äitinä olin lapseni tukena ja turvana, ja minä asuin lapseni kanssa,ei isä, ei edes mitään viikko-viikkotouhuja. Kotiin sai aina tulla, eikä lasta pakotettu menemään isälleen jos hän ei siellä halunnut syystä x tai y olla. Lapseni on minun 100%, eikä mitenkään puoliksi. Jo raamattu tietää sanoa kumpi oli lapsen oikea äiti, kun se uhattiin lyödä kahtia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä! Itse tajusin aivan liian myöhään, siinä kohtaa kun meille syntyi yhteinen lapsi, mutta on otettava peili käteen ja katsottava siihen ja mietittävä jokaisen tilantanteen kohdalla mikä siinä tilanteessa ärsyttää ja miksi? Mies on sopeutunut paljon paremmin uusperhekuvioon ja jopa aikuiset lapseni pitävät hänestä todella paljon.
Lapset on kivoja ja hyvin käyttäytyviä, ehkä yksi suurin ongelma on että heidän perheessään on paljon läheisyyttä mitä minun lapsuuden kodissa ei ollut ollenkaan enkä itsekään ole kovin hyvä halailemaan tms omia lapsiani. Hänen lapset hakevat paljon läheisyyttä ja se ahdistaa minua todella paljon.
Eniten ärsyttää tietyt tavat toimia ja jotenkin se tosiasia etten jaksaisi hoitaa toisten lapsia. Itse olen ratkaissut ongelman niin että tosiaan vietän hieman enemmän aikaa muualla omissa menoissani lasten ollessa isällään. Onneksi meillä mies ei tästä ole loukkaantunut.
Kyllä kai lähtökohtaisesti uusperhekuvio muottiin mahtuvat ihmiset ovat sosiaalisia, empaattisia ja joustavia. Itsekin olen, mutta ehkä se näkyy hieman eri asioissa ja tilanteissa.
Ihmettelen kyllä tuota joidenkin suuttumista siitä että kumppani ei ole 24/7 sen toisen mukulan kanssa. Minä olen aina halunnut olla itse lapseni kanssa, ja tehdä hänen kanssaan juttuja, käydä katsomassa treenejä, käydä rannalla, uimahallissa, jätskillä, metsäkävelyllä, puistossa jne jne, enkä olisi halunnut siihen medän lisäksi ketään muuta mukaan. Sehän on just sitä äiti-lapsiaikaa joka arjessa monesti jää jalkoihin. Kun kerrankin on mahdollisuus olla vain sen oman lapsen kanssa, olisi sulaa hulluutta kärrätä ja kärttää siihen aina joku kolmas pyörä mukaan.
Miksi kukaan suuttuisi siitä että saa viettää aikaa omien lastensa kanssa ilman kumppania? Tätä ihmettelen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset on kivoja ja hyvin käyttäytyviä, ehkä yksi suurin ongelma on että heidän perheessään on paljon läheisyyttä mitä minun lapsuuden kodissa ei ollut ollenkaan enkä itsekään ole kovin hyvä halailemaan tms omia lapsiani. Hänen lapset hakevat paljon läheisyyttä ja se ahdistaa minua todella paljon.
Tässä on oikeastaan malliesimerkki siitä, että uusioperheissä on ns. normaaleja ongelmia ja sitten myös ns. käsittämättömiä ongelmia, kuten tässä, että ihminen on niin kylmä, eli että kun kumppanin lapsi istuu sylissä niin se "ahdistaa todella paljon".
Jos tuo on oikeasti ongelma, niin onkohan minkäänlainen perheessä oleminen sulle hyvä ratkaisu?
En tiedä miten pienistä lapsista tuossa on kyse, mutta epäilisin että jo isommista, koska tuskin nyt vuosikkaan syliin hakeutuminen ahdistaa, kun ne on vielä semmoisia pieniä.
Muutenkin tuo lainaamasi kirjoitti että miehen suvussa halaillaan paljon, ja ap ei ole tottunut siihen, eikä pidä läheisyydestä.
Minä en halua istua mieheni lapsen vieressä sohvalla koska lapsi koskee minuun, tarkoituksetta toki, jakuvasti. Tönii, hiplaa jalallaan, kääntyilee sohvalla, ja sohva heiluu, laskee jalkaa jalkani päälle tms. Tuo on jos nyt ei ahdistavaa, niin niin ärsyttävää, että istun aina omassa nojatuolissani johon ei mahdu kuin yksi. Miehen toinen lapsi istuu normaalistsi minuun koskematta sohvalla, joten hän ei haittaa.
Olen halaillut omaa lastani ylipaljon koko hänen lapsuutensa ajan (minä en muista itsekoskaan istuneeni vanhempieni sylissä tai että minua olisi halattu, joskaan en muista sitä ikinä halunneenikaan) mutta siinä n. 10-vuotiaana lapsi antoi ymmärtää, ja suusanallisestikin sen ilmoitti että hän ei enää halua että häneen tungetaan kiinni. Siihen lpppui halailut muissa kuin poikkeustilanteissa.
Kaikki ihmiset eivät vain pidä halailusta, ja on ihan loogista että se menee myös geeneissä se että toisten ihmisten jatkuva itsessä fyysiesti kiinni oleminen ahdistaa.
Mieheni kyljessä nyhjään kyllä, ja pidän siitä kun hän koskee, mutta kyllä siinäkin raja menee, ja lähtöpassit tulee jos tulee kesken aekareiden koskettelemaan.
Sitä toisen tilantarvetta täytyy muiden ihmisten myös kunnioittaa. Mieheni lapset eivät halaile minua, koska tietävät että en tykkää siitä.
Suosittelen "aikuisia" kasvamaan aikuisiksi, teinit tietää tasan mistä narusta vetäisee ,viisas ei lähde siihen leikkiin.
Vierailija kirjoitti:
Joka toinen viikonloppu ja lomilla enemmän. Ajattelepa kun joillakin on joka toinen viikko kokonaan lapset isänsä luona.
Sanot pitäväsi miehestäsi kovasti ja että hänen lapsensakin ovat ihan ok. Missä siis todellinen ongelma? Sitä voisit pohtia jonkun ulkopuolisen kanssa ja ehkäpä jokin syvällisempi keskustelu miehenkin kanssa olisi paikallaan.
Kaikki sujui kun oma lapsesi asui vielä kotonanne. Näin sanoit. Jotenkin tuntuu että "ongelmasi" on juuri tässä. En halua sanoa että korviesi välissä, mutta jokin psykologinen merkitys tällä on ollut sinulle. Vai mistä oikeasti kyse? Mihin muihin asioihin elämässäsi olet tyytymätön, mietipä tätä.
Oliko APn lapsi vain joka toinen viikonloppu APn ja miehen kotona vai asuiko pääasiassa?
Kummallista että APn miehen piti sietää APn lasta mutta AP ei sietäisi miehen lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Mulla uusperhe-elämä vakavassa harkinnassa.
Omat lapseni ovat jo aikuisia, pois kotoa muuttaneita.
Miehellä 10-vuotias, joka on puolet kuukaudesta paikalla + lomilla enemmän.
Mulla ainakin jo ajatuksen tasolla paljon sopeutumisongelmia. 😬
Entäs sillä lapsella? Onko hänellä sopeutumisongelmia, vai kysyykö häneltä kukaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki tuntemani uusperheäidit vihaavat kumppaniensa lapsia vaikka hymyilevät lämmintä tekohymyä lapsille.
Ei vastaa omia kokemuksiani.
Päin vastoin, uusi kumppanini koki aikanaan aika isoja tunnontuskia siitä, että huomasi pitävänsä minun reippaasta pojastani enemmän kuin omasta, paria vuotta nuoremmasta, erittäin takertuvasta ja muutenkin työläästä lapsestaan. Aina silloin harvoin kun hänen poikansa isä suvaitsi tavata lastaan viikonlopun ajan, meillä kolmella oli todella hauskaa kun ei ollut ketään koko ajan kinaamassa vastaan ja kitisemässä.
Omanlaisensa uusperhetuska oli tuokin, kunnes vuodet korjasivat asian.
Näkisin myös että se on todella paljon lapsen luonteesta kiinni. Jos oma on raskas ja takertuva ja kitisee joka asiasta niin varmasti ihan ulkopuolinenkin helppo ja reipas lapsi voi tuntua mukavammalta. Jotkut ihmiset vain kuormittavat pelkällä läsnäolollaan, esim. kun ihminen tuijottelee omituisesti ja hakee jatkuvasti huomiota niin se ainakin nostaa itsellä karvat pystyyn.
Otsikon kysymykseen: mietin varmaan joka kerta kun kumppanin aikuiset lapset tulevat kotiimme.
Olen terapiassa muiden asioiden ohella jutellut tästäkin. Koen että olen itsekäs ja mitäkaikkea - mutta jollain tapaa oivallus tuli kysymyksestä: millaisen suhteen haluaisin luoda näihin kumppanin lapsiin vai haluanko?
Heti alkoi henki kulkea paremmin.
Kohtelen heitä ja suhtaudun jatkossakin yhtä kohteliaasti kuin noh vaikkapa sisarusten kumppaneihin. Eivät ole sukua ja verta, mutta menossa mukana kuitenkin.
Vaikka täällä asuu aikuisten lasten isä, niin kotimme on meidän yhteinen, ei heidän toiveiden ja pirullisuuden temmellyskenttä.